Amfion pro musica classica

Category Archives: Arviot

Arvio: Sir John Eliot Gardiner ja Gewandhaus-orkesteri ilahduttivat Baden-Badenissa

Kristian Bezuidenhout, Sir John Eliot Gardiner, Isabelle Faust ja Leipzigin Gewandhaus-orkesteri Baden-Badenin Festspielhausissa. Kuva © Jari Kallio.

Kristian Bezuidenhout, Sir John Eliot Gardiner, Isabelle Faust ja Leipzigin Gewandhaus-orkesteri Baden-Badenin Festspielhausissa. Kuva © Jari Kallio.

Leipzigin Gewandhaus-orkesteria on vaikea olla hämmästelemättä. Tätä hienoa kokoonpanoa ovat vuosisatojen varrella johtaneet niin Felix Mendelssohn, Bruno Walter, Kurt Masur kuin Herbert Blomstedtkin. Seuraava ylikapellimestari, Andris Nelsons, aloittaa kautensa ensi vuonna. Lauantaina Baden-Badenin Festspielhausissa orkesteri esiintyi kuitenkin vakiovierailijansa, periodisoiton veteraanin ja Monteverdi-kuoron perustajan, Sir John Eliot Gardinerin johdolla.

Konsertin avauksena kuultiin Johannes Brahmsin verraton Akateeminen juhla-alkusoitto (1880). Kuten tunnettua, Brahms sävelsi teoksen kiitokseksi kunniatohtorin arvonimestä Breslaun yliopistolle. Säveltäjä johti kantaesityksen tammikuussa 1881. Alkusoitossaan Brahms siteeraa neljää ylioppilaslaulua, Wir hatten gebauet stattliches Haus, Alles schweige, Fuchsenritt ja huipennuksena ainakin suomalaisittain tunnetuimpana Gaudeamus igitur.

Suomalaisorkestereiden ohjelmissa tätä ihastuttavaa teosta ei jostain syystä kuule juuri koskaan. Kyynikko voisi tietysti ajatella olevan luonnollista, ettei moinen kaiken maailman dosenttien ylistys pahemmin soi suomalaisella maaperällä ainakaan nykyisellään, mutta on toivottavaa, että tulevaisuudessa Brahmsin klassikosta innostuttaisiin meilläkin useammin.

Alkusoiton monet levytykset ovat osoittaneet, että tämä näennäisen simppeli ja ilakoiva teos ajautuu yllättävän helposti karille jopa suurten maestrojenkin käsissä joko liiallisen kiirehtimisen tai paisuttelevan paatoksen kautta.

Onneksi Sir John Eliot Gardinerin tapa lähestyä teosta oli kerrassaan ihanteellinen. Perustempo oli sopivan ripeä mutta kuitenkin vailla kiireen tuntua. Soinnin ilmavuus, tarkoin mietityt huipennukset sävytettynä ilahduttavalla kirpeydellä ja hillityllä soinnin majesteetilla saivat erittäin säästeliäällä vibratolla soittaneen Gewandhaus-orkesterin tavoittamaan mitä hienoimman Brahms-soundin. Riemastuttavampaa konsertin avausta voi tuskin kuvitella.

Illan solistinumero oli Felix Mendelssohnin vain neljätoistavuotiaana säveltämä konsertto viululle, pianolle ja orkesterille vuodelta 1823. Nuoren säveltäjän tyyli on välittömästi tunnistettavissa kaikkialla tässä oivallisessa teoksessa, joka kuultiin nyt alkuperäisessä orkesteriasussaan. Yleisemmin teosta soitetaan jousiorkesteriversiona, jonka Mendelssohn laati pian kantaesityksen jälkeen. Alkuperäisversio oli pitkään kadoksissa, mutta 1990-luvulla Englannista löytyneiden puhallin- ja patarumpustemmojen perusteella partituuri pystyttiin rekonstruoimaan. Tämä versio kuultiin ensimmäisen kerran vuonna 1999.

Konserton parissa esiintyi kaksi hiljattain Suomessakin vieraillutta huipputaitajaa. Viulusolistina kuultiin taannoin Armenian filharmonisen orkesterin kanssa Tampereella konsertoinutta Isabelle Faustia ja viime kesän Juhlaviikoilta tuttu Kristian Bezuidenhout soitti piano-osuuden vuoden 1839 Érand-flyygelillään.

Bezuidenhoutin soitinvalinta olikin ihanteellinen. Érandin sointiväri sulautui hienosti yhteen sooloviulun kanssa. Samoin modernia konserttiflyygeliä hillitympi dynamiikka mahdollisti optimaalisen balanssin. Soinnin kirpeys toi musiikkiin herkullista särmää, jota oli myös Isabelle Faustin ihastuttavassa soitossa. Solistikaksikon yhteistyötä oli todellinen ilo seurata niin konserton laajoissa pelkästään solisteille kirjoitetuissa osuuksissa kuin orkesterisäestyksellisissäkin jaksoissa.

Gardinerin ja Gewandhaus-orkesteri tarjosivat solisteille täydellisen tuen. Konserton orkesterijaksot toivat useammankin kerran mieleeni Brahmsin ensimmäisen serenadin, jonka Gewandhaus levytti taannoin hienosti väistyvän ylikapellimestarinsa Riccardo Chaillyn johdolla. Piristävä ja kiehtova konserttovalinta kerta kaikkiaan.

