Category Archives: Konsertit

Joskus turhan suuret odotukset kostautuvat. Olen kuullut Mariinski-teatterin orkesteria Valeri Gergijevin johdolla kerran aiemmin, jolloin Pietarin filharmonian salissa Skrjabinin Ekstaasirunoelma lihaisine trumpetteineen ja polttavan hehkuvine jousineen painui lähtemättömästi mieleeni.

Nyt, vuosia myöhemmin, ilta Rodion Stsedrinin Lumotun vaeltajan parissa jätti olon perin hämmentyneeksi. Stsedrin tunnetaan maailmalla etupäässä balettimusiikista, jota hän on säveltänyt runsaasti vaimonsa Maja Plisetskajan tanssittavaksi. Näistä tunnetuin lienee konserttinumeronakin esitettävä, aivan viehättävä Carmen-sarja. Sitten on huumorilla ryyditettyä neoklassismia, kuten pianohumoreski ja pikkukappale Albenizin tyyliin, harmittomia mutta ihan hassuja kappaleita molemmat.

Uusklassismi on hankala tyyli, asiat kun on enimmäkseen saatu sanottua jo kauan sitten, usein vieläpä hyvin. Viimeksi mainituissa yhteyksissä Stsedrinin kuudenkymmenen vuoden takainen sävelkieli kuitenkin toimii. Lumotussa vaeltajassa – oopperassa 2000-luvulta – ei.

Neuvostosäveltäjien liiton pitkäaikaisen puheenjohtajan säveltämässä musiikissa on toki kauniita ja taiten orkestroituja kohtia, kuten kuoron soimaan jättämiä eteerisiä klustereita tai etäännytettyä kansanlaulumelodiikkaa. Aivan loppupuolella toivat piristystä antheilmainen sireeni ja patarummun glissandot. Mutta enimmäkseen ihmettelin, kuinka musiikista oli saatu niin kertakaikkisen pysähtynyttä. Säveliä oli kyllä aseteltu taidokkaasti peräjälkeen, mutta niistä oli riisuttu lähes kaikki merkityksellisyys ja ilmaisuvoima. Kaikki oli kuultu jo aiemmin, ja toisteinen, jankkaava satsi kuulosti impotentilta.

Etukäteispuffeissa jostain syystä aina mainittujen balalaikan ja muiden kansansoittimien musiikkiin tuoma eksotiikka oli höyhenenkevyttä. Tataarien tanssillisesta hevoskohtauksestakin puuttui meininki.

Kuoron työskentelystä sai välillä vaikutelman, että olisimme olleet seuraamassa harjoitusta. Muuten olkien täyttämä, monitasoinen näyttämökuva hidastettuine sadonkorjuubaletteineen oli kaunis, mutta nuotteja pläränneet ja välillä korvia tai neniä rapsutelleet kuorolaiset tekivät tahattoman brechtiläisen vaikutuksen. Ehkä vieras sali ja etäisyys orkesteriin vaikuttivat, mutta varsinkin miesäänten sävelpuhtaus oli ajoittain melko horjuvaa. Aleatoriset kohdat olivat epämääräisiä.

Orkesteri oli kokonaisuudessaan aivan liian epäpuhdas ja -tarkka voidakseen tällä kertaa tulla verratuksi huippukokoonpanoihin. Tosin ykköstrumpetti oli nytkin mehevä, ja aina ajoittain muutkin vasket ja soitinryhmät innostuivat rosoiseen alkuvoimaan.

Illan kolme solistia olivat komea- ja kaunisäänisiä ja eläytyivät voimakkaasti rooleihinsa, joiden ilmaisuun kuului välillä ihmeen ärsyttävää anemiaa. Sävelpuhtaus oli kyllä heilläkin, Stsedrinin pieniin ja suuriin sekunteihin paljolti nojaavan melodiikan keskellä, välillä liian epämääräistä ja harmaata.

Jos suomalaiset muusikot joskus luetteloivat saavutuksiaan, ei Venäjällä olla pekkaa pahempia: säveltäjä Stsedrinistä saamme tietää, että hänelle on myönnetty muun muassa Davosin maailman talousfoorumin kristallipalkinto, 3. luokan kunniamerkki ”palveluksista isänmaalle” sekä Pittsburghin sinfoniaorkesterin Vuoden säveltäjän arvonimi.

