Category Archives: Arviot

Ferruccio Busoni noin v. 1895.

Ferruccio Busonia (1866-1924) kuulee säveltäjänä niin harvoin, että jokainen hänelle omistettu konsertti on aivan erityinen ja kannatettava tapahtuma. Lisäksi nyt oli hyvänä syynä 150-vuotismuisto. Busoni-fanien ei tarvitse panna pahakseen, vaikka hänen ystävänsä Jean Sibelius kirjoittikin salaisessa päiväkirjassaan: ”Miten harmaata ja ikävää. Miksi ihmeessä tuo nerokas pianisti haluaa esiintyä säveltäjänä?” Sibeliuksella oli täysi syy olla kiitollinen Busonille, joka tuki häntä kapellimestarina ja pelasti Jannen tämän Sturm und Restaurang -kierteestä Berliinistä 1889. Vaikka Sibelius oli vuoden vanhempi, oli Busoni hänelle kuin isoveli.

Busonin ongelma säveltäjänä ei ollut se, ettei hänellä olisi ollut omaa tyyliä vaan se, että hän ei keksinyt onnistuneita teemoja ja sisältöjä. Siksi hänen teoksissaan on niin paljon toisten säveltäjien parafraaseja ja hän joutui kierrättämään kaiken oman musiikkinsa lopulta oopperaansa Doktor Faust. Lähes kaikki tänä iltana kuultu musiikki oli myös muodossa tai toisessa päätynyt siihen. Kuulin tuon Busonin viimeisen teoksen Bolognan Teatro comunalessa 1985. Antony Beaumont oli säveltänyt siihen uuden lopun. Sittemmin kutsuin Beaumontin, Busonin elämäkerturin vierailemaan myös laitokselleni Helsinkiin. Häntä kiinnosti erityisesti Busonin ja Sibeliuksen kirjeenvaihto, jota Erik Tawaststjerna ei antanut Beaumontin käyttöön, sillä Tawaststjernan Sibelius-biografian viimeinen nide oli vielä ilmestymättä.

Harvinaisen sateisena ja myskyisänä syyskuun iltana oli mukavaa istua tässä konsertissa seuranani professori Matti Klinge ja hänen puolisonsa Marketta. Hieman ihmettelimme yhdessä otsaketta Busoni anno 150 – tarkoittiko se ennen vai jälkeen Kristuksen? Ja antoisa ohjelmateksti oli vain englanniksi, ollaanhan nyt sentään Suomessa. Joka tapauksessa konserttiin oli koottu rivi erittäin eteviä nuoria muusikkoja ja ohjelma oli laaja otos Busonin eri kausien tuotannosta.

Kultaselle on variaatiosarja suomalaisesta kansanlaulusta BV237 sellolle ja pianolle. Jos haluaa nähdä, millainen oli alkuperäinen sävelmä, voi katsoa D. Hahlin kokoelmasta Ylioppilaslauluja 1871. Mutta Busoni käytti samaa melodiaa myös Finnische Balladessaan ja sen alkuperäksi olen aina luullut uskonnollista sävelmää Täällä Pohjantähden alla ompi kotimaani… Oli jännittävää verrata näitä kahta sovitusta, hyvin erilaisia. Sellolla variaatiot tulkitsi sangen ilmeikkäästi Lukas Stasevskij; hän on armoitettu kamarimuusikko, joka kuuntelee partneriaan; pianon ääressä oli varsinainen Busoni-Liszt spesialisti Risto-Matti Marin.

Seuraavaksi kuultiin Kammer-Fantasie über Carmen, tuulahdus 1800-luvun oopperaparafraasien maailmasta. Justas Stasevskin soittoa luonnehtii ehdoton tarkkuus ja selkeys vaikeissa kuvioissa, harkittu kokonaismuoto ja hyvä maku. Joskin hän joutui astumaan sen rajoille ehkä luonteensa vastaisesti, kun alkaa Toreadorin aaria, jonka banaalisuuteen voi vain heittäytyä ja antaa sen anteeksi Busonille. Justas Stasevskin sointi on hienostunut, tekniikka on loistokasta; hänen kannattaisi näillä hyveillä levyttää tulkintojaan pianokirjallisuuden virtuoositeoksista.

