Category Archives: Arviot

Festspielhaus valmiina ensi-iltaan. Kuva Jari Kallio.

Berliinin filharmonikoiden neljäs pääsiäisfestivaali Baden-Badenissa käynnistyi jälleen lauantaina orkesterimuusikoiden kamarikonserteilla eri puolilla kaupunkia. Avauspäivän huipensi Sir Simon Rattlen johtama ja Mariusz Trelinskin ohjaama Richard Wagnerin (1813-1883) Tristan ja Isolde (1857-59) -produktio, joka sai ensiesityksensä Festspielhausissa.

Vaikka Tristan on kiistämättä yksi kaikkein perusteellisimmin analysoiduista oopperoista, herättää sen kohtaaminen aina aivan erityistä hämmästystä. Wagnerin yli 150 vuotta sitten säveltämä teos yllättää yhä kuulijansa melodisella rikkaudellaan, vallankumouksellisilla harmonioillaan, soittimellisella kekseliäisyydellään sekä librettonsa tinkimättömän epäsovinnaisella maailmankuvalla.

Tristan ja Isolde on huumaava matka vapauteen, rakkauden täyttämään yöhön arjen roolien, vastuiden ja velvollisuuksien pakottavan keinotekoisuuden tuolle puolen. Se on myös seikkailu mitä huumaavimpiin harmonioihin, joiden keskellä päättymättömät melodiat hehkuvat ainutlaatuista lämpöä.

Kaikessa tinkimättömyydessään ja estottomuudessaan Tristan on äärettömän vaativa teos niin eturivin solisteille kuin huippuorkesterillekin. Neljän tunnin kesto muodostaa jo itsessään melkoisen voimainkoitoksen, puhumattakaan partituurin huikeista vokaalisista ja instrumentaalisista vaatimuksista.

Myös näyttämöllisesti Tristan ja Isolde on täynnä haasteita, sillä teoksen tapahtumat rakentuvat lähes yksinomaan päähenkilöiden psykologisten tilojen ja kokemusten kautta vailla paljoa ulkoista toimintaa.

Wagner-draaman kulmakivi on orkesteri, jonka keskeytyksettä virtaava kudos kietoo laulajat kokonaisuuteen ja luo näyttämötapahtumien perustan. Erinomaisena Wagner-orkesterina Berliinin filharmonikot oli varautunut illan haasteisiin laajalla miehityksellä. Esimerkiksi käyrätorvet, joille teos on aivan erityisen vaativa, vuorottelivat näytösten välillä kaikkien orkesterin kymmenen cornistin voimin.

Vaikka Sir Simon Rattlen nimi ei kenties tulekaan ensimmäisenä mieleen Wagner-kapellimestareista puhuttaessa, hänellä on Pierre Boulezin tavoin vankka ote Tristaniin, Ringiin ja Parsifaliin. Hänen viime keväänä Münchenissä johtamansa Reininkulta on levyltä kuunneltuna äärettömän kiehtova liki kamarimusiikillisessa läpikuultavuudessaan. Eritisen vaikuttavaa on, että Rattle saavuttaa tämän tekstuurien kirkkauden emotionaalisesta intensiteetistä rahtustakaan tinkimättä.

Jo preludia kuunnellessa oli selvää, että Sir Simonin Tristan ja Isolde rakentuu samoille hyveille. Säästeliäs ja ilmeikäs vibrato, viimeisen päälle hiottujen fraasien kauneus ja voima sekä ihanteellinen balanssi tekivät orkesteritekstuurista kertakaikkisen nautittavaa. Orkesterin yhteissointi sekä monien vaativien soolo-osuuksien huikea toteutus ilahduttivat suunnattomasti.

Dominik Wollenweberin englannintorvi soi lumoavasti kolmannen näytöksen alussa, samoin Gábor Tarkövin puutrumpetti (saks. Holtztrompete), jota nykyisin myös Tristan-trumpetiksi osuvasti kutsutaan. Toisen näytöksen alun metsästystorvien osuudet soivat käyrätorvilla mitä hienoimmin. Siirtymä etäisistä torvien kaiuista klarinettien kimmeltävänä soljuvaan puroon toteutui kenties hienommin kuin missään aiemmin kuulemassani esityksessä. Wagnerin aivan erityinen tapa käyttää patarumpuja sai Rainer Seegersin käsissä upean toteutuksen. Jousien työskentelyä oli ilo seurata alusta loppuun.

