Category Archives: Arviot

Haydnin Vuodenajat-oratorio soi perjantaina Musiikkitalossa Hannu Linnun johdolla. Kuva © Jari Kallio.

Radion sinfoniaorkesteri ja ylikapellimestari Hannu Lintu tekivät mitä oivallisimman ohjelmistovalinnan Joseph Haydnin harvakseltaan soitetun Vuodenajat-oratorion (Die Jahreszeiten, 1799-1801) kohdalla. Toisin kuin huippusuosittu Luominen (Die Schöpfung, 1796-98), Haydnin viimeinen suurteos Vuodenajat etsii vielä paikkaansa kantaohjelmistossa.

Vuodenaikojen saattaminen Luomisen varjosta Haydn-ohjelmiston ytimeen on kaikin tavoin kannatettava päämäärä, sillä kyseessä on säveltäjänsä kenties nerokkain teos, jonka elämän kierron kuvauksessa tiivistyy koko valistuksen ajan henki kerrassaan ainutlaatuisella tavalla.

Vuodenaikojen libretto on Luomisen tavoin Gottfried van Swietenin käsialaa. Sen taustalta löytyy James Thomsonin laaja ja aikanaan äärettömän suosittu runoelma The Seasons (1726-1730). Vaikka van Swietenin libreton kirjallisista ansoista voidaan osin kiistellä, kirvoitti se kuitenkin Haydnin musiikillisen keksinnän huippuunsa. Kokonaisuutena Vuodenajat on teos, joka herättää yhtäältä monia ajatuksia ja jonka parissa toisaalta viihtyy niin kertakaikkisen mainiosti.

Perjantaina Musiikkitalossa Vuodenajoista kuultiin sen suositumpi, saksankielinen editio. Van Swieten laati libretostaan myös englanninkielisen version, josta tuli kuitenkin varsin epäidiomaattinen, eikä sillä olekaan ollut sanottavampaa suosiota. Viime kesänä ensimmäisen kerran kuultu Paul McCreeshin toimittama täysin uusi englanninkielinen editio sen sijaa tarjoaa varteenotettavan esitysvaihtoehdon.

Hämmentävää kyllä, olen onnistunut nyt kuulemaan Vuodenajat konserteissa kuluvan vuoden mittaan peräti neljästi. Sir Simon Rattle johti teoksen keväällä Lontoossa ja Münchenissä, McCreesh puolestaan kesällä Wrocławissa. Eilen musiikkitalossa istuessani mietin, kuinka riemastuttavaa onkaan kohdata tämä teos myös Suomessa.

Ilahduttavan erilaisia ovat olleet kaikki nuo kohtaamiseni. Linnun ja RSO:n näkemyksessä korostuivat selkeät musiikilliset linjat. Haydnin musiikin kuvailevia karaktereja tuotiin esiin usein hillitysti, laajempia kokonaisuuksia kunnioittaen. Vaikka tunnustankin oman mieltymykseni rönsyilevämpää ja rehevämmin kuvailevaa Haydn-perinnettä kohtaan, on kuitenkin sanottava, että Linnun näkemys oli omiaan ohjaamaan kuulijan huomiota musiikkinumeroihin kokonaisuuksina. Lisäksi huomionarvoista on, että illan edetessä musiikki tuntui saavan aina rikkaampia sävyjä teoksen edetessä. Tämä oli kokemuksena erityisen miellyttävä.

Continuoryhmän illan konsertissa muodostivat sello ja cembalo. Yhdistelmää kuulee usein Haydnin teoksissa, vaikka tarkalleen ottaen fortepiano olisi kaiketi periodimusisoinnin näkökulmasta optimaalisin valinta sellon rinnalle. Eipä silti, kyllä tätäkin yhdistelmää varsin tyytyväisenä kuunteli.

Illan solisteista Helena Juntunen ja Topi Lehtipuu olivat riemastuttavia niin sooloissaan kuin yhteisissä numeroissaankin. Baritoni Neal Davies on toki erinomainen laulaja hänkin, mutta mielikuvani erityisesti Florian Boeschista tässä roolissa on aiempien konserttikokemusteni pohjalta niin vahva, että se jossain määrin jätti Daviesin sinänsä mainion tulkinnan varjoonsa.

Tapani Länsiön valmentama Musiikkitalon kuoro teki erinomaista työtä vaativan osuutensa parissa rempseästä juomalaulumeiningistä aina hienostuneimpaan polyfoniaan.

