Category Archives: Konserttisuositukset

Kamarikuoro Addiction kevätkonsertti oli paitsi eri taiteenlajeilla herkutteleva kokonaisuus myös  osoitus siitä, miten osuva nimi kuorolle on valittu. Anna Toivakan johtama Addictio perustettiin vuonna 2005 johtoajatuksenaan addiktio, riippuvuus musiikista yhteistä tekemistä ohjaavana tekijänä. Kuoron oman luonnehdinnan mukaan sen keskeisiä piirteitä ovat kokeilemisen ja uuden oppimisen halu. Tämä kuului ranskalaisen musiikin konsertissa, jossa haasteita kaihtamaton Addictio nautti ja leikitteli musiikilla.

Konserttikokonaisuuden ideana oli luoda taidesalonki, taiteiden kohtauspaikka.Toisiinsa sekoittuivat myös 1800-luvun lopun dekadenssi ja 1900-luvun alkupuoliskon leikkisä avantgarde. Musiikillisen ytimen muodostivat Francis Poulencin kuoroteokset, jotka levittivät surrealismin auran koko ohjelmaan. Kuoroteosten välillä sopraano Meri-Kukka Muurinen toi tuulahduksen fin-de-sièclen laulajattarista. Metropolian kauniissa salissa oli esillä taiteilija Rasmus Noran maalauksia, joiden surrealismilla nostalgiointi sopi tunnelmaan hyvin; kokonaistaideteoksen täydensi esseisti Timo Hännikäinen lausumalla väliajalla Charles Baudelairen proosarunoja.

Poulenc oli tuottoisa kuorosäveltäjä. Hänen tuontoaan leimaa eräänlainen kokeellinen kollaasimaisuus, bricolage, jossa yhdistellään eri tyylivaikutteita usein saumoja peittelemättä. Hänen kuoroteoksissaan Monteverdin ja Bachin kontrapunktinen perinne yhdistyy stravinskilaiseen neokalssismiin, ranskalaiseen kansanmusiikkiin, jazzvaikutteisiin. Tämä vastakohtien keveä ja leikkisä yhdisteleminen linkittyy ranskalaisen surrealismin perinteeseen, johon Poulenc myös avoimesti kytkeytyy sävellettyään paljon musiikkia surrealistisiksi luonnehdittavien Guillaume Apollinairen ja Paul Élouardin runoihin.

Konserttia luonnehtiva taiteidenvälisyys oli myös eräänlaista kollaasimaisuutta: valikoidut teokset vilisivät viittauksia eri taiteisiin, mytologiaan ja kansanperinteeseen, ne olivat kunnianosoituksia tai viittilöivät esimerkiksi teatterin maailmaan tai historiallisiin tapahtumiin: Poulencin laulu Paganini Louise de Vilmorinin tekstiin luotaa dekadenttia pariisilaisuutta viulumusiikista hurmioitumisen kautta, ja kamarikantaatti Un soir de Neige (Luminen ilta) käsitteli arvoituksellisesti toisen maailmansodan tuntoja. Taidesalongin kontekstissa moinen runsaus tuntui osuvalta.

Salonkitunnelmalla herkutteli myös tiaaraan ja valkoiseen iltapukuun pukeutunut Meri-Kukka Muurinen laulamalla Debussytä, Fauréta ja Poulencia. Eleiden suorastaan liioiteltu näyttävyys yhdessä Muurisen nostalgisen, loisteliaan ja ulottuvan äänen kanssa herättivät henkiin vuosisadan vaihteen Pariisin. Ooperaan painottanut Muurinen oli parhaimillaan sellaisissa näyttävissä ja kujeilevissa kappaleissa kuin Debussyn Pierrot ja Poulencin Paganini – molemmat kiintoisia kunnianosoituksia (ensimmäinen Pierrot-hahmon 1700-lukulaiselle ruumiillistajalle Jean Gaspard Debureaulle). Lennokas tulkinta leikitteli belle époque -diivaroolilla ja hekumoi sädehtivillä nousuilla. Sen sijaan hitaammissa kappaleissa kirkkauden ja tekstin puute peitti sävyjä.

Myös Metropolian juhlasali oli osa kokonaistaideteosta, mutta vain visuaalisesti: akustisesti tila oli huomattavan hankala, ja kuunteleminenkin oli työlästä. Konsertin ensimmäisellä puoliskolla Addictio lauloi osittain sekajärjestyksessä ja levittäytyneenä laajalle salin etuosaan, mikä tuntui hyvältä ratkaisulta haastavassa salissa. Leveässä kaaressa kuoron mehevä sointi pääsi paremmin oikeuksiinsa.

