Amfion pro musica classica

Category Archives: Konserttisuositukset

Arvio: Telepatia kirkasti kaksoispotretin

Kuva: Laura Luostarinen

Valeri Gergijev ottaa mielellään Mikkelin musiikkijuhlille suurimuotoista ja tuttua musiikkia. Vuodesta 1993 omaa musiikkitapahtumaa Mikkelissä johtanut Gergijev saa Mariinski-teatterin orkesterin kanssa kuulijan elämään läpikotaisin kuultuakin musiikkia kuin ensimmäistä kertaa – mikäli Gergijevin lavean dynaaminen ja usein itsepäinen tulkintatyyli ei ala ärsyttää. Mikkelin musiikkijuhlien perjantain konserttiin oli valittu laaja kokonaisuus musiikkia neuvostoajan suursäveltäjiltä Dmitri Shostakovitshilta ja Sergei Prokofjevilta. Ilta hahmotteli säveltäjistä linjakkaat muotokuvat ytimenään molempien ensimmäiset pianokonsertot, joiden huumori kevensi yli kolmetuntiseksi venynyttä konserttia.

Toinen potretti syntyi kapellimestari Gergijevistä ja hänen ikiomasta luottopianististaan Alexander Toradzesta, joka esiintyi molempien konserttojen solistina. Yhdenmukaisiin paitoihin pukeutuneet miehet kamppailivat vetääkseen toisen aplodeihin ja jäädäkseen itse taakse. Yhteispeli musiikissa oli lähes telepaattista ja suhtautuminen musiikkiin erittäin yhtenäistä, ilman että kummankaan persoonalliset painotukset väljähtyivät. Vielä suvereenimpaa oli näkymätön ajatustenvaihto kapellimestarin ja tämän orkesterin välillä. Musiikki kohosi materiaalisista kiinnitysnaruista yhtenäisyyteen, vaivattomuuteen ja sulavuuteen, jonka veroista Suomessa ei useinkaan kuule.

On aina hämmentävää miten mariinskilaiset ongelmitta saavat kiinni Gergijevin epämääräisiltä ja idiosynkraattisilta vaikuttavista eleistä. Gergijevin liikekieli tuntuu myös muuttuvan ajan myötä yhä niukemmaksi; kenties lopussa hänen ei enää tarvitse muuta kuin katsella vankkumattomalla ammattitaidolla soittavaa orkesteriaan.

Konsertin avasi orkesterin oma valikoima Prokofjkevin Tuhkimo-baletin kohokohdista. Säveltäjä itse muokkasi baletista yhteensä kolme noin puolituntista orkesterisarjaa. Jos orkesterisarjat abstrahoivat balettisadun ilmaisua, Mariinskin orkesteri ja Gergijev halusivat kertoa tarinan mahdollisimman elävästi. Kymmenosainen kokonaisuus oli ikään kuin kooste sadusta keskiyön dramaattisiin kumahduksiin asti ja maalasi koskettavasti baletin aavemaisia, siron kieroja ja häpeämättömän romanttisia värisävyjä.

Venäläiset osoittivat vakuuttavia tarinankertojan kykyjä: kokonaisote oli hillitty ja osat soitettiin mahdollisimman attacca. Prokofjevin balettikirjotuksen virtaviivaisuus ja tilannekomiikka oli nostettu esiin upeasti karakterisoiduilla tempoilla, musiikin dynaamiseen imuun luottaen. Vähemmän merkitsevät tapahtumat oli jätetty asiallisen korostamattomaksi, mutta laajempiin osiin ladattiin vahvasti merkitystä, niin että ne kasvoivat miltei yli sadun raamien. Vastakkainasetteluilla sävytetty ja jatkuvasti kiihkeytyvä suuri valssi kohosi lähes sinfoniseksi, orgaaniseksi kokonaisuudeksi. Yleensä majesteetillisuutta korostava kaino pas de deux oli nyt kolossaalisen ekstaattinen kulminaatio. Ensiluokkaisesti soitetuille puhallinsooloille Gergijev antoi paljon tilaa.