Vuodenajat alkaa kevään voimallisella murtautumisella talven mahdin läpi. Tämä orkesterijohdanto sekä sitä seuraava avauskuoro Komm, holder Lenz kaappasivat kuulijan hienosti mukaansa. Kuin huomaamatta oltiinkin kohta jo Kevään päätöskuorossa, niin oivallisesti kuulija uppoutui Haydnin maailmaan.

Kesän alussa kuullaan yksi Vuodenaikojen vaikuttavimmista kehityslinjoista. Sumuisen aamuyön hämyistä kirkastuu vähitellen kesäpäivän alku. Haydnin säveltämä auringonnousu Sie steigt herauf, die Sonne ja sitä seuraava ylistyskuoro muodostavat yhden oratorion hienoimmista tuokiokuvista. Toinen vaikuttava kokonaisuus on myrsky, jonka uhkaavat enteet kaukaisine ukkosineen ja ensimmäisine sadepisaroineen saivat kuulijan pidättämään henkeään. Lintu, orkesteri ja solistit rakensivat jännitteen äärettömän tehokkaasti. Kuoron liittyminen myrskyn pauhuun oli illan vaikuttavimpia hetkiä.

Värikkäin Haydnin vuodenajoista on, kuinkas muuten, Syksy, joka on tulvillaan toinen toistaan mainiompia musiikillisia ideoita. Juntusen ja Lehtipuun duetto Ihr schönen aus der Stadt, kom her sai varsin hienon tulkinnan. Hurmaava oli myös baritonin Seht auf die breiten Wiesen hin metsästyskoirineen, vaikka fagotin osuus jäikin kohdakkoin jossain määrin orkesterin kätköihin.

Metsästyskuoro Hört, hört das laute Getön oli yksi illan ehdottomista huippuhetkistä. Vaikka RSO lähtikin jahtiin vain kahdella cornistilla, täytti näiden riemuisa pauhu Musiikkitalon soivan tilan kerrassaan nautittavasti. Kontrafagotin, muiden vaskien ja lopulta koko orkesterin sekä kuoron liittyessä mukaan saatiin aikaan huikea seikkailu, jonka rempseää tunnelmaa jatkoi vielä riehakas viinin ylistys, Juchhe! Juchhe! Der Wein ist da. Näiden numeroiden äärellä heltyi kyllä paatunein tosikkokin.

Vuodenaikojen vaikuttavin kontrasti kuullaan siirtymässä Talveen, jonka johdantoa en voi olla kuulematta etiäisenä Wagnerin Tristanin preludista. Tässä musiikissa Linnun tulkinta oli kaikkein hienoimmillaan. Äsken ilakoinut musiikki kääntyikin nyt itseensä tummasävyisenä ja pohdiskelevana.

Talven musiikkinumeroissa vuorottelevat kiintoisasti syvät katoavaisuuden pohdinnat ja takkatulen ääressä kerrotut hauskat sattumukset. Loppukuoro kurkottaa kuolevaisuuden yli tuonpuoleiseen ja jatkuvuuteen, uuteen kevääseen. Kokonaisuutena Talvi on Vuodenaikojen kenties haasteellisin osa, joka jää helposti kolmen edellisen osan väriloiston varjoon. Näin ei kuitenkaan käynyt nyt, vaan Linnun näkemys kantoi hienosto läpi näiden vaihtelevien maisemien.

Radion sinfoniaorkesterin Vuodenajat oli erinomainen kulttuuriteko, jonka soisi herättävän laajemminkin kipinää tämän hurmaavan teoksen juurruttamiseksi osaksi konserttiperinnettämme.

— Jari Kallio

Radion sinfoniaorkesteri
Hannu Lintu, kapellimestari

Helena Juntunen, sopraano
Topi Lehtipuu, tenori
Neal Davies, baritoni

Musiikkitalon kuoro
Tapani Länsiö, kuoron valmennus

Joseph Haydn: Vuodenajat, Hob. XXI: 3

Musiikkitalo, Helsinki
Pe 30.9.2016, klo 19.00

Royal Philharmonic Orchestra ja ylikapellimestari Charles Dutoit Tampere-talossa maanantaina

Seitsemänkymmentävuotisjuhlakiertueensa puitteissa Royal Philharmonic Orchestra ja ylikapellimestari Charles Dutoit vierailivat maanantai-iltana Tampere-talossa. Tuomisinaan tällä Sir Thomas Beechamin perustamalla lontoolaisorkesterilla oli vahvasti kantaohjelmistoon ankkuroituva kokonaisuus.

