Elektroakustiseen musiikkiin keskittynyt Defunensemble esittelee osaamistaan ensimmäistä kertaa. Kyseessä on vuonna 2008 perustettu yhtye, joka tilaa teoksia suomalaisilta säveltäjiltä ja esittää konserteissaan Suomessa vähälle huomiolle jääneitä elektroakustisen musiikin klassikkoteoksia.
Minimalismista puhuttaessa niputetaan usein tyystin toisistaan poikkeavaa musiikkia yhteen, vaikka esimerkiksi Philip Glassin viimeaikaisella, kaupallisesti menestyksekkäällä tuotannolla on vähän yhteistä saman säveltäjän 1970-luvun teoksien kanssa tai La Monte Youngin ajattomilla, prosessiivisillä urkupisteillä Arvo Pärtin ”valkoisten” sointien kanssa. Yhteistä monille näistä teoksista on kuitenkin se, kuinka pelkistämisestä voi seurata merkityksiä toiseen potenssiin.
”Tintinnabuli” on virolaisen, Berliinissä jo kolmisenkymmentä vuotta asuneen Pärtin (s. 1935) antama nimitys 1970-luvun lopulta käyttämälleen sävellystyylille. Siihen asti säveltäjä teki monien ikätoveriensa tavoin niin uusklassisia, dodekafonisia kuin sarjallisiakin teoksia. Neuvostosensuurin esityskieltojen ja luovan kriisin seurauksena Pärt ryhtyi tutkimaan varhaista polyfonista vokaalimusiikkia, minkä seurauksena syntyi mainittu tintinnabuli, ”kellomainen”. Siinä yksinkertaisen, toistuvan kolmisointusäestyksen päälle rakennetaan enimmäkseen asteikon säveliä pitkin liikkuvaa, pitkien aika-arvojen melodiaa. Tämä ei kuitenkaan anna koko kuvaa musiikista: esimerkiksi uunituoreessa, Los Angelesin filharmonikkojen ja Esa-Pekka Salosen tammikuussa kantaesittämässä neljännessä sinfoniassa kolmisointusäestystä ei kuultu lainkaan, ja melodioissa tuntui olevan yhtä paljon hyppyjä kuin asteliikettäkin.
Pärt on todennut monitahoisen ja kompleksisen hämmentävän häntä, ja kaipaavan näiden sijaan yhtenäistämistä ja epäolennaisuuksista pelkistämistä. ”Musiikkini on kuin valkoinen valo, joka taittuu eri väreiksi kuulijan hengen prisman avulla.” Nyt kuultu sinfonia ei kaikilta osin välittänyt tätä kuvaa; musiikki oli väritetty valmiiksi kuulijalle. Varmasti tulkinnalla oli osuutta asiaan: turkkilainen Cem Mansur johti heti alusta kiihkeästi, draamaa korostaen, mikä nuottikuvan perusteella tuntui oudolta. Ehkä ensi kertaa Helsingin kaupunginorkesterin kanssa työskennelleen Mansurin lyöntiä ei ollut kovin helppo seurata, sillä yhteistä pulssia varsinkin hitaammissa jaksoissa ei tuntunut löytyvän, ja jousisoittajien äänten vaihdot olivat kovin epäyhtenäisiä. Silti, ahtaat soinnut äärimmäisissä rekistereissä (kuten alun viulujen koirapillimäiset terssit tai bassojen karhumainen möyrintä codassa) ja marimban pidättyneet puheenvuorot välittyivät hienosti.
On vaikea kuvitella kenenkään suhtautuvan ajankäyttöön vapaammin kuin mitä Aleksander Toradze teki Dmitri Sostakovitsin ensimmäisessä pianokonsertossa. Riskialttiisti solisti venytti fraaseja äärirajoilleen, keksien sinne tänne fermaatteja ja kenraalipausseja. Hiljaiset kohdat soivat usein vetoavan kimmeltävästi, mutta paljon ääniä jäi myös syttymättä, ja hutiloivalla soittotavalla virheitäkin sattui aika lailla. Kuultu tulkinta korosti minusta teoksen pinnallista luonnetta, sen näppäriä käänteitä ja koulupoikamaista huumoria. Mielestäni viehättävämpi lopputulos syntyy, kun näitä elementtejä katsellaan etäämmältä, temaattista yhtenäisyyttä korostaen.
