Category Archives: Arviot

On hienoa, että Johan Tallgrenin luotsaama Musica Nova tarjoaa mahdollisuuden uppoutua nykymusiikin virtauksiin omien vahvojen traditioidemme ulkopuolella. Tämänkertaisena teemana on saksalainen uusi musiikki, joka Nova-katsauksen perusteella poikkeaakin aika tavalla kotimaisesta ilmaisustamme. Itselleni on kuuden konsertin jälkeen alkanut tulla ähky, sen verran raskasmieliseksi ja tummasävyiseksi olen valikoiman enimmäkseen kokenut.

Oiva kölniläinen kokoonpano musikFabrik ilahdutti ja mietitytti tiistaina ääni-installaatiolla Tiere sitzen nicht, joka on yhtyeen sekä säveltäjien Enno Poppe ja Wolfgang Heiniger kollektiivinen aikaansaannos. Kerroksiin rakennetulla lavalla eivät ihmisetkään juuri ehtineet istuskelemaan, kun viisitoista soittajaa juoksenteli ympäri lavaa tuottaen jäsenneltyä improvisaatiota parinsadan perinteisen instrumentin ja muun äänilähteen keinoin.

Esitys alkoi todella lupaavasti. Pimeässä hohtaneet, kitaravahvistimien valoiksi osoittautuneet ”silmät” tuntuivat tarkkailevan mystistä perkussioriittiä filmiprojektorien lepatuksineen. Valojen sytyttyä kuvittelin tarkkailevani hierarkkisin säännöin toimivaa, romun keskellä elävää merkillistä yhteisöä. Näyttämön ylöspano rakennustelineineen toi mieleen Jean-Pierre Jeunet’n futuristiset elokuvat. Aina välillä yhteisön toiminta keskeytyi ulkopuolisen, näkymättömän ”voimahahmon” toimesta.

Tämä teatterillisuus (korviaan pidellen murjottava soittaja, yhtäkkiset säntäilyt soittimen ääreen, kollektiiviset tuijotukset ynnä muut) alkoi reilun tunnin kestäneen esityksen loppua kohden tuntua tarpeettomalta lisältä sinänsä kiinnostavaan musiikilliseen konseptiin, joka voisi kuitenkin hyötyä jalostamisesta.

Soitinvalikoima, johon kuului niin simpukasta tehtyä torvea kuin lintupilliä, toi mieleen John Cagen Water Walkin. Tässä kaikenlaisten äänien rinnakkainelossa perinteiset soittimet alkoivat kuulostaa vähän hassulta – kenties epätavallisia soittotapoja viljelleet esittäjätkin kokivat samoin. Loppupuolen kuorolaulukohtauksessa tuli todetuksi se, minkä aiemminkin olen pannut merkille: ilmaisuvoimassa ja koskettavuudessa ei ole ihmisäänen voittanutta.

Kuulokuvan puolesta parasta antia olivat staattiset jaksot, joissa soittajat malttoivat paneutua yhteen musiikilliseen tilanteeseen. Kun taitteita ohjattiin enimmäkseen joko äänellisin tai kehollisin signaalein, herpaannutti seuraavan muutoksen odottaminen keskittymisen omasta soittimesta lähteviin ääniin. Eräänlaista luovassa hengessä tapahtuvaa kohellusta siis, josta saattoi välillä vaistota esittäjien kokemattomuuden improvisoijina. Pelin säännöillä syntyvässä kollektiivisessa improvisoinnissa ei kuitenkaan konseptina ole mitään vikaa, ja esimerkiksi John Zornin Cobra on toimiva esimerkki.

Keskiviikkoiltana oli kiinnostava kuulla yhtyettä perinteisen konserttiformaatin parissa. Parin ensimmäisen kappaleen aikana ehdin kylläkin jo epäillä omaa asennevikaa, sen verran tympeältä musiikki korviini kuulosti. Mutta pian meno parani ja mieli kirkastui.

Aluksi kantaesitetyssä Gordon Kampen Pickmans Modell -teoksessa impressionistisia ja uusromanttisia tunnelmia kehysti aneeminen, repetitiivinen rytminkäsittely ja Paul Hindemithin mieleen tuova asiallisuus. Hauskaa oli silti ylipäätään saada kuulla käyrätorvelle – fantastisen rikkaalle ja kiehtovalle soittimelle – sävellettyä uutta musiikkia.
Oliver Schneller ehti turhauttaa jo Avantin konsertissa sunnuntaina. Nyt kuullun Aqua Vit:n komposition periaate tuntui olevan ”vähän kustakin”: ideoita tuhlailevaa kiirehtimistä sinänsä kiinnostavista soinneista toisiin. Valopilkku oli yhtyeen värejä kaihtamaton pukeutuminen perinteisen ilottoman mustan sijaan.