Väliajan jälkeen kuultiin Robert Schumann Es-duurisinfonia (1850-51). Tämä ”Reiniläinen sinfonia” julkaistiin aikoinaan järjestysnumerolla kolme, vaikka se on, jos keskeneräinen Zwickausinfonia sekä Alkusoitto, scherzo ja finaali otetaan huomioon, säveltäjänsä kuudes sinfoninen teos ja samalla sinfoniasarjan päätös, jos d-mollisinfonian revisiota ei oteta lukuun.

Reiniläinen sinfonia on nimensä mukaisesti vuolas sointivirta, jossa Schumannin orkesterinkäyttö on mestarillisimmillaan. Vaikka sinfonia ei ole sanan varsinaisesti ohjelmallinen, on sen alati muuttuvat karakterit helppo assosioida niin Beethovenin kuudenteen kuin Berliozin Fantastiseen sinfoniaankin.

Jo 90-luvulla Orchestre Révolutionnaire et Romantiquen kanssa levytetty sinfoniasykli osoitti Gardinerin taidokkuuden Schumannin verrattoman soittimellisen keksinnän tulkitsijana. Vuosien varrella nämä periodisoiton hyveet vaikuttavat jalostuneen entistä riemastuttavimmiksi.

Vibratosta puhdistettu kuulas jousisointi, tarkoin hiotut puhallinaiheet sekä soitinryhminen antifonaalinen sijoittelu mahdollistivat optimaalisen balanssin eri soitinryhmien välillä. Ykkös- ja kakkosviulujen ohella käyrätorvet oli sijoitettu pareittain orkesterin kummallekin laidalle. Tällä oli huomattava vaikutus kokonaissointiin.

Gardinerin tempovalinnat olivat plastisempia kuin aikoinaan levyllä. Gewandhaus-orkesterin sointi oli mitä ilmeikkäintä ja värikylläisintä kaikkine sävyineen. Sinfonian kokonaismuoto hahmottui jännittävästi ja jokaisesta fraasista sai sekä hienosti mietityn että spontaanin vaikutelman.

Avausosan sointivirrassa orkesteri hehkui täyteläisenä ja silti läpikuultavana. Kekseliäästä scherzosta en muista kuulleeni ilahduttavampaa tulkintaa. Sinfonian kaksi olemukseltaan täysin vastakkaista hidasta osaa muodostivat erityisen vaikuttavan kontrastin. Nicht schnell -andanten sävyt piirtyivät lämpimän pastoraalisina kun taas neljännen osa pelottavan jylhä autius tuntui kurkottavan johonkin sanomattomaan.

Musertavaa pysähdystä seuraava finaali jää usein irralliseksi saarekkeeksi, mutta tuntien Schumanninsa Gardiner rakensi finaalin taitavasti hetki hetkeltä varovaisen toiveikkaasta alusta kohti viimeisten partituurin sivujen tiivistä sinfonista huipennusta vailla rahtustakaan väärää paatosta. Vaikuttava päätös.

Kokonaisuutena lauantai-illan konsertti oli myös hieno osoitus, kuinka hyvin perinteinen alkusoitto-konsertto-sinfonia -kaava voi parhaimmillaan toimia. Ilahduttava kokemus.

— Jari Kallio

Leipzigin Gewandhaus-orkesteri
Sir John Eliot Gardiner, kapellimestari
Isabelle Faust, viulu
Kristian Bezuidenhout, piano

Johannes Brahms: Akateeminen juhla-alkusoitto c-molli, Op. 80
Felix Mendelsdohn: Konsertto viululle, pianolle ja orkesterille d-molli
Robert Schumann: Sinfonia Nro. 3 Es-duuri, Op. 97

Festspielhaus Baden-Baden
Lauantai 14.05.2016, klo 19.00

Arvio: Ensemble Modern toi Steve Reich -harvinaisuuden Hannoveriin

 Steve Reich, kapellimestari Brad Lubman, Ensemble Modern ja Synergy Vocals

Steve Reich, kapellimestari Brad Lubman, Ensemble Modern ja Synergy Vocals

Three Talesin viimeinen näytös. Brad Lubman, Ensemble Modern ja Synergy Vocals

Three Talesin viimeinen näytös. Brad Lubman, Ensemble Modern ja Synergy Vocals

Ensemble Modernin Hannoverin tämänvuotisen Herrenhausen-festivaalin avauskonsertti keskittyi kahdeksankymmentävuotisjuhliaan viettävän Steve Reichin musiikkiin. Ilahduttavassa ohjelmassa oli harvoin kuultu video-ooppera Three Tales (1998-2002) sekä Kronos-kvartetille sävelletty WTC 9/11 (2010).

Reichin ja Ensemble Modernin säännöllinen yhteistyö alkoi reilut parikymmentä vuotta sitten. Kun säveltäjän oma yhtye ei ole enää keikkailut, on Ensemble Modernista tullut merkittävin Reichin musiikkia aktiivisesti esittävä kokoonpano. Yhtye onkin tilannut ja kantaesittänyt useita säveltäjän teoksia, joista tähän saakka merkittävin on juuri Three Tales. Ensemble Modernin tulevan syksyn ohjelmistossa on jälleen uusi tilausteos Pulse.

Valtaosa Reichin tuotantoa on sävelletty erilaisille alle kahdenkymmenen muusikon yhtyeille. Reich käyttää mikrofonivahvistusta mahdollistaakseen soolojousten ja muun yhtyeen, erityisesti lyömäsoitinten välisen balanssin säilyttäen samalla instrumenttien solistisen ketteryyden ja sointivärin.

