Sibelius-Akatemia on eurooppalaisittain huomattava musiikkiyliopisto, jossa opiskelee monia erinomaisen lahjakkaita nuoria. Sen orkesteri esiintyy useita kertoja vuodessa lähes joka kerta eri kokoonpanolla. Tämä onkin opiskelijaorkesterin luonne, kun tarkoitus on kierrättää suurta määrää soittajia erilaisissa tehtävissä ja koulia heitä tulevaisuuden työtehtäviin. On melko sattumanvaraista, minkälaiset muusikkopersoonat kulloinkin kohtaavat, ja kun työkokemusta on entuudestaan useimmilla vain vähän, ei yhteissoitto aina ehdi hioutua harjoitusperiodin aikana.
Lauantaisen konsertin ohjelma oli rakennettu kahden Ludwig van Beethovenin järkäleen varaan, ja hiukan epäselväksi jäi, miksi avausnumeroksi oli otettu Magnus Lindbergin viisiminuuttinen Away klarinetille, pianolle, lyömäsoittimille ja jousille. Tämä Witold Lutoslawskin muistolle sävelletty viehättävä ja tiivis sävellys teki näillä esittäjävoimilla suttuisen vaikutelman. Kudokset, joiden tulisi olla kuulaita ja välkehtiä toistensa lävitse, jäivät sameiksi. Rytmeistä puuttui jäntevyyttä ja sektioiden lähdöt olivat epävarmoja. Klarinetisti Markus Kaarto hoiti kuitenkin pienen soolo-osuutensa ansiokkaasti.
Beethovenin kolmoiskonserton solistitehtävät ovat jakaantuneet epätasaisesti. Yllättäen sello saa suurimman roolin ja herkullisimmat melodiat, kenties Esterházyn ja Lobkowiczin hovien orkestereissa työskennellyn Anton Kraftin poikkeuksellisista taidoista johtuen. Kraftillehan oli sävelletty myös Joseph Haydnin d-duuri-konserton soolo-osuus. Nyt viikonloppuna Tuomas Lehto esiintyi vakuuttavasti. Hänen sellonsoitossaan on myhäilevää, maailmallista rentoutta ja suurta sointia. Välillä vieroksuin turboahdettua suureellisuutta pienempien, viattomampien sävyjen kustannuksella, joita Beethoveninkin musiikissa mielestäni on. Myös vibraton käyttö oli hiukan yksioikoista. Pianisti Väinö Jalkanen ja viulisti Kreeta-Julia Heikkilä tekivät kelpo työtä, mutta jäivät väistämättä sellosolistin varjoon. Ehkä jälkimmäisten työskentelyä leimasi ajoittain varovaisuus, joka varmaankin häviää kokemuksen karttuessa.
Beethovenin kolmannessa sinfoniassa orkesterin puutteet olivat ilmeisimmillään. Oppilasmaisuus kävi ilmi etenkin puhaltajien työskentelyssä, joiden soitto oli paikka paikoin epäpuhdasta ja -tarkkaa. John Storgårds yritti parhaansa mukaan lietsoa meininkiä soittajiin, mikä kuitenkin tuntui johtavan toisten kuuntelun ja dynaamisen vaihtelun vähäisyyteen. Liian usein soitettiin liian kovaa. Sointi oli paikoin karkeaa ja fraseeraus kulmikasta, ja esimerkiksi konserton säestys junnasi välillä paikallaan ilman sitä fraasien eteenpäin suuntaamista, joka tekee klassisen kauden musiikin esityksistä niin eläviä. Sinfonian tempot seilasivat liikaa minun makuuni, enkä päässyt selville, oliko tämä Storgårdsin tarkoitus vai ei.
Minulle on jäänyt mieleen useita Sibelius-Akatemian orkesterin inspiroituneita ja soinniltaan rikkaita konsertteja, ja näitä jään odottamaan myös jatkossa.