Konsertin avasi Felix Mendelssohnin verraton Hebridit-alkusoitto, Op. 26 (1830-32). Tämä säveltäjän vuoden 1829 Skotlannin-matkalla innoituksensa saanut alkusoitto on yksi Mendelssohnin rakastetuimpia teoksia. Royal Philharmonic Orchestraa kuunnellessa oli jälleen helppo muistaa, miksi.

Mendelssohnin teemat, lämpöä hehkuva orkestraatio ja musiikin pakottomasti etenevä virta saivat Dutoit’n ja orkesterin tulkinnassa erityisen puoleensavetävän soivan asun. Ilahduttava avausnumero kerrassaan!

Hebridien jälkeen ohjelma jatkui Wolfgang Amadeus Mozartin Es-duurisinfonialla, KV 543 (nro 39). Kuten tunnettua, KV 543 on ensimmäinen kolmesta kesällä 1788 sävelletystä sinfoniasta, joista tuli Mozartille tämän sävellysmuodon päätöstrilogia. Näiden kolmen teoksen synnystä ja säveltäjän aikomuksista niiden suhteen on verraten vähän tietoa, mutta laajalti spekulaatiota.

Viime vuosien aikana on ollut verraten yleistä esittää näitä kolmea teosta yhdessä. Näin teki erityisesti Nikolaus Harnoncourt, joka oli vakuuttunut teosten läheisestä sukulaisuudesta siinä määrin, että hän piti näitä Mozartin viimeisiä sinfonioita yhtenä laajana teoksena.

Harnoncourtin logiikalle on helppo löytää tukea sinfonioiden olemusta tarkastelemalla. On huomattavaa, että vain Es-duurisinfoniassa on selkeä johdanto, ja ainostaan C-duurisinfoniassa varsinainen finaali. Nämä ovat toki kovin pintapuolisia huomioita, mutta Harnoncourt perustelikin näkemystään syvällisemmin teosten välisten temaattisten ja harmonisten siteiden kautta. Niin tai näin, Mozartin viimeisiä sinfonioita esitetään toki edelleen sujuvasti myös yksittäin.

Tampere-talossa kuultiin Dutoit’n johdolla varsin perinteinen Mozart-tulkinta. Musiikki eteni sulavasti ja vaivattomasti, kenties turhankin kanssa. Ainakin periodimusisointiin tottunein korvin kuultuna Es-duurisinfonia vaikutti kovin pehmeältä. Orkesteri soi kyllä varsin kauniisti ja tasapainoisen täyteläisesti, mutta musiikki ei silti tehnyt erityisen syvää vaikutusta.

On toki sanottava, että Dutoit’n tulkinnassa oli monia hyveitäkin. Fraasit oli muotoiltu huolellisesti ja soitinryhmien balanssi oli kauttaaltaan varsin hienosti kohdallaan. Finaalissa ote musiikkiin tuntui voimistuvan, ja tämä osa olikin jo varsin nautittavaa musisointia. Tiedä sitten, olenko liian tottunut kuulemaan Mozartin viimeisiä sinfonioita yhdessä, mutta väliajan sijaan olisin kovin mieluusti jatkanut iltaa g-mollisinfonialla.

Väliajan jälkeen luvassa oli yksi sinfoniakirjallisuuden järkäleistä, Johannes Brahmsin ensimmäinen sinfonia (1854-76). Brahms kamppaili c-mollisinfoniansa kanssa kahden vuosikymmenen ajan etsien ulospääsyä Beethovenin pitkän varjon alta. Lopulta tämän prosessin kautta syntyi yhtäältä traditiotietoinen, toisaalta eteenpäin katsova mestariteos.

Tässä musiikissa Dutoit ja Royal Philharmonic Orchestra olivat ehdottomasti kotonaan. Dutoit rakensi Brahmsinsa suoraviivaisen selkeästi vailla itsetarkoituksellista kikkailua tai turhaa paisuttelua. Hänen tulkinnassaan oli voimaa ilman sitä paatosta, joka on monesti Brahms-soiton riesana. Orkesteri soi kauttaaltaan hienosti, ja tuloksena oli mitä ilahduttavin sinfoniakokemus.

Kansainväliset orkesterivierailut näyttävät vakiintuneen osaksi Tampere-talon toimintaa. Mielenkiinnolla odotan, millaista tarjontaa tulevaisuus tuo mukanaan.