Neljätoista vuotta sitten Wienin juhlaviikoilla kantaesityksensä saanut Three Tales summaa yhteen Reichin tärkeimpiä sävellystekniiknisiä keinovaroja 60-luvun ääninauhateoksista myöhempään soitin- ja vokaalimusiikkiin saakka avaten samalla uusia kehityssuuntia kohti laajempaa harmonista ja melodista kehittelyä.

Hannoverissa Three Tales kuultiin samalla kokoonpanolla kuin Wienin kantaesityksessä kapellimestari Brad Lubmanin johtaessa Ensemble Modernin ohella Synergy Vocals -lauluyhtyettä. Three Tales on osa dokumentaarista äänimateriaalia soitin- ja vokaalimusiikkiin yhdistävien Reichin teosten sarjaa, joka alkoi Different Trains (1988) -klassikolla ja on sittemmin jatkunut City Lifessa (1995)m taannoisessa WTC 9/11:ssa (2010) sekä Reichin ja videotaiteilija Beryl Korotin ensimmäisessä video-oopperassa The Cave (1989-93).

Three Tales tarkastelee ihmisen ja hänen luomansa teknologian monitahoista ja problemaattista suhdetta kolmen kertomuksen kautta. Ensimmäinen näytös perustuu Hindenburg-zeppeliinin rakentamista ja tuhoutumista käsittelevään arkistomateriaaliin, kun taas toinen näytös, Bikini pureutuu Yhdysvaltain 40- ja 50-lukujen ydinkokeisiin Bikini-atollilla ja niihin liittyvään saarten alkuperäisväestön pakkosiirtoon. Kolmannessa Dolly-näytöksessä puolestaan saavutaan oman aikamme genetiikan ja robotiikan, kloonauksen ja tekoälyn problematiikan pariin.

Hindenburgin ensimmäinen ja neljäs kohtaus perustuvat Lakehurstin onnettomuuden dokumenttimateriaaliin, toinen kohtaus taas kuvaa zeppeliinin rakentamista ja kolmas pohtii aluksen vaikuttavuutta ja probaganda-arvoa arkistomateriaalin kautta. Musiikillisesti neljä kohtausta muodostavat sinfonisen perusrakenteen, jossa ääriosina on kaksi allegroa ja välissä scherzo ja hidas osa.

Mielenkiintoista kyllä, rakenteellisesta selkeydestään huolimatta Hindenburg on kokemuksena Three Talesin epätasaisin. Sen toinen kohtaus on kertakaikkisen nerokas niin musiikillisesti kuin visuaalisestikin. Reich rakentaa neliminuuttisen Nibelung Zeppelin -osan Wagnerin Reininkullan Niebelheim-motiiville. Tätä Alberichin valtakunnan alasinten kalketta Reich käyttää huikeina kaanonmuodostelmina, joita vibrafonit, pianot ja jouset harmonisoivat ja kehittelevät edelleen. Videomateriaali peilaa musiikkia oivallisesti erilaisilla dokumenttimateriaalista poimittujen fragmenttien kekseliäillä kollaaseilla.

Brad Lubmanin johtama Ensemble Modern toteutti osan äärettömän hienosti tavoittaen musiikin lähes aavemaisen tunnelman, joka jatkui myös kolmannen osassa. Tässä haastattelumateriaalille ja arkistofilmeille perustuvassa kohtauksessa huomio kiinnittyi erityisesti jousisoittajiin ja laulajiin, joiden herkullisesti toteuttamat sointivärit ja kromaattiset harmoniat tekivät suuren vaikutuksen. Musiikkiin samplatut kirkonkellojen uhkaavat kumahdukset säestivät videolla Kölnin tuomiokirkkoa ohittavaa Hindenburgia aivan erinomaisen vaikuttavasti.

Mielenkiintoista kyllä, itse onnettomuutta kuvaavat näytöksen avaus- ja päätöskohtaukset eivät yltäneet samaan vaikuttavuuteen. Nissäkin oli toki monia ihailtavia musiikillisia hetkiä, kuten alun kolmiääniset tenorikaanonit, jotka tuovat mieleen Reichin kuulaan Perotinus-vaikutteisen Proverb (1995) -vokaaliteoksen. Samoin onnettomuusfilmin tunnettua toimittaja Herb Morrisonin selostusta on muokattu digitaalisin keinoin varsin vakuuttavasti. Silti jonkinlainen ristiriita tuhoutuvan zeppeliinin visuaalisen järisyttävyyden ja musiikin epädramaattisuuden välille tuntuu jäävän. Tämä lienee tosin ainakin jossain määrin säveltäjän tarkoituskin.

Täyteen kekseliäisyyteensä Three Tales kohoaa kuitenkin seuraavassa Bikini-näytöksessä, jonka musiikillinen muoto perustuu kolmeen pääjaksoon ja näiden sykliseen kehittelyyn kohti vaikuttavaa huipennusta ja codaa. Näytöksen jännitettä rakentaa tehokkaasti myös muuhun musiikilliseen materiaaliin lomittuva lähtölaskenta kohti lopussa koittavaa ydinräjähdystä.

Ensemble Modernin ja Synergy Vocalsin saumatonta virtuositeettia Reichin salamannopeasti tunnelmasta, tekstuurista ja instrumentaatiosta toiseen leikkaavan musiikin parissa saattoi vain ihailla. Brad Lubman piti näytöksen rakenteen tiukasti hallussaan ja kokemuksesta muodostui mitä vaikuttavin. Erityisen mieleenpainuvia olivat jousten hallitsemat Bikini-atollin alkuperäisväestöä ja sen kohtaloita peilaavat jaksot, joiden Cezannen tyyliin muokattu dokumenttimateriaali yhdistyi musiikkiin täydellisesti.