Voi tietysti olla, että minulta jäi kokonaan tavoittamatta jokin Lumotun vaeltajan myyttis-venäläinen aspekti, ja arvioni on kohtuuton. Mariinski-teatterin ohjelmistossa olisi kuitenkin ollut tällä hetkellä Tsaikovskin Patarouva ja Jevgeni Onegin, Borodinin Prinssi Igor ja kiinnostavalta vaikuttava kolmen yksinäytöksisen oopperan Gogoliadi. Olisivatpa tuoneet Kansallisoopperaan mieluummin jonkin näistä!

Jos Patricia Kopatchinskajan tassuttelusta lavalle paljasjaloin ei vielä ollut saanut vinkkiä, viimeistään Arnold Schönbergin viulukonserton avaavalla kohotahdilla tuli selväksi, että paikalla oli hieman toisenlainen viulusolisti, sellainen, joka ei haurasta ääntä pelkää.

Schönbergin kummallinen konsertto herättää ristiriitaisia tunteita: yhtäältä käy selväksi säveltäjän miltei pakkomielteinen kiinnostus ekspressiivisyyteen, jota laajat dissonoivat soinnut, herkeämätön intensiteetti ja solistin laajat hypyt ja hankalat kolmois- ja nelosotteet ilmentävät. Toisaalta, kuten säveltäjän erääissä muissakin teoksissa, on emotionaalinen vaikutelma välillä kuivakka ja akateeminen.

Kopatchinskajan vauhdikas temperamentti teki teokselle hyvää. Ihailin viulistin artikulaation monimuotoisuutta, vikkelien jaksojen vastaanpanematonta svengiä ja huiluäänten kirkkautta. Torinolaisesta Giovanni Pressenda -viulusta hän sai tumman ja lämpimän soinnin.

Radion sinfoniaorkesterikin soitti hyvin, vaikka kapellimestari Ilan Volkovin olisikin välisoitoissa suonut erittelevän tiheän kontrapunktin Haupt- ja Nebenstimmejä vielä enemmän. Orkesterin entinen konserttimestari Hannele Segerstam oli kirjoittanut käsiohjelmaan poikkeuksellisen henkilökohtaisen, siksi myös mielenkiintoisen esittelytekstin.

Ylimääräisenä saatiin nähdä ja kuulla täydellisesti ajoitettu, alle minuutin mittainen hetki musiikkiteatteria. Villin pikkukappaleen elementit soittajan ääntelyineen olivat osin samoja kuin Jörg Widmannin harmittoman oloisessa Con Briossa, joka taas sai pohtimaan huumoria vaikeana lajina. Puhaltajille kirjoitetut suhistelut Beethoven-fragmentteihin yhdistettyinä toivat mieleen Spike Jonesin ja PDQ Bachin kieli syvemmällä poskessa mutta juurevammin tekemän musiikin.

Väliajan jälkeinen espanjalaisväritteinen ranskalaismusiikki oli parhaimmillaan Maurice Ravelin Bolerossa, jonka hypnoottisesta otteesta Jani Niinimäen pikkurumpu paljolti vastasi. Mieleen jäi erityisesti Jussi Särkän fagottisoolo.

Colin Matthewsin orkestroimista Claude Debussyn preludeista en aivan vakuuttunut. Rytmit, varsinkin ensimmäisessä osassa, olisivat voineet kuulostaa espanjalaisemmilta – siis pidättyneellä, arvokkaalla tavalla intohimoisemmilta – ja kapellimestari Volkov olisi kenties voinut tässä auttaa. Toisen osan alussa cornot fraseerasivat hyvin kauniisti, vaikka samaisen osan loppu hieman lipsahtikin.

Helsingin kamarikuoro ja Helsingin Barokkiorkesteri esittivät sunnuntai-iltana Kallion kirkossa niin koskettavan ja mukaansatempaavan näkemyksen J.S. Bachin Johannes-passiosta, ettei ole vaikea ajatella tämänkin kirkkodraaman olleen aikanaan hyvin henkilökohtainen kokemus niin säveltäjälleen kuin esittäjilleen ja yleisölleen. Read More →