— Jari Kallio 

Royal Philharmonic Orchestra
Charles Dutoit, kapellimestari

Felix Mendelssohn: Hebridit-alkusoitto, Op. 26
Wolfgang Amadeus Mozart: Sinfonia Es-duuri (nro. 39), KV 543
Johannes Brahms: Sinfonia nro 1 c-molli, Op. 68

26.9.2016, klo 19.30
Tampere-talo

Mark Padmore, Monteverdi-kuoro ja Gardinerin orkesteri tarjosivat huikean Matteuspassio-kokemuksen Wroclawissa. Kuva Jari Kallio.

Tuskin mikään yksittäinen sävellys on yhtä syvällä länsimaisessa kulttuuriperinnössä kuin Johann Sebastian Bachin Matteuspassio, BWV 244 (1727-46). Sävelteoksen juurtuminen näin vahvasti osaksi yhteisöä on tietenkin hienoa, vaikka kuulija saattaakin näin tuttuuden kautta paradoksaalisesti etääntyä teoksen järisyttävyydestä ja radikaaliudesta.

Aina silloin tällöin tulee kuitenkin vastaan tilanne, jossa kuulija saa kohdata musiikin kuin ensimmäistä kertaa, sen kaikessa ilmaisuvoimassaan. Tällainen ilta koettiin sunnuntaina Wrocławin NFM-musiikkikeskuksessa, jonne Sir John Eliot Gardiner Monteverdi-kuoroineen ja barokkiorkestereineen oli saapunut huipentamaan tämänvuotisen Wratislavia Cantans -festivaalin.

Gardiner on tietenkin aikamme merkittävimpiä Bach-kapellimestareita, monien mielestä kaikkein merkittävin. Tätä hän on paitsi verrattoman muusikkoutensa, myös oman kuoronsa ja instrumentalistiensa ansiosta. Monteverdi-perheyhteisönsä kanssa Gardiner onkin työskennellyt jo vuosikymmeniä hämmästyttävin tuloksin. Hienoimpana yksittäisenä projektina mainittakoon kaikkien Bachin kantaattien esittäminen vuoden mittaisella kiertueella vuosituhannen vaihteessa.

Viime viikkoina ja kuukausina Gardiner on joutunut muutamaan otteeseen peruuttamaan konserttejaan. Wrocławissakin hän antoi assistenttinsa Silas Wollstonin johtaa Matteuspassion toisen osan, mutta ensimmäisen osan hän johti itse, enimmäkseen istuen ja säästeliäin elein.

Ja millainen tuo ensimmäinen osa olikaan!

Vaikka olen varttunut Gardinerin Bach-tulkintojen äärellä, oli Matteuspassion avausosa silti kertakaikkisen uskomaton kokemus. Gardiner muusikkoineen vangitsi kuulijan otteeseensa heti avaustahdeissa rakentaen ensimmäisestä numerosta huikean fantasian, jossa jokainen fraasi tuntui loksahtavan kohdalleen täysin luonnollisena.

Mitä pidemmälle ensimmäinen osa eteni, sitä voimallisemmin tunsin nauttivani nyt aivan ainutkertaisesta Bach-elämyksestä. Kuinka jokainen numero pienintäkin nyanssia myöten puhuttelikaan! Musiikki huokui sellaista raikkautta, että monesti koin olevani ennemminkin uuden teoksen kantaesityksessä. Ensimmäisen osan päättyessä olisin toivonut parin tunnin taukoa voidakseni vetäytyä johonkin hiljaiseen nurkkaan pohtimaan kaikkea kokemaani.

Näyttämöllisesti passiogenre asettaa omat erityiset haasteensa. Kolmen tunnin kesto ja draamallinen kerronta ovat houkutelleet erilaisiin näyttämöllepanoihin ja dramatisointeihin, joista jotkut, kuten Sir Simon Rattlen ja Peter Sellarsin yhteistyö Berliinissä, ovat olleet erinomaisia, toiset taas vähemmän onnistuneita. Gardiner on kuitenkin korostanut ennen kaikkea musiikkia draaman lähtökohtana.

Niinpä Wrocławissa Matteuspassio oli nimenomaan konserttiesitys, jossa musiikillista draamaa täydensivät vain hienovireiset, tarkoin harkitut solistien paikanvaihdokset, joilla kuulijan näkökulmanvaihdoksia ohjailtiin taitavasti.

Evankelistana Wrocławissa kuultiin Mark Padmorea, josta on tullut vuosien mittaan tämän roolin johtavia tulkitsijoita. Täytyy tunnustaa, että minunkin on nykyisin vaikea edes kuvitella tähän rooliin ketään toista laulajaa.