Toisaalta – jäin leikittelemään ajatuksella, mitä tapahtuisi, jos kaikki esiintyjät pyrkisivät yhtä irvokkaaseen tulkintaan. Ehkä syntyisi jotain uniikkia, jotain jota ei tarvitsisi toistaa mutta olisi jännittävä seurata. Nyt kaupunginorkesterin trumpetin varaäänenjohtaja Simon Cox soitti soolo-osuutensa hyvin kauniisti, lämpimällä ja hallitulla äänellä, mutta oli eri paria solistin kanssa ja hiukan vaisu. Sama koskee myös korrektisti säestänyttä orkesteria, vaikkakin finaalissa soittajat uskaltautuivat hiukan rehvastelemaan mukana.
Vaikkei aivan timanttisessa kunnossa ollutkaan, orkesteri eritti illan parastaan Edward Elgarin Enigma-muunnelmissa, jonka eri osien karaktäärit erottuivat selkeästi. Itselleni tämän sentimentaalis-pompöösin musiikin kuulemiseen sekoittuu Tate Modernissa viime kesänä nähty Gilbert & Georgen teos Gordon’s Makes Us Drunk, joka sai pohtimaan suhdetta myös omaan kansalliseksi koettuun musiikkiin. Mutta: toki Elgar on käyttänyt suurta sinfoniakoneistoa taitavasti, ja usein erikseenkin esitetty osa Nimrod on kaunis, eittämättä.
Aloitan iloisimmista uutisista: Kaija Saariahon Mirage sai erittäin hienon New Yorkin ensiesityksen Saint Louis Symphony Orchestran konsertissa Carnegie Hallissa viime lauantaina. Karita Mattila esitti itselleen räätälöidyn soolostemman puhtaasti ja eläytyen, mutta ennen kaikkea upean hallitusti – yhtään vähempää ei voi sanoa teoksen sellosolistista Anssi Karttusesta eikä David Robertsonin johtamasta Saint Louis Symphony Orchestrasta. Toiseksi orkesterin esitys Jean Sibeliuksen viidennestä sinfoniasta oli hätkähdyttävä: Robertson tarjoili sinfoniasta niin hyvin harjoitetun, hallitun ja vaikuttavan tulkinnan, etten parempaa voisi enää toivoa.
Grigori Sokolov kävi soittamassa vuosittaisen Helsingin-resitaalinsa sunnuntaina 5.4. Sibelius-Akatemian konserttisalissa. Tunnelma oli jälleen paitsi väenpaljouden, myös soiton laadun vuoksi harvinaisen tiivis. Loppuunmyydyn konsertin päätteeksi yleisökin oli myyty.
Ohjelman ensimmäisellä puoliskolla olivat Beethovenin sonaatit A-duuri op. 2 nro 2 ja Es-duuri op. 27 nro 1. Kuten aina Sokolovin tempot olivat hitaan puoleisia, mutta Beethoven-osuudessa eivät aivan äärimmäisiä. Sokolov, jolla on erehtymätön soittimenhallinta ja jonka tulkinnat ovat aina läpikotaisin ajateltuja, sai pidettyä teokset kuitenkin mainiosti koossa. Soitossa kiinnitti tällä kertaa erityisesti huomiota poikkeuksellisen laaja sointivärien valikoima ja etenkin niiden tarkoin punnittu annostelu. Beethovenin pianotekstuurit vaihtelevat hyvin paljaista ja askeettisista aina massiivisen orkestraalisiin. Sokolov teki tasoerot päivänselviksi juuri noiden sointiväritysten kautta. Oli hienoa havaita yleisön todella arvostavan syvällistä muusikkoutta – kahden hieman tuntemattomamman sonaatin jälkeen yleisö räjähti aplodeihin bravo-huutojen kera. Tällaiset konsertit ilahduttavasti vahvistavat uskoa pianoresitaalin voimaan tässä multimediantäyteisessä maailmassa.