Valpastuin heti Enno Poppen Knabenträumen päästyä käyntiin. Kolmiosaisen teoksen ensimmäinen osa hahmottui weberniaanisena pointillismina, toinen maanisen ekstroverttinä lauluna, kolmas Salvatore Sciarrinon mieleen tuoneena sointiväritutkielmana. Instrumentaatiossa melodica, bassoklarinetin multifonit ja starttipistooli elivät sopuisasti rinnan. Toisessa osassa teatterillisena keinovarana voi pitää myös lyömäsoittajien leikkikalutrioa isorummun äärellä – mielestäni tällainen humoristinen soitinteatteri toimii usein edellisillan kaltaista osoittelevampaa paremmin.

Väliajan jälkeen kuullussa Sven-Ingo Kochin teoksessa Der Durchgebohrte lyömäsoitinsolistille ja yhtyeelle hetkelliset villiintymiset eivät rikkoneet meditatiivista tunnelmaa, mikä johtunee sävelaineksen yhtenäisyydestä ja orgaanisuudesta. Sähkökitaran sointi toi musiikkiin persoonallista väriä, samoin kuin kurlutus megafoniin ja muut inhimilliset äänet.

Päätteeksi Arnulf Herrmanin terssien sielunmaisemaa pohtiva Terzenseele ilahdutti suuresti. Ensiosa muistutti Louis Andriessenin hoketuksia, toisessa kauneutta loihti syntetisaattorin mikrotonaalinen viritys. Kolmannen mahtava rytminen energia päättyi syntetisaattorin humoristisen virtuoosiseen, ehkäpä kuudesosasävelin etenevään asteikkoon.

MusikFabrik jätti vaikutelman hienosti yhteen hiileen puhaltavasta nykymusiikkiorkesterista, jonka musisoinnista ei puutu myöskään iloa tai innostusta.

Musica nova Helsinki -festivaalin kolmas päivä oli omistettu kotimaiselle vokaalimusiikille. Helsingin kamarikuoron iltapäiväkonsertissa nimeltä Café Finnland 1 kuulimme kaksi kantaesitystä ja yhden tuoreen kulttiteoksen. Konsertin kolmea säveltäjää yhdistää toisiinsa ainakin se, että heillä kaikilla vokaalimusiikin osuus teosluettelossa on melko vähäinen. Ja mikä heitä erottaa voimakkaimmin toisistaan on suhde tekstiin.

Asko Hyvärisen (s. 1963) Musik des Vergessens -teoksesta välittyy tahto kyseenalaistaa tekstin tai ainakin tietyn tekstin ylivalta sävellyksen identiteetin luojana. Hyvärinen käyttää teoksessaan laajoja tekstiotteita eri kielillä (mm. puolisonsa Hanna Kososen englanniksi kirjoittamia T.S. Eliot mukaelmia), mutta ne kaikki tuntuvat saavat osakseen melko yhdenmukaistavan musiikillisen toteutuksen. Avainfraasina teoksen estetiikkaan ja maailmankuvaan näyttäytyy Susanna Oksasen italiaksi kääntämä ote Hegelin kootuista teoksista, jossa puhutaan moninaisuudesta ja vaihtumisesta (vaihdettavuudesta).
Teoksen loppupuolella juuri italianisoitu Hegel saa lyyrisemmät siivet alleen ja musiikki vapautuu tekstin kahleista, kunnes kapellimestari Nils Schweckendiek katkaisee virran tylysti katki.

Veli-Matti Puumala (s. 1965) on valinnut Halkeama-teoksessaan Hyväristä perinteisemmän suhtautumisen tekstiin: teos perustuu Caj Westerbergin suomentamaan Tomas Tranströmerin niukkasanaiseen runoon nimeltä Sydäntalvi. Puumalan teoksessa runo ja musiikki etsivät yhteistä alkulähdettään, ne sulautuvat symbioottiseksi kudokseksi. Halkeamassa runon äänteistä ja kielikuvista tulee musiikillista materiaalia, säveltäjä antaa tiiviisti pakatulle runolle aikaulottuvuuden. Sydäntalven jäinen maisema jähmettyy kristallinkirkkaiksi diskanttisoinneiksi. Kuoro joutui vaativassa teoksessa melkomoiselle koetukselle, ja ehkäpä hieman lisäharjoitusaikaa olisi vielä tarvittu jotta teoksen hiljainen kauneus olisi välittynyt vieläkin sykähdyttävämmin.