Alexander Toradzen kosketus on jopa maagisen silkkinen ja helmenkirkas. Shostakovitshin ensimmäisessä pianokonsertossa hän kuitenkin käytti sitä sooloissaan ylikorostuneella tavalla, niin että eriskummallinen temponkäsittely ja äärimmäinen pianissimo nypläsivät musiikin miltei tunnistuskelvottomaksi abstraktiksi pitsiksi. Kaikin puolin Shostakovitshin postmoderni, vuoroin kyyninen vuoroin sulokas irvailu oli vaarassa lipua viihdyttävästä aidosti irvokkaaksi suomalaiseen korvaan ylenpalttisen liioitelluilta tuntuvissa konstrasteissa. Konsertto on lopulta rönsyävä anekdoottisikermä, joka on ahdettu täyteen hihitteleviä sitaatteja, ja se kannattanee kertoa yksinkertaisesti, turhaan ilmehtimättä.

Toisaalta maestrot tuskin halusivat kertoa juttua odotetulla tai helposti kuunneltavalla tavalla. Toradzen ja Gergijevin leikkisä ja nautiskeleva yhteistyö halusi kiemurrella yhä syvemmälle Shostakovitshin lelusokkelon mutkiin ja varjostaa sarjakuvamaisesta kerronnasta esiin epätavallisia yksityiskohtia. Kokonaisuuden kruunasi trumpetisti Timur Martynov, joka oli paitsi suvereenin notkea myös sykähdyttävän sävykäs. Tilanne oli lähestulkoon sama Prokofjevin konserton kohdalla: groteskit kontrastit eivät täysin tehneet oikeutta Prokofjevin naiiville runoudelle, mutta tulkinta oikeutti itsensä nautinnollisella helppoudellaan ja jouhevuudellaan sekä etenkin saumattomilla, kuohuvilla siirtymillään.

Shostakovitshin kuudes sinfonia liittyy olemukseltaan monin tavoin viidenteen, mutta on rakenteeltaan huomattavasti epätavallisempi. Gergijev ja mariinskilaiset piirsivät sinfoniasta yhden jatkumon: laaja hidas osa oli kuin suuri uni, josta vähitellen noustiin turruttavaan, mekaaniseen arkeen. Hitaalle avausosalle loivat hienostuneet ja erinomaisesti soitetut soolot katkeamatonta horroksenkaltaisista jännitettä, joka allgero- ja presto-osissa alkoi rullata konemaisesti, sätkynukkemaisesti, yhä kylmemmin ja karnevalistisemmin. Järjestelmä-koneen rattaiden ryskiessä massiivisissa huipuissa ei tehoissa säästelty.

Ylimääräisenä soi pieni kokonaisuus Prokofjevin suosituimmasta baletista Romeo ja Julia. Veronan hallitsija yrittää herättää vihoittelevissa suvuissa katumusta raastavin vaskidissonanssein, joilla Mariinskin orkesterin puhaltajat herkuttelivat viiltävästi. Tätä seurannut suosittu Ritaritanssi oli puhdas osoitus virtuoosisen yhtenäisestä, elimellisestä ja elävästä orkesteritaiteesta.

Arvio: Pieni Yösoitto tyrmäsi päätoimittajat

Kuva: Ida Nisonen
Ritarihuoneella vaahtosi tiistai-iltana kupliva jousimusiikki, kun Pro Musica -säätiö oli kutsunut  apurahojensa julkistamistilaisuutta juhlistamaan mainion Jousia Ensemblen. Tilaisuuden päätteeksi säätiö julkisti apurahojen saajat. Tänä vuonna apurahoja jaettiin yhteensä 350 000 euroa. Suurin osa myönnettiin nuorille muusikoille. Koko lista apurahan saajista luettavissa täältä.