En ollut kuullut aiemmin Busonin Goethe-lauluja. Busonihan häilyy aina italalaisen ja saksalaisen kulttuurin välillä. Laulut olivat ehdottomasti kuulemisen arvoisia ja ne tulkitsi varsin elävästi ja dramaattisesti Samuli Taskinen, myös tekstin tulkinta oli vivahteikasta ja laulajan eläytyminen niiden vaihteleviin, koomisiinkin tunnelmiin oivallista. Hän on ehdoton kyky; professori Klinge oli samaa mieltä. Pianisti Jacob Lidåkra jatkoi sitten Sonatina secondalla, joka on Busonin tunnetuimpia pianoteoksia. Sen pääaihetta, pisteellistä marssiteemaa hän käytti sitten Doktor Faustissa johtoaiheena Drei Studenten aus Krakau. Lidåkra soittaa kädet hyvin tiiviistä klaviatuurissa vähäisillä eleillä, mutta erittäin tarkasti ja oikein tulkiten.

Niinikään viulusonaatti op 36a e-molli oli uusi tuttavuus itselleni. Hyvin omituinen teos muodoltaan, mutta rikas sisällöltään. Siinä oli kaikkia Busonin tyylilajeja, italialaisuutta tarantellan muodossa, saksalaisuutta fuugana, suuria nousuja, teemojen paluita, erityisesti avaavan koraaliteeman. Mutta elääkseen teos tarvitsee erinomaiset tulkit ja ne löytyivätkin viulisti Pasi Eerikäisestä, joka soitti hyvin tasapainoisesti ja strukturaalisesti sekä pianisti Emil Holmströmistä, joka puolestaan on superintelligentti muusikko, onko hän jopa liian älykäs pianistiksi? Joka tapauksessa hänellä on ilmiömäinen ja monissa yhteyksissä aiemmin todettu kyky elävöittää ja dramatisoida erityisesti vaikeaa avantgardemusiikkia. Hänen muusikon kykynsä ja arsenaalinsa on valtava. Hän myös lähtee musiikin sisältämästä ideasta, mikä on ainoa tapa soittaa suurten romantikkojen teoksia.

Valitettavasti jouduin poistumaan väliajalla, koska seuraavana päivänä laitoksellani oli tärkeä väitöstilaisuus Erik Bergmanin musiikista. Pahoittelen erityisesti, etten kuullut kahden pianon harvinaisempaa versiota Fantasia contrappuntisticasta, joka on Busonin pääteos pianolle. Mutta se tulee ke skiviikkona 5.10. klo 19.03 radiosta. Olen varma, että se oli loistava kahden sellaisen pianistin kuin Risto Matti Marinin ja Emil Holmströmin käsissä.

— Eero Tarasti

Ferruccio Busoni Anno 150

Musiikkitalo, Camerata-sali, torstai 29.9.

Lukas Stasevskij, sello
Samuli Taskinen, baritoni
Pasi Eerikäinen, viulu
Justas Stasevskij, Emil Holmström, Olli Mikkonen, Raymond Shon, Risto-Matti Marin, Jacob Lidåkra, piano

Haydnin Vuodenajat-oratorio soi perjantaina Musiikkitalossa Hannu Linnun johdolla. Kuva © Jari Kallio.

Radion sinfoniaorkesteri ja ylikapellimestari Hannu Lintu tekivät mitä oivallisimman ohjelmistovalinnan Joseph Haydnin harvakseltaan soitetun Vuodenajat-oratorion (Die Jahreszeiten, 1799-1801) kohdalla. Toisin kuin huippusuosittu Luominen (Die Schöpfung, 1796-98), Haydnin viimeinen suurteos Vuodenajat etsii vielä paikkaansa kantaohjelmistossa.

Vuodenaikojen saattaminen Luomisen varjosta Haydn-ohjelmiston ytimeen on kaikin tavoin kannatettava päämäärä, sillä kyseessä on säveltäjänsä kenties nerokkain teos, jonka elämän kierron kuvauksessa tiivistyy koko valistuksen ajan henki kerrassaan ainutlaatuisella tavalla.

Vuodenaikojen libretto on Luomisen tavoin Gottfried van Swietenin käsialaa. Sen taustalta löytyy James Thomsonin laaja ja aikanaan äärettömän suosittu runoelma The Seasons (1726-1730). Vaikka van Swietenin libreton kirjallisista ansoista voidaan osin kiistellä, kirvoitti se kuitenkin Haydnin musiikillisen keksinnän huippuunsa. Kokonaisuutena Vuodenajat on teos, joka herättää yhtäältä monia ajatuksia ja jonka parissa toisaalta viihtyy niin kertakaikkisen mainiosti.