Solistit olivat riemastuttavia. Stuart Skelton ja Eva-Marie Westbroek muodostivat erinomaisen parin nimihenkilöinä. Erityisen nautittava kokemus oli toisen näytöksen laaja duetto, jonka moninaiset sävyt toteutuivat mitä kauneimmin. Suurenmoinen oli myös Sarah Connollyn Brangäne. Toisen näytöksen ekstaattisen orkesterikudoksen läpäisevät varoituksen sanat soivat Connollyn laulamina äärettömän koskettavasti. Oivallisia olivat myös Michael Nagy Kurwenalina sekä Stephan Milling Markena. Philharmonische Chor Wien ilahdutti kuoro-osuuksissa

Ensi-iltayleisö otti laulajat, orkesterin ja Sir Simonin lämpimästi vastaan. Sen sijaan Mariusz Trelinskin ohjaus jakoi yleisön niin bravo-huutoihin kuin painokkaisiin protesteihinkin. Tämä oli mielestäni jokseenkin odottamatonta, sillä siinä määrin olin tempautunut näyttämötapahtumien voimaan, etten olisi ennakoinut moista juopaa kokemusten välillä.

Nykyaikaan sijoitettu Trelinskin ohjaus moderneine sota-aluksineen ja valvontakameroineen loi oivallisen miljöön Tristanin tapahtumille korostaen sen teemojen alituista ajankohtaisuutta. Pyrkimyksemme konventioiden ahdistavien muurien takaa turhanaikaisten velvollisuuksien ja suorituspaineiden kuluttavan ikeen alta kohti todellista vapautta on ihmisen iätön kaipaus, jonka käsinkoskettava voima oli Baden-Badenin produktiossa äärettömän vangitseva.

Trelinskin ohjauksesta puuttui riemastuttavsti se usein tahattoman koominen riuhtominen, joilla ohjaajat tuon tuostakin ovat pyrkineet värittämään Wagnerin liberttojen vähäisiä ulkoisia tapahtumia. Olennaisen lisän kerrontaan toi Bartek Maciasin tyylikäs video-osuus, jonka kautta näyttämötapahtumat laajenivat kiehtovasti tilassa ja ajassa.

Pääsiäisfestivaaleilta Trelinskin Tristan ja Isolde -produktio jatkaa Baden-Badenin yhteistyökumppanien kautta Puolaan ja New Yorkin Metropolitanille, jossa Sir Simon Rattle johtaa sen kauden 2016-2017 avauksena.

— Jari Kallio

Osterfestspiele Baden-Baden

Berliinin filharmonikot
Sir Simon Rattle, kapellimestari

Eva-Marie Wastbroek (Isolde)
Stuart Skelton (Tristan)
Sarah Connolly (Brangäne)
Michael Nagy (Kurwenal)
Stephan Milling (Marke)
Philharmonische Chor Wien
Marusz Trelinski, ohjaus
Bartek Maclas, video

Richard Wagner: Tristan ja Isolde

Kun András Schiff astuu lavalle, se on kuin l’ancien régime ilmestyisi. Hän asettui pianotuolilleen orkesterin ympäröimänä – mutta nousikin yhtäkkiä seisomaan. Mitä nyt? Aikooko hän sanoa jotain? Ei, hän vain valmistautui yhteen niistä kolmesta roolista, joissa esiintyi Radio-orkesterin konsertissa torstaina 10.3., nimittäin kapellimestarina, konserton solistina ja itsenäisenä pianistina ylimääräisessä.

Ohjelmiston valinta kertoi huolellisesta suunnitelmasta tarjota jotain yhdenmukaista ja samalla yllättävää: neljä teosta, kaikki D-sävelen ympärille kietoutuvia – ja kaikissa synkooppeja, runsaasti synkooppeja. Viimemainitut takasivat sen, ettei sentään kokonaan oltu sirossa ja galantissa rokokoon maailmassa, vaan kiinteiden tempojen keskellä orasti jo varhainen romantiikka, tunteellinen tyyli. D-molli-konserton Mozart tunnettiin sitten koko 1800-luvun romanttisena säveltäjänä, Beethoven soitti sitä ja laati siihen kadenssin.