Jousia Ensembe on ystävien kesken perustettu raikashenkinen 12-16 jäseninen pieni jousiorkesteri, jonka vahvuuksia on tuore sointi, tiivis yhteishenki ja ennakkoluulottomuus. Tiistain konsertissa ohjelmassa oli Igor Stravinskyn Konsertto jousille D-duuri, C.Ph.E. Bachin sellokonsertto A-duuri solistinaan Marko Ylönen, sekä W.A. Mozartin Divertimento G-duuri,”Eine Kleine Nachtmusik”. Tuore päätoimittajaduo Auli Särkiö ja Jaani Länsiö keskustelivat konsertista seuraavasti.

Jaani: Jousia Ensemblen soitosta ja olemuksesta näkyy, että se on kavereista kerätty joukkio huippuammattilaisia. Selvästi heillä on hauskaa soittaessaan.

Auli: Nimenomaan. Meno oli todella nautittavaa.Itse pidän myös erityisen paljon ritaritalon akustiikasta, se on rehevä ja tulee lähelle, suorastaan lihallistaa äänen. Jousian saundi oli rikas ja eloisa, ja paikan akustiikka tuki sitä vielä entisestään. Ääni ihan kohisi iholla.

Jaani: Merkillepantavaa oli myös monenkirjavat asut, jotka ”rikkoivat” konserttietikettiä. Ei ollut iltapukua tai frakkia, vaan värikkäitä paitoja ja kesämekkoja. Sekin tietysti lisäsi välitöntä tunnelmaa.

Auli: Joo, ensinhän siitä huomautinkin että onpas räsymattoa. Mutta se toimi lopulta loistavasti! Välittömyyttä lisäsi myös vanhasta musiikista tuttu seisaallaan soittaminen.

Jaani: Seisaallaan on varmasti helpompi myös nähdä toisensa ja antaa merkkejä, mikä onkin tärkeää ilman kapellimestaria soitettaessa.

Auli: Juuri niin. Vaikka porukka oli kohtalaisen iso, ei ilmassa ollut ollenkaan varomisen ja kurkottelun tuntua; kaikki tiesivät mitä tehdään. Soitto oli yhtenäistä ja henki voimakkaan yhteinen. C.Ph.E. Bachin konsertossa ja Mozartissa meno oli suorastaan vimmattu; yhtye oikein leikitteli hauskanpitoa kavereiden kesken -asenteellaan ja sai hienosti uutta verta tuttuihin biiseihin.

Jaani: Niin, jousisoittajien All Stars -porukka oli yksilöistä koottu joukkue, joka onnistui mainiosti yhtyesoitossa. Erityisesti Stravinskyssä huokui sellainen keksimisen ilo.

Auli: Joo, itse tykkäsin Stravinskista eniten. Upeasti löytyi tasapaino säveltäjän hallitun viileyden ja purskahdusten kaltaisten aksenttien korostamisen välillä. Soitto oli samalla kertaa kepeän ”ohimenevää” ja herkullisen intensiivistä.

Jaani: Välipalana kuultu C.Ph.E Bachin sellokonsertto oli selvästi vakavamielisempi, mutta ehkä siihen kuuluukin suhtautua vähän arvokkaammin…ehkä.

Auli: Vakavamielisempi? Itse taas jotakuinkin vierastin sen ääriosien ylitsepursuavuutta. Nyannsierot ja tempot oli viety niin äärimilleen, että kokonaisuus jossain määrin loiskui yli. Soitto pysyi kyllä kasassa, mutta poltti vähän kitalakea. Innoittuneisuutta ja kekseliäisyyttä oli yllin kyllin, mutta siinä oli sellainen yliyrittämisen hysteria paikoin läsnä. Entä illan solisti?

Jaani:  Marko Ylösen soitto on vain aina niin helpon oloista, että yrittämisen tuntu ei ainakaan takariville asti välittynyt.

Auli: Aivan – Ylöseen ei edellinen kommenttini ollutkaan suunnattu. Vaivattomuus, notkeus ja sisäistyneisyys henkivät hänestä jälleen kerran. Tosin – vai johtuniko istumapaikoista – olisin kaivannut siihen lisää kirkkautta.