Perjantaina Musiikkitalossa Vuodenajoista kuultiin sen suositumpi, saksankielinen editio. Van Swieten laati libretostaan myös englanninkielisen version, josta tuli kuitenkin varsin epäidiomaattinen, eikä sillä olekaan ollut sanottavampaa suosiota. Viime kesänä ensimmäisen kerran kuultu Paul McCreeshin toimittama täysin uusi englanninkielinen editio sen sijaa tarjoaa varteenotettavan esitysvaihtoehdon.

Hämmentävää kyllä, olen onnistunut nyt kuulemaan Vuodenajat konserteissa kuluvan vuoden mittaan peräti neljästi. Sir Simon Rattle johti teoksen keväällä Lontoossa ja Münchenissä, McCreesh puolestaan kesällä Wrocławissa. Eilen musiikkitalossa istuessani mietin, kuinka riemastuttavaa onkaan kohdata tämä teos myös Suomessa.

Ilahduttavan erilaisia ovat olleet kaikki nuo kohtaamiseni. Linnun ja RSO:n näkemyksessä korostuivat selkeät musiikilliset linjat. Haydnin musiikin kuvailevia karaktereja tuotiin esiin usein hillitysti, laajempia kokonaisuuksia kunnioittaen. Vaikka tunnustankin oman mieltymykseni rönsyilevämpää ja rehevämmin kuvailevaa Haydn-perinnettä kohtaan, on kuitenkin sanottava, että Linnun näkemys oli omiaan ohjaamaan kuulijan huomiota musiikkinumeroihin kokonaisuuksina. Lisäksi huomionarvoista on, että illan edetessä musiikki tuntui saavan aina rikkaampia sävyjä teoksen edetessä. Tämä oli kokemuksena erityisen miellyttävä.

Continuoryhmän illan konsertissa muodostivat sello ja cembalo. Yhdistelmää kuulee usein Haydnin teoksissa, vaikka tarkalleen ottaen fortepiano olisi kaiketi periodimusisoinnin näkökulmasta optimaalisin valinta sellon rinnalle. Eipä silti, kyllä tätäkin yhdistelmää varsin tyytyväisenä kuunteli.

Illan solisteista Helena Juntunen ja Topi Lehtipuu olivat riemastuttavia niin sooloissaan kuin yhteisissä numeroissaankin. Baritoni Neal Davies on toki erinomainen laulaja hänkin, mutta mielikuvani erityisesti Florian Boeschista tässä roolissa on aiempien konserttikokemusteni pohjalta niin vahva, että se jossain määrin jätti Daviesin sinänsä mainion tulkinnan varjoonsa.

Tapani Länsiön valmentama Musiikkitalon kuoro teki erinomaista työtä vaativan osuutensa parissa rempseästä juomalaulumeiningistä aina hienostuneimpaan polyfoniaan.

Vuodenajat alkaa kevään voimallisella murtautumisella talven mahdin läpi. Tämä orkesterijohdanto sekä sitä seuraava avauskuoro Komm, holder Lenz kaappasivat kuulijan hienosti mukaansa. Kuin huomaamatta oltiinkin kohta jo Kevään päätöskuorossa, niin oivallisesti kuulija uppoutui Haydnin maailmaan.

Kesän alussa kuullaan yksi Vuodenaikojen vaikuttavimmista kehityslinjoista. Sumuisen aamuyön hämyistä kirkastuu vähitellen kesäpäivän alku. Haydnin säveltämä auringonnousu Sie steigt herauf, die Sonne ja sitä seuraava ylistyskuoro muodostavat yhden oratorion hienoimmista tuokiokuvista. Toinen vaikuttava kokonaisuus on myrsky, jonka uhkaavat enteet kaukaisine ukkosineen ja ensimmäisine sadepisaroineen saivat kuulijan pidättämään henkeään. Lintu, orkesteri ja solistit rakensivat jännitteen äärettömän tehokkaasti. Kuoron liittyminen myrskyn pauhuun oli illan vaikuttavimpia hetkiä.

Värikkäin Haydnin vuodenajoista on, kuinkas muuten, Syksy, joka on tulvillaan toinen toistaan mainiompia musiikillisia ideoita. Juntusen ja Lehtipuun duetto Ihr schönen aus der Stadt, kom her sai varsin hienon tulkinnan. Hurmaava oli myös baritonin Seht auf die breiten Wiesen hin metsästyskoirineen, vaikka fagotin osuus jäikin kohdakkoin jossain määrin orkesterin kätköihin.

