Category Archives: Konsertit

Edgar Allan Poen syntymästä on kulunut 200 vuotta. Tässä kuussa maailmalla ei esitetäkään vähempää kuin viittä produktiota goottilaisen kauhun mestarin novelliin perustuvasta, Philip Glassin (s. 1937) ehkä suosituimmasta oopperasta The Fall of the House of Usher. Helsingin lisäksi teos on ohjelmistossa Nashvillessa, Potsdamissa, Varsovassa ja Mönchengladbachissa.

Glassin 60- ja 70-luvuilla syntyneiden klassikoiden arvo ei ole laskenut, ja esimerkiksi teoksia Music in similar/contrary motion kuulisi Suomessakin mielellään. Sen sijaan erityisesti elokuvamusiikkinsa vuoksi maailman tunnetuimpiin kuuluvan säveltäjän viimeaikaiseen tuotantoon on vaikeampi suhtautua, enkä oikein ole tahtonut jaksaa kuunnella eteen sattuneita sinfonioita, konserttoja ja sooloteoksia. Kun taloudellinen menestys yhdistyy yksinkertaiseen sävelkieleen, eivät parodioijatkaan ole kaukana, kuten tästä ja tästä voi päätellä. Määrällisesti katalogi on vaikuttava, ja säveltäjän verkkosivujen ratkaisu hakea teoksia aakkosellisen alkukirjaimen perusteella on varsin tehokas.

Toki Glassin myöhemmässäkin tuotannossa on kiinnostavaa musiikkia, kuten hieno viides – meilläkin kuultu – jousikvartetto vuodelta 1991. Koskettavin Glass-elämykseni on kuitenkin Prahan valtionoopperasta, jonka Usher-produktion näin kymmenen vuotta sitten, ja jonka jälkeen olin täysin vakuuttunut sävelkielen potentiaalista kuvittaa tätä oudolla tavalla kauhistuttavaa tarinaa.

Philip Glass ei ole ensimmäinen tarinaan tarttunut oopperasäveltäjä. Vuonna 1908 New Yorkin Metropolitan-ooppera tilasi Claude Debussyltä kaksi yksinäytöksistä oopperaa Poen novelleihin, mutta tämä varoitti tilaajia etukäteen olevansa ”laiska säveltäjä, joka välillä tarvitsee viikkoja yhdestä harmoniasta päättääkseen.” Projektista ei tullutkaan valmista ennen Debussyn kuolemaa 1918, mutta juuri tällä viikolla Opéra Français de New York esitti tunnin mittaisen multimediaproduktion, joka perustuu Debussyn keskeneräiseen librettoon ja muutamiin luonnoksiin pianolle. On helppo ajatella, että Pelléas et Mélisanden säveltäjä olisi saanut novellista irti yhtä ja toista.

Vuonna 1839 ensimmäisen kerran ilmestynyttä novellia Usherin talon häviö on pidetty erityisen hienona esimerkkinä Poen ”totaalisesta” kirjoitustyylistä, jossa tarinan jokainen yksityiskohta on yhteydessä kokonaisuuteen ja tämän ymmärtämisen kannalta merkittävä. Novellin nimeämätön kertoja matkustaa psyykkisesti sairaan lapsuudenystävänsä Roderickin avuksi taloon, jota tämä asuttaa sisarensa Madelinen kanssa. Myös sisar on vakavasti sairas, mutta talossa on myös muuta kertojan tavoin nimeämätöntä, ja hirvittävää. Hulluuteen kietoutuneiden syyllisyyden ja pelon tunteiden lähteiksi on tulkittu insestiä ja homoseksuaalisuutta. Poen kuvaamassa Roderickin tilassa voidaan modernin psykologian valossa nähdä myös luulosairautta, hypersensitiivisyyttä ja akuuttia ahdistusta.

Tällaiset mielen maisemat näyttäytyivät Suomalaisen kamarioopperan produktion pelkistetyssä visuaalisessa ilmeessä, jonka määräävä ja kiinnostavin elementti oli Kimmo Viskarin reaaliajassa kalvoille improvisoimat ja lavan suurille kankaille projisoidut, määrätietoisen suorina alkavat mutta yhä sotkuisempaan vyyhtiin kietoutuvat viivat. Mielen vankilasta ei ole ulospääsyä.

