Amfion pro musica classica

Category Archives: Arviot

Arvio: Hehkuva Daphnis et Chloé kruunasi Berliinin filharmonikoiden ja Sir Simon Rattlen ranskalaisen illan

21.2.2016 15:54 , Jätä kommentti ,

 

Berliinin radiokuoro ja Sir Simon Rattle Poulencin Figure humainen tulkkeina. Kuva Jari Kallio.

Berliinin radiokuoro ja Sir Simon Rattle Poulencin Figure humainen tulkkeina. Kuva Jari Kallio.

Sir Simon Rattle, Berliinin filharmonikot ja Berliinin radiokuoro huikean Daphnis et Chloén jälkeen. Kuva Jari Kallio.

Sir Simon Rattle, Berliinin filharmonikot ja Berliinin radiokuoro huikean Daphnis et Chloén jälkeen. Kuva Jari Kallio.

Tällä konserttikaudella Sir Simon Rattle on keskittynyt vahvasti ranskalaiseen musiikkiin Berliinin ja Lontoon konserteissaan. Teema käynnistyi joulun alla Debussyn Pelléas ja Mélisanden suurenmoisilla konserttiesityksillä kummassakin kaupungissa. Berliiniläisten uudenvuodenaaton konsertti jatkoi teemaa, ja nyt oli vuorossa toinen 1900-luvun alun suurista ranskalaisen musiikin mestariteoksista, Maurice Ravelin (1875-1937) koreografinen sinfonia Daphnis et Chloé (1909-1912).

Ravelin klassikon rinnalla kuultiin kolme mitä kiinnostavinta harvinaisempaa teosta: Francis Poulencin (1899-1963) kantaatti Figure humaine (1943, uudistettu 1959), Charles Koechlinin (1867-1950) Les Bandar-log (Scherzo des signes), Op. 176 (1939-40) sekä Saksan ensiesityksenä György Kurtágin (s. 1926) Petite Musique solennelle en hommage à Pierre Boulez 90 (2015).

Paul Éluardin tekstiin pohjautuva a cappella -kantaatti Figure humaine on Poulencin hienoimpia teoksia. Säästeliäin, mutta äärimmäisen puhuttelevin keinovaroin toteutettu teos peilaa vaikuttavasti Éluardin tekstin moninaisia tunnelmia hienovireisimpiä nyansseja myöten.

Sir Simonin johtamaa Berliinin radiokuoroa oli todellinen ilo kuulla Poulencin tulkkina. Kuoron äärettömän hieno sointi ja tekstuurien kirkkaus pitivät kuulijan herkeämättä otteessaan Figure humainen avauksen herkimmistä sävyistä surun, pysähtyneisyyden, groteskiuden ja pelon kautta aina Liberté-päätöshymnin hurmioon saakka.

Poulencin nimi on löytynyt ilahduttavasti useista Sir Simon Rattlen konserttiohjelmista viime aikoina. Rattlea voidaan eittämättä pitää yhtenä aikamme hienoimmista ranskalaisen musiikin tulkeista, joten hänen valintansa sijoittaa konserttiohjelmiin myös harvinaisempaa ohjelmistoa on mitä riemastuttavinta.

Charles Koechlin kuuluu ehdottomasti säveltäjiin, jotka ansaitsevat enemmän huomiota. Huolimatta hänen tuotteliaisuudestaan, tai kenties juuri siksi, tämän omaperäisen säveltäjän omaa tuotantoa kuulee konserteissa verraten harvoin. Hänet tunnetaankin lähinnä muutamien Debussyn teosten, kuten Khamman (1911-12) orkestraatioista.

Koechlinin monipuolisen tuotannon hienoimpia teoksia ovat hänen monet Rudyard Kiplingin Viidakkokirjan innoittamana syntyneet sinfoniset runoelmansa. Suurelle orkesterille sävelletty virtuoosinen, rakenteellisesti mitä kekseliäin scherzo Les Bandar-log antaa herkullisen musiikillisen asun Kiplingin kuvaamalle apinaheimolle, jonka allegorinen päättömyys ja katteeton itsetyytyväisyys ovat mitä hersyvintä satiiria.

Berliinin filharmonikoiden sointi on nautinnollista Les Bandar-login eteerisessä avauksessa. Sir Simonin johdolla orkesteri maalasi Koechlinin kiehtovista sointukuluista viidakkomaiseman, jonka hämyinen eksotiikka hakee vertaistaan. Partituurin kontrastit toteutuivat oivallisesti kun puhallinten ja lyömäsoitinten repliikit kohosivat esiin. Tempovaihdoksen kautta siirryttiin Koechlinin mielikuvitukselliseen scherzoon, jonka riemastuttavaan tekstuuriin punoutuivat niin 12-sävelrivit, lyömäsoitinten koloristiikka ja melodiakulut kuin hurvattomimmat fugato-muodostelmat. Välillä tihentyen välillä tyyntyen orkesterikudos avautui Berliinin filharmonikoiden käsissä mitä hienoimmin. Sir Simon tavoitti Koechlinin karnevalistisen teoksen häikäisevän olemuksen.

