Category Archives: Konsertit

London Philharmonic Orchestran ja Vladimir Jurowskin vierailu tarjosi nautittavan konserttielämyksen ja muistutuksen siitä, millainen orkesterin sointi ja muusikoiden heittäytyminen esitykseen voi parhaimmillaan olla. Konsertti alkoi Anton Webernin (1883–1945) vuonna 1908 säveltämällä Passacaglialla, joka sai kunnian olla Webernin tuotannossa opus 1 – aikaisempia teoksiaan Webern ei katsonut vielä opusnumeron arvoisiksi. Passacaglia on värikylläinen myöhäisromanttinen, paikoin jo ekspressiivinenkin kymmenenminuuttinen kokonaisuus, jossa ihailin muun muassa LPO:n  kimmeltävää jousisointia ja Jurowskin suvereenia hallintaa suuren orkesterin edessä. Erityisen vaikuttava Passacagliassa oli sen lopetus: musiikki alkaa vähitellen hiipumaan, kunnes jäljellä on enää hiljaista, suhisevaa ääntä ennen lopullista pysähtymistä.

Ludwig van Beethovenin (1770–1827) D-duuri-viulukonserton (op. 61) solistiksi oli saatu saksalainen Christian Tetzlaff, joka on yksi viulumaailman kestotähdistä. Ensimmäinen osa (Allegro ma non troppo) meni sinänsä hallitusti, mutta tunnelma vapautui mielestäni vasta upeassa kadenssissa, jonka Tetzlaff on sovittanut viululle Beethovenin laatimasta konserton pianoversiosta. Patarumpali Simon Carringtonin ja Tetzlaffin yhteistyö kadenssissa oli kerrassaan hienoa ja kamarimusiikillista. Toinen osa (Larghetto) ja tästä suoraan jatkava kolmas osa (Rondo: Allegro) tarjosivatkin sitten jo täysipainoista, karakterisoitua ja hyvin balansoitua reaktioherkkää musisointia. Tetzlaffilla on kyky saada soolo-osuudet sulautumaan muihin tapahtumiin ilman, että soitto kuitenkaan olisi taka-alalla, mikä on jo sinällään saavutus konsertossa. Väliajalla järjestetyssä haastattelussa Tetzlaff totesikin, että ”todellinen vapaus tulee siinä, miten muotoilen melodian”. Tetzlaffin mukaan kauneus ja hyvyys kontrastoivat konsertossa  pahimman kanssa, ja tämä ajatus tulikin mielestäni hienosti hienosti esille varsinkin toisessa ja kolmannessa osassa. Ylimääräisenä saatiin kulla vielä koskettava tulkinta J.S. Bachin (1685–1750) Andante-osasta a-molli-soolosonaatista.

Konsertin toinen puolisko oli omistettu Sergei Prokofjevin (1891–1953) musiikille. Lyhyt Andante (op. 29a) vuodelta 1934 oli itselleni uusi tuttavuus: se on säveltäjän orkesterisovitus omasta, vuonna 1917 valmistuneesta neljännen pianosonaatin hitaasta osasta. Sonaatin materiaali on itse asiassa peräisin jo vuonna 1908 sävelletystä e-molli-sinfoniasta, jonka Prokofjev kuitenkin hylkäsi omien sanojensa mukaan ”surkean” orkestrointinsa takia. Vuoden 1934 versiossa ei orkestroinnin  kömpelyydestä ole tietoakaan, ja teos alkaa kutkuttavalla bassoklarinettisoololla yhdistettynä muihin tummiin orkesterisävyihin. Pulppuava materiaali muuttuu keskellä lyyrisemmäksi, ja lopussa aiheet kietoutuvat yhteen.

Varsinainen LPO:n ja Jurowskin voimannäyttö oli kuitenkin dramaattinen Prokofjevin Sinfonia nro 3 c-molli (op. 44), joka oli nappivalinta päätöskappaleeksi. Ihailin erityisesti sitä, miten Jurowski ja LPO onnistuivat tuomaan esille nopeita, polyfonisia linjoja samaan aikaan kun hitaampi vaskivoittoinen melodia eteni vääjämättömästi ja säälimättömästi kohti määränpäätään. Tällaiset hetket ovat niitä, joissa aika tuntuu pysähtyvän ja kuulija ei voi kuin seurata henkeään pidätellen esiintyjien tarjoamaa elämystä. Myös puu- ja vaskipuhaltajat olivat mitä parhaimmassa vedossa.

Suomalaisella yleisöllä lienee erityinen, lämmin suhde Viktoria Mullovaan, joka muutama vuosi voittoisan Sibelius-kilpailun jälkeen vuonna 1980 ”emigroitui” (kuten eilisen konsertin käsiohjelmassa asia ilmaistiin) Kuusamosta Ruotsin kautta Yhdysvaltoihin. Temppeliaukion kirkko oli tupaten täynnä etupäässä iäkkäämpiä konserttivieraita.