Reich ja Korot kuvaavat ydinräjähdyksen sienipilven sijaan yksinkertaisella hidastetulla kuvamateriaalilla tuhoutuvasta palmurivistöstä sekä lähes staattiseksi hidastuvalla musiikilla, jota seuraa lyhyt coda. Tämä koskettava surumusiikki karttaa kaikkea suureellisuutta ja imelyyttä Reichille ominaiseen tyyliin.

Kolmas näytös, Dolly on uskomaton kokoelma muokattua haastattelumateriaalia, jota laulu- ja soitinyhtye värittää ja kehittelee mitä mielikuvituksellisimmin. Monet Dollyn rakenteet ovat harmonisesti ja kontrapunktisesti Reichin siihenastisen tuotannon kompleksisimpia, ja niillä on ollut vaikutusta säveltäjän myöhempään musiikilliseen ajatteluun, minkä voi huomata niin WTC 9/11:ssa kuin viime vuoden Juhlaviikoilla kuullussa lyömäsoitinkvartetossakin.

Dolly on geeniteknologian, robotiikan ja tieteen etiikan asiantuntijoiden haastattelujen katkelmille perustuva laaja dialogi, joka on musiikilliselta muodoltaan varsin vapaa, ikään kuin reichilainen fantasia. Muokatussa materiaalissa Reich ja Korot ovat tietenkin vaikuttaneet siihen, millaisina haastattelujen sisällöt peilautuvat katsojalle, mutta tekijät ovat pyrkineet kunnioittamaan haastateltaviensa ajattelun lähtökohtia vaikka lopputulos rakentuu ennen kaikkea musiikkiteatterin ehdoilla.

Viimeinen näytös vie kuulijansa henkeäsalpaavalla vauhdilla Dolly-lampaasta ihmisyyden peruskysymyksien kautta tekoälyn ja robotiikan maailmoihin. Musiikki kuljettaa kuulijaa mitä erilaisimmissa maailmoissa alkaen laulusolistien kuulaista osuuksista virtuoosisten lyömäsoitinkuvioiden kautta aina muokatusta puhemateriaalista rakennettuun tiheimpään kontrapunktiin saakka. Kokonaisuudessaan Three Talesin kolmas näytös on Reichin vaikuttavimpia sävellyksiä. Jälleen kerran Ensemble Modern, Synergy Vocals ja kapellimestari Lubman toteuttivat Reichin partituurin monet haasteet kerrassaan ihailtavalla rytmisellä tarkkuudella, puhtaudella sekä vuosien kokemuksen tuomalla varmuudella ja ymmärryksellä.

Dollyn päätyttyä konsertti jatkui suoraan WTC 9/11:n maailmaan. Reichin viisitoistaminuuttinen teos jousikvartetille ja ääninauhalle avaa ikonisia uutiskuvia intiimimmän näkökulman New Yorkin terrori-iskuihin yhdistelemällä nauhoitetussa materiaalissa tavallisten newyorkilaisten haastatteluja pelastuslaitoksen tallenteisiin. Puhekatkelmat muodostavat jousten melodisen materiaalin perustan samoin kuin jo Different Trainsissa.

Kaikkea sentimentaalisuutta karttava WTC 9/11 on vangitseva sävellys, jonka vaikuttavuuden salaisuus on sen tiiviissä ilmaisussa, omintakeisissa, puheenkaltaisissa melodioissa sekä monia Reichin varhaisteoksia laajemmassa ja vapaammassa materiaalin kehittelyssä.

Illan konsertissa WTC 9/11:n viimeisiä sointuja seurasi pitkä hiljaisuus, jonka jälkeen Reich ja muusikot palkittiin pitkillä, innokkailla suosionosoituksilla. Säveltäjä ja kapellimestari saivat tulla kerta toisensa jälkeen lavalle kumartamaan kiitolliselle yleisölle. Reich on todellakin yksi kaikkein kiehtovimmista aikamme säveltäjistä.

— Teksti ja kuvat: Jari Kallio

Ensemble Modern
Synergy Vocals
Brad Lubman, kapellimestari

Steve Reich: Three Tales, WTC 9/11

Pe 13.05. klo 20.00

Kunstfestspiele Herrenhausen
Hochschule für Musik, Theater and Medien, Richard Jakoby Saal
Hannover

Arvio: OAE:n ja Rattlen seikkailu vuoteen 1880

Sir Simon Rattle ja Orchestra of the Age of Enlightenment Royal Festival Hallissa

Sir Simon Rattle ja Orchestra of the Age of Enlightenment Royal Festival Hallissa

Kolme vuosikymmentä sitten perustettu Orchestra of the Age of Enlightenment on yksi aikamme arvostetuimpia periodiorkestereita. Orkesterilla ei ole ylikapellimestareita, vaan se työskentelee tiiviisti useiden kapellimestarien kanssa, joiden tittelinä on principal artist. Heidän joukossaan erityisessä asemassa on Sir Simon Rattle, joka on tehnyt yhteistyötä OAE:n kanssa sen perustamisesta saakka.