Väliajan jälkeen siirryttiin koechlinilaisesta yltäkylläisyydestä yhdeksänkymmentävuotisjuhliaan viettävän unkarilaismestari György Kurtágin äärimmäisen keskitettyyn sointimaailmaan. Kytkös ranskalaiseen teemaan oli kuitenkin vahva, sillä Kurtág sävelsi Matthias Pincherin viime vuonna Luzernissa kantaesittämän Petite Musique solennelle -teoksensa juhlistamaan Pierre Boulezin yhdeksänkymmentävuotispäivää. Nyt Sir Simonin johdolla teos soi kunnianosoituksena tammikuussa kuolleen ranskalaislegendan muistolle.

Petite Musique solennellen sävelkieli on Kurtágille tuttuun tapaan weberniläisen tiivistettyä vaikka soiva pinta assosioituukin enemmän, alaotsikon mukaisesti, ranskalaiseen musiikkiin kuin Wienin toisen koulukunnan sointeihin. Yksi kiehtovimpia ilmiöitä Kurtágin musiikissa on, kuinka se kaikessa erikoislaatuisuudessaankin onnistuu kaappaamaan kuulijan välittömästi omaan maailmaansa.

Kurtágin kahdeksanminuuttisen teoksen juhlallisuus on sisäistynyttä ja kaikkea ulkoista näyttävyyttä kaihtavaa. Jokainen sointu ja jokainen fraasi yhdistää soinnin aineettomuutta ja merkityksen painoa vaikuttavasti muodostaen pienoismaailman, jossa ajan tuntu häviää kiehtovasti.

Illan päänumeroa, Daphnis et Chloé -balettia varten lavelle saapui jokseenkin jokainen Berliinin filharmonikoiden muusikko sekä Berliinin radiokuoro täydessä vahvuudessaan. Ravelin ”kolmiosainen koreografinen sinfonia” onkin säveltäjänsä laajamittaisin teos, jonka suurilukuinen esittäjistö palkkakuluineen tuotti päänvaivaa jo teoksen tilanneelle Sergei Djaghileville. Lisäksi Daphnis et Chloé on jäänyt balettina jossain määrin Debussyn Jeuxin tavoin Stravinskyn Kevätuhrin varjoon.

Onneksi Ravelin mestariteosta kuulee sentään konserttisaleissa aina silloin tällöin. Useimmiten soitetaan Ravelin teoksestaan muokkaamaa toista orkesterisarjaa, joka on käytännössä baletin kolmas osa ilman kuoron osuutta. Baletin alkupuolen musiikista koostettua ensimmäistä orkesterisarjaa ei taas kuulla juuri koskaan. Nyt Berliinissä oli mahdollisuus kuulla Ravelin alkuperäinen balettipartituuri kokonaisuudessaan.

Itse asiassa Daphnis et Chloé on sinfonisemman muotorakenteensa ansiosta jopa omalla tavallaan Kevätuhria soveltuvampi konserttiteokseksi. Siinä missä Stravinsky rakentaa, mestarillisesti kylläkin, musiikkinsa lyhyehköistä jaksoista, Ravel käyttää johtoaihetekniikkaa ja perinteisiä sinfonisia elementtejä tuomaan musiikkiin jatkuvuutta. Muusikoilta teos vaatii virtuositeettia ja kapellimestarilta rakenteen, balanssin ja nopeiden kontrastien hallintaa.

Berliinin filharmonikoilla on pitkä Ravel-perinne. Herbert von Karajan johti erityisesti Daphnis et Chloén toista orkesterisarjaa usein, ja orkesteri levytti säveltäjän keskeisen orkesterituotannon, mukaan lukien koko balettiversion Boulezin johdolla parikymmentä vuotta sitten. Sir Simonin kaudella Ravelia on ollut ohjelmistossa varsin paljon.

Heti hiljaisuudesta pakahduttavaan purkaukseen kasvavassa johdannossa oli selvää, että luvassa on huikea Ravel-elämys. Teoksen edetessä saattoi vain ihailla äärimmäisellä taidolla toteutettuja dynaamisia kontrasteja, kimmeltäviä huilu-, klarinetti-, käyrätorvi- ja viulusooloja sekä hienosti eri väreissä hehkuvia crescendoja. Orkesterin ja kuoron rytminen energia ja tarkkuus olivat kertakaikkisen ihailtavia, ja Sir Simonin kokonaisuuden ja pienimpienkin detaljien taju hakevat vertaistaan.

