Category Archives: Arviot

Etualalla Reich ja Colin Currie, taustalla Colin Currie Group ja Seksteton lavasetup. Kuva Jari Kallio.

Kuulun siihen sukupolveen, joka on varttunut Steve Reichin (s. 1936) musiikin parissa. Kuusikymmentäluvulla uraansa aloitellut Reich oli jo varsin tunnettu nimi tutustuessani hänen musiikkiinsa neljännesvuosisata sitten. Sittemmin hänestä on tullut nykymusiikin grand old man, yksi kaikkein tunnetuimmista ja arvostetuimmista aikamme säveltäjistä.

Kahdeksattakymmenettä syntymäpäiväänsä ensi vuonna juhliva Reich kiertää maailmaa edelleen aktiivisesti. Helsingin juhlaviikoille hän oli saapunut esiintymään yhdessä brittiläisen lyömäsoittajan Colin Currien yhtyeen sekä Avantin muusikoiden kanssa.

Reich ja Currie avasivat konsertin yhdellä säveltäjän tunnetuimmista klassikoista. Clapping Music (1972) on mitä veikein minimalistinen sävellys. Se koostuu yhdestä rytmisestä taputuskuviosta, jonka molemmat muusikot aloittavat rytmisessä unisonossa. Sitten toinen heistä siirtyy rytmissä hyppäyksinä kahdeksasosa kerrallaan, jolloin syntyy erilaisia kaanonmuodostelmia. Kun muusikot palaavat rytmiseen unisonoon, kappale päättyy.

Clapping Musicissa ovat tiiviissä muodossa Reichin suurimmat hyveet säveltäjänä. Hän osaa rakentaa yksinkertaisesta, joskin tarkkaan harkitusta lähtömateriaalista kiinnostavaa musiikkia vahvojen rakenteellisten ratkaisujen kautta. Reich on osannut aina arvioida myös hyvin materiaalinsa mahdollisuuksien rajat eikä ole syyllistynyt yliarvioimaan teostensa kestoa.

Vaikka osa Clapping Musicin tämäniltaisen esityksen poikkeuksellisesta viehätysvoimasta perustui varmasti säveltäjän itsensä läsnäoloon lavalla, on vaikea olla hämmästymättä niin tämän pienen teoksen kyvystä pitää kiinni kuulijansa huomiosta kuin yksinkertaisen kontrapunktin lumosta. Clapping Music nostattikin heti konsertin alkuun innokkaat suosionosoitukset.

Iltaa jatkettiin toisella, joskin varsin erilaisella klassikolla. Sähkökitarateoksessa Electric Counterpoint (1987) solistiosuus kietoutuu ennalta nauhoitettujen sähkökitara- ja bassoraitojen kudokseen tuottaen Reichille tyypillisiä identtisten instrumenttien tiheitä kaanonmuodostelmia lomittuneina vahvaan rytmiseen pulssiin. Teoksen perusrakenne on monista säveltäjän teoksista tuttu, yksinkertainen nopea-hidas-nopea.

Electric Counterpoint on osa Reichin samalla logiikalla rakennettujen sooloteosten yhä laajenevaa perhettä, jonka alkuna voidaan pitää Violin Phasea (1967). Muina soolosoittimina Reich on käyttänyt vuosien varrella huilua, klarinettia ja selloa. Sähkökitaristien parissa suosittu Electric Counterpoint on alun perin sävelletty Pat Methenylle, joka myös levytti teoksen tuoreeltaan. Musiikkitalossa solistina kuultiin Marzi Nymania, joka soitti teoksen varsin vakuuttavasti. Sähköistä vahvistusta kantautui ainakin permannon etuosan seutuville välillä varsin reippaanlaisesti, ja käytiinpä hetkittäin myös kaiuttimien suorituskyvyn tuolla puolen. Tämä verotti muutoin varsin nautittavaa esitystä rahtusen, mutta kokonaisvaikutelma muodostui kuitenkin varsin ilahduttavaksi.

Konsertin huippuhetki seurasi ennen väliaikaa, kun saatiin kuulla Colin Currie Groupin huikean hieno esitys Currielle omistetetusta Kvartetosta (2013) kahdelle vibrafonille ja kahdellle pianolle. Teoksen soitinyhdistelmä on mitä ominta Reichia, muodostaahan se tavallisesti säveltäjän muutoin vaihtelevan soitinyhtyeen pysyvimmän ytimen.