Orkesteri on tunnettu kekseliäästä ohjelmistosuunnittelustaan. Perjantai-iltana Lontoon Royal Festival Hallissa OAE ja Rattle palasivat vuoden 1880 Wieniin kolmen samanaikaisesti syntyneen mutta varsin erilaisen teoksen kautta.

Konsertin avauksena kuultiin Johannes Brahmsin Traaginen alkusoitto, Op. 81 (1880). Tämä oli suomalaiskuulijalle erittäin ilahduttava valinta, sillä mielenkiintoista kyllä, Brahmsin klassikkoa kuulee meillä yllättävän harvoin soitettavan.

Alkusoiton synnystä on erilaisia näkemyksiä. Joidenkin mukaan taustalla on Brahmsin suunnitelma säveltää musiikkia Goethen Faustiin, mutta on myös hyvin mahdollista, että alkusoitto perustuu keskeneräiseen sinfoniaprojektiin. Niin tai näin, teos on yksi Brahmsin kiehtovimpia.

Sir Simon Rattle on viime vuosina johtanut paljon Brahmsia, mukaan lukien toissasyksyinen sinfoniasykli Berliinissä. Rattlen Brahmsissa tunnusomaista on ollut läpikuultava sointi, kokonaismuodon verraton hahmotus sekä ilmeikäs rytmiikka. Juuri näistä hyveistä saatiin nauttia myös Traagisessa alkusoitossa.

Avaustahtien iskut kajahtivat kuulaina vailla rahtustakaan siitä painolastista, joka yleensä leimaa romanttisemmin orientoitunutta Brahms-soittoa. Musiikin virratessa eteenpäin kuulija saattoi nauttia Orchestra of the Age of Enlightenmentin periodisoiton ketteryydestä, puhtaudesta ja ilmaisuvoimasta. Läpikuultavat jouset, ilmeikkäät puupuhallinosuudet sekä värikylläisinä hehkuvat vasket muodostivat kiehtovan soundin, joka on juuri tälle orkesterille niin ominainen.

Traagisessa alkusoitossa musiikilliset aiheet kulkevat muodonmuutoksesta toiseen varsin ripeästi edellyttäen sekä hyvin tarkkaa kokonaisuuden hahmottamista että herkkyyttä yksityiskohtien emotionaalisten ja soinnillisten vivahteiden huomioimiseen. Sir Simon Rattlen johdolla OAE:n verrattomat muusikot tarjosivat innostavan Brahms-elämyksen, joka säilyy mielessä pitkään.

Brahmsin klassikon jälkeen kuultiin illan harvinaisuus. Hans Rott (1858-1884) sävelsi lyhyen, traagisen elämänsä aikana joukon omaperäisiä teoksia, jotka törmäsivät kuitenkin rankkaan aikalaiskritiikkiin erityisesti Brahmsin taholta. Rott tuhosi osan käsikirjoituksistaan, mutta kourallinen teoksia kuitenkin säilyi, kuten Gustav Mahlerin suuresti arvostama sinfonia E-duuri (1878-1880), josta Rattle ja OAE olivat poimineet ohjelmaansa jännittävän scherzon.

Rottin scherzo oli todellinen löytö! Alun metsästystorviaiheet vievät ajatukset hetkeksi Anton Brucknerin neljänteen sinfoniaan sekä Carl Maria von Weberiin, mutta musiikki etenee pian maisemiin, jotka ovat ennenkuulumattomia 1800-luvun musiikissa. Silti ne ovat kuulijalle samalla hämmentävän tuttuja ennakoidessaan monin tavoin Mahlerin sinfonista ilmaisua, erityisesti ensimmäisen ja viidennen sinfonian scherzoja.

Rottin tarkoituksellisen kulmikkaat Ländler-rytmit sekä toistuvasti itseironiaan taipuvat vaskifanfaarit ovat kerrassaan nerokkaita, samoin kuin Nachtmusik-trio, joka on kuin etiäinen Mahlerin seitsemännestä sinfoniasta tai jopa Bartókin hitaista osista.

Orchestra of the Age of Enlightenment ja Rattle sukelsivat Rottin maailmaan huikealla omistautumisella saavuttaen vaikuttavan tulkinnan, jossa scherzon koko musiikillinen kirjo peilautui kerrassaan riemastuttavasti. Yleisö otti teoksen välittömästi omakseen. Tätä musiikkia on kuultava pian lisää!

Väliajan jälkeen illan sinfoniana kuultiin Brucknerin kuudes (1879-81), joka sekin on kohtalaisen harvinainen tuttavuus konserttisaleissa. Tämä on sinänsä hämmentävää, sillä A-duurisinfonialla olisi kaikki edellytykset kohota säveltäjänsä suosituimmaksi teokseksi. Sinfonia on muodoltaan klassisen selkeä ja täynnä mieleenpainuvia melodioita. Viisikymmentäminuuttisena se on myös Brucknerin mittapuulla verraten lyhyt teos. Silti kuudes sinfonia on jäänyt ohjelmistosuunnittelussa toistuvasti Brucknerin isompien järkäleiden varjoon. Jopa Otto Klempererin kerrotaan joutuneen taittamaan peistä useaan otteeseen saadakseen johtaa suosikkisinfoniaansa.

Niinpä perjantai-ilta Royal Festival Hallissa olikin aivan erityinen ilo, kun saimme kuulla  Brucknerin harvinaisemman sinfonian periodisoittimin. Aivan ennenkuulumatonta periodiorkesteri-Bruckner ei kuitenkaan ole, sillä ennen Sir Simon Rattlea ja OAE:ta Bruckneria ovat esittäneet periodimusisoiden ainakin Sir Roger Norrington ja Philippe Herreweghe orkestereineen. Kuudennesta sinfoniasta en kuitenkaan tunne aiempaa perioditulkintaa.