Erkki Salmenhaaran hienossa tutkielmassa Brahmsin sinfonioista (Suomen musiikkitieteellinen seura, 1979) on pohdittu sävellajeja koko wieniäisklassisen kauden sinfoniarepertuaarissa. D-duuri on ehdottomasti yleisin sävellaji. Haydn, Mozart ja Beethoven kirjoittivat siihen 37 sinfoniaa. Se jälkeen tuli C-duuri eli 29 sinfoniaa. Mollit olivat harvinaisia. Haydn sävelsi vain yhden d-mollissa, nimittäin nron 80, joka kuultiin nyt Schiffin johtamana. Konsertoissa oli mollisävellajeja.

Haydnin pianokonsertto D-duuri koetaan yleensä lasten kappaleeksi, sitä soitetaan nuorten pianistien ensimmäisissä näytteissä orkesterin kanssa; mutta siinä on kaikki Haydnin eläväisyys, vitsikkyys ja sirous läsnä. Schiffin tulkinta ei ole sievistelevää, vaan kuuluu Schillerin kategoriaan Anmut, sulokkuus. Viimeinen osa on karaktääriltään all’Ungarese, mutta se kuulostaa turkkilaiselta. Se tuskin mitään haitannee, sillä kuten Béla Bartók paljon myöhemmin todisti, sitä oliko sävelmä unkarilainen, turkkilainen, bulgarialainen vai romanialainen alkuperältään, oli mahdotonta sanoa. Haydnin orientalismi on samaa lajia kuin Mozartin Turkkilaisessa marssissa ja Monostatoksen aarioissa Ryöstössä, siis jotain groteskin humoristista. Turkkilaiset pääsivät Wienin porteille, mutta valloittivat lopulta Euroopan tehokkaammin symbolisesti, etten sanoisi semioottisesti: Turkin sulttaani lahjoitti janitshaariorkesterin Puolan hoville 1700-luvun puolivälissä ja sen jälkeen kaikkien muidenkin piti saada sellainen. Turkkilaiset lyömäsoittimet ja piccolot levisivät myös sinfoniaorkestereihin. Hauskalla tavalla Haydn jäljittelee niitä konsertossaan.

Mozartin Prahalainen sinfonia kasvaa topiikkojen perinteestä, mutta barokkimusiikin sekvenssikulut ja oppineen tyylin fugeeraavat kuviot ovat muuttuneet eleiksi osana klassismin temaattista tekstuuria.

Joseph Haydnin henkevää d-molli-sinfoniaa kuulee harvoin. Monumentaalisessa Haydn-kirjassaan ranskalainen Marc Vignal pitää sitä yhtenä säveltäjän kiehtovimmista. Mutta huomion vangitsee ennen kaikkea viimeisen osa synkopoitu pääteema, jossa pulssi palautu pääiskulle aina vasta tuttijaksoissa, mutta säilyttäen rytmisen häilyvyyden koko osan ajan.

Näin Haydn valmisti kuulijaa Mozartin d-molli-konserttoon, joka alkaa tunnetuilla agitato-synkoopeilla. Schiff korosti nyt niiden tempo giusto luonnetta, aksentoiden niitä epäsentimentaalisesti. Tästä konsertosta Charles Rosen innostuu lausumaan kirjassaan Classical Style (1971, s. 228), että se on enemmän myytti kuin taideteos. On vaikea sanoa kuuntelemmeko itse teosta vai sen ylittämätöntä mainetta, kollektiivista mielikuvaamme siitä. Konsertto transsendoi siinä oman loistonsa. Se edustaa, kuten sanottu, Mozartia, jota pidettiin jo omana aikanaan suurimpana ”romanttisena” säveltäjänä – mutta myös ”demonisena”.

