Category Archives: Konserttisuositukset

Philippe Herreweghe perusti Collegium Vocale Gent -kuoron vuonna 1970 uusien barokkimusiikin esityskäytäntöjen innoittamana. Flaamilaisesta kuorosta kasvoikin pian yksi merkittävimmistä renessanssi- ja barokkimusiikin esittäjistä Euroopassa, ja 1980-luvulla kuoro tunnettiin jo ympäri maailmaa. Kuoron repertuaari on vuosikymmenten saatossa kasvanut, ja se esittää nykyään myös 1800- ja 1900-lukujen sekä uusinta musiikkia. Samalla sen perustaja, Philippe Herreweghe on noussut yhdeksi tunnetuimmista ja mielenkiintoisimmista belgialaisista kapellimestareista, ei vain vanhan musiikin, vaan myös romanttisen ja modernin parissa.Barokin ja klassismin historiallisten esityskäytäntöjen syvällinen tuntemus ja niiden soveltaminen myöhemmin sävellettyyn musiikkiin on omiaan synnyttämään tuoreita ja raikkaita tulkintoja. Sen vuoksi olikin mielenkiintoista lähteä kuuntelemaan, olisiko barokkimusiikista lähteneellä kuorolla ja vanhan musiikin pioneerilla Philippe Herreweghellä jotain uutta ja tuoretta annettavaa niinkin erilaisten säveltäjien kuin Brucknerin ja Stravinskin musiikkiin.

Herreweghe toi Helsinkiin kuoronsa lisäksi belgialaisen, niinikään tyylinmukaisiin vanhan musiikin esityksiin pyrkivän I Solisti del Vento -puhallinyhtyeen. Konsertti alkoikin Igor Stravinskin Sinfonioilla puhaltimille, jonka säveltäjä kirjoitti Claude Debussyn muistoteokseksi vuonna 1920, kaksi vuotta Debussyn kuoleman jälkeen. Perinteisen ortodoksisen hautajaispalveluksen muotoa seuraileva teos sijoittuu säveltäjänsä venäläisen ekspressionistisen kauden ja 1920-luvulla alkaneen uusklassisen kauden välimaastoon. Yksi 1600- ja 1700-lukujen uudelleen henkiin herätettyjen esityskäytäntöjen tärkeimpiä tavoitteita on ollut tehdä musiikista elävää ja puhuttelevaa. Ehkäpä juuri vanhan musiikin hengessä I Solisti del Vento muotoili Stravinskin kirjoittamat eleet hyvin huolellisesti, ja yhtyeen soitto oli kaiken kaikkiaan hallittua ja hyvin balanssoitua.

Valitettavasti Finlandia-talon kylmässä akustiikassa Stravinskin apogryfinen puhallinmusiikki jäi sangen etäiseksi, eikä onnistunut juuri lämmittämään yllättävän huonosti täyttyneen salin tunnelmaa. Sama ongelma jatkui Stravinskin Messussa, jonka Collegium Vocale Gentin 24 laulajan kuoro esitti puhallinyhtyeen säestämänä: ensinnäkään Finlandia-talon sali ei toimi kovin hyvin etenkään kuorolaulun esityspaikkana; toiseksi, kun konsertin ohjelma vieläpä koostui hengellisestä ja hengellissävytteisestä musiikista, olisi jokin Helsingin suuremmista kirkoista ollut varmasti luontevampi valinta konserttipaikaksi. Tosin tällöin monikerroksisen polyfonisen musiikin selkeys olisi saattanut kärsiä.
Stravinskin Messun esityksen pelasti ennen kaikkea itse kuoro, joka onnistui salin soimattomuudesta huolimatta vakuuttaa sointinsa yhtenäisyydellä, taidokkaasti hallitulla musisoinnillaan ja kuoron joukosta nousseiden solistien persoonallisilla ja eläytyvillä suorituksilla. Stavinskin musiikillinen kieli muuttui vuosien 1920-luvulla alkaneen uusklassisen vaiheen jälkeen 1940-luvun loppua kohden yhä modernistisemmaksi. Vuosina 1944-1948 kirjoitetun katolista traditiota seuraileva Messun sisältää myös keskiaikaissävytteisiä, franko-roomalaista kirkkolaulua muistuttavia melodioita sekä renessansin hengessä kirjoitettua kontrapunktia. Collegium Vocale Gentin suvereeni, eläytyvä tapa tuoda esiin näitä tyyliltään uusrenessanssisia sävyjä teki hyvää Stravinskin myöhäiselle, muutoin ankaran modernistiselle kudokselle. Lähes täydellisen, erittäin miellyttävän soinnin ja intonaation lisäksi kuoro toi messutekstit hämmästyttävän hyvin esiin, puhuttelevasti lähelle kuulijaa.