Kvartetto on Reichin virtuoosisimpia ja kompleksisimpia teoksia, jonka harmoniat, kontrapunkti sekä melodinen kehittely yllättävät kuulijan ilmeikkyydellään, terävyydellään sekä laaja-alaisuudellaan.

”Yllättynyt olin itsekin. Ajattelin säveltäessäni, että tämähän on kauhea kappale, kun siinä tapahtuu niin paljon koko ajan. Vakuutuin Kvartetosta täysin vasta soittaessani sitä ensimmäistä kertaa”, Reich totesi ilahtuneena kuvaillessani hänelle kokemustani keskustellessamme lyhyesti konsertin tauolla.

Colin Currie Groupin työskentelyä Kvarteton parissa oli ilo seurata. Nämä erinomaiset muusikot olivat täysin kotonaan musiikin parissa. Toivottavasti teoksesta saadaan tällä kokoonpanolla taltiointi markkinoille mahdollisimman nopeasti.

Väliajan jälkeen kuultiin illan laajinta kokoonpanoa, kun Avantin muusikot täydensivät Colin Currie Groupia Radio Rewritessa (2013). Jousi- ja lyömäsoitinkvartetille sekä huilulle, klarinetille ja sähköbassolle sävellettyssä teoksessa tunnetuinta on lähtömateriaalina käytetyt Radioheadin kappaleet Jigsaw Falling into Place ja Everything in It’s Right Place. Reich käyttää lainamateriaaliaan harmonisina ja melodisina fragmentteina, jotka ovat useimmiten tunnistamattomia. Soiva lopputulos kuulostaa ennen kaikkea Reichilta itseltään.

Vaikka Tomas Djupsjöbackan tarkasti ja intensiivisesti johtamat Colin Currie Groupin ja Avantin muusikot tekivät erinomaista työtä, viidestä lyhyestä osasta koostuvassa Radio Rewritessa tuntui kunnolla eloa vasta kahdessa viimeisessä osassa. Sama vaikutelma minulle on syntynyt myös teoksen taannoisesta levytyksestä. Radio Rewrite on taiten sävelletty teos, mutta Kvartettoon verrattuna sen kokonaisvaikutelma jäi hieman vaisuksi. Siitä huolimatta teoksen kauniita jousiosuuksia sekä puhaltimien ja vibrafonien yhteissointia oli ilo kuunnella.

Konsertin päätösnumerona saatiin kuulla Sekstetto (1984-85), joka oli ohjelmistossa myös Reichin edellisellä Helsingin vierailulla kolmekymmentä vuotta sitten. Kuudelle lyömäsoittajalle kirjoitettu liki puolituntinen teos kuuluu Reichin hienompiin. Teoksen avaava voimakas pulssi on sukua vuosikymmentä aimmalle Music for 18 Musiciansille, mutta harmoniat ovat tummempia ja rytmiikka iskevämpää. Seksteton kiehtova sointi rakentuu marimboista, vibrafoneista, pianoista ja sähköuruista, joita bassorummut sekä crotalet täydentävät.

Colin Currie Groupin esityksestä muodostui kertakaikkisen mukaansatempaava rituaali. Muusikoiden täydellinen keskittyminen, vähäeleiset siirtymät instrumentilta toiselle sekä saumaton yhteistyön tuntu tekivät Seksteton esityksestä nautinnollista niin kuulla kuin katsellakin.

Sekstetossa ilahduttivat taidokkaiden kaanonmuodostelmien ja moni-ilmeisen rytmiikan ohella lukuisat soittimelliset ratkaisut. Jousella soitetut vibrafonit tuottivat kiehtovia pitkiä ääniä, jotka kohosivat rytmisen pulssin ylle. Bassorummut ja crotalet puolestaan värittivät sointia hienosti, kun taas arkaainen sähköurkusoundi toi teoksen kokonaisilmeeseen naurinnollista karheutta.

Kaikkiaan ilta oli mitä nautinnollisin. Oli ilo nauttia Reichin kiehtovasta tuotannosta ensiluokkaisten esitysten kautta. Säveltäjän läsnäolo niin lavalla kuin miksauspöydän takanakin toi keskiviikkoiltaan vielä oman erityisen ilonsa.