Rosenin hauskan toteamuksen mukaan koko pianokonserton ja ylipäätään konserton logiikka perustuu siihen, että orkesterin alkusoiton aikana kuulija odottaa vain, milloin ja miten solisti astuu sisään. Ja ritornellojen eli välisoittojen aikana hän ajattelee ainoastaan, koska hän tulee uudestaan lavalle. Tässä teoksessa musiikin substanssi jakautuu dramaattisesti pianon ja orkesterin välille niin, etteivät ne milloinkaan kopioi toisiaan mekaanisesti vaan aina muuntuneina. Kadensseissaan Schiff lainasi aineksia Mozartin oopperoista kuten Il comandatoren resitatiivista Don Giovannin lopussa. Yhteys oopperoiden dramatiikan ja konserton välillä on ilmeinen Mozartilla.

Schiffin tapa elävöittää perinnettä perustuu suuressa määrin hyvin eksakteihin tempovalintoihin, joista pidetään sinänsä kiinni, mutta joiden puitteissa tapahtuu ilmeikästä variointia niin dynaamisesti kuin rytmisesti. On sellainen tunne, että musiikki syntyy kuin juuri siinä paikassa ja sinä hetkenä ensi kerran eikä voi koskaan tietää mitä tapahtuu seuraavaksi. Olen kutsunut tätä ilmiötä horisontaaliseksi ilmenemiseksi eli Erscheinen.

Mozartin koko myöhäisen D-duuri-sonaatin soittaminen ylimääräisenä pidensi konsertin kestoa jo normaalien aikojen yli, mutta kaikki kuuntelivat henkeä pidättäen Schiffin tulkintaa. Ehkä hän on sittenkin omimmillaan juuri näissä sooloteoksissa. Kaikkiaan sonaatin yleissävy oli soinniltaan hieman usvainen, kuin Watteaun maalauksen L’embarquement à l’isle de Cythère ilmaan kohoava seurue matkalla ilojen saarelle.

— Eero Tarasti

Sir András Schiff, kapellimestari ja solisti
Radion sinfoniaorkesteri
Musiikkitalo 10.3.2016
Joseph Haydn: Pianokonsertto D-duuri
W.A. Mozart: Sinfonia nro 38
Joseph Haydn: Sinfonia nro 80
W.A. Mozart: Pianokonsertto nro 20 K 466

Stefan Dohr, Sir Simon Rattle ja Berliinin filharmonikot Richard Ayresin NONcerton surrealismin parissa.

Berliinin filharmonikoiden ja Sir Simon Rattlen myöhäisillan konsertit ovat kiehtova konsepti. Niissä orkesteria kuullaan pienempinä kokoonpanoina usein nykymusiikkiyhtyeiden repertoaaria muistuttavien ohjelmistojen parissa.

Lauantain myöhäisilta käynnistyi oivallisesti Darius Milhaudin (1892-1974) jatsahtavalla luomiskertomuksella La Création du Monde, Op. 81 (1823) Afrikkalaisia luomismyyttejä peilaava pienoisbaletti syntyi Milhaudin Yhdysvaltain-matkan jälkeen. Säveltäjä oli vaikuttunut amerikkalaisesta jazzista ja päätti sulauttaa sen elementtejä, monen aikalaisensa tavoin, omaan musiikkiinsa.

Milhaudin luomiskertomus on melkoisen erilainen musiikillinen kertomus kuin vaikkapa Haydnin suuri oratorio Luominen. Silti näilläkin teoksilla on temaattisia yhteyksiä kaaoksen ja järjestyksen kuvauksissaan sekä luomistapahtuman vaiheittaisessa etenemisessä, vaikka musiikillisesti Milhaud ja Haydn toisistaan kaukana ovatkin.

Sir Simon Rattle ja Berliinin filharmonikot heittäytyivät Milhaudin jazzmyytin maailmaan riemastuttavasti. Kuvaelmasta ja tunnelmasta toiseen siirryttiin ketterästi ja pieni orkesteri soi mitä hienoimmin.

On tunnustettava, että Richard Ayres (s. 1965) oli minulle ennen tätä konserttia jokseenkin tuntematon nimi. Brittisyntyinen, sittemmin Alankomaihin kotiutunut säveltäjä on opiskellut mm. Morton Feldmanin ja Louis Andriessenin johdolla. Vaikka musiikin pinnalta sitä ei aina kovin helposti huomaa, on opettajien ajatusmaailma saanut Ayresin epäkonventionaalisessa musiikillisessa ajattelussa kasvupohjaa.