Jaani: Minä en kirkkautta kaivannut. Ehkä se arvokkuus tuli mieleen, kun kuunteli kokonaisuutta. Mozartin ”Eine Kleine Nachtmusik” oli nimittäin jousi-ilottelua parhaimmillaan. Kaavoihin kangistunut vaikutelma perusklassisesta teoksesta oli kaukana!

Auli: Joo! Odotimme kammolla että voi ei, taas tämä – mutta monin paikoin teos oli väritetty tunnistuskelvottomaksi! Pelimannimaisuus ja serenadikliseitä riemulla hajottava raisuus olivat mahtava piristysruiske tuolle kaikkien aikojen banaalimmalle sävellykselle.
Jaani: Niin, etenkin kun kyseessä oli Pro Musica -säätiön illanvietto, oli teosvalinta juuri sellainen, että mieleen tulee väkisinkin Mozartin aikaiset hienot illanistujaiset hovissa.

Auli: Joo, jonkinlainen yleisön ottaminen mukaan, lähelle tuleminen.
Jaani: Banaaleja ovat yleensä ne tulkinnat. Sävellys sinänsä, ainakin näin soitettuna, osoitti olevansa hyvinkin hauska, jopa.

Auli: Tätä tarkoitinkin. Sävellys sinällään on varsin soma, mutta siitä on tehty ylettömän banaali soittoäänien ja mainosmusiikkien myötä. On suuri haaste saada se kuulostamaan aidosti hauskalta, ja siinä Jousia kyllä erinomaisesti onnistui. Eritoten finaali oli todellista jousiorkesterijuhlaa

Jaani: Mozartilla on tuskin monta tuntia vierähtänyt teoksen parissa, eikä varmaankaan tarkoittanut sille ihan sitä asemaa, mihin se on noussut. Ehkäpä se onkin sävelletty hauskanpitoa varten.

Auli: Varmasti juuri näin. Ties vaikka ajatteli sen ainoastaan epäviralliseen käyttöön. Eine Kleine Nachtmusik ainakin oli vain epävirallinen nimitys, josta vasta 1800-luvun lopulla tuli sävellyksestä käytetty nimi.

Naantalin musiikkijuhlat: \”Näkyjä\”

Kesäinen kamarimusiikkikonsertti viehättyy lämpöisestä eksotiikasta.

Naantalin musiikkijuhlat: Penderecki ja Avanti!

Tuttuun tapaan Penderecki ja Avanti! jälleen Naantalin auringon alla.

Arvio: Kampin Laulu sukelsi motettiin

Kuva: Markku Pihlaja

Toukokuun Rondo-lehdessä Pasi Hyökki valitteli suomalaisen kuoromusiikin tilaa. ”Ne, jotka käyvät kuorokonserteissa, hakevat kuorokonserttia – hyvässä ja pahassa. Konsertteihin mennään katsomaan tuttuja laulajia tai kuuntelemaan kansanlauluja, tai tullaan kuulemaan ’kauneimpia joululauluja’ ja ottamaan kirkosta se kynttiläfiilis. Kuka tulee kuorokonserttiin samalla lailla kuin esimerkiksi Radion Sinfoniaorkesterin konserttiin?” Hyökki sanoo.

Tilanne ei ole aivan näin toivoton. Ainakin kamarikuoro Kampin Laulun sunnuntaiseen Lobet! -motettikonserttiin saattoi mitä suurimmalla syyllä mennä ”kuin sinfoniakonserttiin” – kuuntelemaan kiinnostavia teoksia laadukkaasti esitettyinä. Kuoro oli valinnut haastavan ja tyylikkään ohjelman, joka rinnasti kuororepertuaarin ydinteoksia, Bachin motetteja, moderneihin motetteihin. Kampin Laululla on vahva, tasainen sointi, ja johtaja Jonas Rannilasta (s. 1989) välittyi huomattavaa lahjakkuutta, mikä latasi ohjelmistoon säteilevyyttä. Tuloksena oli kokonaisuutena onnistunut läpileikkaus motetin taiteeseen.