Sinfonian alku on mitä mukaansatempaavin. Tunnusomainen jousitremolo johtaa ripeään allegroon, josta kohoaa ensimmäisen osan pääteema, vaskiaihe, jolla on keskeinen rooli koko sinfoniassa. Osan lyyrinen teema puolestaan tarjoaa jousille tilaisuuden säihkyä. Monet puupuhallinten aiheet värittävät musiikkia kekseliäästi.

Adagio perustuu Brucknerille harvinaiseen tapaan tiukasti sonaattimuotoon ollen silti mitä mielikuvituksellisinta musiikkia. Pizzicatojen säestämien puhallinaiheiden avaama scherzo on Brucknerin hienoimpia arvoituksellisuudessaan. Tässä musiikissa fraasien muotoilulla ja sointiväreillä on aivan erityinen merkitys. OAE ja Rattle toteuttivat osan äärettömän hienosti.

Kuudennen sinfonian finaali on mielenkiintoinen vastakohta viidennen sinfonian jättimäisille fuugamuodostelmille. Hidas johdanto käynnistää osan johtaen jälleen vaskipurkaukseen. Muistumat edellisistä osista palaavat mitä yllättävimmissä yhteyksissä lomittuen musiikkiin, joka huipentuu sinfonian avausaiheen paluuseen säteilevässä duuriasussa. Rattlen ja orkesterin tulkinnassa ihastuttavinta oli se luonnollisuus, jolla tämä niin helposti fragmenteiksi pirstoutuva musiikki eteni avaustahdeista viimeisiin sointuihin saakka. Royal Festival Hallin yleisön raikuvat suosionosoitukset olivat hyvin ansaitut.

— Jari Kallio

Orchestra of the Age of Enlightenment
Sir Simon Rattle, kapellimestari

Johannes Brahms: Traaginen alkusoitto, Op. 81
Hans Rott: Scherzo E-duurisinfoniasta
Anton Bruckner: Sinfonia nro 6 A-duuri

Pe 22.4.2016, klo 19.00
Royal Festival Hall
Southbank Centre
Lontoo

arvio: Daniel Barenboim Tukholman konserttitalossa 16.4.2016

Daniel Barenboim on tuskin kenenkään pianofanaatikon top ten -listalla. Vaikka hänen levytyksensä Mozartin pianokonsertoista on klassikko ja monet muutkin 1960-70-lukujen levyistä ovat hyviä, esimerkiksi lukuisat Beethovenin sonaatit, on vuosikymmeniä jatkunut menestyksekäs orkesterinjohtajan ura vähentänyt Barenboimin pianon ääressä viettämiä tunteja ja monet katsovatkin hänen olleen jo pitkään ensisijaisesti kapellimestari. Barenboim ei nuorenakaan ollut teknillisessä mielessä, mikäli tekniikka käsitetään suppeasti mekaanisena taituruutena, esimerkiksi ystävänsä Martha Argerichin kanssa samalla tasolla, puhumattakaan monista nuoremman polven pianisteista. Edellä mainitut ajatukset muistaen olin tyytyväinen, kun ennakkomainonnassa säveltäjiksi oli nimetty ”mm. Beethoven ja Schubert”, eli säveltäjiä, joiden musiikki ei viisaasti valittuna tarvitse briljanttia mekaanista taituruutta. Ensimmäinen yllätys odotti konserttiohjelman ostaessani: Beethoven ja Schubert olivat ohjelmassa, mutta toinen puoli sisälsi Chopinin ensimmäisen balladin op. 23; Lisztin Funérailles´n ja ensimmäisen Mefisto-valssin. Ei todellakaan mitään yli seitsemänkymppisen papparaisen jäähdyttelymusiikkia!

Konsertin alkunumero Beethovenin 32 muunnelmaa c-molli, WoO 80 poistivat nopeasti epäilykset Barenboimin soittokunnosta: eri muunnelmien karaktäärit tulivat hienosti esille ja etenkin hiljaisemmat ja lyyrisemmät muunnelmat olivat kauniisti ja herkästi toteutetut. Muunnelmia seurannut Schubertin c-molli-sonaatti D. 958 ei jostain syystä kuulu suosikkeihini ja ehkä siksi en ihan innostunut Barenboimin tulkinnasta. Silti hän soitti etenkin kolme viimeistä osaa onnistuneesti, jos ensimmäinen osa olikin soinnillisesti paksuhko. Huomiota kiinnitti pedaalin toisinaan hyvinkin runsas käyttö, jolloin harmoniat sekoittuivat, toisinaan taas Barenboim soitti kokonaan ilman pedaalia. Barenboim halusi ilmeisesti paikka paikoin alleviivata soittimensa bassopuolen soinnikkuutta poimimalla Schubertissa esiin aika yllättäviäkin melodia-aiheita matalasta rekisteristä. Kaiken kaikkiaan ensimmäinen puoli jätti akustisesti hieman sumean kuvan. Etenkin pianon keskirekisteri tuntui aika ajoin yllättävän epämääräiseltä. Barenboim soitti itse suunnittelemallaan flyygelillä, joka hänen mukaansa muistuttaa soinniltaan ja kosketukseltaan enemmän 1800-luvun aikakauden soittimia verrattuna moderniin konserttiflyygeliin (vaikka soitin onkin pääasiassa koostettu Steinwayn valmistamista osista). Oliko akustinen sumeus sitten flyygelin vai salin akustiikan vika vai molempien, mene ja tiedä.