Mitä vaikuttavin oli Padmoren evankelista jälleen sunnuntaina. Hän kuljetti kuulijan läpi pääsiäistapahtumien herkästi myötäeläen sellaisella intensiteetillä, joka hakee vertaistaan. Yleisö palkitsikin hänet vyöryvin suosionosoituksin.

Stephan Loges puolestaan oli oivallinen Jeesuksen vähäeleisessä roolissa, jonka monet liki ohikiitävät, mutta äärimmäisen merkittävät repliikit vaativat erityistä keskittymistä ollakseen vakuuttavia. Näissä Logesilla teki kauttaaltaan hienoa työtä.

Muut solistit olivat Monteverdi-kuoron riveistä. Vaikka jokainen heistä oli niin erinomainen, että mielelläni erittelisin yksityiskohtaisesti kunkin lukemattomat hyveet, tyydyn rajallisessa tilassa nostamaan esiin heistä mieleenpainuvimman, kontratenori Reginald Mobleyn, jonka kuulas lauluääni oli todellinen ilo.

On hämmästyttävää millaiseen dynaamiseen asteikkoon Monteverdin kahteen kuoroon jakautuneet kolmekymmentä laulajaa pystyvät. Nyt saatiinkin nauttia suuren kuoron tehosta pienen yhtyeen ketteryydellä ja nyansseilla.

Tämä yhdistelmä tarjosikin oivan tasapainotilan yhteen Bachin teoksen keskeiseen kysymykseen kuoron koosta. Pitkään, alkaen aina Mendelssohnin päivistä suosittiin suuria kuoroja, kunnes periodimusisointi kyseenalaisti tämän lähestymistavan. Kaikkein ehdottomin tulkinta on ollut Paul McCreeshillä, jonka tulkinnassa kuorot muodostuvat yksinomaan teoksen solisteista.

Myös Gardinerin orkesterin kustakin instrumentalistista voisi helposti kirjoittaa pienen tutkielman,mutta tässäkin pidättäydyn houkutuksesta ja totean yksinkertaisesti nauttineeni suuresti paitsi yhteissoitosta myös huilujen, viola da gamban, bassojen, sooloviulun ja erityisesti kahden oboe da caccian osuuksista.

Aivan erityisen kiitoksen ansaitsee tietenkin vielä Silas Wollston, jonka työskentelyä passion jälkimmäisen osan kapellimestarina seurasi ilolla. Gardinerin kaltaisen Bach-spesialistin saappaisiin astuminen konsertin järisyttävän alkupuoliskon jälkeen on tietenkin melkoinen haaste, mutta erinomaisena muusikkona ja orkesterin pitkäaikaisena jäsenenä Wollston oli täysin tilanteen tasalla.

Konsertin jälkeen käymämme lyhyen keskustelun lomassa Wollston kiteytti Gardinerin yhtyeiden erinomaisen taiteellisen tason todeten voivansa pyytää heiltä mitä tahansa tietäen saavansa tarkalleen haluamansa. Se on varmasti varsin totta.

— Jari Kallio

Johann Sebastian Bach: Matteuspassio, BWV 244

Monteverdi-kuoro
Chór Chłopięcy NFM
English Baroque Soloists
Sir John Eliot Gardiner, kapellimestari (1. osa)
Silas Wollston, kapellimestari (2. osa)
Mark Padmore (Evankelista)
Stephan Loges (Jeesus)

Wratislavia Cantans
Narodowe Forum Muzyki, Wrocław

Su 18.09.2016, klo 19

John Adams, cimbalomisti Aleksandra Dzenisenia ja Leila Josefowicz. Kuva Jari Kallio.

Berliinin filharmonikoiden 2016-2017 -konserttikauden nimikkosäveltäjä, helmikuussa 70 vuotta täyttävä John Adams johti tällä viikolla ensimmäiset konserttinsa orkesterin kanssa. Avausohjelmaan Adams oli valinnut kaksi sinfonista teosta uransa eri vaiheista.

Illan ensimmäisenä teoksena kuultiin klassikko, suurelle orkesterille sävelletty kolmiosainen sinfonia, Harmonielehre (1985). Tässä sävellyskriisin kautta syntyneessä teoksessaan Adams etenee varhaisteostensa Common Tones in Simple Time (1979) ja Harmonium (1980-81) minimalistissävytteisistä keinovaroista kohti laaja-alaisempaa orkestraalista ilmaisua.