— Jari Kallio

Berliinin filharmonikot ja Berliinin radiokuoro
Sir Simon Rattle, kapellimestari
Francis Poulenc: Figure humaine
Charles Koechlin: Les Bandar-log (Scherzo des signes), Op. 176
György Kurtág: Petite Musique solennelle en hommage à Pierre Boulez 90
Maurice Ravel: Daphnis et Chloé
Philharmonie, Berliini
La 20. 2. 2016 klo 19.00

Kategoria: Arviot

Arvio: Venäjä on Eurooppaa

19.2.2016 14:53 , Jätä kommentti ,

kita krylov maxresdefault

Tshaikovskia ei koskaan pidetty Pariisissa venäläisenä – siihen kategoriaan pääsivät vain säveltäjät, jotka edustivat orientaalis-barbaarista eksotiikkaa linjalla Musorgski/Rimski-Korsakov/Stravinsky. Tshaikovski joutui periaatteessa inhoamansa Brahmsin ja saksalaisen sinfonismin luokkaan, joskin sitä kevensi tuulahdus italialaisuutta. Mutta ei siinä ollut mitään pahaa, edistykselliset sielut ovat Venäjällä tajunneet sen aina olevan osa Eurooppaa ja vain siinä yhteydessä saavuttavan jotain merkittävää. Näin kirjoitti jo filosofi Vladimir Solovjov esseessään Die russische Frage vuodelta 1897. Ei ollut mitään mystistä itäistä ihmistä venäläisyyden takana.

Tätä tuli ajatelleeksi eilisessä Helsingin kaupunginorkesterin konsertissa Musiikkitalossa, ohjelmassa vain venäläistä musiikkia. Ennakko-odotukset eivät olleet hirmuisen korkealla: Prokofjevia – miten tämän kestää, nyt on juhlavuosi ja kaikki soittavat vain Prokofjevia. Venäläinen johtaja ja solisti, ei kaikkein tunnetuimmasta päästä. Erehdys. Konserttiin kannattaa aina mennä, aina voi yllättyä kun kyseessä on elävä musiikkiesitys.

Ilta oli suuressa määrin kapellimestari Dmitri Kitajenkon – ja orkesterin. Kitajenko on mm. Wienissä koulutettu maestro, josta käytetty ohjelmalehtisen epiteeetti ’legendaarinen’ ei ollutkaan propagandaa, vaan faktaa. Hän sai suomalaisesta orkesterista esiin harvinaisia kvaliteetteja. Yleensäkin yhdistelmä venäläinen/suomalainen toimii, kun lavalla on kapellimestari/orkesteri. Muistan kun Esa-Pekka Salonen johti Mariinskin orkesteria Mikkelissä ja esitti Sibeliuksen viidennen sinfonian. Suomalainen muototaju liittyi slaavilaiseen eläytymiseen ja temperamenttiin. Nyt venäläinen kurinalaisuus ja visionäärisyys sai kumppanikseen suomalaisten soittajien syvän musikaalisuuden. Kaikki olivat liikuttuneita konserttin päättyessä, niin orkesteri kuin yleisö.

Prokofjevin Klassinen sinfonia soi eksaktisti ja sirosti juuri kuin 1700-luku-pastishin täytyykin. Bachia väärillä bassoilla ja vieraannutettuja kadensseja, siitä käytetään venäläisessä estetiikassa ns. formalistien termiä ostranenie. Prokofjevin viulukonsertto on vaikuttavaa musiikkia ja siinä loisti v. 1970 syntynyt viulisti Sergej Krylov. Hän sai erityisesti groteskeista tekstuureista esiin niiden karaktäärin. Viulisti osoittautui suureksi persoonallisuudeksi, joka veti mukaansa vastustamattomasti. Ylimääräisenä esitetty Paganinin kapriisi oli omintakeinen, leikittelevä ja humoristinen tulkinta, jollaiseen pystyy vain äärimmäinen virtuoosi.

Tshaikovskin Pateettiseen liittyy paljon tarinaa. Mutta se että säveltäjä kuoli pian sen esityksen jälkeen, sai ihmiset ajattelemaan, että sinfonia ennusti säveltäjän kohtalon. Näin ei kuitenkaan ole sillä Tshaikovskin loppu oli sattumaa. Kuitenkin sinfonian viimeisen osan resignaatio symboloi venäläisille niin vahvasti kuolemista, että esimerkiksi Stravinskyn puoliso ja sihteeri eivät antaneet hänen kuunnella sitä vanhoilla päivillään.