— Jari Kallio

Steve Reich
Colin Currie Group
Avanti! joht. Tomas Djupsjöbacka
Marzi Nyman

Reich: Clapping Music, Electric Counterpoint, Kvartetto, Radio Rewrite, Sekstetto

Musiikkitalo, Helsinki, 19.8.2015 klo 19.00

Jokakesäinen perinne, Mikkelin musiikkijuhlat, käynnistyi lauantaina 4.7. Mikkelin kaupunginorkesterin konsertilla, jota johti tällä kertaa Jyrki Lasonpalo, orkesterin konserttimestari. Hän on tunnettu erinomaisena ja monipuolisena muusikkona, ja soiva tulos oli sen mukainen. Ikävä kyllä kuulin vain konsertin viimeisen numeron, Sibeliuksen Voces intimaen, jota voi hyvin soittaa myös jousiorkesteriversiona. Sibeliuksen ’linjataide’, mestarillinen äänenkuljetus nopeissakin kuvioissa aivan niin kuin Grundlagen des linearen Kontrapunktes opettaa toteutui tarkkuudella ja schwungilla. Scherzo-osan ranskalaisvaikutteet tulivat esille ilmeisinä.

Itse Mariinskin konsertti alkoi vain varttitunnin myöhässä vaikka käytävillä kerrottiin, että Valeri Gergijev olisi Pietarissa myöhästynyt junasta. Sitä paitsi jotkut pelkäsivät koko festivaalin peruuntumista Venäjän vastavetona Suomen Etyj-päätökselle. Joka tapauksessa lavalle asteli aivan uusia muusikoita. Kuulemma viime hetkellä 45 soittajaa oli vaihdettu toisiin, mikä aiheutti viisumipulmia. Tämä vaikuttikin Mariinskin nuoriso-orkesterilta; yhtään samaa soittajaa kahdenkymmenen vuoden takaa, mitä olen näitä festivaaleja seurannut, en kyennyt erottamaan. Gergijevin ensimmäinen konsertti oli omistettu pääpainoisesti Sibeliukselle. Ensinumero oli Tuonelan joutsen, tuo suomalainen wagneriaanis-chaussonilainen musiikillinen fantasia. Ennen väliaikaa kuultiin myös konsertto, Tshaikovskin b-molli ja siihen oli luvattu äskeisen Tshaikovski-kilpailun voittajapianisti solistiksi. Nuori herra Dmitri Maslejev kaukaa Siperiasta ei tullutkaan, mutta hänet korvasi toisen palkinnon saanut amerikkalais-taiwanilainen George Li. Häntä oli jo sosiaalisessa mediassa mainostettu kilpailun varsinaiseksi voittajaksi. Tulkinta oli tuota räjähtävää superteknistä ihmettä. Tuli mieleen muuan suomalainen nuori pianisti, joka konservatorion koesoiton jälkeen kysyi: ”Soettaakos tiällä kukkaan näen noppeesti!” Teknisessä mielessä ei taituruutta voisi viedä pidemmälle kuin Lin tulkinnassa. Silti parhaiten jäi mieleen scherzo-osan pitsimäinen kuviointi orkesterin kanssa viehättävänä yksityiskohtana. Li soittaa kaikella sillä bravuurilla, jolla kilpailun jälkeen uskaltaa rentoutua. Silti totean: tätä musiikkia ei ole koskaan kirjoitettu tällaiseen kansainvälisen kilpailun käyttöön, joka pyyhkii yli musiikin sisällön, sanoman ja puhuttelevuuden.

Sibeliuksen 1. sinfonia osoitti, että Gergijevin näkemys suomalaismestarista oli muuttunut, kehittynyt ja syventynyt. Jos aiemmin Mikkelin yleisö vierasti Gergijevin dramaattisia tulkintoja niin kuin vain oopperaorkesteri kykenee soittamaan, kaikella kunnioituksella, niin nyt tempoja oli hidastettu ja eri teemaryhmien annettiin hengittää vapaasti. Tämä antoi myös tilaisuuden yksittäisten soittajien virtuoosisille suorituksille. Mutta venäläistä ja aidosti tshaikovskiaanista oli jousien cantilena, vastustamattomasti mukanaan vievä sekä vaskien täsmälliset kuorot. Sibelius on hyvin lähellä Tshaikovskia tässä teoksessaan. Sinfonian loppuratkaisu kääntyy traagiseksi viime metreillä – Ilmari Krohn piti tätä teosta Kalevalan Kullervon tarun tulkintana. Mutta silti mieleen jää soimaan vapauttavan duurihymnin melos ja intonaatio à la Brahms.

