Category Archives: Konsertit

Tapiola Sinfoniettan perjantainen konsertti soitettiin tällä kertaa ilman kapellimestaria, ja konserttimestari Janne Nisonen johti orkesteria viulun ääreltä. Tällainen ratkaisu toimi hyvin Nisosen jousiorkesterille sovittamassa Maurice Ravelin (1975–1937) Jousikvartetossa. Tapiola Sinfoniettan jousisto on erinomaisessa kunnossa: intonaatio ja rytminkäsittely oli tarkkaa ja karakterit pääosin kohdallaan, ja esitys monella tapaa inspiroitunut. Jäin kuitenkin pohtimaan, miksi tehdä jo toimivasta jousikvartetosta jousiorkesterisovitus? Sovituksessa mielestäni menetettiin Ravelin kvartetolle ominainen intiimin yhdessäolon ja sitä kontrastoivan solistisuuden yhdistelmä. Lisäksi soitinnusratkaisut eivät juurikaan muistuttaneet Ravelin omaa orkestrointityyliä, joka on paljon värikylläisempi ja monikerroksisempi. Nyt vastakohtaisuudet ja dissonanssit pikemminkin tasoittuivat kuin terävöityivät.

Väliajan jälkeen jatkettiin Robert Schumannin (1810–1856) musiikin parissa. Vuonna 1851 valmistunut Hermann und Dorothea -alkusoitto (op. 136) perustuu Goethen samannimiseen runoon, jossa kaksi rakastavaista Ranskan vallankumouksen pyörteissä saavat lopulta toisensa säätyerosta ja vanhempien vastustuksesta huolimatta. Schumannin orkesterinkäsittely on taitavaa, ja teoksen lievästä lapsellisuudesta huolimatta – alkusoitossa käytetään mm. Marseljeesi-teemaa – siitä on mahdollista rakentaa kelpo esitys. Tapiola Sinfonietta osoitti olevansa hyvässä iskussa soinnin ja tarkkuuden puolesta, mutta melodian ja fraasien muotoilu jäivät mielestäni liian neutraaleiksi, minkä vuoksi esitys kuulosti lopulta enemmän läpisoitetulta kuin varsinaisesti musiikkiin kantaa ottavalta. Kenties kapellimestari olisi sittenkin ollut paikallaan tähän teokseen?

Konsertin päätösteoksena oli itseoikeutetusti Schumannin Pianokonsertto a-molli (op. 54), jonka solistiksi oli saatu ranskalainen Pierre-Laurent Aimard (s. 1957). Esitys oli sikäli tavallista kamarimusiikillisempi, että kapellimestarin puuttuessa  Aimard soitti selkä yleisöön päin ja flyygelistä oli otettu kansi pois kokonaan. Aimardin tulkinta konsertosta oli riisuttu kaikesta sentimentaalisuudesta, ja soitosta pystyi aistimaan, että Aimard oli todella sisäistänyt teoksen struktuurin. Ensimmäisessä osassa (Allegro affettuoso) jäin harmittelemaan, että osa hienoista pianon ja puupuhaltimien duetoista ei aivan onnistunut; tuntui, että puhaltajat ja pianisti eivät olleet aivan pääseet yksimielisyyteen siitä, miten kaksi melodiaa muotoutuu yhdeksi. Toisen osan (Intermezzo: Andantino grazioso) leikkisä tunnelma ja soinnin riittävä kirkkaus olivat mielestäni esityksen parhainta antia. Viimeinen osa (Allegro vivace) oli sinänsä hallittu kokonaisuus, mutta kokonaisuudessaan Aimardin ja Tapiola Sinfoniettan tulkinta konsertosta jäi itselleni hieman etäiseksi.

Ictus on brysseliläinen, vuodesta 1994 koossa ollut nykymusiikkiyhtye, joka toimii Belgian flaamilaisen alueen hallinnon puitteissa ”samanmielisten freelance-muusikoiden kollektiivina”. 25 jäsenen joukkoon kuuluu myös oma ääniteknikko elektroakustisia teoksia ja sähköistä vahvistusta varten. Yhtyeellä on käynnissä muun muassa eklektisen soitinrakentajan ja teoreetikon Harry Partchin musiikkiin keskittyvä projekti, aiemmista satsauksista voi mainita Luciano Berion 60-luvun riemastuttavan fuusioteoksen Laborintus 2 esityksen Bruggessa vuonna 2003.