Helsingin barokkiorkesteri on timmissä kunnossa, ja koko konsertin ajan orkesterin soitto oli täysin puhdasta ja innoittunutta. Avausteoksena oli Johann David Heinichenin Alkusoitto G-duuri, jonka bourrée-osan triossa mainiot ruokopuhaltajat – oboistit Jasu Moisio ja Veli-Pekka Portaankorva sekä fagotisti Jani Sunnarberg – pääsivät esittelemään taitojaan. Rigaudonissa oli rehvakkaa poljentoa, giguessa raikasta svengiä, mutta kokonaisuutena musiikki oli tavanomaista ja varsinkin pari ensiosaa jankkaavia. Tämän sävellyksen perusteella Heinichen olisi hyvinkin voinut jatkaa suunnittelemaansa uraa lakimiehenä.

Mullova liittyi joukkoon Johann Sebastian Bachin D-duurisinfonian obligato-osuuteen. Soolostemmaa on soitettu myös uruilla, joille ostinatoarpeggiot sopivatkin hyvin.

Seuraavaksi ohjelmassa oli kamarikokoonpanolla esitetty Georg Philipp Telemannin A-duurikonsertto lisänimeltään ”Rupikonnat”. Heinicheniin verrattuna musiikki on kekseliästä ja värikästä, varsinkin ensiosassa, jonka konnamaisia dissonansseja orkesterin rouhea jousenkäyttö mukavasti korosti.

Bachin kahdessa konsertossa Mullova oli eniten kotonaan, ja soitto oli puhtaampaa kuin Telemannissa. Solistin viulustaan (oletettavasti Stradivarius lisänimeltään Jules Falk – sama viulu, jonka hän vuonna 1983 jätti Kuusamon hotellihuoneeseen) ottama iso ääni on mielenkiintoinen: toisaalta tumman samettinen, mutta joillain taajuuksilla suorastaan läpitunkeva ja honottava. Mullova jätti tallan läheltä löytyvät vaativammat sävyt käyttämättä ja käsitteli jousta muutenkin melko lailla modernin viulistin tavoin. Välillä vahvat ja heikot painot vuorottelivat niin suurieleisesti, että ääniä jäi kuulumattomiin.

Bachissa solistin soittoa leimannut kiireisyys ja ajankäytön asiallisuus alkoi harmittaa. Varsinkin hitaista osista puuttui harmonisten käänteiden mehustamista ja henkilökohtaisuuden tuntua.

Orkesterin päänumero oli Telemannin mainio sarja Hamburger Ebb’ und Fluth, erittäin hyvin soivaa musiikkia, johon nokkahuilut ja traversot toivat lisäväriä. Jännittäviä osia olivat esimerkiksi gavotti ylempien jousten ja huilujen unisonoineen ja Harlequinade, jossa cembalosta pääsi rehvakas glissando sellojen ja basson melodian päätteeksi.

Saksalainen Reinhard Goebel johti orkesteria inspiroivasti. Ehkä korostetun suurista liikkeistä johtuen aksentteja oli soitossa paljon, ja välillä linja tuntui niihin katkeavankin.

Aluksi olin ajatellut: hohhoijaa, miksi jälleen sitä Sibeliusta… Mutta täytyy myöntää, että konsertti tempaisi mukaansa, ja tutumpaakin tutummista sinfonioista välittyi jälleen jotain uutta ja yllättävääkin. Sibeliuksen keskikauden sinfoniat soivat kirkkaan selkeästi Tapiola Sinfoniettan kokoisella pienemmällä orkesterilla. Erityisesti kolmas sinfonia kuoriutui esiin vetreänä ja raikkaana. Orkesteri seurasi kärppänä Leif Segerstamin oivaltavia temponvaihdoksia, ja teoksen hengelle sopiva energinen artikulaatio toi sointiin stravinskimaista säihkettä. Yliopiston juhlasalin akustiikka suosi sinfonian ohutta kamarimusiikillista tekstuuria. Dynaaminen skaala oli silti laaja, finaalin komean loppunousun lisäksi saimme nautiskella lumoavan eteerisistä pianissimoista.

Segerstam nivoi neljännen sinfonian osat quasi attacca yhteen viidennen sinfonian malliin, mutta piti harvinaisen pitkiä pausseja kolmannen osan sisällä. Jostakin syystä nelosen esitys ei saanut minua samalla lailla innostumaan kuin ketterä kolmonen. Sinfonian sisäänpäinkääntynyt synkistelevä maailma vaatisi nuorehkolta orkesterilta ehkä vielä lisää kypsyttelyä. Koin Segerstamin asenteen jotenkin asiallisen toteavaksi, mielestäni teokseen on otettava kantaa jämerämmin. Voi myös olla, että neljännen sinfonian henkeäsalpaava dramaattisuus tarvitsisi toteutuakseen suuremman orkesterin massaa. Kolmannen osan huipennuksessa vasket sentään soivat kolkon armottomasti. Ensimmäisen osan ja finaalin sellosoolot soitti koskettavasti Riitta Pesola, ja myöhemmin finaalissa riensi lennokkaasti mukaan Ulla Sointeen alttoviulu.

Tapiola Sinfoniettasta on kypsynyt pääkaupunkiseudun mielenkiintoisin orkesteri. Sen soittajisto on juuri siinä iässä, jolloin on hyvä tarttua vakavempiin haasteisiin. Tuleva kausi on ohjelmistoltaan monipuolinen: Bruckneria ja Wennäkoskea. On hieno idea keskittyä nuoren kotimaisen säveltäjän tuotantoon laajemmin, ja siten poiketa tavaksi tulleesta kantaesityskultista.