Konsertin huippukohta oli kuitenkin ylimääräinen, Tshaikovskin Kukkaisvalssi, joka alkoi loistokkaalla harppusoololla ja melko verkkaisessa tempossa, vasta lopussa se kiihtyi valssin pyörteisiin. Sointi oli täysin lumoava; en usko, että mikään orkesteri maailmassa kykenee soittamaan tätä ja Pähkinänsärkijää näin autenttisesti. Tämä balettihan on Tshaikovskin pääteos, läpeensä nerokas ja venäläisen kulttuurin lahja Euroopalle ja maailmalle.

Festivaalin toinen päivä sunnuntaina 5.7.

Iltapäivämatineassa esiintyi latvialainen nuori pariskunta, sopraano Elina Shimkus ja pianisti Vestards Shimkus. Elina Shimkusilla oli ensiksi ohjelmistossaan italialaisia opera buffa -aarioita, mutta ehkä enemmän kotonaan hän oli Rahmaninovissa ja Dvořákin Rusalkassa, sekä ylimääräisessä Puccinin Gianni Schicchin aariassa. Vestards Shimkus soitti säveltäjän otteella Wagnerin Isolden lemmenkuoloa suosien erityisesti matalan rekisterin ärhäkkää sointia. Hän opiskelee sävellystä latvialaisen minimalistin Peteris Vasksin johdolla. Shimkus on monipuolinen lahjakkuus, joka säestäessään pehmensi sointinsa sopivasti.

Illan orkesterikonsertti keskittyi Edgar Elgariin. Pomp and Circumstances -marssin haluaa aina kuulla, erityisesti sen hymnin takia, jota lauletaankin – kuten Sibeliuksen Finlandiaa – ja sanoilla ’Land of hope and glory’. Se on ’very British’ voisi sanoa, mutta se ei ole sävyltään sama kuin esim. Tshaikovskin keisarityyli vaan se on majesteettisuudessaan pehmeämpi, ylevä, ’sublime’, siinä mielessä. Charles Rosen soitti kerran pilan päiten Helsingin yliopiston juhlasalissa Elgarin hymniä ja Wagnerin Parsifalin ritarien kuoroa ehtoollisen jälkeen, aivan samat kuviot! Illan päätösnumerona oli Elgarin Enigma-muunnelmat, 14 variaatiota teemasta, joka ei olekaan – yllätys yllätys – se mikä kuullaan aluksi, vaan tuntematon, jääden taustalle. Mikä tämä enigma-teema on, on ollut loppumattoman pohdinnan kohde. Elgar itse sanoi, että se on jokin aivan tuttu pitkä teema, joka ei koskaan esiinny teoksessa sellaisenaan. Arvauksia on ollut lukemattomia, mm. Julian Rushton on tarkastellut sitä perusteellisesti. Olennaista on teeman karaktääri ’dark saying’, kuten Elgar itse sanoi. On arvailtu kaikkea Händelistä Brahmsiin ja God Save the Kingiin ja Rule Britannia – jota niinikään Wagner piti brittiläisen rodun aidoimpana ilmauksena. Joka tapauksessa ehkä joku semiootikko pystyisi ratkaisemaan Enigman arvoituksen. Tilanne on analoginen Sibeliuksen Tapiolan kanssa, siinäkään ei perusmotiivia koskaan kuulla suoraan, vaan se on taustalla generoiden kaikki pinta-aiheet. Kannattaa lukea Erkki Salmenhaaran tutkielma Tapiolasta. Sinänsä variaatiot kuvaavat Elgarin ystäviä ja heidän luonteenpiirteitään, kuuluisin nimeltä Nimrod, vakava muunnelma (nimi viittaa Vanhan Testamentin profeettaan),jota soitetaan usein erillisenä numerona vähän niin kuin Barberin Adagiota Yhdysvalloissa.

