Category Archives: Konserttisuositukset

Joonas Ahoselta voi aina odottaa tuoretta otetta vanhoihin klassikoihin. Näin kävi myös illan konsertissa. Ehkä nuoruusvuosien hillitön meno on vähän tasoittunut – niin hyvässä kuin pahassakin.  Luonnonlapsimaisuus väistyy ja tilalle astuu henkistyneempi taiteilija.

Chopinin b-mollisonaatin Ahonen aloitti eloisan energisesti. Virtuoottista pianonkäsittelyä oli ilo kuunnella. Hitaissa suvantokohdissa ajankäyttö oli viipyilevää jopa riskirajoille saakka. Suuret nousut olivat komeita ja sointi rouhea.

Toisen osan rytmiikka viehätti. On makuasia, pitääkö Ahosen loihtimista hauraista pianissimo-soinneista. Näkemys on kuitenkin omanlaisensa ja sinänsä kunnioitettava.

Omaksi kappaleekseen sävelletty Surumarssi sen sijaan säväytti. Tunnelma oli käsinkosketeltavan hämyinen ja haikea. Usein onnistuneet esitykset tästä osasta ovat syvän tuskaisia. Ahosen kaunosieluisen surun tulkinta oli koskettava tavalla, jota harvoin kuulee.  Teoksen päätti hengästyttävän aaltoileva neljäs osa, jonka väripyörteet Ahonen toi esille poikkeuksellisen upeasti.

Toinen illan sonaateista oli Charles Ivesin Concord-sonaattina paremmin tunnettu 45-minuuttinen sikermä. Kuten Ahonen ohjelmatekstissä huomauttaa, Ives sanoo kutsuneensa näitä neljää kappaletta sonaatiksi paremman nimen puutteessa.  Yhteneväisyyksiäkin osien väliltä silti löytyy, kuten kaikissa osissa esiintyvä Beethovenin 5. sinfonian avausteema variantteineen.

Tämän modernin musiikin alkuaikojen merkkiteoksen Ahonen nivoi yhteen kunnioitettavalla ammattimaisuudella. Hyvästä meiningistä saatiin nauttia erityisesti toisen osan puupalikalla toteutettujen klustereiden improvisatorisessa maailmassa. Sitä seuraava ragtime olikin jo täyttä irroittelua. Hiljaisissa kohdissa Ahonen loi kirkkaita kuutamosointeja.

Sonaatin aikana Ahosen soittoa täydentämään liittyivät  hetkeksi Erkki Palolan alttoviulu ja Hanna Kinnusen huilu. Nämä ensimmäisen ja viimeisen osan vapaaehtoiset osiot avarsivat kuulokokemusta  entisestään. Encorena kuultiin yksi Schumannin Neljästä marssista opus 76, josta marssia sai hiukan etsiä, mutta Schumannista ei ollut puutetta – kaikki tämä menköön itse sävellyksen piikkiin.

Ahonen tunnetaan tyylirajoja rikkovana pianistina. Viimeisimmän perusteella tuntuu, että hän on vielä toistaiseksi enemmän kotonaan uudemman musiikin parissa. Toisaalta voi pohtia, missä määrin tämä tunne perustuu mieliin jämähtäneelle ainoalle oikealle tavalle  soittaa romantiikan ajan musiikkia.  Uusien näkökulmien esiintuominen on mitä kannatettavinta toimintaa. Ja kun se tapahtuu hyvän maun puitteissa, ei yleisöllä pitäisi olla valitettavaa. Toivottavasti Ahonen siis jatkaa tutkimusretkiään myös harvinaisemman ohjelmiston ja genrerajoja ylittävän musiikin parissa.

(Lähes) jokaiselle jotakin: aikamme tunnetuimpiin kuuluva pianisti Emanuel Ax soittaa Mozartin mittavan C-duurikonserton. Aluksi kuullaan Schönbergin tärkeimpiin teoksiin lukeutuvat dodekafoniset muunnelmat, ja konsertin päättää Magnus Lindbergin todennäköisesti rytmikäs ja värikäs tilausteos.

Vuonna 1946 perustettu Juilliard-kvartetti on soittanut nykyisessä kokoonpanossaankin reilut kymmenen vuotta. Yhtye tunnetaan ennen muuta perinteisen repertuaarin esittäjänä, mutta ohjelmistoon on valikoitunut myös esimerkiksi Henri Dutilleux’n ja Elliott Carterin teoksia.

Konsertin perusteella luonnehtisin kvartetin parhaiksi puoliksi yhtenäistä suurten linjojen fraseerausta ja spontaanisuuden vaikutelmaa. On selvää, että soittajat ja teokset ovat hyviä tuttuja keskenään. Maurice Ravelin F-duuri-kvarteton tulkinta olikin vapautuneisuudessaan hieno, ja ihailin sitä pakottomuutta, jolla yhtyeen jäsenet aika ajoin ottivat rikkaan äänen soittimistaan.

Felix Mendelssohnin kvartetossa oli vauhdikasta menoa, mutta esitys oli makuuni hiukan raskas. Siinä bassovoittoisen soinnin suhteen syntyi varauksiakin. Ensiviulisti Joel Smirnoffin korostetun intensiivinen soittotyyli vaati totuttelemista, ja ylipäätään koin kvartetin pyrkivän soittamaan jokaisen äänen suureellisesti ja hehkuttamalla, mistä hengittävyys ja sävykkyys kärsivät jonkin verran. Suurin kysymysmerkki minulle on yhtyeen intonaatio, jota luonnehtisin rohkeaksi. En uskalla väittää, että maailmankuulu kvartetti soittaisi lähes koko ajan hiukan falskisti – ehkä en vain ymmärrä periaatteita, joilla varsinkin ensiviulisti Smirnoffin äänet ovat usein viritetty yläkanttiin, joskus taas puolisävelaskelet tuntuvat korviini kovin matalilta. Äänen ytimestä on ajoittain hankala saada kiinni leveän vibraton takia, jota etenkin vuodesta 1969 kvartetissa soittanut alttoviulisti Samuel Rhodes viljelee.

Elliott Carterin haastavaa, rytmisesti ja kontrapunktisesti kompleksista musiikkia on luonnehdittu myös eläväiseksi ja leikkisäksi, mikä konsertin käsiohjelmassakin mainittiin. Charles Neidich, joka kantaesitti klarinettikvinteton Juilliard-kvartetin kanssa viime vuonna, soittikin osuutensa pilke silmäkulmassa. Pitkäaikaisesta yhteistyöstä säveltäjän kanssa (ja siis esityksen ”autenttisuudesta”) huolimatta rohkenen esittää, että nykymusiikkiin perehtyneempi yhtye saisi teoksesta enemmän irti, tuoden paremmin esiin kontrasteja ja välkähtelevyyttä.

Ylimääräisenä kuultiin hidas osa Mozartin klarinettikvintetosta, josta Neidich kertoi sen verran, ettei teosta tarvinne esitellä lainkaan. Mieleeni juolahti vasta tunteja myöhemmin, että täpötäyteen Ritarihuoneen saliin saattaa mahtua myös sellainen kuulija, joka ei tätä tai muuta klassikkoa vielä tunne…