Mutta sinfoniassa ovat läsnä Tshaikovskin tärkeimmät tyylilliset topokset: ensiosan dramatisoitu sonaattimuoto – ja miten paljon tuttua siinä on sitten Sibeliukselta. Toisen osan kuuluisa viisijakoinen valssi edustaa siroa salonkityyliä, baletin maailmaa. Sergei Koussevitsky ei koskaan oppinut johtamaan sitä, sillä hän laski siinä: yks’ kaks’ kolm’ nelj ’, hm – eli neljään plus ’eine Luftpause ’. Yritin katsoa tarkkaan permannon P-osastosta käsin, miten Kitajenko sen tekee, mutta salaisuus oli, ettei hän tehnyt sitä ollenkaan, soittajat vain soittivat ja kaikki osui paikoilleen (toinen asia on se, mitä oli tapahtunut harjoituksissa). Kolmas osa on Tshaikovskin keisarityyliä, sitä joka briljeeraa Eugen Oneginin poloneesissa ja balettien masurkoissa. Mutta tämä on marssi joka pursuaa yli äyräiden, se on efektiltään huumaava. Tim Jackson lahjoitti minulle Karajanin levytyksen siitä: kuuntele noita saappaiden kolinoita! En kyllä kuullut mitään sellaista. Joka tapauksessa kolmas osa on vaikuttava. Onneksi suomalainen yleisö tuntee sen verran hyvin Tshaikovskinsa, ettei alkanut taputtaa osan jälkeen, niin kuin muualla usein tapahtuu. Ei myöskään käynyt niin kuin esitettäessä Eroicaa Sveitsissä, että kapellimestarin täytyi lopuksi kääntyä yleisöön ja sanoa: ”It is over now!”

Sinfonian varsinainen ’innovaatio’ on tietenkin viimeisen osaan lamento ja resignaatio. Ei ole ihme, että Richard Wagner sanoi kerran Cosimalle: Maailman tärkein kansakunta on resig-natio. Itse asiassa tämä osan narratiivi on hyvin samantapainen kuin Tshaikovskin pianotriossa, joka niinikään hiipuu lopuksi, raisun menon jälkeen, kuin antiikin tragedian peripetian saavutettuaan, surumarssiin, joka katoaa jonnekin. Esitysohje on siinä italiaksi piangendo, itkien. Näin on laita myös Pateettisessa sinfoniassa. Tässä melankoliassa ei ole välttämättä mitään erityisen venäläiskansallista, vaan se on universaalia, se liikuttaa kaikkia.

Joka tapauksessa Kitajenkon johdolla orkesteri ylti sangen briljanttiin suoritukseen. Tämä oli merkittävä tapahtuma ja se olisi ehdottomasti ansainnut lähetyksen suorana TV:ssä; kyseessä oli aivan harvinainen tulkinta, joka tullaan muistamaan yhtenä HKO:n historian huippuhetkenä.

— Eero Tarasti

Musiikkitalo 18.2.2016
Dmitri Kitajenko, kapellimestari
Sergej Krylov, viulu
Sergei Prokofjev
Sinfonia nro 1 ”Klassinen”
Viulukonsertto nro 1
Pjotr Tšaikovski
Sinfonia nro 6 ”Pateettinen”

Kategoria: Arviot

Arvio: Sibafestin ilahduttava Steve Reich -klassikko

3.2.2016 23:05 , Jätä kommentti ,

Sibelius-akatemian muusikot valmiina Music for 18 Musiciansiin. Kuva: Jari Kallio.

Tämänvuotisen Sibafestin yksi ennakkoon kiintoisimpia ohjelmistovalintoja oli syksyllä 80-vuotisjuhliaan viettävän Steve Reichin klassikko Music for 18 Musicians (1974-76). Teoksen esittäjinä oli Sibelius Akatemian opiskelijoiden yhtye, jota valmentamaan oli saapunut Reichin oman yhtyeen alkuperäisiin lyömäsoittajiin kuulunut professori Russell Hartenberger.

Tunnin mittainen Music for 18 Musicians on yksi Reichin laajimpia teoksia. Reichin läpimurto kohti suurempaa yleisöä tapahtui paljolti myös juuri tämän teoksen kautta. Music for 18 Musicians on paitsi erinomainen synteesi Reichin varhaisemman tuotannon keinovaroista myös ikkuna hänen myöhempään musiikkiinsa.

Music for 18 Musiciansissa Reich irrottautuu varhaisten teostensa ankarasta reduktionismista kohti harmonisesti ja soinnillisesti värikkäämpiä maailmoja sekä rakenteellisesti monimuotoisempaa ajattelua. Instrumentaation ytimessä ovat sittemmin Reichin tavaramerkiksi muodostunut marimbojen, ksylofonien, pianojen ja vibrafonin yhdistelmä, jota täydentävät viulu, sello, kaksi bassoklarinettien kanssa vuorottelevaa klarinettia sekä neljä laulajaa, joiden vokaalityyli pohjautuu scat-lauluun.

Rakenteellisesti Music for 18 Musicians perustuu esittelyosan yhdentoista soinnun sykliin, eräänlaiseen pulssikoraaliin, joka toimii koko teoksen läpäisevänä cantus firmuksena. Perotinuksen ja Notre Damen koulukunnan innoittamana Reich käyttää cantus firmuksensa sointuja ajallisesti äärimmilleen venytettynä harmonisena perustana, jonka varassa Music for 18 Musiciansin rakenne lepää.