Metsästyskuoro Hört, hört das laute Getön oli yksi illan ehdottomista huippuhetkistä. Vaikka RSO lähtikin jahtiin vain kahdella cornistilla, täytti näiden riemuisa pauhu Musiikkitalon soivan tilan kerrassaan nautittavasti. Kontrafagotin, muiden vaskien ja lopulta koko orkesterin sekä kuoron liittyessä mukaan saatiin aikaan huikea seikkailu, jonka rempseää tunnelmaa jatkoi vielä riehakas viinin ylistys, Juchhe! Juchhe! Der Wein ist da. Näiden numeroiden äärellä heltyi kyllä paatunein tosikkokin.

Vuodenaikojen vaikuttavin kontrasti kuullaan siirtymässä Talveen, jonka johdantoa en voi olla kuulematta etiäisenä Wagnerin Tristanin preludista. Tässä musiikissa Linnun tulkinta oli kaikkein hienoimmillaan. Äsken ilakoinut musiikki kääntyikin nyt itseensä tummasävyisenä ja pohdiskelevana.

Talven musiikkinumeroissa vuorottelevat kiintoisasti syvät katoavaisuuden pohdinnat ja takkatulen ääressä kerrotut hauskat sattumukset. Loppukuoro kurkottaa kuolevaisuuden yli tuonpuoleiseen ja jatkuvuuteen, uuteen kevääseen. Kokonaisuutena Talvi on Vuodenaikojen kenties haasteellisin osa, joka jää helposti kolmen edellisen osan väriloiston varjoon. Näin ei kuitenkaan käynyt nyt, vaan Linnun näkemys kantoi hienosto läpi näiden vaihtelevien maisemien.

Radion sinfoniaorkesterin Vuodenajat oli erinomainen kulttuuriteko, jonka soisi herättävän laajemminkin kipinää tämän hurmaavan teoksen juurruttamiseksi osaksi konserttiperinnettämme.

— Jari Kallio

Radion sinfoniaorkesteri
Hannu Lintu, kapellimestari

Helena Juntunen, sopraano
Topi Lehtipuu, tenori
Neal Davies, baritoni

Musiikkitalon kuoro
Tapani Länsiö, kuoron valmennus

Joseph Haydn: Vuodenajat, Hob. XXI: 3

Musiikkitalo, Helsinki
Pe 30.9.2016, klo 19.00

Royal Philharmonic Orchestra ja ylikapellimestari Charles Dutoit Tampere-talossa maanantaina

Seitsemänkymmentävuotisjuhlakiertueensa puitteissa Royal Philharmonic Orchestra ja ylikapellimestari Charles Dutoit vierailivat maanantai-iltana Tampere-talossa. Tuomisinaan tällä Sir Thomas Beechamin perustamalla lontoolaisorkesterilla oli vahvasti kantaohjelmistoon ankkuroituva kokonaisuus.

Konsertin avasi Felix Mendelssohnin verraton Hebridit-alkusoitto, Op. 26 (1830-32). Tämä säveltäjän vuoden 1829 Skotlannin-matkalla innoituksensa saanut alkusoitto on yksi Mendelssohnin rakastetuimpia teoksia. Royal Philharmonic Orchestraa kuunnellessa oli jälleen helppo muistaa, miksi.

Mendelssohnin teemat, lämpöä hehkuva orkestraatio ja musiikin pakottomasti etenevä virta saivat Dutoit’n ja orkesterin tulkinnassa erityisen puoleensavetävän soivan asun. Ilahduttava avausnumero kerrassaan!

Hebridien jälkeen ohjelma jatkui Wolfgang Amadeus Mozartin Es-duurisinfonialla, KV 543 (nro 39). Kuten tunnettua, KV 543 on ensimmäinen kolmesta kesällä 1788 sävelletystä sinfoniasta, joista tuli Mozartille tämän sävellysmuodon päätöstrilogia. Näiden kolmen teoksen synnystä ja säveltäjän aikomuksista niiden suhteen on verraten vähän tietoa, mutta laajalti spekulaatiota.

Viime vuosien aikana on ollut verraten yleistä esittää näitä kolmea teosta yhdessä. Näin teki erityisesti Nikolaus Harnoncourt, joka oli vakuuttunut teosten läheisestä sukulaisuudesta siinä määrin, että hän piti näitä Mozartin viimeisiä sinfonioita yhtenä laajana teoksena.

Harnoncourtin logiikalle on helppo löytää tukea sinfonioiden olemusta tarkastelemalla. On huomattavaa, että vain Es-duurisinfoniassa on selkeä johdanto, ja ainostaan C-duurisinfoniassa varsinainen finaali. Nämä ovat toki kovin pintapuolisia huomioita, mutta Harnoncourt perustelikin näkemystään syvällisemmin teosten välisten temaattisten ja harmonisten siteiden kautta. Niin tai näin, Mozartin viimeisiä sinfonioita esitetään toki edelleen sujuvasti myös yksittäin.