Konsertin yhtenä kohokohtana oli harvinainen kuoroherkku, Maurice Ravelin Trois chansons. Ravelin ainoa perinteinen kuoroteos oli säveltäjän orkesteriteoksista tuttua rytmien ja värien ilotulitusta. Kuoromusiikissa tällainen ”orkestraatiolla”, värisävyillä ja tekstuureilla kokeileva kudelma ei kuitenkaan ole kovin tavallista, mikä tekee Ravelin sikermästä erityisen kiinnostavan. Addictio nautiskeli rehevästi musiikin rikkailla yksityiskohdilla ja erikoistehosteilla, joita riitti etenkin dadaistisesti taruolentoja luetteloivassa viimeisessä osassa (tekstit olivat Ravelin itsensä käsialaa). Riemukas viihtyminen ja ilmaisullinen innoittuneisuus jatkui myös Poulencin lauluissa sarjasta Sept chansons. Tosin naisäänten sointiväri olisi kaivannut yhtenäisyyttä.

Addictio oli rohkeasti tarttunut ohjelmistoon, joka oli paikoin hyvin virtuoottista ja haastavaa. Peloton, utelias ja hersyvä asenne pääsi valloilleen ylimääräisenä lauletussa Clément Janequinin lintuhuutoja tykittävässä Chant des oyseaulx’ssa, joka osoitti riemastuttavasti, miten jokainen aikakausi osasi arvostaa surrealismia.

Mitä hengellistä tarjottavaa Franz Lisztin lähes unohdetulla Kristus-oratoriolla on meille Parsifalin, Zarathustran ja Pasolinin Matteuksen evankeliumin jälkeläisille? Onko kyseessä katolisten dogmien tiukan uskollinen jäljitelmä, vai romanttisen individualistin ristiriitainen uskontunnustus?

Kiinnostusta harvoin kuultu mammuttiteos oli ainakin herättänyt. Kirkko oli täyttynyt yleisöstä kaukaisimpien nurkkien viimeisiä penkkejä myöten. Suuri esittäjäkoneisto oli ahdettu alttarin ympärille niin tiiviisti, että kuoron takarivin salskeat mieslaulajat eivät meinanneet mahtua istumaan pitkien orkesterivälisoittojen aikana. Ja kyllä yleisölläkin riitti istumista tuntikaupalla armottoman kovilla puupenkeillä: Liszt on onnistunut ahtamaan samaan teokseen viisiosaisen jouluoratorion, valittuja paloja Jeesuksen aktiivivuosilta sekä neliosaisen passion. Syntymä ja kuolema saavat perusteellisemman käsittelyn, Jeesuksen toiminta ja puheet jäävät vähemmälle huomiolle. Voisiko tässä olla tulkintaero katolisen ja protestanttisen näkemyksen välillä: katolinen Liszt korostaa Kristuksen universaaliutta sekä tapahtumia ja henkilöitä hänen hahmonsa ympärillä.

Yksi näkökulma teokseen on tutkiskella sitä, miten Liszt on uudelleentulkinnut omalla sävelkielellään vanhoja latinankielisiä kirkollisia tekstejä: ilon Stabat mater ja surun Stabat mater, Pater noster, pääsiäishymni jne. Erityisesti kolmannen osan Stabat mater dolorosa kasvaa solistien ja kuoron voimin lavean lyyriseksi sävelvirraksi, joka koskettaa yhteisöllistä suruhermoa yhtä vahvasti kuin vaikkapa Giuseppe Verdin Messa da Requiem (1874). Kärsimystematiikkaa pohjusti Jaakko Kortekankaan vahvasti tulkitsema Richard Wagnerin Parsifalin (1882) Amfortas-kromatiikkaa ennakoiva aaria ”Tristis est anima mea”. Stabat materin riipaisevan äidinrakkauden haavoja voitelivat Soile Isokosken ja Jenni Carlstedtin sielukkaat äänet.

Yhdistetyt Dominante ja Murtosointu -kuorot saivat useita tilaisuuksia todistaa suvereenia osaamistaan ja nuorekasta iskuvoimaa teoksen laajoissa polyfonisissa jaksoissa.

Oma suosikkini on ennen teoksen loppuhuipennusta kuultava naiskuoron laulama lyhyen tiivis pääsiäishymni ”O filii et filiae”, jonka läpikuultavan kamarimusiikillinen ilmaisu avaa tien 1900-luvulle kohden Schönbergiä ja Weberniä.

Oratorion ensimmäinen osa laajoine orkesteriosuuksineen muistuttaa enemmänkin Hector Berliozin vokaalisinfonioita (Faustin tuomio, Romeo ja Julia) kuin perinteistä oratoriota. Pastoraalimusiikilla käynnistyvä osa huipentuu värikkääseen orkesterifantasiaan ”Kolme kuningasta”, joka orientaalisissa vivahteissaan ennakoi venäläistä balettimusiikkia. Radion sinfoniaorkesteri soitti kautta linjan innoittuneesti Andres Mustosen hellän sallivassa ohjauksessa.