Toisen puoliskon ainoa teos varsinaisessa ohjelmassa oli Schubertin järkälemäinen D-duurisonaatti D.850. Massiivista vaikutelmaa lisäsivät Sokolovin hitaanpuoleiset tempot. Vaikka hänen käsissään nekin tuntuivat sangen luontevilta, olisin joissakin paikoissa toivonut hieman eteenpäin suuntautuneempaa otetta. Schubertin teoksessa myös pohdin Sokolovin muusikkoutta ylipäätään. Hänen musiikillisen maailmansa ääripäissä tuntuvat olevan titaaninen suuruus ja toisaalta puhdas viattomuus. Vaikka tuo maailma on kiehtova ja rikas, tuntuu Sokolovin soitosta puuttuvan dionyysisyys. Elämänmakuisen verevä ”viini, laulu, naiset” -asenne loistaa poissaolollaan. Schubertin sonaatin wieniläinen, syvällisesti pinnallinen eleganssi jäi siksi käytännössä puuttumaan, tai ainakin se muuttui jollain tavalla ”pyhyydeksi”, ikään kuin Sokolov olisi maalannut kappaleesta suurta uskonnollista freskoa. Tämä edellä mainittu ei oikeastaan ole kritiikkiä vaan ennemminkin yleistä havainnointia. Kuulimme suurenmoista musisointia!
Ruhtinaallisessa ylimääräiskimarassa kuultiin Chopinin preludeja, sekä Rameauta ja Skrjabinia – toisin sanoen Sokolovin vanhaa ohjelmistoa. Kaiken kaikkiaan konsertti oli suuri elämys, jota kelpaa muistella myöhemminkin.
Saman kirjoittajan arvio Grigori Sokolovin edellisestä konsertista löytyy täältä.
Konsertin nimi viittaa debyyttiin. Onko tämä siis epävirallinen ensikonsertti?
Olen aina vähän haaveillut ensikonsertista ja halusin järjestää sen nyt ja otsikoida sen vain hiukan raikkaammalla tavalla.
Soitit saman ohjelman myös Kuopiossa ja Mikkelissä.
Kiertueet ovat aina olleet sydäntä lähellä uusine ihmisineen ja paikkoineen ja se on hyvä tapa saada esitettävään ohjelmistoon lisäripaus syvyyttä.
Ohjelma on epätavallinen. Kerrotko jotain siitä?
Espanjalainen musiikki ja juuri Sarasate on aina kiinnostanut ja innostanut minua. Hienot melodiat ja tanssillisuus ovat olleet sen verran mukaansa tempaavia, että tässä sitä nyt sitten ollaan. Turina tuli mukaan Marja Rumpusen törmättyä kappaleeseen Madridissa ollessaan ja heti oli selvää, että me soitamme myös tämän Suomessa vielä tuntemattoman teoksen. Faurén sonaatti vaan on upea ja konsertin kaikkia säveltäjiä yhdistää Pariisi, jossa Sarasate konsertoi paljon ja Turinakin opiskeli Vincent d´Indyn sävellysluokalla, joten kyseessä on hauska espanjalais-ranskalainen fuusio.
Mitä jatkossa?
Minua kiinnostaa järjestää konsertteja ja konsertoida. Esiintyessä koko työ muusikkouden eteen tuntuu järkeenkäyvältä ja hetken ainutkertaisuus on hämmentävän upeaa. Tunnettujen teosten lisäksi on maailmassa lukuisia, voimallisia ja eläviä, toistaiseksi vielä tuntemattomia teoksia jotka haluan löytää, jotta kuka tahansa voisi työpäivänsä jälkeen tulla konserttiini kuulemaan niitä ja saamaan siitä energiaa.