Illan huipuksi muodostui nuoren kilpailuvoittajan (2. palkinto) Yu-chien Zeng, 20 v., Tshaikovskin viulukonsertto. Uskomatonta soittoa, viulisti kotoisin Taiwanista, mutta viimeisin koulutus Philadelphian Curtis-instituutissa. Taas näyttö, ettei länsimainen taidemusiikki tunne kulttuurirajoja. Kaikki oli musiikillisesti oikein, jokainen sävy paikallaan, fraseeraus, puhuttelevuus, ilmaisevuus, tempot oikeat, ei hysteeriset kuten usein kilpailujen jälkeen. Tämä oli puhdasta musisointia, erityisesti viulun alarekisterin ilmaisevuus esikuvallista. Ennen kaikkea: Zeng on muusikko, joka ymmärtää kaiken mitä soittaa. Tämä oli näin jälkikäteen arvioiden koko festivaalin solistinen huippu.

Välissä esiintyi myös erittäin vaikuttava sopraano, mahtavaääninen Julia Matotshkina, Petroskoista kotoisin, mutta jo keskellä loistokasta uraa. Hän esitti aariat Berliozin Les Troyens ja Tshaikovskin Jeanne d’Arc -oopperoista.

Kolmas ilta

Mariinskin kolmantena iltana maanantaina 6.7. oli Tshaikovski jälleen pääsäveltäjä. Sello-kilpailussa palkittu ’meidän’ Jonathan Roozemanimme esitti Rokokoo-muunnelmat vakuuttavalla bravuurilla ja nuorella raikkaudella. Aina kun tätä kuulee tulee tietenkin mieleen Arto Noraksen tulkinta , joka on erittäin klassishenkinen ja siro. Roozeman toi esiin teoksen virtuoosisuuden, mutta eläytyi liikuttavasti myös mollitaitteeseen.

Alkunumero, Bartókin sarja baletista Puinen prinssi kuulostaa kuin Prokofjevilta, pohjimmaltaan kolmisointuja sivusävelin. Balakirev taas oli venäläisen ja orientaalisen musiikin aarreaitta muille Viiden koulun säveltäjille. Oli hienoa saada verrata tuota tuttua teemaa hänellä ja sitten Tshaikovskilla 4. sinfoniassa. 4. sinfonia on täysin elämäkerrallinen ja loppuun saakka säveltäjä pitää kuulijan epätietoisena, miten tämä draama päättyy. Aivan lopussa se kääntyy voitoksi, hieman niin kuin Mikki Hiiri merihädässä uhkaavien seikkailujen jälkeen. Sitä paitsi Sibeliuksen Lemminkäisen kotiinpaluu on hyvin samankaltainen ’happy end’. Ylimääräisenä kuultu poloneesi Eugen Oneginista oli venäläisen musiikin ja keisarikauden juhlaa. Miten usein Mannerheim saikaan kuulla tätä Pietarin chevalier-kaartin tanssiaisissa.

Finaali

”Finaali on banaali”, sanoi kerran Tapani Valsta pianotunnilla. Mutta näin ei onneksi ollut Mariinskin festivaalissa. Viimeisen illan, tiistain 7.7. tähti oli tietenkin 13-vuotias ihmelapsi pianisti Aleksandr Malofejev, lukuisten kilpailujen voittaja ja ilmiömäisen monipuolinen lahjakkuus. Musiikin henki on asettunut tuohon vaaleaa pikkupoikaan. Hän soitti Saint-Saënsin g-molli-konserton uskomattomalla bravuurilla. Mutta nyt voisi vähän rentoutuakin ja tuoda esiin musiikin ranskalaisia nyansseja, vaikka teos alkaa aivan Bach-tyylisesti. Viimeinen osa on tarantella, se on tietenkin hurja tanssi, mutta tempo oli ylinopea. Miksei kapellimestari hillinnyt sitä? Nuoren ihmisen aivot toimivat salamannopeudella mutta musiikki on tehty tiettyjen lakien ja toposten mukaan. Ylimääräisenä Malofejev soitti Stravinskyn Petrushkaa ja paljasti itsestään aivan uusia puolia. Hän haltioitti yleisön perkussiivisilla rytmeillään.