Tampere-talossa kuultiin Dutoit’n johdolla varsin perinteinen Mozart-tulkinta. Musiikki eteni sulavasti ja vaivattomasti, kenties turhankin kanssa. Ainakin periodimusisointiin tottunein korvin kuultuna Es-duurisinfonia vaikutti kovin pehmeältä. Orkesteri soi kyllä varsin kauniisti ja tasapainoisen täyteläisesti, mutta musiikki ei silti tehnyt erityisen syvää vaikutusta.

On toki sanottava, että Dutoit’n tulkinnassa oli monia hyveitäkin. Fraasit oli muotoiltu huolellisesti ja soitinryhmien balanssi oli kauttaaltaan varsin hienosti kohdallaan. Finaalissa ote musiikkiin tuntui voimistuvan, ja tämä osa olikin jo varsin nautittavaa musisointia. Tiedä sitten, olenko liian tottunut kuulemaan Mozartin viimeisiä sinfonioita yhdessä, mutta väliajan sijaan olisin kovin mieluusti jatkanut iltaa g-mollisinfonialla.

Väliajan jälkeen luvassa oli yksi sinfoniakirjallisuuden järkäleistä, Johannes Brahmsin ensimmäinen sinfonia (1854-76). Brahms kamppaili c-mollisinfoniansa kanssa kahden vuosikymmenen ajan etsien ulospääsyä Beethovenin pitkän varjon alta. Lopulta tämän prosessin kautta syntyi yhtäältä traditiotietoinen, toisaalta eteenpäin katsova mestariteos.

Tässä musiikissa Dutoit ja Royal Philharmonic Orchestra olivat ehdottomasti kotonaan. Dutoit rakensi Brahmsinsa suoraviivaisen selkeästi vailla itsetarkoituksellista kikkailua tai turhaa paisuttelua. Hänen tulkinnassaan oli voimaa ilman sitä paatosta, joka on monesti Brahms-soiton riesana. Orkesteri soi kauttaaltaan hienosti, ja tuloksena oli mitä ilahduttavin sinfoniakokemus.

Kansainväliset orkesterivierailut näyttävät vakiintuneen osaksi Tampere-talon toimintaa. Mielenkiinnolla odotan, millaista tarjontaa tulevaisuus tuo mukanaan.

— Jari Kallio 

Royal Philharmonic Orchestra
Charles Dutoit, kapellimestari

Felix Mendelssohn: Hebridit-alkusoitto, Op. 26
Wolfgang Amadeus Mozart: Sinfonia Es-duuri (nro. 39), KV 543
Johannes Brahms: Sinfonia nro 1 c-molli, Op. 68

26.9.2016, klo 19.30
Tampere-talo

Mark Padmore, Monteverdi-kuoro ja Gardinerin orkesteri tarjosivat huikean Matteuspassio-kokemuksen Wroclawissa. Kuva Jari Kallio.

Tuskin mikään yksittäinen sävellys on yhtä syvällä länsimaisessa kulttuuriperinnössä kuin Johann Sebastian Bachin Matteuspassio, BWV 244 (1727-46). Sävelteoksen juurtuminen näin vahvasti osaksi yhteisöä on tietenkin hienoa, vaikka kuulija saattaakin näin tuttuuden kautta paradoksaalisesti etääntyä teoksen järisyttävyydestä ja radikaaliudesta.

Aina silloin tällöin tulee kuitenkin vastaan tilanne, jossa kuulija saa kohdata musiikin kuin ensimmäistä kertaa, sen kaikessa ilmaisuvoimassaan. Tällainen ilta koettiin sunnuntaina Wrocławin NFM-musiikkikeskuksessa, jonne Sir John Eliot Gardiner Monteverdi-kuoroineen ja barokkiorkestereineen oli saapunut huipentamaan tämänvuotisen Wratislavia Cantans -festivaalin.

Gardiner on tietenkin aikamme merkittävimpiä Bach-kapellimestareita, monien mielestä kaikkein merkittävin. Tätä hän on paitsi verrattoman muusikkoutensa, myös oman kuoronsa ja instrumentalistiensa ansiosta. Monteverdi-perheyhteisönsä kanssa Gardiner onkin työskennellyt jo vuosikymmeniä hämmästyttävin tuloksin. Hienoimpana yksittäisenä projektina mainittakoon kaikkien Bachin kantaattien esittäminen vuoden mittaisella kiertueella vuosituhannen vaihteessa.