Konsertin varsinainen elämys oli silti väliajan jälkeen esitetty Brucknerin e-mollimessu. Paitsi, että teos on kirjoitettu samaan katoliseen messutekstiin, se on myös kirjoitettu samanlaiselle kokoonpanolle kuin Stravinskin Messu. Tällä kertaa puhaltajat saivat tosin säestettäväkseen hieman isomman lauluyhtyeen, kun kuoro kasvoi 40-henkiseksi. Teosta on esitetty Suomessa silloin tällöin, mutta uskallan sanoa, että Herreweghen, Collegium Vocale Gentin ja I Solisti del Venton torstainen esitys on paras Suomessa koskaan kuultu. Brucknerin romanttisen, polyfonisuudessaan Bach-vaikutteisen musiikin myötä ilmaisu vapautui, dynaaminen asteikko kasvoi ja kuoron hivelevän kaunis sointi vei mukaansa.

Esittäjät tulkitsivat oivaltavasti ja koskettavasti Brucknerin hengelliset näyt, ja oli ihmeellistä ja ainutlaatuista kokea Finlandia-talossa tekstin tunnustuksellisuuden voimakkaan läsnäolon. Brucknerin arkaaisia sävyjä hakeva, hieman epäkäytännöllinen tapa kirjoittaa puupuhaltimille tuotti soittajille tosin paikoin päänvaivaa. Muutamia epävarmoja ja epäpuhtaitakin hetkiä lukuunottamatta esitys oli kaiken kaikkiaan täydellinen – olisipa konsertin vain kuullut paremmassa akustiikassa, mieluiten keski-eurooppalaisessa lämpimässä, sointia korostavassa salissa.

Ylimääräisinä kuultiin uudestaan Brucknerin messun päättävä Agnus Dei sekä saman säveltäjän Ave Maria – jälkimmäinen a cappella. Aplodit olivat innostuneet ja salista poistui poikkeuksellisen hienosta kuorosoinnista vaikuttunutta juhlaviikkokansaa.

Tunnelma kohosi Temppeliaukion kirkon kupoliin Kuudennen kerroksen orkesterin sunnuntaisen konsertin lopussa. Ludwig van Beethovenin (1770–1827) yhdeksännen sinfonian finaali oli fantastista kuultavaa heti sellojen ja bassojen puhuttelevasti muotoillusta resitatiivista lähtien. Hyvin harjoitettu kuoro lauloi komeasti ja laulusolistit hoitivat pienehköt tehtävänsä mainiosti ikään kuin orkesterin osana.

On harvinaista herkkua kuulla yleensä massiivisin voimin toteutettu Beethovenin sinfoninen testamentti pienemmällä kokoonpanolla ja ”autenttisilla” soittimilla soitettuna. Jousisoittimien suolikielet ja varsinkin klassiset puhaltimet tuovat sointiin rosoista elävyyttä ja monia tasaisen jalosti soivasta modernista sinfoniaorkesterista puuttuvia sävyjä. Kuudennen kerroksen orkesteri soitti erinomaisen puhtaasti ja yhtenäisellä fraseerauksella. Tunnetusti hankalasti soivia puhaltimia miehittivät mainiot muusikot, ja varsinkin klarinetti, oboe ja trumpetti loistivat sooloillaan. Pienessä yhtyeessä ei voi vähätellä konserttimestarin merkitystä: Antti Tikkanen hoiti jälleen tonttia selkeästi ja liioittelematta.

Yhdeksäs sinfonia on kuitenkin pitkä teos – perimätiedon mukaan CD-levyn 74 minuutin kesto määriteltiin siten, että sinfonia mahtuisi Wilhelm Furtwänglerin johtamana yhdelle levylle – ja sen soidessa mieleeni ehti tulla joitain varauksellisempiakin ajatuksia. Kapellimestari Tuomas Hannikaisen olemus on aristokraattinen ja hyväntuulinen, mutta johtamisessa on jotain melko jäykkää ja yksitotista. Niinpä orkesterin sointikin on välillä vivahteeton ja turhan kulmikas. Rytmisillä jaksoilla on vaarana junnata paikoillaan, ja olisin kaivannut keitokseen myös enemmän suvantoja ja herkistelyä. Tekstuurit soivat hiukan tasapaksusti myös erikoisesta balanssista johtuen: viuluja tuntui olevan liian vähän puhaltajien ja alempien jousten määrään verrattuna.

Mitä rytmiikkaan tulee, orkesteri soittaa kylläkin tarkasti ja yhtenäisesti, mutta kaipailin lisää sitä maanläheistä svengiä, josta Venezuelan Simon Bolivar -orkesteria menneellä viikolla kehuin. Hannikaisella tuntuu olevan taipumus pitää tempo jatkuvassa liikkeessä ja muotoilla mikroskooppisesti nopeutuvia ja hidastuvia fraaseja, mutta itseäni ilahduttaisi varsinkin tanssillisissa jaksoissa takakenoisempi ote. Joskus valittu tempo oli hurjan nopea, ja Beethovenin Molto vivace -osan trio olikin karata käsistä.

