Category Archives: Konserttisuositukset

Modernismi ja romantiikka: kliseisesti ajatellen taiteellisen ilmaisun vastapoolit, joista yksi edustaa älyllisiä konstruktiota, menetelmien ja työkalujen korostamista sisällön sijaan, alati uusia kokeiluja ja ”taidetta taiteen vuoksi”; toisella puolella taas tarjotaan kokonaisvaltaisen samaistumisen kokemuksia selkein narratiivein, vetoamalla tunteisiin ja herättämällä – amerikkalaista taideajattelijaa Clement Greenbergiä lainaten –  ihmetystä ja sympatiaa. Yhdellä vaarana on vieraantuminen elämästä ja akateeminen kuivakkuus; toisella pinnallisuus, sensaation tavoittelu ja pysähtyneisyys.

Suomalaisista säveltäjistä Aulis Sallinen (s.1935) on kenties onnistuneimmin yhdistänyt nämä kaksi ilmaisutapaa joissain teoksissaan, erityisesti esimerkiksi kolmannessa jousikvartetossa ”Aspekteja Peltoniemen Hintriikin surumarssista” ja oopperassa Punainen viiva. Sallisen musiikin keskeisiä hyveitä ovat sen kaikki osa-alueet kattava selkeäpiirteisyys ja tasapainoisuus, jonka elementtejä ovat tonaalisen rajamailla liikkuva puhutteleva melodiikka, rytminen dynaamisuus, kirkkaasti erottuvat tekstuurit ja muodon johdonmukaisuus. Ehkä tärkeintä on kuitenkin se, miten omanlaiseltaan ja välittömästi tunnistettavalta musiikki kuulostaa.

Voi olettaa, että Sallisen musiikin suosioon vaikuttaa emotionaalisen tarttumapinnan lisäksi sen soittajalähtöisyys, jossa instrumentteja ei käytetä oudoilla tavoilla: verrattain konsonoiva satsi on täynnä yhteismusisoinnin kannalta palkitsevia oktaavikahdennuksia (jotka toistuvasti esiintyvien kolmisointujen kanssa lisäävät musiikin ”sallivuutta”), ja mausteena olevat klusterit, ponticellot ja glissandot esiintyvät aina soitinystävällisissä positioissa.

Naantalin musiikkijuhlien taiteellisen johtajan Arto Noraksen ja Sallisen yhteistyö juontaa juurensa jo kaukaa. Sallisen suosituimpiin sävellyksiin kuuluva piensellokonsertto, Kamarimusiikki III ”Donjuanquixoten yölliset tanssit”, on festivaalin vuoden 1986 tilaus, samoin eilen kuullun Kamarimusiikki V:n pohjana olevat Barabbas-dialogit.

Koko konsertillinen instrumentaatioltaan yhdenmukaisia saman säveltäjän teoksia ei ikävä kyllä houkutellut yleisöä, vaan kirkkosali oli eilen harmillisen tyhjillään. Paikalla olleille oli kuitenkin tarjoilla taiteellisesti korkeatasoinen kokonaisuus, jonka selkärankana toiminut kamariorkesteri Virtuosi di Kuhmo soitti energisesti, valppaasti ja sävykkäästi Ralf Gothónin innostavalla johdolla.

Avausnumerona kuullut Barabbas-muunnelmat toivat mieleen kaikenlaista: solisti Mika Väyrynen balansoi taiten harmonikkaosuuttaan, jossa vaikutteita kuuli niin ranskalaisesta musettesoitosta kuin Argentiinan bandoneon-rytmeistä. Orkesterin perkussiiviset kannennaputtelut viittasivat nekin etelään, ja loppupuolella harmonikan ja soolosellon duohetki muistutti elävästi Sofia Gubaidulinasta.

Kaikuisa akustiikka osoittautui hankalaksi puhallinkvintettikappaleen leikkisän satsin tiimellyksessä. Tässä teoksessa ensembleä oli käytetty etupäässä heterofonisena yksikkönä, josta käsin kaikki soittajat saivat soolohetkensä: erityisesti mieleen jäi oboisti Jorma Valjakan plastisen puhutteleva ilmaisu.