Schönbergiltä otsikkonsa lainannut Harmonielehre alkaa voimallisella e-mollisointujen toccatalla, joiden lomasta avausosan musiikki vähitellen rakentuu. Vaikka materiaali on toisteista, taidokas orkestraatio tuo musiikkiin alati eri sävyissä kimmeltävää vaihtelua. Oli mielenkiintoista huomata, että Adamsin avaustempo oli rauhallisempi kuin monilla muilla kapellimestareilla. Tämä antoi Berliinin filharmonikoiden soinnille oivallisesti tilaa hehkua.

Sellojen lavean sivuteeman myötä Harmonielehre hyvästelee minimalismin musiikin ammentaessa ilmaisuaan yhä enemmän 1900-luvun alkupuolen säveltäjien tapaan tonaalisuuden rajoilla häilyvistä harmonioista. Vähitellen avauksen materiaali hiipii kuitenkin takaisin musiikkiin ja osa päättyy e-mollisointujen paluuseen.

Toinen osa, The Anfortas Wound sukeltaa syvälle tonaalisten ristiriitojen maailmaan. Musiikissa kuullaan alluusioita ja sitaatteja Sibeliuksen neljännen sinfonian, Wagnerin Parsifalin ja Mahlerin kymmenennen sinfonian partituureista. Piirtyypä ilmoille vielä ivesilainen trumpettisoolokin. Tämän osan musiikki soi Berliinin filharmonikoiden otteessa aivan erityisen vaikuttavasti.

Harmonielehren päätösosa, Meister Eckhardt and Quakie alkaa Debussyyn assosioituvasta hämystä kasvaen kohti Brucknerin mieleen tuovaa pakahduttavaa Es-duuri -päätöstä. Huolimatta näistä assosiaatioista Adamsin musiikillinen keksintä on kuitenkin varsin omaleimaista. Osan arkkitehtuuri muotoutui säveltäjän johdolla erittäin vaikuttavasti, ja Harmonielehren päätöksestä rakentuikin mitä nautittavin kokonaisuus.

Siinä missä Harmonielehren voi vielä kuulla nuoren säveltäjän matkana itseensä, on Scheherazade.2 (2014) viululle ja orkesterille laajempien horisonttien musiikkia. Adams sävelsi tämän draamallisen sinfoniansa Leila Josefowiczille, joka on esittänyt teosta ahkerasti eri puolilla maailmaa, mm. Radion sinfoniaorkesterin kanssa.

Vaikka Scheherazade.2 viittaa Rimski-Korsakovin klassikkoon, on teoksen musiikillinen esikuva ennemminkin Berliozin Harold Italiassa. Adamsin otsikko viittaa ennemminkin hänen Pariisin Institut du Monde Araben Tuhannen ja yhden yön satujen historiaa peilaavassa näyttelyssä saamiinsa herätteisiin.

Vaikka Adams on sanonut ajatelleensa Scheherazade.2:ssa nimenomaisesti modernin Scheherazaden asemaa nyky-yhteiskunnissa uskonnollisten, poliittisten ja sovinististen vainojen keskellä, ei teosta tulisi säveltäjän mukaan tulkita minkään yksiselitteisen ohjelman kautta. On toki totta, että musiikkiin on helppo assosioida milloin fundamentalistista vainoa, milloin rakenteellista syrjintää tai käppäukkojen riehumista sosiaalisessa mediassa, mutta samalla on hyvä muistaa, että ajatus konserttomuodosta solistin ja orkesterin kamppailuna on romantiikan keskeisiä asetelmia.

Scheherazade.2:n alkaa ikään kuin hypyllä keskelle tätä kamppailua. Ensimmäisessä osassa, Tale of the Wise Young Woman – Pursuit by the True Believers vuolaana polveileva soolo-osuus saa jatkuvasti vastaansa orkesterin, joka alituisesti vääristelee musiikkia ja protestoi solistin sävelaiheita vastaan. Leila Josefowiczin ja orkesterin suvereenia kujanjuoksua oli kertakaikkisen vaikuttavaa seurata.

Kautta ensimmäisen osan musiikin kuulija ei voinut kuin hämmästellä sitä taitoa, jolla Adams säveltäjänä ja kapellimestarina pystyi balansoimaan solistin ja suuren orkesterin dynamiikan niin, ettei sooloviulu missään vaiheessa peittynyt orkesterin alle. Toki Berliinin filharmonikoiden kaltaisen huippuorkesterin muusikoilta tällaista herkkyyttä sopii odottaakin.