Yhtä kaikki, hieno konsertti. Kiitettävää on myös Kuudennen kerroksen orkesterin tapa saattaa julkisuuteen teosharvinaisuuksia. Saksalaissyntyisen, Alankomaissa elämäntyönsä tehneen Johann Wilhelm Wilmsin (1772–1847) sinfonia oli viehättävä tuttavuus, jonka soisi löytävän muistakin konserttiohjelmista tulevaisuudessa.

Kaikki se hehkutus, mitä viime aikoina on ollut luettavissa Venezuelan musiikki-ihmeestä ja sen lippulaivasta Simon Bolivar -orkesterista, on totta! Tiistainen konsertti jää varmasti mieleeni yhtenä suurenmoisimmista konserttikokemuksista: soiton korkean tason lisäksi siitä välittyi vastustamaton musiikin tekemisen riemu, jota piti yllä ja lietsoi kapellimestarikomeetta Gustavo Dudamel, hänkin orkesterin kasvatti ja nykyisin orkesterimaailman kuumimpia kansainvälisiä nimiä.

Dudamelin ryhdikästä johtamista oli nautinnollista katsoa. Ekonomiset ja tarkoituksenmukaiset liikkeet olivat kaiken aikaa valtavan ilmaisuvoimaisia. Hankalatkin tempojen vaihdokset olivat tarkkoja, ja kapellimestarilla tuntui olevan hyppysissään mahtava arsenaali muovata äänten alukkeita ja johdatella niiden sointia eteenpäin.

En muista koskaan kuulleeni yhtä energistä ja alkuvoimaisen rouheaa tulkintaa Igor Stravinskin Kevätuhrista. On helppo kuvitella, miten osa lähes sadan vuoden takaisen ensiesityksen kuulijoista suhtautui teokseen nuivasti, kun musiikki voi vieläkin kuulostaa niin röyhkeältä! Simon Bolivar -orkesterin suurimpia hyveitä on suvereeni ja tiukka rytminkäsittely niin tanssillisissa kuin lyyrisemmissäkin kohdissa. Tämä perustunee osittain soittajien perimään ja meitä pohjoiseurooppalaisia parempaan svengiin. Varmasti myös harjoitustyö on tehty huolella, sillä Kevätuhrin kompleksiset tekstuurit pysyivät todella kirkkaina. Orkesterin jättimäisen jousiston ansiosta sekä rouheat aksentit että hypistellyt pianissimosävyt toteutuivat hienosti. Laulavissa kohdissa panin merkille jousisektion lähes jatkuvan mutta maltillisen vibraton, joka varmasti auttoi tuottamaan lämpimän ja leveän soinnin.

Väliajan jälkeen kuultu Pjotr Tsaikovskin viides sinfonia oli kaunis ja soi lämpimästi, mutta ehkä Stravinskin kulmikkaasta fraseerauksesta ei täysin päästy irrottautumaan: välillä legato jäi mielestäni hieman pliisuksi. Myös Dudamelin tulkinta oli erikoisen katkonainen esimerkiksi ensiosan johdannossa. Kaikki puhaltajien soolot eivät olleet aivan timanttisia: hitaan osan kuuluisa käyrätorvimelodia oli kyllä kauniisti muotoiltu, mutta valitettavan ylävireinen. Ylipäänsä pidin puhaltajien sointia hieman kapeana, mutta tämä saattaa olla koulukuntiin liittyvä ero.

Ylimääräisinä kuultiin Jean Sibeliuksen Finlandia ja orkesterin vanha sotaratsu, Mambo Leonard Bernsteinin Sinfonisista tansseista. Finlandian ensitahdit kirvoittivat aplodit ja bravo-huudot, mutta teosta ei varmaankaan oltu harjoiteltu kovin pitkämielisesti. Mambo taas oli juuri niin hulvaton ja energinen kuin Youtubesta on voinut nähdä.

Minuun teki suuren vaikutuksen maestro Dudamelin toverillinen asenne: kapellimestari ei kertaakaan kumartanut korokkeelta vaan laskeutui aina soittajien keskelle halailemaan muusikoitaan, antaen näille suurimman kunnian.

Tällä viikolla tehdään suomalaisen musiikkiteatterin historiaa: Aleksanterin teatterissa esitettävä Veli-Matti Puumalan (s. 1965) esikoisooppera Anna Liisa (2001–08) on yksi kaikkein merkittävimmistä suomalaisista oopperoista, samaa luokkaa Aarre Merikannon Juhan, Joonas Kokkosen Viimeisten kiusausten, Paavo Heinisen Silkkirummun ja Kaija Saariahon Kaukaisen rakkauden kanssa. Anna Liisa on onnistunut kaikilla osa-alueillaan: Puumalan musiikki on vahvaa, dramaattista ja taidokasta, säveltäjän Minna Canthin näytelmän pohjalta kirjoittama libretto on tiivis ja jännitteinen, ja teoksen sanoma on ajaton ja koskettava. Erinomaiset elementit yhdessä synnyttävät harvinaisen voimakkaan ja rikkaan oopperakokemuksen. Read More →