Ictus soitti Juhlaviikoilla sekä Gustav Mahlerin musiikkiin perustuneessa monitaiteellisessa esityksessä että omassa konsertissaan, jossa se esitti Steve Reichin teoksia. Reichia voi pitää ”toisen polven” minimalistisäveltäjistä (kantaisien ollessa La Monte Young ja Terry Riley) ensimmäisenä: varhaiset nauhateokset It’s Gonna Rain ja Come Out ovat tehokkaita edelleen.

Säveltäjän musiikkia on kuultu näin paljon viimeksi Sibelius-Akatemian Clapping Music -festivaalilla neljä vuotta sitten. Silloin mukana oli muun muassa magnum opus Music for 18 musicians ja myöhempi, säveltäjän juutalaisista juurista ammentava Tehillim. Nyt Huvilateltassa oli mahdollisuus kuulla erinomainen tulkinta Reichin ehkä parhaasta varhaiskappaleesta Four Organs.

Tammikuussa 1970 sävelletty Four Organs perustuu yhden soinnun (joka on e-duurin dominantti lisäsävelin) aspektien tutkimiseen ja sen venyttämiseen yhden kahdeksasosan mitasta yli minuutin kestoon reilun vartin aikana. Reich (ja varsinkin kaupallisesti menestyinein klassisen musiikin nykysäveltäjä Philip Glass) huomasivat, että 60-luvulla rockyhtyeiden arsenaaliin ilmestyneet kompaktit sähköurut sopivat yksinkertaisine, huojumattomine äänen väreineen myös harmonian ja rytmin kehittelyyn keskittyvän minimalistisen musiikin tulkitsemiseen.

Ictus oli nyt korvannut alkuperäiset Farfisa-urut erinomaisilla syntetisoiduilla vintage-saundeilla, herkullisesti pikkuriikkisen eri vireissä. Muutenkin konsertin äänimaailma oli lähes kautta linjan erinomainen: saundeissa oli riittävää ytyä, mutta liian kovaa ei ainakaan omaan makuuni luukutettu.

Olin etukäteen hieman skeptinen, jaksaisinko kuunnella näin montaa Reichin perkussiiviseksi musiikiksi laskettavissa olevaa kappaletta peräjälkeen. Ennakkotiedoissa puhuttiin ”hypnoottisesta äänimaisemasta”, jonka Ictus loisi säveltäjän varhaisteosten pohjalta. Teoksiin ei kuitenkaan oltu (onneksi) lisätty mitään, vaan konsertin toteutus osoittautui perin yksinkertaiseksi: vailla suurempia seremonioita arkivaatteisiin pukeutuneet soittajat siirtyivät kappaleesta toiseen, ja kokonaisuus piti otteessaan musiikin voimalla. Kiitosta myös kauniisti led-valoilla visualisoidusta lavasta.

Konsertin toisessa urkukvartetossa Phase Patterns oli jännittävän kaleidoskooppimaista, vaihesiirrosta syntyvää pyörivää rytmin ja melodian leikittelyä. Loppupuolella bassosaundit olivat kylläkin niin tukevat, että epäilin jo äänimieheen lisänneen ylimääräisen stemman kappaleeseen, mutta tämä äänentoiston ekvalisointiin liittyvä lapsus oli konsertin ainoa.

70-luvun alussa Reich kehitteli Drumming-teoksessa vaihesiirron ideaa pitemmälle. Ictusin letkeästi svenganneet soittajat ottivat kokonaisuudessaan puolitoistatuntisen kappaleen ensiosan viritetyistä bongorummuista yllättävän monia sävyjä kaksipuoleisilla kapuloillaan. Tässä, samoin kuin Marimba Phase -duossa, kuulemiskokemus oli kiintoisa, kun riittävän monen repetition jälkeen turtuu ja tuudittautuu nautinnolliseen rytmiin, mutta vähän väliä havahtuu muuttuneeseen äänimaisemaan – kuin junan kyydissä. Marimbakappaleessa onnistunut äänenvahvistus toi esiin hienon soittimen yhtaikaisten sykkivien sointujen aikaansaaman resonanssin.

Vaikka Four Organs olisi mainiosti käynyt päätösnumerosta, kilkutti konsertti komeasti loppuunsa viiden clavistin ensin laajentaessa, sitten supistaessa Music for pieces of wood:n 12-sävelistä materiaalia.