Ayres tunnetaan erityisesti konserttoperinnettä ravistelevien NONcerto -teosten sarjastaan, josta Philharmoniessa kuultiin NONcerto käyrätorvelle ja kamariorkesterille (2002). Solistina kuultiin Berliinin filharmonikoiden käyrätorvien äänenjohtajaa Stefan Dohria, joka heittäytyi Ayresin teokseen niin musiikillisesti kuin atleettisestikin.

Yksi NONcerton olennaisia ulottuvuuksia on solistin lavaesiintyminen. Ensimmäisessä osassa hänen tulee vuorotella itsensä kanssa paitsi musiikillisten repliikkien muodossa, myös vaihtamalla kuuluvasti tömistäen paikkaa lavan reunoissa olevien korokkeiden välillä alati kiihtyvään tahtiin. Toisessa osassa solistin tulee astua näyttömölle pystytetystä ovesta esittämään soolo-osuutensa. Näiden päätyttyä hänen tulee palata aina oven taakse.

Orkesterin kudos ja soolo-osuus ovat monesti aivan eri maailmoista. Solistilla on soitettavanaan käyrätorven konventioita monesti ironisoiva osuus, kun taas orkesteriosuus hyödyntää oivallisesti monia minimalistisia kliseitä. Teoksen surrealismi tuo mieleen myös David del Tredicin Liisa Ihmemaassa -sävellykset.

Sir Simon ja orkesteri tulkitsivat Ayresin värikkään, hyperaktiivisen ja rytmisesti välillä hyvinkin haastavan partituurin hienosti. Stefan Dohr oli soolo-osuuden parissa ilmiömäinen. Paikalla ollut säveltäjä oli silminnähden tyytyväinen.

Myöhäisillan huipennuksena kuultiin Igor Stravinskyn (1882-1971) nerokas kamarikonsertto Dumbarton Oaks (1937-38). Bachin Brandenburgilaisista konsertoista innoituksensa saanut teos on Stravinskyn keskikauden teoksista yksi välittömimmin ihastuttavista luomuksista. Siinä, kuten säveltäjän niin monissa muissakin teoksissa on äärettömän kiinnostavaa, kuinka Stravinsky kuulostaakin aina niin erehtymättömän omaleimaiselta, vaikka lähtöasetelma olisi millainen tahansa. Bach-tematiikan ilmeisyydestä huolimatta tämä musiikki on sataprosenttista, jäljittelemätöntä Stravinskya.

Berliinin filharmonikot ja Sir Simon Rattle olivat Stravinskyn musiikissa täysin kotonaan tarjoten ilahduttavan päätöksen hauskalle myöhäisillalle Philharmoniessa.

— Jari Kallio

Berliinin filharmonikot
Sir Simon Rattle, kapellimestari
Stefan Dohr, käyrätorvi

Darius Milhaud: La Création du Monde, Op. 81
Richard Ayres: NONcerto käyrätorvelle ja kamariorkesterille
Igor Stravinsky: Dumbarton Oaks – Konsertto kamariorkesterille Es-duuri

Berliinin radiokuoro ja Sir Simon Rattle Poulencin Figure humainen tulkkeina. Kuva Jari Kallio.

Sir Simon Rattle, Berliinin filharmonikot ja Berliinin radiokuoro huikean Daphnis et Chloén jälkeen. Kuva Jari Kallio.

Tällä konserttikaudella Sir Simon Rattle on keskittynyt vahvasti ranskalaiseen musiikkiin Berliinin ja Lontoon konserteissaan. Teema käynnistyi joulun alla Debussyn Pelléas ja Mélisanden suurenmoisilla konserttiesityksillä kummassakin kaupungissa. Berliiniläisten uudenvuodenaaton konsertti jatkoi teemaa, ja nyt oli vuorossa toinen 1900-luvun alun suurista ranskalaisen musiikin mestariteoksista, Maurice Ravelin (1875-1937) koreografinen sinfonia Daphnis et Chloé (1909-1912).