Viime viikkoina ja kuukausina Gardiner on joutunut muutamaan otteeseen peruuttamaan konserttejaan. Wrocławissakin hän antoi assistenttinsa Silas Wollstonin johtaa Matteuspassion toisen osan, mutta ensimmäisen osan hän johti itse, enimmäkseen istuen ja säästeliäin elein.

Ja millainen tuo ensimmäinen osa olikaan!

Vaikka olen varttunut Gardinerin Bach-tulkintojen äärellä, oli Matteuspassion avausosa silti kertakaikkisen uskomaton kokemus. Gardiner muusikkoineen vangitsi kuulijan otteeseensa heti avaustahdeissa rakentaen ensimmäisestä numerosta huikean fantasian, jossa jokainen fraasi tuntui loksahtavan kohdalleen täysin luonnollisena.

Mitä pidemmälle ensimmäinen osa eteni, sitä voimallisemmin tunsin nauttivani nyt aivan ainutkertaisesta Bach-elämyksestä. Kuinka jokainen numero pienintäkin nyanssia myöten puhuttelikaan! Musiikki huokui sellaista raikkautta, että monesti koin olevani ennemminkin uuden teoksen kantaesityksessä. Ensimmäisen osan päättyessä olisin toivonut parin tunnin taukoa voidakseni vetäytyä johonkin hiljaiseen nurkkaan pohtimaan kaikkea kokemaani.

Näyttämöllisesti passiogenre asettaa omat erityiset haasteensa. Kolmen tunnin kesto ja draamallinen kerronta ovat houkutelleet erilaisiin näyttämöllepanoihin ja dramatisointeihin, joista jotkut, kuten Sir Simon Rattlen ja Peter Sellarsin yhteistyö Berliinissä, ovat olleet erinomaisia, toiset taas vähemmän onnistuneita. Gardiner on kuitenkin korostanut ennen kaikkea musiikkia draaman lähtökohtana.

Niinpä Wrocławissa Matteuspassio oli nimenomaan konserttiesitys, jossa musiikillista draamaa täydensivät vain hienovireiset, tarkoin harkitut solistien paikanvaihdokset, joilla kuulijan näkökulmanvaihdoksia ohjailtiin taitavasti.

Evankelistana Wrocławissa kuultiin Mark Padmorea, josta on tullut vuosien mittaan tämän roolin johtavia tulkitsijoita. Täytyy tunnustaa, että minunkin on nykyisin vaikea edes kuvitella tähän rooliin ketään toista laulajaa.

Mitä vaikuttavin oli Padmoren evankelista jälleen sunnuntaina. Hän kuljetti kuulijan läpi pääsiäistapahtumien herkästi myötäeläen sellaisella intensiteetillä, joka hakee vertaistaan. Yleisö palkitsikin hänet vyöryvin suosionosoituksin.

Stephan Loges puolestaan oli oivallinen Jeesuksen vähäeleisessä roolissa, jonka monet liki ohikiitävät, mutta äärimmäisen merkittävät repliikit vaativat erityistä keskittymistä ollakseen vakuuttavia. Näissä Logesilla teki kauttaaltaan hienoa työtä.

Muut solistit olivat Monteverdi-kuoron riveistä. Vaikka jokainen heistä oli niin erinomainen, että mielelläni erittelisin yksityiskohtaisesti kunkin lukemattomat hyveet, tyydyn rajallisessa tilassa nostamaan esiin heistä mieleenpainuvimman, kontratenori Reginald Mobleyn, jonka kuulas lauluääni oli todellinen ilo.

On hämmästyttävää millaiseen dynaamiseen asteikkoon Monteverdin kahteen kuoroon jakautuneet kolmekymmentä laulajaa pystyvät. Nyt saatiinkin nauttia suuren kuoron tehosta pienen yhtyeen ketteryydellä ja nyansseilla.

Tämä yhdistelmä tarjosikin oivan tasapainotilan yhteen Bachin teoksen keskeiseen kysymykseen kuoron koosta. Pitkään, alkaen aina Mendelssohnin päivistä suosittiin suuria kuoroja, kunnes periodimusisointi kyseenalaisti tämän lähestymistavan. Kaikkein ehdottomin tulkinta on ollut Paul McCreeshillä, jonka tulkinnassa kuorot muodostuvat yksinomaan teoksen solisteista.