Ohjauksessa vierastin kuitenkin rappeutuvaan taloon matkustavaa (Williamiksi nimettyä) ystävää tulkinneen Jussi Zieglerin ja lääkäriä esittäneen Lassi Virtasen ylinäyttelemistä ja väänteleviä kasvonliikkeitä. Ylipäänsä ihmettelin ratkaisua tuoda tarinan enimmäkseen mielensisäiset tapahtumat niin konkreettisesti esille. Laulaminen oli kyllä kaikilla solisteilla nautittavaa, mutta kokonaisuus ei nyt irrottanut penkistä. Tarinan kokonaisvaltaisen seuraamisen kannalta oli sääli, ettei tekstiä heijastettu kankaalle, vaan sitä piti seurata paperista.

Mitä oopperan soitinosuuksiin tulee: on kuvaavaa, että sekä Glassilla että kollega Steve Reichilla on alusta saakka ollut omat yhtyeensä, sillä teosten huolellinen harjoittaminen onnistunee vain erityisen myötämielisten muusikoiden kanssa. Minimalistiset partituurit haastavat soittajaansa, ja Glassin kohdalla stemmojen yksinkertaisuudesta, repetitiivisyydestä ja samansuuntaisesta liikkeestä johtuen korostuu tarve saada artikulaatio, intonaatio, balanssi ja muut detaljit kohdalleen – aika lailla samaan tapaan kuin esimerkiksi Mozartin musiikissa.

Kaikissa näissä suhteissa olisi Harri Karrin johtamalla ensemblellä ollut parantamisen varaa. Kyllähän sointi aina välillä oli mehevä, ja Hannu Kilven käyrätorvisoolot ansaitsevat erityismaininnan. Mutta jokin tähän musiikkiin oleellisesti kuuluvasta alkuvoimaisesta, loitsevasta tunnelmasta jäi toteutumatta, kun välillä polyrytmit kiirehtivät, toisaalla taas varsinkin turhan raskailla väliäänillä jarruteltiin.

Nämä kokemukset ovat tietysti subjektiivisia: esimerkiksi Uutislehti Demarin Matti Sauraman mielestä ”produktio on kaikin puolin tiivis” ja sen musiikki ”pyörteisen suggestiivista”. Helsingin Sanomissa taas Hannu-Ilari Lampila kiittelee voimakasta ”tyhjyyden ja siihen liittyvän syvän menetyksen tunnetta” autiolla näyttämöllä.

Yhtä kaikki, omaehtoisen näyttämösäveltaiteen tilanne Helsingissä on hyvä, ja suuri osa kiitoksesta kuuluu esimerkiksi Maxwell Daviesia, Waltonia ja pian myös Pulkkista esittäneelle Suomalaiselle kamarioopperalle.

Espoon kaupunki on tehnyt todellisen kulttuuriteon hankkiessaan Leppävaaran Sellosaliin aidon Clementi-pianon vuodelta 1828. Englantilainen soitin on kunnostettu konserttikäyttöön ja on Suomessa ainoa laatuaan. 1800-luvun alkupuoli oli pianonrakennuksen kannalta hyvin kiinnostavaa aikaa: kaikissa vähänkään suuremmissa kaupungeissa oli useita pieniä pianoverstaita ja jokaisella oli omat tyylinsä ja sointinsa. Nykyisen Steinway-normin sijaan säveltäjillä ja pianisteilla oli käytettävissään aivan erilaisista lähtökohdista rakennettuja instrumentteja, jotka asettuivat tyyliltään karkeasti ottaen kahden eri päälinjan, wieniläisen ja englantilaisen väliin.

Nykyiset klassiset konserttiohjelmamme koostuvat paljolti saksalaisten ja wieniläisten säveltäjien teoksista, minkä vuoksi vanhan malliset pianot ovat Suomessa olleet lähinnä wieniläistyylisiä. Ne eroavat englantilaisista kuivemmalla ja hopeaisemmalla soinnillaan; englantilaistyylisissä on pyöreämpi ja voimakkaampi sointi. Clementi-piano onkin tyyliltään selvästi nykyisten Steinway-pianojen esikuva. Se on myös soitin, jollaisilla 1800-luvun alun nuoret  pianovirtuoosit, kuten Liszt tai Chopin ovat aikanaan soittaneet.