Ravelin klassikon rinnalla kuultiin kolme mitä kiinnostavinta harvinaisempaa teosta: Francis Poulencin (1899-1963) kantaatti Figure humaine (1943, uudistettu 1959), Charles Koechlinin (1867-1950) Les Bandar-log (Scherzo des signes), Op. 176 (1939-40) sekä Saksan ensiesityksenä György Kurtágin (s. 1926) Petite Musique solennelle en hommage à Pierre Boulez 90 (2015).

Paul Éluardin tekstiin pohjautuva a cappella -kantaatti Figure humaine on Poulencin hienoimpia teoksia. Säästeliäin, mutta äärimmäisen puhuttelevin keinovaroin toteutettu teos peilaa vaikuttavasti Éluardin tekstin moninaisia tunnelmia hienovireisimpiä nyansseja myöten.

Sir Simonin johtamaa Berliinin radiokuoroa oli todellinen ilo kuulla Poulencin tulkkina. Kuoron äärettömän hieno sointi ja tekstuurien kirkkaus pitivät kuulijan herkeämättä otteessaan Figure humainen avauksen herkimmistä sävyistä surun, pysähtyneisyyden, groteskiuden ja pelon kautta aina Liberté-päätöshymnin hurmioon saakka.

Poulencin nimi on löytynyt ilahduttavasti useista Sir Simon Rattlen konserttiohjelmista viime aikoina. Rattlea voidaan eittämättä pitää yhtenä aikamme hienoimmista ranskalaisen musiikin tulkeista, joten hänen valintansa sijoittaa konserttiohjelmiin myös harvinaisempaa ohjelmistoa on mitä riemastuttavinta.

Charles Koechlin kuuluu ehdottomasti säveltäjiin, jotka ansaitsevat enemmän huomiota. Huolimatta hänen tuotteliaisuudestaan, tai kenties juuri siksi, tämän omaperäisen säveltäjän omaa tuotantoa kuulee konserteissa verraten harvoin. Hänet tunnetaankin lähinnä muutamien Debussyn teosten, kuten Khamman (1911-12) orkestraatioista.

Koechlinin monipuolisen tuotannon hienoimpia teoksia ovat hänen monet Rudyard Kiplingin Viidakkokirjan innoittamana syntyneet sinfoniset runoelmansa. Suurelle orkesterille sävelletty virtuoosinen, rakenteellisesti mitä kekseliäin scherzo Les Bandar-log antaa herkullisen musiikillisen asun Kiplingin kuvaamalle apinaheimolle, jonka allegorinen päättömyys ja katteeton itsetyytyväisyys ovat mitä hersyvintä satiiria.

Berliinin filharmonikoiden sointi on nautinnollista Les Bandar-login eteerisessä avauksessa. Sir Simonin johdolla orkesteri maalasi Koechlinin kiehtovista sointukuluista viidakkomaiseman, jonka hämyinen eksotiikka hakee vertaistaan. Partituurin kontrastit toteutuivat oivallisesti kun puhallinten ja lyömäsoitinten repliikit kohosivat esiin. Tempovaihdoksen kautta siirryttiin Koechlinin mielikuvitukselliseen scherzoon, jonka riemastuttavaan tekstuuriin punoutuivat niin 12-sävelrivit, lyömäsoitinten koloristiikka ja melodiakulut kuin hurvattomimmat fugato-muodostelmat. Välillä tihentyen välillä tyyntyen orkesterikudos avautui Berliinin filharmonikoiden käsissä mitä hienoimmin. Sir Simon tavoitti Koechlinin karnevalistisen teoksen häikäisevän olemuksen.

Väliajan jälkeen siirryttiin koechlinilaisesta yltäkylläisyydestä yhdeksänkymmentävuotisjuhliaan viettävän unkarilaismestari György Kurtágin äärimmäisen keskitettyyn sointimaailmaan. Kytkös ranskalaiseen teemaan oli kuitenkin vahva, sillä Kurtág sävelsi Matthias Pincherin viime vuonna Luzernissa kantaesittämän Petite Musique solennelle -teoksensa juhlistamaan Pierre Boulezin yhdeksänkymmentävuotispäivää. Nyt Sir Simonin johdolla teos soi kunnianosoituksena tammikuussa kuolleen ranskalaislegendan muistolle.

