Amfion pro musica classica

Category Archives: Konsertit

Arvio: Yöllisiä lauluja

Mahlerin sävellysmaja Maierniggissä

Gustav Mahlerin seitsemäs sinfonia (1904-05) on ensyklopedinen runsaudensarvi. Teos vilisee viittauksia Mahlerin aikaisempiin sinfonioihin ja muuhun aikakautensa musiikkiin. Välillä sinfonia vääristelee groteskeiksi irvikuviksi edeltäjänsä kuudennen sinfonian traagisia sävelaiheita. Sinfonian kokonaismuoto on usein koettu ongelmalliseksi: vastoin useampien muiden Mahlerin sinfonioiden kokonaisdramaturgiaa seitsemännessä ei rakennu lineaarista pelastus- tai perikatotarinaa.

Helsingin kaupunginorkesterin torstaikonsertissa sinfonian massiiviset ääriosat hahmottuivat selkeästi. Ei voinut kuin ihailla Leif Segerstamin taitoa rakentaa suurmuotoa tarkasti mietityillä temposuhteilla. Sinfonian 1. osan Richard Straussiin assosioituva ylipursuava sentimentaalisuus ja finaalin banalismeilla herkutteleva ”alla turca” –fanfaarijyskyttely pääsivät esiin railakkaasti.

Sinfonian keskiosien ”varjojen valtakunta” (Adornoa mukaillen) oli puolestaan pienoinen pettymys. Tunnelma ei vaihtunut tarpeeksi yölliseksi (Schattenhaft), vivahteiden kirjo jäi liian kapeaksi. Aloin uumoilla, että orkesteri ei taida tuntea teosta kovinkaan hyvin. Erityisesti 2. ja 3. osissa orkesteri keskittyi enemmän nuotinlukuun kuin tulkintaan. 3. osa Scherzo, joka parhaimmillaan on kaiken murskaksi jauhava alitajunnan kurimus, sai hieman arkisen tulkinnan. Puhallinten huudot ja jousten voihkaisut pitäisi tuoda esiin yhtä karrikoidusti kuin näyttelijöiden eleet 1920-luvun mykkäfilmissä. Myös Scherzoa ympäröivät Nachtmusik-osat kärsivät magiikan puutteesta. 2. osan unenomaiset etäiset lehmänkellot kalisivat liian kovaa peittäen hiljaiset jouset ja 4. osan lempeän humoristinen kitara-mandoliini –duo ei sulautunut osaksi kokonaissointia balanssiongelmien takia. Muutenkin Andante amoroso –osan viehkeää wieniläistunnelmaa kiristi liialla paineella prässäten soitetut jousisoolot.

Ääriosissa kuulimme sentään uljaita vaskisooloja, pasuunoiden iskuvoimaa ja korkean trumpetin säkenöivää hehkua. Käyrätorvisektio suoriutui taistelusta sankarillisesti. Toivottavasti Mahlerin seitsemäs hyväksytään myös meillä Suomessa osaksi kantaohjelmistoa. Teos vaatii kärsivällistä paneutumista ja rohkeaa heittäytymistä sekä esittäjiltä että yleisöltä.

Reportaasi: Tampereen Biennale 2010

Mario Caroli. Kuva: Piero Colucci

Tampere Biennalen lauantai-illan konsertit aloitti entinen UTA-, nykyinen Jousia-kvartetti, joka on samannimisen orkesterin pienryhmittymä.

Konsertin avasi saksalais-suomalaisen Klaus Wieden (s. 1950) kolmas kvartetto, joka sai kunniamaininnan Kuhmon kamarimusiikin sävellyskilpailussa pari vuotta sitten. Klassisista muodoista ja rytmisistä ja melodisista unisonoista huolimatta teos vaikutti hieman hahmottomalta ja meluisalta. Liekö sävellyksen synkkääkin synkempi, häiriintyneen mielen kohtaaman kuoleman tematiikka vaikuttanut, kun meno Tapio Tuomelan kantaesitetyssä, sävelkieleltään humoristisen oloisessa ”The Fiddler” -kvartetossa oli myös aika totista. Miellyttävä teos on tuttuun tapaan läpikuultavan musikanttinen.

Yhtyeen työskentelyssä kiinnittää huomiota Tapiola Sinfoniettan konserttimestarina toimivan primas Janne Nisosen tanssahtelevaan liikehdintään, joka itse asiassa tuntuu olevan eduksi ainakin uudemman musiikin hahmottamisessa. Pientä epävarmuutta yhteispelissä ja balanssissa oli silti aistittavissa: osuutta asiaan oli kenties vakisellistin poissaololla, vaikka tuuraamaan olikin saatu oiva Johannes Rostamo.

Kimmo Hakolan kolmannen kvarteton tulkinnasta jäi mieleen energinen viisijakoinen keskiosa. Myös tähän teokseen olisin kaivannut lisää emotionaalista vapautumista – irtautumista nuoteista – ja suurempaa tarkkuutta ja finessiä sävelpuhtauden ja soinnin suhteen.