Kiitos Espoon kaupungin, Tuija Hakkila sai miellyttäväksi tehtäväkseen etsiä Sellosaliin sopivan, vanhan soittimen. Alunperin ranskalaisia Pleyel- ja Erard-pianoja etsiskellyt Hakkila löysi  hollantilaisen soitinrestauroijan Edwin Beunkin pajasta pari vuotta sitten entisöidyn Clementin, jonka kohdalla kaikki tuntui natsaavan. Soitin edustaa sekä puurunkoisten, nykypianoa selvästi hiljaisempien ”fortepianojen” kulta-aikaa, että sopii dynaamiselta skaalaltaan ja soinniltaan varhaisromanttiseen, briljanttiin pianotekstuuriin.

Hakkila oli laatinut konsertin ohjelman Muzio Clementin (1752–1832) henkilöhahmon ympärille: pianisti-säveltäjä-liikemiehen tuttavapiirin kuuluvista säveltäjistä kuultiin Mozartia, Haydnia, Beethovenia, Schubertia sekä irlantilaissyntyistä John Fieldiä, Chopinin esikuvaa – ja luonnollisesti Clementiä itseään. Ohjelma vaikutti ennakoon sekavahkolta: oli perä perään sooloa, kamarimusiikkia, liediä, jopa Clementin sovitus Mozartin kuulusta g-mollisinfoniasta ympäri ohjelmaa siroteltuna. Tämä oli kuitenkin ajan tapa, ja erityyppisten teosten vuorottelu toimi hämmästyttävän hyvin, ennen kaikkea upeiden esitysten ansiosta.

Clementin oma h-mollisonaatti vuodelta 1802 vakuutti säveltäjänsä täyspätöisyydestä. Kyseessä on aivan liian vähän soitettu säveltäjä, mistä saanee kiittää perintäistä saksalaiskeskistä klassismikäsitystä. Hakkilan tulkinnassa tuntui intiimi suhde soittimeen, mikä ei pianistien kohdalla suinkaan ole itsestäänselvyys. Hakkila oli kutsunut konserttiin toiseksi pianistiksi Ilmo Rannan, jonka lämmin tulkinta Fieldin Notturnosta valotti Clementi-pianon romanttisempaa puolta. Oli hämmästyttävää huomata, miten eri tavalla soitin soi soittajan ja teosten vaihtuessa. Hakkila ja Ranta soittivat yhdessä Schubertin nelikätisen As-duuri-muunnelmasarjan, jossa erityisesti vaikutuin soittimen moniulotteisuudesta. Clementi-pianon sointi vaihtelee äänenvoimakkuudesta ja rekisteristä riippuen hyvinkin paljon, mikä mahdollistaa hyvin värikkään otteen klassisromanttiseen ohjelmistoon.

Ohjelmassa oli myös Haydnin ja Beethoven lauluja, ja Hakkilan sekä mainion baritonin Petteri Salomaan esityksissä oli helppoutta ja eloisuutta. Kiitos hienovaraisen soittimen Salomaa sai herkutella sävyillä ja tekstillä; balanssi oli luonnollinen. Haydnin englantilaiset ja Beethovenin skottilaiset laulut olivat minulle lisäksi uusia tuttavuuksia ja valaisivat miellyttävästi näiden mannerimaisten mestarien suhdetta brittiläiseen kansanmusiikkiin. Ja lopulta: harvoin olen nauttinut Mozartin mestarillisesta g-mollisinfoniasta niin paljon kuin nyt, Hakkilan, Mikael Helasvuon, Antti Tikkasen ja Markku Luolajan-Mikkolan tuoreena, kamarimusiikillisena tulkintana.

Ennen vihkiäiskonserttia Hakkila esitteli soitinta sekä konsertin ohjelmaa. Soittimesta hyvin innostunut pianisti luonnehti löytöään hienoksi, värikkääksi, lämminääniseksi, sekä hyvin inspiroivaksi, mutta huomautti myös, että pystyy parhaiten kuvailemaan soittimen ääntä soittamalla. En voi sitä itse enää paremmin sanoa: Sellosalin Clementi-pianoa kannattaa käydä kuuntelemassa jatkossakin!