Motetti on polyfoninen, hengellinen kuoroteos, kompleksi sävellysmuoto joka läpäisee koko länsimaisen musiikin historian. Keskiajan vokaalimusiikin yhtenä huipentumana ovat Guillaume de Machaut’n motetit 1300-luvulta, ja Bachin kuusi motettia puolestaan kuuluvat barokin kuoromusiikin helmiin. Romantiikan kaudella motetteja sävelsi muun muassa Johannes Brahms. 1900-luvulla motetti ei menettänyt merkitystään ja vapaana, monimutkaisena ja abstraktioon pyrkivänä muotona tarjoaa edelleen runsaita mahdollisuuksia säveltäjälle. Kampin Laulun konsertti tutkiskeli juuri tätä motettimuodon ajattomuutta.

Kampin Laulu on painottanut ohjelmistossaan nykymusiikkia. Sunnuntaina uusinta musiikkia edusti ruotsalaisen Sven-David Sandströmin (s. 1942) motetti Lobet den Herrn (2003). Teos on Uppsalan yliopiston kuorokeskuksen tilaus osana projektia, jossa ruotsalaista kuoromusiikkia pyritään edistämään tilaamalla säveältäjiltä uusia kuoroteoksia. Kolmeen osioon jakautuva sävellys esitti peräkkäin erilaisia tekstuureita: alussa kaksi kuoroa heilahteli ja vavahteli vastakkain kuin kaksi keinua täplikkäässä, pulppuilevassa ilon kuvauksessa. Välitaite paisutteli uusromanttisia sointuja, joissa illan ongelmakohdat tulivat esiin: Tuomiokirkon kryptan kuiva akustiikka ja sopraanojen verrattain hauras sointi eivät antaneet Sandströmin värisommitelmille niiden kaipaamaa mehevyyttä.

Bachin yksitoistaosainen Jesu, meine Freude on moniosaisuudessaan poikkeus säveltäjän motettituotannossa. Symmetrisessä, hallitussa rakennelmassa koraalijaksot ja imitatiiviset, fugeeravat, dramaattiset jaksot vuorottelevat. Eritoten konsertin päättäneessä Lobet den Herrn -motetissa kuoron miesten nautittava Bach-osaaminen, erityisesti pehmeinä ja ekspressiivisinä kaartuvat linjat, nousi hyvin esiin. Rannila otti esiin tanssillista sykähtelyä ja Bachin dramaattisia eleitä. Sen sijaan naisäänistä välittyi tietty kokemattomuus Bachin laulamisessa: ylä-äänet olivat usein ohuita, ja vaativimmissa osissa sopraanojen hapuilu säröitti tekstuuria. Vaikutelmaa yhä hankaloitti kryptan akustiikka, jossa yksittäiset äänet kuuluvat herkästi läpi. Perusointi oli silti kylläinen, ja Rannila rakensi motetteihin arkkitehtonisia kontrasteja ja napakoita aksentteja. Senja Rummukaisen, Maria Krykovin ja Matias Häkkisen continuoryhmä antoi teoksille niiden tarvitseman tuen.

Parhaimmillaan Kampin Laulu oli Joonas Kokkosen Laudatio Dominissa (1966), joka ei syyttä kuulu modernin suomalaisen kuororepertuaarin keskiöön. Kokkosen viisiosainen motetti kulkee lämpimän vapaatonaalisesti läpi avaruudellisten maisemien hyödyntäen myös erityistekniikoita kuten kuiskauksia. Sopraano-osasto oli teoksessa elementissään, ja koko kuoro leijaili innoittuneesti Rannilan linjakkaasti ohjailemassa läikähtelevässä kudelmassa. Sopraanosolistina lauloi himmeänkuulakas Elli Vallinoja, jolta olisi paikoin kaivannut lisää suoraviivaisuutta.