Festivaalin ulkomaiseksi pääesiintyjäksi oli kiinnitetty fantastinen italialaishuilisti Mario Caroli (s. 1974). Tuhkapilvi esti pianisti Keiko Nakayaman saapumisen Suomeen, mutta mistään ei olisi huomannut, että duonumeroita korvaavat soolokappaleet oli istutettu ohjelmaan vasta viime hetkellä. Sinänsä harmi, että Veli-Matti Puumalan ja Matthew Whittallin teokset jäivät nyt kuulematta.

Jos olisin huilisti, ottaisin Jukka Tiensuun varhaiset huilukappaleet oitis ohjelmistooni! Konsertin avanneessa Cadenzassa oli ensimmäisestä pianopianopianissimosta alkaen selvää, että nyt oltiin tekemisissä poikkeuksellisen intensiivisen tulkitsijan kanssa. Tiensuun Four Etudes vuodelta 1974 oli aivan erinomainen teos ensiosan villeydestä lopun sotto voceen, ja multifoneihin ja perkussioääniin sillä välillä.

Kuulin nyt ensimmäistä kertaa Kaija Saariahon Laconisme de l’ailen miehen esittämänä. Tässä ihastelin Carolin joustavaa rekistereiden ja dynamiikan hallintaa – välillä soitin kuulostikin aivan klarinetilta. Teos puhuttelee parhaiten ulkoa esitettynä, mutta oli tulkinta nytkin aivan vakuuttava, ja Carolin intonoimana oli tekstissä jotain sellaista hiljaista auktoriteettiä, jota naishuilistien tulkinnoissa en kenties ennen ole kuullut.

Romanialaissäveltäjä Doina Rotarun Mithya oli mainio yhdistelmä kansanomaista melodiikkaa, perinteisen ekspressiivistä huilismia ja moderneja tekniikoita. Kolmannessa osassa viehätti arkaainen, shamanistinen bassohuilu.

Konsertin varsinainen tärppi oli Salvatore Sciarrinon eeppinen, 42-minuuttinen La perfezione de uno spirito sottile huilulle, sopraanolle ja ”lyömäsoittimille ilmassa”, joista jälkimmäiset oli nyt jätetty pois. Sciarrino on visioinut esityksen ulkona tapahtuvana, dramaattista maisemaa vasten esitettävänä rituaalina, johon leijoihin sidotut perkussiot tuovat omaa helinäänsä.

Riisuttukin versio hienovaraisine kuunvaloineen toimi Tampere-talon pienen salin hyvässä akustiikassa. Sciarrino on eräs omintakeisimmista nykysäveltäjistä ja kykenee vangitsevaan sävelkieleen miltei täysin ilman melodiaa tai havaittavaa pulssia, pelkän äärimmäisellä herkkyydellä käsiteltyjen erikoistekniikoiden aikaansaaman väreilyn voimin. Sciarrinon kaikki huiluteokset levyttänyt ja säveltäjän kanssa pitkään yhteistyötä tehnyt Mario Caroli on tämän ultravirtuoosisen musiikin suvereeni tulkki, erittäin hienostunut mutta voimakas, laajat kaarrokset hyppysissään pitävä muusikko.

Myös mezzosopraano Sonia Turchetta oli vahvasti läsnä, ja hänenkin tulkintansa teki punnitun vaikutelman. Tähän sain ainakin osittaisen selityksen nähtyäni hänen käyttämänsä nuotit, ks. yllä.

Iltaklubille taiteellinen johtaja Lotta Wennäkoski oli valinnut Magnus Lindbergin varhaisen kokeellisen teoksen Action – situation – signification. Klubiympäristössä jäivät monet detaljit kuulematta, mutta kulttuuriteko tällaisen kappaleen ohjelmistoon ottaminen silti on, vähintäänkin antamalla perspektiiviä kuuluisan säveltäjän nykyiseen työhön. On kiinnostavaa, miten alkuperäisen Toimii-yhtyeen persoonat ovat varmasti vaikuttaneet musiikkiin ja sen soitinnukseen: esittäjyyteen laajimmin suhtautuva rooli on varattu klarinetistille (eli nykyäänkin melko lailla estottomalle Kari Kriikulle). Elektroakustiseen musiikkiin keskittyvä defunensemble ja lyömäsoittaja Janne Tuomi hoitivat homman hyvin.

Arvio: Lilli Maijalan monipuolinen ensikonsertti

Alttoviulisti Lilli Maijalan ensikonsertti Sibelius-Akatemiassa antoi kuvan monipuolisesta nuoresta huippuammattilaisesta, jolta löytyy niin solistista kuin kamarimusiikillista suvereeniutta. Konsertin ensimmäinen puolisko koostui alttoviululle ja harmonikalle muokatuista duoista, jossa Niko Kumpuvaara tarjosi Maijalalle tasavahvan vastuksen. Ensimmäiseksi kuultiin J. S. Bachin (1685–1750) Sonaatti D-duuri BWV 1028 (alun perin viola da gamballe ja cembalolle), jossa huomio kiinnittyi erityisesti luontevaan barokkifraseeraukseen ja sopivilta kuulostaviin tempoihin. Soitto oli elävää menemättä liikaa sellaisiin yksityiskohtiin, jotka olisivat rikkoneet peruspulssia.