Jokainen esittelyosan sointu muodostaa pohjaharmonian yhdelle teoksen yhdestätoista noin viisiminuuttisesta jaksosta. Jaksojen sisällä Reich käyttää tuttuun tapaansa unisonokaanonoita, jotka muodostuvat tavallisesti asteittain rakentuvista melodioista, tai oikeammin motiiveista, joita tavan takaa palaavat alkupulssien katkelmat värittävät.

Reichin harmoninen kieli juontaa juurensa jazzin kautta impressionismiin. Music for 18 Musicians tuokin mieleen hetkittäin vahvoja Ravel-assosiaatiota. Reichin siirtymät harmonisista jaksoista toisiin ovat usein kiehtovasti lomittuneita. Hänen tonaalisuutensa on abstraktia vailla perinteistä funktionaalisuutta. Teoksen lopussa alun pulssit palaavat ja musiikki vaipuu vähitellen samaan hiljaisuuteen, josta musiikki tuntia aiemmin syntyi.

Reichin musiikki vaatii esittäjiltään paljon. Musiikillinen kudos on kokonaisuutena alituisessa muutoksen tilassa monien itsessään toisteisten stemmojen lomittuessa jatkuvasti eri tavoin toisiinsa erilaisina kontrapunktisina muodostelmina. Yhdistettynä teoksen läpi hellittämättömänä jatkuvaan musiikilliseen pulssiin alati vaihtelevat kaanonrakennelmat vaativat paitsi voimia, myös äärimmäistä keskittymistä.

Sibelius-akatemian muusikoiden työskentelyä oli ilo seurata. Hartenbergin valmentama yhtye teki huolellista ja ilmeikästä työtä tuoden Reichin partituriin tarkkuutta ja eloa pitäen kuulijan tarkkaavaisuutta intensiivisesti otteessaan. Tämän musiikillisen virtauksen mukaan oli riemullista heittäytyä.

Oman haasteensa Music for 18 Musiciansin toteutukseen tuo mikrofonivahvistuksen suunnittelu ja toteutus. Reichin käyttämän soitinyhtyeen kokoonpano edellyttää mikrofonibalansointia, sillä säveltäjä on halunnut pitäytyä nimenomaisesti sooloinstrumenteissa yhtyeen rytmisen notkeuden säilyttämiseksi. Tällöin esimerkiksi soolojouset on saatava lyömäsoitinten kanssa balanssiin mikrofonien avulla. Balansoinnin ohella Reich käyttää vahvistusta myös epätavallisten sointivärien esiintuomiseen.

Musiikkitalon Sonore-salin puitteissa vahvistuksen volyymitaso sekä balanssi olivat koko lailla hyvin kohdillaan. Ainoa hienosäädön paikka oli muutamissa klarinettien ja jopa bassoklarinettienkin osuuksissa, joiden vahvistus kuulosti aavistuksen kesyltä.

Kaikkiaan keskiviikkoilta oli hieno kunnianosoitus kohta 80-vuotiaalle Reichille ja hänen 40-vuotiaalle teosklassikolleen, jonka vaikutteet ovat heijastuneet ilahduttavasti niin John Adamsin, Nico Muhlyn tai Wolfgang Rihmin kuin David Bowien ja Brian Enonkin tuotantoon.

— Jari Kallio

Steve Reich: Music for 18 Musicians
Musiikin ohjaus: Russell Hartenberger
Sibelius-Akatemian opiskelijat
Sibafest, Musiikkitalo (Sonore)
Keskiviikko 3. 2. 2016 klo 19.30

Kategoria: Arviot

Arvio: Busoni uuden musiikin lähteillä – Emil Holmströmin pianoilta avasi säveltäjän juhlavuoden

16.1.2016 15:25 , Jätä kommentti ,

ferruccio-busoni-4

Kuten tunnettua Sibelius-Akatemian tohtorintutkintoon kuuluu sarja konsertteja ja tekstejä, mukaan lukien resitaalien käsiohjelmat. Emil Holmström oli nimennyt opinnäyte-esiintymisensä Ferruccio Busoni ja pianonsoiton uudet ulottuvuudet”. Siihen johdatteleva essee huipentuu lauseeseen: ”Busonin harjoitukset ovat erinomainen reitti – ja suorastaan välttämätön apuväline – avantgardistisen pianomusiikin esittämiseen.” Tästä roolista Busoni piti: hän oli juuri uuden musiikin profeetta, intellektuelli ja säveltäjä, joka mielellään tuki ja auttoi toisia, kenties itseään lahjakkaampia säveltäjiä, saamaan teoksiaan estradeille. Ja niihin kuului tietenkin myös hänen pohjoinen kollegansa Jean Sibelius. Millaiseksi Sibelius mielsi Busonin pianotekniikan käy kuka ties ilmi hänen varhaisesta pianokvintetostaan v. 1890. Mutta miksi Busoni esitti siitä vain 1. ja 3. osan?