Rimski-Korsakovin sarja oopperasta Legenda Tsaari Saltanista oli erinomainen valinta. Tätä musiikkia kuulee äärimmäisen harvoin sen kotimaan ulkopuolella. Itse kuulin tämän oopperan kolme kertaa Yhdysvalloissa Indianassa, Bloomingtonin Musical Arts Centerissa v. 1987 ihastuttavana ’Indiana Russian style’ -versiona. Teos on värikylläinen ja loistokas satuooppera; sen hittinumeroa Kimalaisen lentoa ei ollut valittu tähän sarjaan. Illan sinfoniana oli Rahmaninovin ensimmäinen. Se sai ensiesityksessä Pietarissa 1897 murhaavan arvostelun. Cesar Cui kutsui sitä musiikiksi Egyptin seitsemään vitsaukseen. Säveltäjä masentui niin, että hänet lähetettiin Leo Tolstoin luo saamaan lohdutusta, mutta siitä ei ollut apua. Sinfoniaa vaivaakin tietty temaattisen aineksen neutraalisuus, narratiivisen kulun puute, kuulijan on yhä vaikea päästä perille, mistä on kysymys. Onneksi Gergijev pelasti illan johtamalla ylimääräisenä Stravinskyn Tulilinnun finaalin. Eldfågel – sanoi Oscar Parland romaanissaan, tuli ihan mieleen!

Toivotaan vain, että Mikkelin loistava Mariinski-festivaali jatkuu. Se tarjoaa aina ainutlaatuista kuultavaa Suomen maaseudulla. Yleisössä sillä on uskolliset kannattajansa ja tukijansa.

— Eero Tarasti

http://www.mikkelinmusiikkijuhlat.fi/

kuvat (c) Heikki Tuuli.

Avantin Suvisoitto toi viime viikolla jälleen kaivattua lisäystä kesäkuun musiikkitarjontaan muun muassa pääkaupunkiseudun klasariyleisölle. Itse ehdin perjantaina kuulla Taidetehtaan klo 18 konsertin ja onnekseni myös festivaalin Sävellyspajaan osallistuneiden säveltäjien monipuolisen ohjelman Kulttuuritalo Grandissa. Suvisoiton lippujen hinnoittelussa on merkillepantavaa, ettei tarjolla ole minkäänlaista sarjalippua. Suuri osa muualta tulevasta yleisöstä pitänee vierailunsa hyvien kulkuyhteyksien vuoksi yksipäiväisenä, mutta toisaalta esimerkiksi päiväkohtaiselle lipputyypille luulisi olevan kysyntää.

Sävellyspajan ohjenuorana oli tänä vuonna säveltäjän oman esittävän osuuden sisällyttäminen teoksiin, joiden kokoonpanona käytössä olivat Avantin jouset ja lyömäsoittimet Magnus Lindbergin johdolla. Eetu Ranta-aho soitti pasuunaa konsertin aloittaneessa melodisessa kappaleessaan Kinkakuji, joka alkoi hyödyntämällä osiin purettua soolosoitinta, mutta jatkui perinteisellä ilmaisulla. New Yorkilaisen Tomek Regulskin instrumenttina Waterfallissa oli eri tavoin ja eri puolilta soitettu sitar vahvistettuna, kun taas Juhani T. Vesikkala ja uusiseelantilainen Sarah Ballard toimivat omien sävellystensä laulusolisteina. Rennolla klassisella äänenkäytöllä laulava Ballard korosti tavoitelleensa äänensä ilmenemistä yhtenä soittimena muiden joukossa, mutta vaikka Bright cold soi kauniisti, idea vaikutti hieman keskeneräiseltä. Laulettavana oli nimittäin Chris Holdawayn tekstiä, josta ei ainakaan salin taemmassa osassa voinut saada selvää. Instrumentaalisempaa, joskin myös solistisempaa oli taitavasti äänteitä esittelevä, hyvin orkesterin kanssa kommunikoiva vahvistettu vokaali–ilmaisu Vesikkalan Marginaliassa.