Väliajan jälkeen oli vuorossa Sampo Haapamäen (s. 1979) massiivinen Maailmamaa kuorolle ja elektroniikalle. Haapamäen teos anarkistisessa hurjuudessaan on ehkä hengeltään lähimpänä saksalaisen kuvataiteilijan Jörg Immendorffin (1945-2007) surrealistisen provokatiivista maalaussarjaa Cafe Deutschland, johon konsertin nimi Café Finnland viittaa. Maailmamaa rikkoo perinteisen kuoroteoksen rajat, se on samanaikaisesti tutkielma massapsykologiasta ja kielellisistä identiteeteistä, rämäpäinen leikki, yleisön panttivangikseen sulkeva rituaali ja ties mitä muuta. Säveltäjän kirjoittama suomenkielinen runo, jota kuoro tulkitsee (kommentoiden tulkintaansa välillä hyvinkin värikkäillä ilmaisuilla), saa vastapelurikseen loputtoman sarjan erikielisiä käännöksiä (mukana niinkin eksoottisia kieliä kuin hausa ja xhosa), jotka kuullaan muokattuina nauhalta. Hyvärisestä poiketen Haapamäki ei pidä yllä tekstiin älyllistä etäisyyttä, vaan hän tarttuu siihen fyysisesti kiinni ja riepottelee ja pusertelee sitä täysin estottomasti. Karnevalistisen ronskilla tavalla teksti ja musiikki survotaan ja kirnutaan yhteiseksi keitokseksi, joka kuplii ja räiskähtelee riemukkaasti, kunnes tietyssä vaiheessa koko teos räjähtää jylisten hajalle.

Maassa, jossa valmistaudutaan Perussuomalaisten voitonmarssiin ja jossa värjötellään todellisten tai kuviteltujen terrori-iskujen pelossa, Maailmamaa on rohkean ajankohtainen kannanotto nuorelta säveltäjältä. Teos sähköisti sekä yleisön että esittäjänsä.

Sinfonia Lahden konsertti-ilta oli omistettu nuoruudelle, kun Sibeliustalo sai vieraakseen pianokomeetta Andrei Korobeinikovin sekä Sibelius-Akatemiassakin opiskelleen ruotsalaiskapellimestari Stefan Solyomin. Venäläisen pianotaiteen tämän hetken huippunimi Korobeinikov debytoi viime helmikuussa Lahdessa mykistävällä tulkinnalla Rahmaninovin toisesta pianokonsertosta ja saapui nyt mukanaan toinen rakastettu suurteos, Tshaikovskin b-molli -konsertto.

Myös konsertin avausteos oli nuoruuden juhlaa. Benjamin Brittenin 19-vuotiaana säveltämässä Sinfoniettassa on jo täysin kuultavissa englantilaissäveltäjän oma ääni. Rakenteeltaan mestarillisen hiottu teos rakentaa pienten teema-aiheiden varaan hallitun muodostelman, jossa viiltävän sulokkaat, leijuvat pinnat viistävät toisiaan. Teosta halkoivat kamarimusiikilliset taitteet, joista mieleen painui etenkin Jyrki Lasonpalon ja Seppo Linkolan sykähdyttävä viuluduetto. Kapellimestari Solyom nosti teoksen rakenteen hyvin esiin täsmällisellä, hallitulla ja keveällä fraseerauksella, joskin jätti vielä hieman varovaisen kuvan. Lopetus oli huomiotaherättävän tyylikäs, vailla minkäänlaista dramatiikkaa, mikä olikin mitä sopivinta ennen Tshaikovskin mahtikonserttoa.

B-molli -konserton haasteena on äärimmäisen herkkien jaksojen ja herooisten rymistelyiden yhteen sovittaminen. Helposti konsertosta tulee pelkkää puhkuvaa ekshibitionismia, joka jättää teoksen eri elementit irrallisiksi. Korobeinikovin ja Solyomin vastaus oli väkevä osoitus kypsästä ja rohkeasta muusikkoudesta: he jättivät päättäväisesti kaiken perinteisen mahtailun sivuun ja nostivat runollisen, nostalgisen asenteen etualalle. Kokonaisuutta luonnehti laveus ja tyyneys, dramaattiset kulminaatiot koettiin muistumien kaltaisina vailla totuttua kiihkeyttä. Sekä orkesteri että solisti osoittivat kykenevänsä pidättelmään energiaansa, vaikka oktaavijyristely kutsuisi virtuoosiseen esittäytymiseen. Tällainen tulkinta painotti runollisia soolo-osuuksia, joissa Korobeinikov oli täysin elementissään.

