Category Archives: Konserttisuositukset

Virtuosi di Kuhmo -kamariorkesteri on yli 15-vuotisen toimintansa aikana näyttänyt hienoa esimerkkiä siitä, mitä yhteinen asiaansa pyhittäytyminen ja taito saavat aikaan jousiorkesterin soinnissa ja ilmaisurikkaudessa. Orkesterin ilahduttavan monet Helsingin konsertit ovat aina kauden merkkitapauksia. Mieleen tulee eräs niistä, jossa Virtuoosit vuosi sitten Okko Kamun johdolla toivat kuultavaksi Tsaikovskin Serenadin suurenmoisella energialla ja musikaalisuudella. Tämän hienon orkesterin julkinen tuki on jäänyt aivan liian pieneksi samalla kun heidät on unohdettu maan viralliselta vientilistalta. Asiaan toivotaan pikaista muutosta.Ritarihuoneen konsertti oli taas monella tavoin merkittävä. Orkesteri osoitti kykenevänsä ilman kapellimestariakin hienoon yhteissoittoon, innostus on jokaisen orkesterin jäsenen perusominaisuus, rutiini ei ole hetkeäkään läsnä. Jousisto kykenee täyteläiseen ja värikkääseen ilmaisuun samalla kun pianissimot hivelevät herkkyydellään. Mozartin pianokonserton ja Haydnin sellokonserton orkesteriosuudet toimivat korkealla kamarimusiikillisella tasolla. Myös Pro Musica-säätiö on jo vuosikymmeniä toiminut suomalaisen taidemusiikin eräänä tukipilarina jakaen tänä aikana yli 1000 apurahaa ja palkintoa. Tämän toiminnan merkitystä voi tuskin yliarvioida. Oli suurenmoista nähdä miten tämänvuotisen apurahan saajista nuorimmat, alle 10-vuotiaat Melartin-kilpailun voittajat hakivat silmät pyöreinä kukkasensa hetkeä ennen kuin Grand Old Maestro ja Pro Musican hallituksen entinen jäsen Erkki Rautio taikoi ikinuoruutta ja elävyyttä Haydnin C-duuri sellokonserttoon.

Lähes täysi salillinen sai kuullakseen kauttaaltaan suurenmoisen konsertin. Herkän ja samalla virtuosisen Schubertin Quartettsatzin esityksen jälkeen kuultiin myös Pro Musican apurahaa nauttineen Valeria Resjanin taidokasta ja luonnollista Mozartia. Musikaalinen fraseeraus ja kristallinen artikulaatio osoittivat Valerian olevan parhaassa pianistisessa kunnossa mistä voi lämpimästi onnitella myös Helsingin Ammattikorkeakoulua, jossa Valeria konsertointinsa ohella toimii pianon ja säestyksen lehtorina. Väliajan ja apurahojen jaon jälkeen orkesteri herkutteli Tsaikovskin Andante Cantabilen pehmeydessä ja Erkki Raution häikäisevä ja dynaaminen Haydn-esitys kruunasi hienon illan.

Tulkoon Pro Musican juhlakonsertista vuotuinen traditio!

Onneksi on makuasioita! Helsinkiläisiä musiikinystäviä hemmotellaan korkeatasoisilla, persoonallisilla esityksillä, joista yksi nauttii, saa väristyksiä ja vakuuttuu taiteen tehtävästä maailmassa, kun taas toinen jää mietteliääksi, välinpitämättömäksi tai vaille tyydytystä. Molempi parempi, arjen yläpuolelle kohottautuvina kokemuksina.

Marko Ylönen on tunnetuimpia sellistejämme, ja Sibelius-Akatemian sali tulikin kiitettävän täyteen; myös harvemmin konserteissa vierailevia silmäätekeviä nähtiin. Yhteistyö pianisti Arto Satukankaan kanssa oli parhaimmillaan konsertin päättäneessä Frederic Chopinin (1810–1849) laajamittaisessa sonaatissa. Duotyöskentely oli luontevaa, ja Ylösen lähes horjumattoman puhdas soitto, suuren soinnin jatkuva kvaliteetti ja tulkinnan määrätietoisuus tekivät teokselle oikeutta. Satukangas selvitti vaativan piano-osuuden kunnialla. Chopinia edelsi Jean Sibeliuksen (1865-1952) Malinconia, joka möyrii traagisissa tunnelmissa, muttei mielestäni kuulu säveltäjän parhaisiin teoksiin. Tulkinta oli tässäkin kappaleessa hehkuvan intensiivistä.

Konserttiohjelma vaikutti rakentuvan keveyden ja painokkuuden vastakkainasettelulle, ja molemmilla puoliskoilla kuultiin aluksi pienempi konserttikappale ennen mittavaa sonaattia. Konsertin aloitti Alexander Glazunovin (1865–1936) Trubaduurilaulu, miellyttävä tunnelmapala, joka katosi kuitenkin muistista nopeasti. Sitä seurasi Francis Poulencin (1899–1963) ihastuttava, sävellysajankohtanaan virkistävän anakronistinen sonaatti. Keskeistä Poulencin musiikissa on mielestäni älykäs, humoristinen melodisuus, hienostuneesti nostalgialla parfymoituna. Sellosonaatin Ballabile-osassa säveltäjä kenties muistelee samppanjalla marinoituja Les Six -ryhmän kekkereitä kolmisenkymmentä vuotta aiemmin. Ylönen ja Satukangas tuntuivat olevan väärissä juhlissa ja saivat myös tämän teoksen kuulostamaan jotenkin slaavilaiselta. Tempot olivat nopeita, jopa kiireisiä, ja vaikka virtuoosimaisessa päätösosassa ihastelin Ylösen suvereenia teknistä osaamista, jäi turhan moni yksityiskohta ja äkillinen tunnelman muutos vaille huomiota.

Esiintyjät virittivät heti lavalle tultuaan tunnelman, jota voisi kuvailla keskittyneeksi ja vakavamieliseksi – minusta se oli totinen, jopa ankara. Tunnelma heijastui myös musisointiin, ja monin paikoin olin sitä mieltä, että lempeämpi ja maltillisempi ote soinnissa ja erityisesti agogiikassa eli sävelten ja taukojen ajoittamisessa olisi ollut eduksi. Käsiohjelmassa Ylönen kertoi läheisestä suhteestaan kamarimusiikkiin, jota hän kuitenkin soittaa hyvin solistisesti, taka-alalle suuremmin vetäytymättä. Tämä vaatii kumppanilta yhtä intensiivistä, dynaamisesti fraseeraavaa otetta, mutta Satukangas pysytteli enimmäkseen säestävässä roolissa. Piano-osuuden tekstuurit jäivät paikoitellen epämääräisiksi, joskin konserttisalin kehnossa kunnossa olevalla flyygelillä saattoi olla osuutta asiaan.

Ylösen soitossa on objektiivisesti ottaen monia erinomaisia piirteitä. Paraskin kvaliteetti, häikäisevin virtuositeetti tai laajamittaisin muodon taju voi kuitenkin alkaa kuulostaa urheilusuoritukselta ja saa tämän kuulijan kaipaamaan myös hauraita, pienimuotoisia ja sallivia sävyjä soiton inhimilliseen kokonaisuuteen.