Toinen osa, A Long Desire (Love Scene) sisältää sekin, kuten rakkaus aina, omat konfliktinsa. Mutta tällä kertaa nämä ristririidat ratkeavat ja musiikki palaa aina myrskyjen jälkeen solistin ja orkesterin hellään vuoropuheluun. Seesteisessä musiikissa olisi mielellään viipynyt pidempäänkin, mutta tässä teoksessa suvantojen on oltava ohimeneviä.

Rajuimmat purkaukset kuullaan scherzona toimivassa kolmannessa osassa Scheherade and the men with Beards. Orkesterin huikeat kuohut ja itsepintaisina takovat iskut saavat kerta toisensa jälkeen vastaansa solistin tyynet repliikit, joita mikään ei pysty horjuttamaan.  Beethovenin hurjimpien scherzojen demoninen henki leijuu tämän osan yllä pelottavan intensiivisenä.

Kenties vaikuttavinta Scheherazade.2:ssa on sen päätösosan Escape, Fight, Sanctuary musiikki. Tässä solisti löytää lopulta koskettavan Tapiola-sitaatin jälkeen turvapaikan, jonka kautta musiikki tyyntyy arvoitukselliseen hiljaisuuteen.

Vuoden sisään kuulemistani neljästä Scheherazade.2:n konserttiesityksistä tämäniltainen oli ehdottomasti intensiivisin. Leila Josefowicz on niin suvereeni tämän teoksen tulkitsija, että on vaikea kuvitella musiikkia ilman häntä. Kauttaaltaan erinomaisista Berliinin filharmonikoista erityismaininnan ansaitsee Aleksandra Dzenisenia, joka soitti teoksen laajan cimbalom-osuuden varsin ihailtavasti.

Berliinin filharmonikoiden Adams-sarja jatkuu tammikuun lopulla, jolloin Sir Simon Rattle johtaa The Gospel According to the Other Mary -oratorion.

— Jari Kallio

Musikfest Berlin
Berliinin filharmonikot
John Adams, kapellimestari
Leila Josefowicz, viulu
Adams: Harmonielehre (1985), Scheherzade.2 (2014)
Berliini, Philharmonie
La 17.09.2016, klo 19.

Karita Mattila. Kuva © Marica Rosengård.

Muuan ranskalainen tutkija (Michel Sogny) julkaisi aikoinaan 1970-luvulla kirjan otsakkeella L’admiration créatrice, luova haltioituminen; se käsitteli oikeastaan Franz Lisztiä, mutta siitä ei ole pitkä matka Wagneriin ja Valkyyriaan, jonka ’riviteemaa’ Liszt lainasi mm. Faust-sinfoniassaan.

Joka tapauksessa Radion sinfoniaorkesterin kauden avajaiskonsertti Hannu Linnun johdolla sai yleisön paikan päällä kuin sitten torstaina TV:n ääressä hurmokseen. Linnun tavassa johtaa on ehkä jotain samaa kuin Gustav Mahlerilla, hyvin älykästä, vakavaa, kurinanalaista, rytmisesti iskevää ja tarkkaa, myös kokonaismuotoa dominoivaa. Hauskalla tavalla hän oli jo edellä kuullussa Mozartin Linziläisessä sinfoniassa korostanut marssi-topoksia ja kohottanut viimeisten tahtien yllätyksen riemukkaaseen huipennukseen. Mozartilla ei tosiaan tiedä koskaan mitä tulee seuraavaksi. Sen takia olen rohjennut käyttää hänestä termiä ’jatkuva avantgarde’.

Mutta Wagnerissa Lintu noudatti Richard Straussin periaatetta: Bedenke, dass du nicht zu deinem Vergnügen musizierst, sondern zu Freude deiner Zuhörer (Ajattele, ettet musisoi omaksi huviksesi, vaan kuulijoittesi iloksi). Valkyyrian 1. näytös on kiitollinen myös konserttilavalla. Tietenkin eräät johtoaiheet viittaavat suoraan siihen, mitä näkyy näyttämöllä, esim miekka-aihe, mutta toisaalta aiheet ovat myös ikonisesti niin painokkaista, ettei paljoa tarvita mielikuvitusta niiden olemuksen tavoittamiseksi.