Petite Musique solennellen sävelkieli on Kurtágille tuttuun tapaan weberniläisen tiivistettyä vaikka soiva pinta assosioituukin enemmän, alaotsikon mukaisesti, ranskalaiseen musiikkiin kuin Wienin toisen koulukunnan sointeihin. Yksi kiehtovimpia ilmiöitä Kurtágin musiikissa on, kuinka se kaikessa erikoislaatuisuudessaankin onnistuu kaappaamaan kuulijan välittömästi omaan maailmaansa.

Kurtágin kahdeksanminuuttisen teoksen juhlallisuus on sisäistynyttä ja kaikkea ulkoista näyttävyyttä kaihtavaa. Jokainen sointu ja jokainen fraasi yhdistää soinnin aineettomuutta ja merkityksen painoa vaikuttavasti muodostaen pienoismaailman, jossa ajan tuntu häviää kiehtovasti.

Illan päänumeroa, Daphnis et Chloé -balettia varten lavelle saapui jokseenkin jokainen Berliinin filharmonikoiden muusikko sekä Berliinin radiokuoro täydessä vahvuudessaan. Ravelin ”kolmiosainen koreografinen sinfonia” onkin säveltäjänsä laajamittaisin teos, jonka suurilukuinen esittäjistö palkkakuluineen tuotti päänvaivaa jo teoksen tilanneelle Sergei Djaghileville. Lisäksi Daphnis et Chloé on jäänyt balettina jossain määrin Debussyn Jeuxin tavoin Stravinskyn Kevätuhrin varjoon.

Onneksi Ravelin mestariteosta kuulee sentään konserttisaleissa aina silloin tällöin. Useimmiten soitetaan Ravelin teoksestaan muokkaamaa toista orkesterisarjaa, joka on käytännössä baletin kolmas osa ilman kuoron osuutta. Baletin alkupuolen musiikista koostettua ensimmäistä orkesterisarjaa ei taas kuulla juuri koskaan. Nyt Berliinissä oli mahdollisuus kuulla Ravelin alkuperäinen balettipartituuri kokonaisuudessaan.

Itse asiassa Daphnis et Chloé on sinfonisemman muotorakenteensa ansiosta jopa omalla tavallaan Kevätuhria soveltuvampi konserttiteokseksi. Siinä missä Stravinsky rakentaa, mestarillisesti kylläkin, musiikkinsa lyhyehköistä jaksoista, Ravel käyttää johtoaihetekniikkaa ja perinteisiä sinfonisia elementtejä tuomaan musiikkiin jatkuvuutta. Muusikoilta teos vaatii virtuositeettia ja kapellimestarilta rakenteen, balanssin ja nopeiden kontrastien hallintaa.

Berliinin filharmonikoilla on pitkä Ravel-perinne. Herbert von Karajan johti erityisesti Daphnis et Chloén toista orkesterisarjaa usein, ja orkesteri levytti säveltäjän keskeisen orkesterituotannon, mukaan lukien koko balettiversion Boulezin johdolla parikymmentä vuotta sitten. Sir Simonin kaudella Ravelia on ollut ohjelmistossa varsin paljon.

Heti hiljaisuudesta pakahduttavaan purkaukseen kasvavassa johdannossa oli selvää, että luvassa on huikea Ravel-elämys. Teoksen edetessä saattoi vain ihailla äärimmäisellä taidolla toteutettuja dynaamisia kontrasteja, kimmeltäviä huilu-, klarinetti-, käyrätorvi- ja viulusooloja sekä hienosti eri väreissä hehkuvia crescendoja. Orkesterin ja kuoron rytminen energia ja tarkkuus olivat kertakaikkisen ihailtavia, ja Sir Simonin kokonaisuuden ja pienimpienkin detaljien taju hakevat vertaistaan.

— Jari Kallio

Berliinin filharmonikot ja Berliinin radiokuoro
Sir Simon Rattle, kapellimestari
Francis Poulenc: Figure humaine
Charles Koechlin: Les Bandar-log (Scherzo des signes), Op. 176
György Kurtág: Petite Musique solennelle en hommage à Pierre Boulez 90
Maurice Ravel: Daphnis et Chloé
Philharmonie, Berliini
La 20. 2. 2016 klo 19.00