Nykyisellä Etelä-Korean alueella syntyneen Isang Yunin (1917–1995) Duo vuodelta 1976 (alun perin alttoviululle ja pianolle) jakaantui neljään jaksoon, joissa käytiin läpi erilaisia tunnelmia alkaen rauhallisemmista pitkistä diskanttivoittoisista äänistä ja soinneista päätyen virtuoosiseen rymistelyyn, joka rauhoittui jälleen loppua kohti. Alttoviulu ja harmonikka toimivat mielestäni parhaiten juuri tässä teoksessa, eikä Maijalan viulun kielen katkeaminen kesken soiton häirinnyt duon sisäistynyttä ja rohkeaa tulkintaa.

Alttoviulu–harmonikka-duon viimeisenä kappaleena oli Igor Stravinskyn (1882–1971) Suite Italienne, joka oli tässä konsertissa oikeastaan sovituksen sovituksen sovituksen sovitus(!): Stravinsky sävelsi balettinsa Pulcinella (1919–20) Giovanni Battista Pergolesin (1710–1736) teosten (tai Pergolesin sävellyksiksi luulemiensa teosten) pohjalta. Baletista hän muokkasi useita eri sarjoja konserttikäyttöön, joista yksi on sovitus viululle ja pianolle. Alttoviulisti Robert Bridges on puolestaan muokannut tämän sovituksen pianolle ja alttoviululle, josta tämän illan duo oli mukauttanut sarjaa kokoonpanolleen sopivammaksi.

Esityksessä oli paljon hyvää Maijalan rouhevasointisen mutta ketterän sekä Kumpuvaaran konstailemattoman ja sopivasti pelimannityylisen soiton takia. Valitettavasti harmonikasta ei mielestäni kuulunut riittävästi tärkeitä bassolinjoja, mikä ei ollut soittajan vaan soittimen syy. Pianolla esitettynä linjat olisivat erottuneet selkeämmin, vaikka toki esitys diskanttivoittoisenakin oli mukaansatempaavaa ja hauskaa kuunneltavaa.

Väliajan jälkeen kokoonpano muuttui trioksi, jossa Maijalan partnereina olivat pianisti Anna Kuvaja ja sellisti Johannes Rostamo. Kaija Saariahon (s. 1952) Je sens un deuxième coeur (2003) on liian harvoin Suomessa kuultu täysipainoinen kamarimusiikkiteos harvinaiselle kokoonpanolle. Viisiosaisen teoksen inspiraation lähteenä ovat olleet samaan aikaan valmisteilla olevan Adriana Mater -oopperan hahmot, vaikka Saariaho kertookin käyttäneensä materiaalia lopulta abstraktisti. Maijala, Kuvaja ja Rostamo olivat parhaimmillaan erityisesti teoksen nopeissa osissa (2. Ouvre-moi, vite ja 4. Il faut que j’entre), jotka ovat Saariahon mukaan ”tutkielmia soittimellisesta energiasta”. On aina vaikuttavaa, kun muusikot soittavat yhtä aikaa äkkiarvaamattomia rytmejä. Ihailin myös tapaa, jolla trion jäsenet muotoilivat fraaseja – poissa oli ”nyt toteutetaan nuottikuvaa mahdollisimman oikein ja unohdetaan tulkinta” -tyyppinen ote, jota liian usein kuulee nykymusiikkia esitettäessä.

Konsertin päätösnumerona oli Johannes Brahmsin (1833–1897) Klarinettitrio a-molli op.114, josta säveltäjällä oli myös vaihtoehtoinen versio alttoviululle, sellolle ja pianolle. Suurin muutos tälle kokoonpanolle ei ollut niinkään klarinetin korvaaminen alttoviululla, vaan soittimien roolien keskinäinen muuttuminen: sello jää jonkin verran jalkoihin kun se ei enää ole ainoana jousisoittimena. Melodian siirtyessä korkeammasta soittimesta matalammalle (jota tapahtuu verraten usein ko. triossa) ei sellon sisääntulo tuo yhtä paljon lisäpainoa kuin klarinetin ja sellon yhdistelmässä. Tästä huolimatta trio oli nautittava, musikaalinen kokonaisuus, josta mieleen jäi Andante grazioso –osan vaivaton, tanssillinen liihottelu. Yleisö palkitsi Maijalan onnistuneen ensikonsertin raikuvin aplodein.

Italialaiseen tyyliin

Tapiola Sinfoniettan konsertissa on Italia-teema: Haydnin viulukonserttokin on sävelletty Esterhazyn hoviorkesterin Luigi Tomasinille.

Aleksei Ljubimov, fortepiano

Stockhausenin, Ligetin ja Boulezin teoksia ensimmäisenä Neuvostoliitossa soittanut Ljubimov on tällä kertaa Sellosalin uuden Clementi-fortepianon äärellä.