Ilta oli paitsi orkesterin tietenkin laulajien, Karita Mattilan (Sieglinde) , Simon O’Neillin (Siegmund) ja Mika Kareksen (Hunding). Karita Mattila on uransa huipulla, häntä voi verrata enää vain historian kirkkaimpiin Wagner-sopraanotähtiin kuten Martha Mödliin, Astrid Varnayhin, Kirsten Flagstadiin ja Birgit Nilssoniin tai Anita Välkkiin. Mutta sanoisin, että kellään edellä mainituista ei ole äänessään niin laajaa kirjoa erilaisia kvaliteetteja ja sävyjä; se soi täydellisesti kaikissa rekistereissä ja kuvioissa. Voi olla että joillakin on vielä enemmän orkesterin ylittävää volyymia, mutta Mattilan ääni soi fortessakin aina kauniisti, kuin bel canto, jota Wagner ihaili. Mattilalla on myös loistava itse tekstin tulkinta, pitäisi aivan analysoida libreton fonetiikkaa, sen vokaaleja, jotka ovat millloin tummia milloin heleitä. Mattila huomaa kaikki nuo nyanssit.

Simon O’Neill oli itselleni ensi tuttavuus, Hieman hätkähdin, kun hän aloitti hyvin kuuluvasti: Hier muss ich rasten (tässä minun täytyy levätä) ts. rynnätessään lavalle lopen uupuneena. Mutta sitten tajusin, että hän sopeutti äänensä Musiikkitalon erityiseen akustiikkaan niin kuin muutkin laulajat. Muistan kun aikoinaan salin avajaisissa keskellä ylhäällä katsomossa ei Soile Isokosken laulusta kuulunut juuri mitään. O’Neillin Siegmund oli täysin unohtumaton, se kuulosti nuoren miehen ääneltä; en ole kenenkään kuullut pidättävän huutoa Wälse niin pitkään ja niin painokkaasti. Koko oopperan kuuluisa hitti-aaria Winterstürme wichen dem Wonnemond, jota tietenkin kaikki wagneriaanit odottavat, muodostui ainutlaatuiseksi. Tämän aarian ylittämätön malli on tietenkin Max Lorenzin äänite Berliinistä vuodelta 1926 – nimittäin hän tajuaa, että laulun esikuva on Schubertin lied, ehdoton volksthümliche, kansanlaulunomainen lyyrisyys. Sitä ei saa forseerata, muuten se on pilalla. Mika Kares taas loi Hundingista erittäin uskottavan, synkän roolihahmon, hän on niinikään aikamme suuria Wagner-bassoja.

Kun lavalla on näin säteilyvoimaisia laulajia, on tietenkin vaara, että he varastavat kaiken huomion oman äänensä loistolle. Näinhän ei saa käydä Wagnerilla. Muistan kun esim. Bayreuthissa Ruggiero Raimondi lauloi Parsifalia yleisölle eikä draaman muille henkilöille. Wagnerilla laulu on aina osa draamaa. Erityisen ihailtava oli Karita Mattilan kyky jäsentää ja rakentaa rooli koko näytöksen kattavan jännitteen varaan ja saavuttaa näin maksimaalinen teatraalinen ilmeikkyys. Onko Wagner ensi sijassa sinfoniaa vai teatteria? Ikuinen kysymys! Keskiviikkona istuin permannon K-katsomossa oikealla, eturivissä, hieman sivussa siis, mutta kuuluvuus oli silti erinomainen. Hieman tuntui kuin Lintu olisi erityisesti huolehtinut Siegmndin sisääntuloista, mutta jättänyt Sieglinden rauhaan. Mutta TV-versiossa, jossa kamerat näyttivät kuvaa edestä, huomasin ettei näin ollutkaan. Harvinaisen osuvasti orkesterin koloriitti muuttuu kevään yhtäkkiä puhjetessa Hunding majaan, se on tämän draaman peripetia. Wagnerin oopperahan on lopulta yritys palauttaa antiikin tragedian laulu ja ilmaisu. Me emme tiedä millaista se oli mutta voimme kuvitella , että Wagner pääsi omilla keinoillaan melko lähelle ideaalia. Tämä tuli mieleeni kun pari viikkoa sitten tuli Bayreuthista suorana lähetyksenä mm. Valkyyria. Odotamme nyt näitä kolmea laulajaamme myös muissa suurissa Wagner-rooleissa. Voi vain huokaista haltioituneena, avec admiration créatrice, millainen Karita Mattila olisikaan Brünnhildenä.

— Eero Tarasti

Musiikkitalo, keskiviikko 7.9.2016 klo 19.00

Radion sinfoniaorkesteri
Hannu Lintu, kapellimestari
Karita Mattila, sopraano
Simon O’Neill, tenori
Mika Kares, basso

W. A. Mozart: Sinfonia nro 36, K 425 “Linziläinen”
Richard Wagner: Valkyyria, 1. näytös