Stephen Yipin ja Walter Sallisen live-työvälineeksi oli puolestaan valikoitunut piano. Teksasissa työskentelevän hongkongilaissyntyisen Yipin teos In a silent way II oli iltapäivän pisin, ja käytti orkesteria vakain ottein; Sallisen Hohkan soinnin ja volyymin loppuhuipennukseen liikuttiin loimuavan tehokkaasti. Humoristisin lähestymistapa oli Yhdysvalloissa vaikuttavalla korealaissyntyisellä Jung Yoon Wiellä, joka rakensi kappaleensa Telephone iPhonen Xylophone-soittoäänen ympärille. Teos ei ollut pelkkä toimiva vitsi: orkesteri hajotti soittoäänen sitä ensin toistettuaan pian miellyttäviksi, itsessään kiehtoviksi sukulaissoinneiksi, joissa ksylofonillakin oli osansa. Tomi Räisäsen kanssa pajaa vetänyt Jukka Tiensuu toimi iltapäivän rytmittäjänä naurua hersyttävillä, töksäyttelevillä juonnoillaan ja säveltäjähaastatteluilla, joissa huumorihakuisuutta oli välillä liikaakin.

Taidetehtaan Avanti!-salissa Claude Debussyn balettisuunnitelmaan pohjaavan Lucia Ronchettin Le palais du silencen (2013) ja taiteellisen suunnittelijan Matthias Pintscherin Sonic Eclipsen (2009-10) välillä kuultiin Arnold Schönbergin klassikko, ensimmäinen kamarisinfonia vuodelta 1907. Siinä ainakin salin keskiosassa jousten sointi kuului paikoin hieman ohuena. Kiihkeässä teoksessa on toki sisäänrakennettunakin puhallinvoittoisuutta, joka luonee haasteen balansoinnille. Hannu Linnun laajakaarista lennokkuutta oli innoittavaa seurata, ja avantilaiset soittivat solistisesta yhteistekstuurista purkautuvat soolonsa ilmaisuvoimaisesti.

Pintscherin Sonic Eclipsessa solisteina toimivat puolestaan Tomas Gricius, trumpetti ja Ville Hiilivirta, käyrätorvi. Teoksen osista celestial object I:n pääosassa on trumpetti, celestial object II:n käyrätorvi, ja viimeisessä osassa occultation molemmat. Avantilaiseen kokoonpanojoustavuuteen sopien esitys toteutettiin niin, että vapaavuorossa oleva solisti asettui orkesterin riveihin.

Otsakkeidensa mukaisesti sävellyksen lähtökohtana on ollut tähtitieteellisen pimennysilmiön musiikillinen peilaaminen – avaruusaiheista musiikkia Pintscher on säveltänyt aiemminkin, nimittäin Berliinin filharmonikoiden Ad astra-kokonaisuuteen, jossa Gustav Holstin Planeetat rinnastettiin viiden nykysäveltäjän teoksiin. Tilausteosten levyjulkaisu Holstin teoksen ja Colin Matthewsin Pluton kanssa oli hieno, kaupallisen potentiaalinsa kannalta popahtava nykymusiikkiprojekti: Suomessa Pintscherin, Matthewsin, Kaija Saariahon, Brett Deanin sekä Mark-Anthony Turnagen teokset kuultiin Planeettojen ja Kimmo Hakolan Le nuage d’Oortin rinnalla HKO:n esityksenä Helsingin juhlaviikoilla 2009. Towards Osiris (2005), jonka materiaalista Pintscher sittemmin muokkasi Pierre Boulezille omistetun laajemman Osirisin (2008), käsitteli muiden nykysäveltäjien teoksista poiketen egyptiläisjumalan tarinaa samannimisen ekstrasolaarisen planeetan sijaan.

Sonic Eclipsen taitava orkesterinkäyttö on luonteeltaan fragmentaarista, mutta puhkeaa räjähtäväänkin yhteissointiin. Sekä Gricius että Hiilivirta soittivat perjantaina vakuuttavasti. Soolotrumpetin osuudessa sointivärit tuntuivat olevan pääosassa, tylpästi törmäilevästä pulputuksesta viiltäväksi maskeerattuun sordiinosointiin ja valtoimenaan soivaan kiinteään ääneen asti. Mattapintaiselle käyrätorvelle kirjoitetussa ilmaisussa taas korostui vaativa melodinen linja sekä laaja ambitus. Solistien musiikilliset aiheet hahmottuivat kuitenkin myös toisiaan muistuttavina, ja osat nivoutuivat yhteen kipakoin lopetus- ja aloitusiskuin. Pimennyksen musiikillisen kuvan voisi ajatella olevan hyvin staattinen ja umpinainen, mutta Pintscherin okkultaatio on liikkeessä, alun kutkuttavasti vaimennetuista solistisoinneista myrskyävämpään materiaaliin ja samalla sävelellä soiviin loppueleisiin asti.