Toinen puoli sisälsi konsertin toisen ja samalla suurimman yllätyksen: Chopin- ja Liszt-osasto olivatkin illan parasta antia. Barenboimia voi tuskin pitää etabloituneena Chopin-soittajana ja ensimmäinen balladi on yhtenäisyyden kannalta ehkä vaikein Chopinin neljästä balladista. Eikä teknisesti todellakaan helppo. Barenboim piti teoksen alusta alkaen koossa, sointi oli kaunis ja tasapainoinen ja tekniset vaikeudet hän selvitti suureen tyyliin: ei aina täysin oikein, mutta tavalla, jota kuuntelee koska tahansa mieluimmin, kuin nuottitäydellistä kilkutusta, jota suurempi osa nuoremman sukupolven pianisteista edustaa. Dramaattiset nousut olivat suuria ja taitavasti rakennettuja ja vasta niissä tajusi, että Barenboim tuskin koskaan löi pianon ääntä rikki suurimmissakaan fortissimoissa ja silti fortissimot tuntuivat suurilta ympäristöönsä verrattuna. Piano ja forte ovat voimakkuudeltaan suhteellisia, sanoi jo Claudio Arrau aikoinaan.

Funérailles ei ollut mikään kaukainen surumielinen hautajaissaattue, vaan alun kuolinkellot soittivat korviahuumaavasti sanomaansa ja lopussa hevoset laukkasivat jylyllä, joka hautasi kaiken muun alleen. Mefisto-valssi saattoi konsertin hurjaan päätökseen. Barenboim syöksyi paholaismaisen tanssin pyörteisiin mitään säästelemättä ja selviytyi voittajana vain pieniä sivuaskelia ottaen. Olipa esitys!

Oma juttunsa on Barenboimin esiintyminen. Olen ollut sattumalta kuukauden sisällä kolmen suuren pianistin konsertissa ja heidän lavaesiintymisensä ovat kuin eri maailmasta: Martha Argerich tuli Berliinissä lavalle suurin piirtein Mischa Maiskyn vetämänä, vaikka konsertin kuluessa Argerich silminnähden rentoutui ja jopa hymyili hämillään konsertin loppupuolella yleisön villiintyessä. Grigori Sokolov vaikutti Pietarissa tapansa mukaan siltä, kuin yleisön kohtaaminen olisi yhtä tuskaa. Vaikka yleisö hurrasi ja tömisteli korviahuumaavasti ja Sokolovilla oli vaikeuksia ottaa mukaansa kaikki kukat, jotka hänelle ojennettiin, ei häntä paljon naurattanut ja kumarrukset olivat lähinnä jäykkiä nyökkäisyjä sinne tänne. Barenboim oli toista maata: tuskin olen koskaan nähnyt klassisen musiikin esiintyjän kumartelevan, hymyilevän ja ottavan yleisöä haltuunsa lähes rock-tähden elkein – joku voisi jopa väittää Barenboimin kosiskelevan yleisöä. Ja harvoin olen nähnyt yleisön nousevan seisomaan ja hurraamaan jo konsertin ensimmäisen puolen lopuksi. Barenboimille esiintyminen ja musiikin välittäminen ei ole suurta tuskaa. Se on elämäntehtävä ja silminnähden mieluinen tehtävä.

Jos odotat konsertilta virheettömyyttä, mekaanista täydellisyyttä ja laskelmoituja erikoisuuksia, sinun on parasta olla menemättä Barenboimin konserttiin ja pysytellä kotona CD-soittimen ääressä. Mutta jos haluat kuulla yhtä aikakautemme merkittävimmistä muusikoista, kokea matkan spontaanin musiikin tekemisen maailmaan ja lähteä konsertista hymyssä suin, sinun on paras katsoa, missä Barenboim esiintyy seuraavaksi. Hänenlaisiaan pianisteja ei enää ole monta – eikä kauan.

— Ville Urponen

 

Arvio: Lontoon sinfoniaorkesterin huumaava apokalypsi Pariisin Philharmoniessa

 

Couleurs de la Cité Céleste: Pierre-Laurent Aimard, Sir Simon Rattle ja Lontoon sinfoniaorkesteri

Couleurs de la Cité Céleste: Pierre-Laurent Aimard, Sir Simon Rattle ja Lontoon sinfoniaorkesteri

Philharmonien arkkitehtuuria

Philharmonien arkkitehtuuria

Sir Simon Rattle on kasvattanut Bruckner-ohjelmistoaan vähitellen. Seitsemättä sinfoniaa hän johti jo Birminghamissa, neljäs ja yhdeksäs taas on kuultu Berliinissä. Kahdeksas sinfonia on ollut vuorossa Lontoon sinfoniaorkesterin tämänviikkoisella kiertueella, ja ensi viikolla kuudes sinfonia liittyy joukkoon Rattlen johtaessa Orchestra of the Age of Enlightenmentia.

Brucknerin kahdeksas sinfonia (1884-1887, uudistettu 1890) on yksi kaikkein järkälemäisimmistä teoksista kantaohjelmistossa. Neliosainen sinfonia on noin 80-minuuttinen, ja Bruckner käyttää valtavaa orkesteria, johon kuuluvat mm. Wagner-tuubat ja kolme harppua sekä suuri jousisto.