Joka tapauksessa sarja Klavierübungen on portti Busonin säveltäjän maailmaan ja samalla hänen pianismiinsa. Sen olemusta on kuitenkin vaikea määritellä. Hän oli aikansa supervirtuoosi. Busonin pianistikollega Moriz Rosenthal kertoi oppilaalleen Charles Rosenille – ja tämä kertoi allekirjoittaneelle – että kun Busoni kävi kylässä Rosenthalilla, niin päivällisen jälkeen hän soitti seuraavan ohjelman: Bach-Busonin Chaconne, Beethovenin Waldstein, Appassionata, op. 111, Schumannin Karnevaali, Lisztin h-molli-sonaatti… ”It was one of those heavy dinners”, Rosenthal oli tokaissut jälkeen päin.

Emil Holmströmin ideana oli konsertillaan tutkia erilaisia soittoteknisiä tekstuureja, asemia, niiden vaihtoja ja sormituksia, rekisterien käyttöjä, soinnillisia haasteita, koskettimiston hallintaa. Hänen mielestään Busoni oli edelläkävijä ja samoin Ravel, jonkinlaisia ei-vielä-Webernejä tai ei-vielä-Stockhauseneja. Tekniikan kannalta valitut teokset saattavatkin näyttäytyä erilaisina ’otteina’ teoksen matkalla partituurista soittajan kehoksi, taktiiliseksi merkkijärjestelmäksi ja fyysikaksi. Mutta musiikilliselta kannalta kyseessä on jatkuvuuden illuusion luominen. Siinä Holmström onnistui täydellisesti.

Tämä on kaikki kiehtovaa asiantuntijoille mutta … onneksi Holmström soittaa eri tavalla kuin kirjoittaa tekstissään. Olin sattumalta ottanut mukaan väliaikalukemiseksi Senecan teoksen Tutkielmia ja kirjeitä ja juuri löytänyt ennen konsertin alkua kohdan: ” Filosofit eivät käytännössä tee sitä, mitä opettavat ”. He tekevät kuitenkin paljon siitä mitä puhuvat, mitä he vilpittömästi ajattelevat: jos näet heidän tekonsa vastaisivat aina heidän sanojansa, kuka olisikaan heitä onnellisempi? ” (s. 95, suom. J. A. Hollo. Porvoo: WSOY).

Holmström on pianistina älykkö, mutta ei tuollainen pesunkestävä keskieurooppalainen adornolainen intellektuelli, vaan myös herkästi eläytyvä esteetti. Hänen Weberninsä ja Stockhauseninsa olivat parasta mitä on ikinä kuultu, koska hän tavoittaa musiikin ilmeikkyyden, jatkuvuuden, yllättävyyden. Hän on nykymusiikin alalla huippu.

Mutta se, että musiikki ajautui tuollaiseksi kuin Webernillä ja Stockhausenilla ei johtunut tietenkään vain klaverististeknisestä innoituksesta, vaan uudesta sisällöstä, niistä ideoista joita kaikki suuri ja merkittävä musiikki aina välittää. Vaikka musiikki on Klangia se myös hegeliläisittäin kumoutuu (Aufhebung) siinä ja viittaa transsendenttiin sisältöön. Busoninkin tausta on tämä, sillä hän allekirjoittaa Lisztin näkemykset. Lisztin valtavuus pianistina ja säveltäjänä ei ollut siinä, että hän käsittelee virtuoosisesti musiikin materiaa vaan, että hän hakee sen kautta uusia merkityksiä ja maailmoja. Vaikka Busoni ei hyväksynyt Wagneria, hän olisi voinut ymmärtää mitä tämä oli sanonut Cosimalle. Nimittäin että muusikon, joka vain soittaa aamusta iltaan tajuamatta ideoiden maailmaa, olisi parempi tehdä jotain aivan muuta. Näin siis nämä suuret jättiläiset.

Holmströmin soitto huipentui koko ajan väliaikaa kohti… mutta – kurjaa – sen aikana jouduin poistumaan, ottamaan vastaan yhtä brasilialaista stipendiaattia, joten loppuosa jäi tällä kertaa kuulematta. Onneksi kaiketi tämä tohtorikonserttien sarja jatkuu, joten saamme pian kuulla uudestaan Holmströmiä, jonka resitaaleihin muutenkin kannattaa aina mennä.

— Eero Tarasti

 

Kategoria: Arviot, Päävalikko

Arvio: Scheherazade.2 oli vaikuttava RSO:n kevätkauden avaus

9.1.2016 16:03 , Jätä kommentti ,
IMG_5404

Kuva (c) Jari Kallio.