Radion sinfoniaorkesteri ansaitsee papukaijamerkin konsertti-instituution hellävaraisesta ravistelusta. Tänä syksynä konsertti on aloitettu kamarimusiikilla, sama teos on esitetty illan aikana kahteen kertaan, ja nyt suuri romanttinen konsertto esitetty ilman kapellimestaria. Varsinkin eilisillan perusteella voi sanoa, että riskinotto kannattaa.

Nykyaikaisissa konsertoiksi nimetyissä teoksissa on tullut suorastaan kliseeksi kirjoittaa solistin osa briljantin ja herooisen deklamaation sijaan orgaanisemmaksi osaksi muun soittajiston kudosta. Johannes Brahmsin sinfonista viulukonserttoa voi pitää tällaisen ajattelun jonkinlaisena esi-isänä, olihan se erään aikalaiskommentaattorinkin mukaan sävelletty ”gegen die Violine”. Tyypillinen tulkinta teoksesta on kuitenkin solistin ja säestyksen vastakkainasettelu, ja aina välillä yhteistyö näiden kahden välillä, kapellimestarin toimiessa tulkkina, onkin syntynyt onnellisten tähtien alla.

Mutta mitä tapahtuu ilman kapellimestaria? Soittajat siirtyvät kuuloaan terästäen hitusen edemmäksi kohti tuolin reunaa, tavallista valppaampina reagoimaan solistin antamiin impulsseihin. Musiikin tekeminen muuttuu demokraattisemmaksi, sointi kuulaammaksi – ja yhtenäisemmäksi, sillä takapultissakin on osallistuttava.

Kiitos, Thomas Zehetmair, tästä elämyksestä. Mitä muutamista lipsahduksista, kun intonaatio ja soinnin kvaliteetti suurimmaksi osaksi olivat maailmanluokkaa. Ja se energia! Klassisen musiikin hyvinvoinnin kannalta tällaisessa musisoinnissa on järkeä, ei sellaisessa takanojaisessa välinpitämättömyydessä, jota Vadim Repin muutama viikko sitten HKO:n kanssa esitti.

Radion sinfoniaorkesteri eli osuudellaan mukana koko ajan, ja varsinkin ääriosien tulisemmat karaktäärit saivat minutkin penkin reunalle. Puhaltajat aloittivat toisen osan hyvin herkästi ja oboesoolo oli kaunis, mutta siinä ilmeiseksi kävi tarpeeton ja ehkä haitallinenkin tendenssi kinnata intonaatiota ylöspäin kirkkaampaa sointia tavoitellessa.

Visuaalisen elementin vaikutusta elävän musiikin kokemisessa ei voi kiistää: välillä ajattelin, että Zehetmairin jatkuva rytminen liikehdintä – johtaminen – teki linjoista katkonaisia, mutta kuulokuva muuttui heti suopeammaksi silmät suljettuani. Solistin hieman metalliseen ääneen piti aluksi totutella, ja joskus vibratoa oli omaan makuuni runsaanpuoleisesti. Toisaalla taas sävyt olivat todella puhuttelevia, Zehetmairin pari vuotta vanhan Paganini-levytyksen tapaan. (Kuudennen g-molli-kapriisin voi kuunnella täältä.) Musikanttista kokonaisvaikutelmaa tuki solistin ensiosassa esittämä oma, rapsodinen kadenssi.

Pääkaupunkiseudun orkestereista Rso tuntuu olevan erikoistunut suurimuotoisiin visioihin. Kokemus saikin suuret linjat kaartumaan kauniisti Franz Schubertin yhdeksännessä C-duuri-sinfoniassa, Zehetmairin keskittyessä yksityiskohtiin. Eeppisessä toisessa osassa puhaltajat vakuuttivat lyyrisyydellään, Scherzossa jouset rouheudellaan. Finaalissa hivottiin nopeusennätystä, mutta viulistit selvisivät haasteesta hienosti. Koko piristävän illan kruunasi sinfonian mystinen, yhtäkkiä eetteriin katoava lopetus.