Väliajan jälkeen sävyt tummenivat. Holokaustissa kuolleen kirjailija Irène Nemirovskyn postuumisti julkaistun teoksen Suite françaisen pohjalta sävelletyssä Kamarikonsertossa viululle ja pianolle kuultiin konsertin riipivimpiä sointeja. Sallisen käsiohjelmaan kirjoittama kaunis kuvaus kappaleen taustoista vakuutti taidoista myös tekstin käsittelijänä: ”Niin kuin polttolasi muuntaa miljoonat auringonsäteet tuskallisen hehkuvaksi pisteeksi, niin murhatun kirjailijan kohtalo yksin voi tässä edustaa miljoonien syyttä kuolleiden uhrien muistoa.” Gothóni hoiti hienosti toisen teoksen solistitehtävistä pianon äärestä johtaen, joskin joissain taitteissa olisi erillinen kapellimestari voinut olla eduksi. Viulusolisti Arne Tellefsen lämpeni selvästi teoksen loppua kohden, ja tietty karheus jousen käytössä sopi teoksen luonteeseen.

Konsertin päättänyt, Suomen-ensiesityksen saanut ”Puut, kaikki heidän vihreytensä”, on omistettu säveltäjän pitkäaikaisen yhteistyökumppanin Paavo Haavikon muistolle, ja Sallisen musiikki oli tässä metaforisimmillaan. Rytmisesti tekstuuri oli tuttua,  melodiat huomattavasti dissonoivampia. Arto Noraksen soitto oli – kuten aina – komeaa, hallittua ja suurimuotoista.

Pieni mutta energinen Suomalaisen barokkiorkesterin kokoonpano esitti monipuolisen valikoiman englantilaisten ja Lontooseen emigroituneiden mannereurooppalaisten säveltäjien musiikkia. Itseoikeutetusti keskiössä oli Henry Purcellin (1659–1695) teoksia, sekä Fantazia upon one note:n kaltainen hitti että musiikkia Gordionin solmun ratkaisu -näytelmään. Purcellin sävellykset eivät lakkaa hämmästyttävästä ja ihastuttamasta: rohkean kromatiikan lisäksi kuultiin merkillistä sellon ja basson rinnakkaisliikettä In nominessa Z.747 ja viulujen ”vääriä” sisääntuloja kolmiäänisessä Fantaziassa Z.731.

Orkesterin päävierailija, viulisti Georg Kallweit (jota Fibon jäsen Antto Vanhala taannoin haastatteli Amfioniin) kävi voimalla käsiksi Purcellin kromaattisiin käänteisiin, kenties hieman maneerisesti pitkillä äänillä paisutellen. Kuninkaallisessa virassa ”Composer for the Violins” Purcellia edeltäneen Matthew Locken (1621–1677) leikkisä Consort in F oli pehmeämpi raikkaine nopeine osineen.

Ensimmäinen ohjelman kahdesta concerto grossosta, Händelin Op. 6 No. 6, oli ihastuttavan sävykäs: hivelevät jousenpainot läheltä otelautaa saivat heti kohta kontrastia dramaattisista, kirskahtelevista atakeista. Vanhan kirkon suotuisassa akustiikassa nämä kaikki soivat hyvin.

Bravade-kvartetista tuttu Hanna Haapamäki oli Giuseppe Sammartinin (1695–1750) hyväntuulisen F-duurikonserton etevä solisti. Huomio kiinnittyi tässä ja muissa teoksissa taitavaan continuo-sektioon ja luutisti Eero Palviaisen monipuoliseen, lyömäsoittimien imitoinnista herkkään sykkeeseen ulottuvaan sointiskaalaan. Sellisti Jussi Seppänen ja basisti Petri Ainali antoivat musisoinnille tukevan pohjan, ja Francesco Geminianin d-mollikonserton tulisissa rytmeissä niin Kallweit kuin Seppänenkin saivat päästää virtuoottisuudensa valloilleen.