Myös Gardinerin orkesterin kustakin instrumentalistista voisi helposti kirjoittaa pienen tutkielman,mutta tässäkin pidättäydyn houkutuksesta ja totean yksinkertaisesti nauttineeni suuresti paitsi yhteissoitosta myös huilujen, viola da gamban, bassojen, sooloviulun ja erityisesti kahden oboe da caccian osuuksista.

Aivan erityisen kiitoksen ansaitsee tietenkin vielä Silas Wollston, jonka työskentelyä passion jälkimmäisen osan kapellimestarina seurasi ilolla. Gardinerin kaltaisen Bach-spesialistin saappaisiin astuminen konsertin järisyttävän alkupuoliskon jälkeen on tietenkin melkoinen haaste, mutta erinomaisena muusikkona ja orkesterin pitkäaikaisena jäsenenä Wollston oli täysin tilanteen tasalla.

Konsertin jälkeen käymämme lyhyen keskustelun lomassa Wollston kiteytti Gardinerin yhtyeiden erinomaisen taiteellisen tason todeten voivansa pyytää heiltä mitä tahansa tietäen saavansa tarkalleen haluamansa. Se on varmasti varsin totta.

— Jari Kallio

Johann Sebastian Bach: Matteuspassio, BWV 244

Monteverdi-kuoro
Chór Chłopięcy NFM
English Baroque Soloists
Sir John Eliot Gardiner, kapellimestari (1. osa)
Silas Wollston, kapellimestari (2. osa)
Mark Padmore (Evankelista)
Stephan Loges (Jeesus)

Wratislavia Cantans
Narodowe Forum Muzyki, Wrocław

Su 18.09.2016, klo 19

John Adams, cimbalomisti Aleksandra Dzenisenia ja Leila Josefowicz. Kuva Jari Kallio.

Berliinin filharmonikoiden 2016-2017 -konserttikauden nimikkosäveltäjä, helmikuussa 70 vuotta täyttävä John Adams johti tällä viikolla ensimmäiset konserttinsa orkesterin kanssa. Avausohjelmaan Adams oli valinnut kaksi sinfonista teosta uransa eri vaiheista.

Illan ensimmäisenä teoksena kuultiin klassikko, suurelle orkesterille sävelletty kolmiosainen sinfonia, Harmonielehre (1985). Tässä sävellyskriisin kautta syntyneessä teoksessaan Adams etenee varhaisteostensa Common Tones in Simple Time (1979) ja Harmonium (1980-81) minimalistissävytteisistä keinovaroista kohti laaja-alaisempaa orkestraalista ilmaisua.

Schönbergiltä otsikkonsa lainannut Harmonielehre alkaa voimallisella e-mollisointujen toccatalla, joiden lomasta avausosan musiikki vähitellen rakentuu. Vaikka materiaali on toisteista, taidokas orkestraatio tuo musiikkiin alati eri sävyissä kimmeltävää vaihtelua. Oli mielenkiintoista huomata, että Adamsin avaustempo oli rauhallisempi kuin monilla muilla kapellimestareilla. Tämä antoi Berliinin filharmonikoiden soinnille oivallisesti tilaa hehkua.

Sellojen lavean sivuteeman myötä Harmonielehre hyvästelee minimalismin musiikin ammentaessa ilmaisuaan yhä enemmän 1900-luvun alkupuolen säveltäjien tapaan tonaalisuuden rajoilla häilyvistä harmonioista. Vähitellen avauksen materiaali hiipii kuitenkin takaisin musiikkiin ja osa päättyy e-mollisointujen paluuseen.

Toinen osa, The Anfortas Wound sukeltaa syvälle tonaalisten ristiriitojen maailmaan. Musiikissa kuullaan alluusioita ja sitaatteja Sibeliuksen neljännen sinfonian, Wagnerin Parsifalin ja Mahlerin kymmenennen sinfonian partituureista. Piirtyypä ilmoille vielä ivesilainen trumpettisoolokin. Tämän osan musiikki soi Berliinin filharmonikoiden otteessa aivan erityisen vaikuttavasti.

Harmonielehren päätösosa, Meister Eckhardt and Quakie alkaa Debussyyn assosioituvasta hämystä kasvaen kohti Brucknerin mieleen tuovaa pakahduttavaa Es-duuri -päätöstä. Huolimatta näistä assosiaatioista Adamsin musiikillinen keksintä on kuitenkin varsin omaleimaista. Osan arkkitehtuuri muotoutui säveltäjän johdolla erittäin vaikuttavasti, ja Harmonielehren päätöksestä rakentuikin mitä nautittavin kokonaisuus.