Kevätkauden ensimmäisessä Radion sinfoniaorkesterin konsertissa kuultiin kahta yllättävän samanhenkistä mestaria. Amerikkalainen John Adams (s. 1947) on tunnetuimpia aikamme säveltäjiä, Dmitri Shostakovitsh (1906-1975) puolestaan 1900-luvun musiikin legendaarisimpia hahmoja.

Äkkiseltään saattaa miettiä, mitä yhteistä voi olla neuvostojärjestelmän karulla todistajalla ja John Cagen sekä varhaisten minimalistien pohjalta omaa ilmaisuaan rakentaneella kalifornialaissäveltäjällä. Adams kun niputetaan yhä helposti minimalistiseen ”koulukuntaan”, vaikka hänen ilmaisunsa kehittyi jo 80-luvun jälkipuoliskolla kohti paljon laajempia tyylikeinoja.

Monet Adamsin myöhemmät teokset, kuten Naive and Sentimental Music (1999) ja City Noir (2009), ovat olleet varsin sinfonisia, harmonisesti ja rytmisesti kompleksisia orkesterirunoelmia. Tähän kehityslinjaan kuuluu myös tänään Suomen ensiesityksensä saanut Scheherazade.2 (2014), alaotsikoltaan draamallinen sinfonia viululle ja orkesterille.

Käytännössä Scheherazade.2 on konsertto, jonka mittasuhteet ja orkesterin osuuden poikkeuksellisen suuri painoarvo lienevät vaikuttaneet alaotsikon muotoon. Vaikka teoksen nimi viittaa Rimski-Korsakovin klassikkoon, on Hector Berliozin Harold en Italie (1835) ehkä osuvampi vertailukohta.

Shostakovitshin tavoin Adams on käsitellyt teoksissaan usein vaikeita yhteiskunnallisia teemoja. Hänen oopperoidensa aiheina ovat olleet kylmän sodan aikainen suurvaltapolitiikka, terrorismi sekä ensimmäisen atomipommin kehitystyö. Orkesteriteoksiinsa Adams on punonut myös erilaisia ohjelmallisia kannanottoja, joskus avoimemmin, toisinaan taas peitellymmin.

Scheherazade.2 käyttää lähtökohtana romantiikalle tyypillistä solisti vastaan orkesteri -asetelmaa ilmentämään naisten selviytymistaistelua aikamme yhteiskunnissa, joissa poliittinen ja uskonnollinen fanatismi johtavat yhä äärimmäisiin epäoikeudenmukaisuuden ja julmuuden tekoihin.

Huolimatta teemojensa vakavuudesta Scheherazade.2 ei pelkisty lamentaatioksi tai moraaliteetiksi, vaan se on ennen kaikkea kertomus selviytymisestä rohkeuden, oivalluksen ja peräänantamattomuuden avulla. Tätä kaikkea ilmaisee mitä kekseliäin ja ilmaisuvoimaisin solistiosuus, jonka Adams kirjoitti nimenomaisesti Leila Josefowiczille.

Viimeisten viidentoista vuoden aikana Josefowicz on esittänyt Adamsin musiikkia huomattavan paljon. Hänen ohjelmistossaan ovat viulukonsertto (1993), alun perin Walt Disney Concert Hallin avajaisiin sävelletty The Dharma at Big Sur (2003) sekä Road Movies (1995) viululle ja pianolle. Kun Adams ryhtyi työstämään Josefowiczille omistettua teostaan kaksi vuotta sitten, oli selvää, että sävellyksestä oli tulossa painoarvoltaan varsin merkittävä.

Scheherazade.2 sai kantaesityksensä New Yorkin filharmonikoiden konsertissa viime vuoden maaliskuussa. Euroopassa teos kuultiin ensimmäisen kerran säveltäjän johdolla Amsterdamissa Kuninkaallisen Concertgebouw-orkesterin esittämänä viime lokakuussa. Solistina Scheherazade.2:n kaikissa tähänastisissa esityksissä on ollut Leila Josefowicz, joka soitti teoksen nyt myös Musiikkitalossa. Hän on teoksen solistina myös RSO:n huomenna alkavalla orkesterin Keski-Euroopan kiertueella.

Perjantai-illan Scheherazade.2 oli mitä vaikuttavin kohtaaminen. Hannu Linnun johtama RSO soi hehkuvissa väreissä mitä tarkinta ja vivahteikkainta detaljityötä tehden. Adamsin draamallinen, lähes oopperamainen partituuri kääntyi soivaan asuunsa ihailtavasti.

Laaja ensimmäinen osa, Tale of the Wise Young Woman – Pursued by the True Believers, oli järisyttävä musiikillinen ajojahti, jossa Leila Josefowiczin hieno soolo-osuus kävi mitä intensiivisintä, törmäyksiksi tämän tästä ajautuvaa dialogia orkesterin moninaisten kuohujen kanssa.