Tyytyväiset suosionosoitukset saanut Sonic eclipse oli yksi kuudesta Suvisoiton ohjelmaan sisältyneestä Pintscherin sävellyksestä. Erillisen teemasäveltäjän valitsematta jättäminen ei ole nykymuotoisen festivaalin historiassa poikkeuksellista – viimeksi näin oli Jukka Tiensuun suunnitteleman vuoden 2013 kokonaisuuden kohdalla – ja Pintscher on merkittävä nimi sekä kapellimestarina että säveltäjänä. Hän toimii kuitenkin muun muassa Ensemble InterContemporainin taiteellisena johtajana sellaisilla näköalapaikoilla, että ulkomaista uusinta musiikkia olisi festivaaliohjelmaan odottanut laajemminkin.

Ensemble InterContemporainin ohjelmistosta tuotua musiikkia edusti Ronchettin teos, jonka kantaesityksen Pintscher johti Pariisissa ensimmäisellä kaudellaan marraskuussa 2013. Debussyn No-ja-linakin tunnettu balettisuunnitelma jäi aikanaan hataraksi, ja Lontoon Alhambra-teatteri sai tilaussävellyksen sijaan ohjelmistoonsa lopulta orkesteriteos Printemps’n (1887/1912) koreografioidun version. Tämä asetelma on antanut Ronchettille varsin vapaat kädet Debussy-aiheen käsittelyyn, ja hän tekeekin sen valitsemalla fragmentteja Debussyn ”yrityksistä muuttaa mykkiä maisemia ääneksi”; katkelmia kuullaan pianokappaleista Tuuli aukealla, Lumeen painuneista askeleista, Uponnut katedraali, Kuolleet lehdet (kokoelmista Préludes I-II, 1909–13) sekä Puutarha sateessa (teoksesta Estampes, 1903).

Roomalaissyntyisen, kansainvälisesti Pariisin lisäksi erityisesti Saksassa toimineen Ronchettin tuotannossa näyttämöllisyys on määräävä tekijä. Myös Le palais du silence kuuluu laajempaan dramaturgioiden sarjaan. Nyt keskiöön oli asetettu rituaalinomaisesti flyygeli – Debussy-äänten koti – jota kolme lyömäsoittajaa ja kapellimestari soittivat sekä käsin että kättä pidemmällä. Kaksi lyömäsoittajaa musisoi koneiston puolella, ja kolmas soittimen alle kiinnitettyihin lisäosiin iskuja antaen: koskettimiston puolella teosta johtanut Lintu soitti flyygeliä vähiten. Toisaalta ryhmä tarvitsi välillä myös lisävoimia, kun koneiston läpi vedettiin harsomaista kangasta, ja Avantin vasketkin puhalsivat sointiaan flyygelin sisään silloin, kun eivät esimerkiksi upottaneet kasvojaan soittimiensa kello-osaan. Teoksen eräässä vaiheessa puolestaan jouset kietoutuivat harsokankaaseen ja soittivat soittimiaan sen läpi.

Monet musiikillisista eleistä olivat ensisijaisesti visuaalisia. Kun soittajat heiluttivat vedellä täytettyjä pulloja juhlallisesti ilmassa, liikuttiin jo totaalisen hiljaisuuden alueella; myös eri suuntiin lavan sivuille kohdistetun trumpetinsoiton akustinen efekti oli näyttämöllistä pienempi. Lyömäsoittajien teoksen lopulla flyygeliin suhisemat äänteet sekä koko esityksen lopettava Linnun kädenheilautuskin oli puhdasta visuaalista dramaturgiaa. Kaikista kikoistaan huolimatta Ronchettin sävellys ei jäänyt raflaavaksi puuhasteluksi. Se oli koskettava meditaatio hiljaisuudesta ja historiallisesta etäisyydestä.

— Justus Pitkänen