Siinä missä Harmonielehren voi vielä kuulla nuoren säveltäjän matkana itseensä, on Scheherazade.2 (2014) viululle ja orkesterille laajempien horisonttien musiikkia. Adams sävelsi tämän draamallisen sinfoniansa Leila Josefowiczille, joka on esittänyt teosta ahkerasti eri puolilla maailmaa, mm. Radion sinfoniaorkesterin kanssa.

Vaikka Scheherazade.2 viittaa Rimski-Korsakovin klassikkoon, on teoksen musiikillinen esikuva ennemminkin Berliozin Harold Italiassa. Adamsin otsikko viittaa ennemminkin hänen Pariisin Institut du Monde Araben Tuhannen ja yhden yön satujen historiaa peilaavassa näyttelyssä saamiinsa herätteisiin.

Vaikka Adams on sanonut ajatelleensa Scheherazade.2:ssa nimenomaisesti modernin Scheherazaden asemaa nyky-yhteiskunnissa uskonnollisten, poliittisten ja sovinististen vainojen keskellä, ei teosta tulisi säveltäjän mukaan tulkita minkään yksiselitteisen ohjelman kautta. On toki totta, että musiikkiin on helppo assosioida milloin fundamentalistista vainoa, milloin rakenteellista syrjintää tai käppäukkojen riehumista sosiaalisessa mediassa, mutta samalla on hyvä muistaa, että ajatus konserttomuodosta solistin ja orkesterin kamppailuna on romantiikan keskeisiä asetelmia.

Scheherazade.2:n alkaa ikään kuin hypyllä keskelle tätä kamppailua. Ensimmäisessä osassa, Tale of the Wise Young Woman – Pursuit by the True Believers vuolaana polveileva soolo-osuus saa jatkuvasti vastaansa orkesterin, joka alituisesti vääristelee musiikkia ja protestoi solistin sävelaiheita vastaan. Leila Josefowiczin ja orkesterin suvereenia kujanjuoksua oli kertakaikkisen vaikuttavaa seurata.

Kautta ensimmäisen osan musiikin kuulija ei voinut kuin hämmästellä sitä taitoa, jolla Adams säveltäjänä ja kapellimestarina pystyi balansoimaan solistin ja suuren orkesterin dynamiikan niin, ettei sooloviulu missään vaiheessa peittynyt orkesterin alle. Toki Berliinin filharmonikoiden kaltaisen huippuorkesterin muusikoilta tällaista herkkyyttä sopii odottaakin.

Toinen osa, A Long Desire (Love Scene) sisältää sekin, kuten rakkaus aina, omat konfliktinsa. Mutta tällä kertaa nämä ristririidat ratkeavat ja musiikki palaa aina myrskyjen jälkeen solistin ja orkesterin hellään vuoropuheluun. Seesteisessä musiikissa olisi mielellään viipynyt pidempäänkin, mutta tässä teoksessa suvantojen on oltava ohimeneviä.

Rajuimmat purkaukset kuullaan scherzona toimivassa kolmannessa osassa Scheherade and the men with Beards. Orkesterin huikeat kuohut ja itsepintaisina takovat iskut saavat kerta toisensa jälkeen vastaansa solistin tyynet repliikit, joita mikään ei pysty horjuttamaan.  Beethovenin hurjimpien scherzojen demoninen henki leijuu tämän osan yllä pelottavan intensiivisenä.

Kenties vaikuttavinta Scheherazade.2:ssa on sen päätösosan Escape, Fight, Sanctuary musiikki. Tässä solisti löytää lopulta koskettavan Tapiola-sitaatin jälkeen turvapaikan, jonka kautta musiikki tyyntyy arvoitukselliseen hiljaisuuteen.

Vuoden sisään kuulemistani neljästä Scheherazade.2:n konserttiesityksistä tämäniltainen oli ehdottomasti intensiivisin. Leila Josefowicz on niin suvereeni tämän teoksen tulkitsija, että on vaikea kuvitella musiikkia ilman häntä. Kauttaaltaan erinomaisista Berliinin filharmonikoista erityismaininnan ansaitsee Aleksandra Dzenisenia, joka soitti teoksen laajan cimbalom-osuuden varsin ihailtavasti.

Berliinin filharmonikoiden Adams-sarja jatkuu tammikuun lopulla, jolloin Sir Simon Rattle johtaa The Gospel According to the Other Mary -oratorion.

— Jari Kallio

Musikfest Berlin
Berliinin filharmonikot
John Adams, kapellimestari
Leila Josefowicz, viulu
Adams: Harmonielehre (1985), Scheherzade.2 (2014)
Berliini, Philharmonie
La 17.09.2016, klo 19.