Korobeinikovin Rahmaninov-tulkinta Lahdessa sekä vuoden 2008 Skrjabin-levy olivat osoituksia vertaansa vailla olevasta taituruudesta ja musikaalisuudesta. Pehmeä, eloisa kosketus, kontrastoiva ja sävykäs artikulaatio sekä ennen kaikkea fraseeraus ja ilmiömäisen henkevä rubato osoittavat, että kyseessä on herkän, meditatiivisen pianodiskurssin todellinen mestari. Korobeinikovin soittoa luonnehtii vaivattomuus ja luontevuus, jonka puitteissa tekninen suvereniteetti ja syv‰llinen tulkinta ihanteellisesti täydentävät toisiaan. Väliosan prestissimo-taite oli Korobeinikovin henkeäsalpaavan rytminkäsittelyn ja miltei nestemäisen, kimaltelevan fraseerauksen juhlaa. Korobeinikov käsitteli soivia massoja henkevästi ja sirosti, taiturillisesti ja näkemyksekkäästi vailla minkäänlaista briljeerauksen vaikutelmaa.

Finaaliin pianisti otti huomattavan reippaan tempon, joka ihanteellisesti sopi hänen kykyynsä muotoilla soivaa materiaalia. Orkesteri pysytteli hyvin mukana Solyomin täsmällisessä ohjastuksessa, ja etenkin puupuhaltimet pyrähtelivät upeasti Korobeinikovin helmeilevässä vanavedessä. Entä tekninen sankaruus? Korobeinikov oli suhtautunut massiivisiin virtuositeetteihin tyynesti ja teknisellä moittettomuudella mutta osoittanut aina vakuuttavaa itsehillintää. Oli draamallisesti hieno ele, että vasta finaalissa orkesteri ja solisti latasivat näyttävät taitteet täysillä, kuitenkin hallitusti.

Hillitty, poeettinen ja raukea asenne oli tyylikäs vastaus konserton perinteiselle tulkintatavalle. Ongelmallista siinä kuitenkin oli, ettei pysähtynyt, mietiskelevä ote riittänyt rakentamaan ensimmäiseen osaan kylliksi voimakasta draamallista jännitettä, ja kokonaisuus jäi näin ollen episodimaiseksi ja hieman hajanaiseksi. Sen sijaan kahdessa muussa osassa seesteisyys ja lyyrisyys nivoivat osat jäsennellyiksi, eheiksi kokonaisuuksiksi, joihin etenkin  notkeat temponvaihdokset toivat rakenteellista linjakkuutta.

Illan täydensi ilahduttavana tuttavuutena Franz Berwaldin (1796-1868) kolmas sinfonia, lisänimeltään îSinguliËreî, omituinen. Elinaikanaan lähes täysin huomiotta jäänyt Berwald osoitti selkeästi ansaitsevansa paikkansa orkestereiden perusohjelmistossa. Sinfonia muistutti myös, kuinka tärkeää on nostaa esiin myös kaanonin ulkopuolisia säveltäjiä. Solyom vapautui maanmiehensä sinfonian äärellä täysin ja johti teoksen nautittavasti vuolaalla energialla ja konstailemattomalla lostokkuudella. Ilmeikäs, taloudellinen ja selkeä johtamistapa tuki notkeaa temponkäsittelyä ja täsmällistä artikulaatiota, jossa teoksen puhdaslinjaisuus ja omaperäisyys hyvin nousi esiin: Berwaldin klassistiseen idiomiin yhdistyi raikkaan romanttisuuden puitteissa riemastuttavia harmonisia yllätyksiä ja rytmistä leikkisyyttä. îOmituisuuttaî sinfoniaan toivat yllättävät pysähdykset ja paukaukset, jotka kenties olivat syynä yleisössä aistittavaan jonkinasteiseen hämmennykseen. Virkistävän ja jopa modernin vaikutelman jättänyt sinofnia osoitti, että Berwald voisi soida konserttilavoilla selvästi useamminkin.