Orkesterinousut Adams rakentaa hyvin kiehtovasti. Varsin tunnelmallisista sointimaailmoista kasvaa hetkessä vääristyneitä, väkivaltaisia purkauksia, jotka hiipuvat voimattomina takaisin soolo-osuuden alle noustakseen pian uuteen kuohuun. Ikään kuin kerta toisensa jälkeen kokisimme eksoottisen idyllin särkymisen dramaattiseksi todellisuudeksi.

Kuten ensikohtaamisellani syksyisessä Concertgebouw’ssa, toinen osa, A Long Desire (Love Scene), teki myös talvisessa Musiikkitalossa syvän vaikutuksen mitä oivallisimpana rakkauden kuvauksena. Adamsin orkesterinkäyttöä ja monivivahteista soolo-osutta saattoi vain ihailla solistin ja orkesterin yhteistyöstä nauttiessaan. Olen yhä vakuuttuneempi siitä, että tässä soi yksi osuvimpia rakkauden musiikillisia kuvauksia.

Raju kolmas osa Scheherazade and the Men with Beards teki kiintoisalla tavalla hyvin erilaisen vaikutuksen kuin syksyinen Euroopan kantaesitys. Siinä missä Adamsin johtama Concertgebouw soi väkivaltaisen voimakkaana, oli Linnun johtama Radion sinfoniaorkesterin sointi enemmänkin piinallisen uhkaava. Demonisen orkesterin ja vahvan solistin vuoropuhelu oli mitä koskettavin voimainkoitos.

Scheherazade.2 päättyy kuohujen jälkeiseen tyveneen Sanctuary-osassa, jonka päätöksen turvapaikka, hetkellinen tai pysyvä, on puettu äärimmäisen kiehtovaan soivaan asuun sibeliaanisine viittauksineen. Päätös Musiikkitalossa oli kertakaikkisen vaikuttava. Huikea tulkinta Leila Josefowiczilta ja Hannu Linnun johtamalta RSO:lta.

Konsertin avauksena kuultu Adamsin Short Ride in a Fast Machine (1986) soi myös lumoavasti, joskin ison tunnelmallisen kuilun vuoksi tämä kiehtova orkesterifanfaari jäi melko irralliseksi saarekkeeksi Scheherazade.2:sta.

Väliajan jälkeen kuultu Shostakovitshin viides sinfonia (1937) puolestaan oli mitä oivallisin pari Adamsin draamalliselle sinfonialle. Kuten tunnettua, Shostakovitshin sinfonia syntyi Stalinin masinoiman ajojahdin jälkimainingeissa. Epäisänmaallisesta formalismista syytetty säveltäjä alaotsikoi sinfoniansa piiloironisesti Neuvostosäveltäjän vastaukseksi oikeutettuun kritiikkiin.

Viidennen sinfonian kätketyistä merkityksistä on kirjoitettu siinä määrin laajasti, että kaiken tämän kattava huomioiminen lyhyessä arviossa on yksinkertaisesti mahdotonta. Siksi kirjoittajan lienee sallittua keskittyä vain muutamiin pintapuolisiin huomioihin.

Ensimmäinen osa, Moderato – Allegro non troppo, soi äärettömän hienosti Linnun johdolla. Osan arkkitehtuuri oli tarkkaan harkittu, ja RSO soi upeasti. Harvoin olen ollut yhtä vaikuttunut tästä musiikista. Erityisesti ihastelin jousten työskentelyä, vaikka toki koko orkesteri oli hienossa vireessä.

Sinfonian muissa osissa en päässyt samaan rikkumattomaan tunnelmaan, vaikka nekin olivat tulvillaan mitä nautittavimpia hetkiä ja yksityiskohtia. Allegretto-osan kokonaisuus jäi, kenties omaa syytäni, jossain määrin hahmottumatta, vaikka monesti musiikin pirullisuus tekikin vaikutuksen.

Largon kokonaisarkkitehtuuri oli mitä oivallisin, ja musiikin edetessä tempauduin yhä vahvemmin mukaan soivaan jännitteeseen. Finaalin nerokas banaalius ja partituurin viimeisten sivujen murskaava teloituskomppaniatunnelma vaikuttivat. Vaikka hetkittäin saatoinkin kokea musiikillisen ajatuksen katkeamisia, oli Linnun ja orkesterin tulkinta Shostakovitshin klassikosta kuitenkin varsin kiehtova.

Upea avaus RSO:n kevätkaudelle.

— Jari Kallio

Radion sinfoniaorkesteri
Hannu Lintu, kapellimestari
Leila Josefowicz, viulu
Musiikkitalo pe 8.1.2916 klo 19.00
Adams: Short Ride in a Fast Machine, Scheherazade.2
Shostakovits: Sinfonia nro 5 d-molli, Op. 47

Kategoria: Arviot, Konsertit