Johtuen sinfonian mittasuhteista ja huikeasta emotionaalisesta voimasta sille on vaikeaa löytää sopivaa seuralaista konserttiohjelmaan, sillä kahden järkäleen pakottaminen samaan iltaan ei ole järkevää, kun taas kevyempi teos jää helposti sinfonian varjoon.

Olivier Messiaenin Couleurs de la Cité Céleste (1963), ilmestyskirjallinen visio pianolle, puhaltimille ja lyömäsoittimille osoittautui täydelliseksi valinnaksi. Vaikka Messiaen käyttää pienempää orkesteria ja tiiviimpää ilmaisua, ei tämä kuusitoistaminuuttinen häivähdys tuonpuoleisesta kalvennut Brucknerin jättiläisen rinnalla.

Yvonne Loriod’n ja Pierre Boulezin Donaueschingenissä kantaesittämä teos oli Pariisin Philharmoniessa mitä erinomaisimmissa käsissä. Solistina kuultiin Pierre-Laurent Aimardia, joka on tunnetusti aikamme merkittävimpiä Messiaen-spesialisteja, kuten Sir Simon Rattlekin. Lontoon sinfoniaorkesterin puhaltajat ja lyömäsoittajat puolestaan olivat kertakaikkisen kotonaan teoksen hehkuvien sointivärien ja mielikuvituksekkaiden rytmien maailmassa.

Messiaenin rytmiikka vaatii aivan erityistä tarkkuutta samoin kuin sointiväri, jossa puhtaudella on tavallistakin olennaisempi merkitys. Mutta avainasemassa on kuitenkin kokonaisrakenne, sillä ilman sen kestävää kaarta musiikki pelkistyy helposti irrallisiksi hetkiksi vailla jatkuvuutta.

Kokeneina tulkitsijoina Aimard ja Sir Simon antoivat musiikille erinomaisen kokonaismuodon kiinnittäen samalla huomiota pienimpiinkin soinnillisiin yksityiskohtiin. Ilmestyskirjan näyt Kaikkivaltiaan valtaistuinta ympäröivästä sateenkaaresta, seitsemästä tuomion enkelistä sekä Uuden Jerusalemin majesteetista peilautuivat tässä mukaansatempaavassa soivassa fantasiassa mitä vaikuttavimmin.

Lyhyen tauon jälkeen Philharmonien lava täyttyi ääriään myöten orkesterin valmistautuessa Brucknerin sinfonioiden sinfoniaan, josta kuultiin Robert Haasin vuoden 1939 editio, joka on yhdistelmä sinfonian uudistetun 1890 version käsikirjoitusta ja alkuperäistä partituuria vuodelta 1887.

Jo jousten avaustremolo sekä ensimmäiset puhallinaiheet herättivät raikkaudellaan. Rattlen lähestymistavassa oli havaittavissa sukulaisuutta Pierre Boulezin vuoden 1996 näkemyksen kanssa. Ripeähköt tempot, huolellisesti muotoillut fraasit ja ilmeikäs rytmiikka saivat kuulijan välittömästi valtaansa. Ensiosan psykologinen arkkitehtuuri oli oivallisen kohdallaan ja jännite säilyi arvoitukselliseen päätökseen saakka.

Lyhyen henhähdystauon jälkeen scherzo pyyhkäisi pakottavasti mukaansa. Kuultiin henkeäsalpaava yhdistelmä jylhyyttä, demonisiutta ja mystiikkaa. Rattlen johdolla osan alati vaihtuvat sävyt piirtyivät LSO:n soinnissa täydellisesti.

Laaja Adagio on yksi sinfoniakirjallisuuden vaikuttavimpia ja vaativimpia. Kuin varkain vaihtuvat tunnelmat sekä osan laaja sinfoninen kaari asettavat tulkinnalle suuria vaatimuksia, jotka orkesteri ja Sir Simon selvittivät mitä hienoimmin. Wagner-tuubien vaikuttavat osuudet ansaitsevat erityiskiitokset. Ei ihme, että osa kirvoitti innostuneet väliaplodit.

Mikään tähän asti kuultu ei kuitenkaan valmistanut finaaliin, tuohon sinfoniakirjallisuuden kenties järisyttävimpään luomukseen. Osan avaus on yksi majesteetillisimpia hetkiä kaikessa musiikissa. Jouset ja patarummut herättävät huikean allegron, jonka päälle vaskien vaikuttavat kulut kohoavat, kunnes trumpettien fanfaariaihe täydentää soinnin mitä jylhimpään loistoon.

Kiehtovaa on, että avausaiheen elementtejä kuullaan läpi finaalin, mutta varsinaista kertausta ei ole, vaan musiikki on jatkuvassa muutostilassa ja dialogissa osan muun materiaalin kanssa muodostaen huikean sinfonisen seikkailun, jonka Lontoon sinfoniaorkesteri toteutti Sir Simonin johdolla huumaavan innostavasti. Loppuhuipennuksen jälkeinen hetken hiljaisuus ennen yleisön puhkeamista ansaittuihin suosionosoituksiin oli täydellisen vaikuttava hetki. Verraton elämys!

— Teksti ja kuvat: Jari Kallio

Lontoon sinfoniaorkesteri
Sir Simon Rattle, kapellimestari
Pierre-Laurent Aimard, piano
Philharmonie de Paris
Tiistai 12.4.2016, klo 20.30
Olivier Messiaen: Couleurs de la Cité Céleste
Anton Bruckner: Sinfonia nro 8 c-molli