Category Archives: Arviot

Steve Reich ja LSO Barbicanin lavalla suosionosoitusten raikuessa salissa. Kuva © Jari Kallio.

Steve Reichin 80-vuotisjuhlaviikonloppu Lontoon Barbicanissa huipentui sunnuntaina Kristjan Järven johtamaan Lontoon sinfoniaorkesterin ja Synergy Vocalsin konserttiin, jossa kuultiin kolme laajaa teosta, Daniel Variations (2006), You Are (Variations) (2004) ja The Desert Music (1983-84).

Reich ja Lontoon sinfoniaorkesteri ovat tehneet yhteistyötä kolme vuosikymmentä Michael Tilson Thomasin ylikapellimestarikaudesta alkaen, jolloin orkesteri tilasi ja levytti The Four Sections (1987) -teoksen. Nykymusiikkiin erikoistunut Synergy Vocals puolestaan perustettiin kaksikymmentä vuotta sitten Lontoossa alun perin Reichin 60-vuotisjuhlien konsertteja varten.

Viimeisen parin vuosikymmenen ajan Reich on säveltänyt lähes yksinomaan erilaisille kamariyhtyeille, mutta Leipzigin MDR-sinfoniaorkesterin ylikapellimestari Kristjan Järvi on onnistunut viime vuosina houkuttelemaan säveltäjää vähitellen takaisin orkesterimusiikin pariin. Aloittaessaan Leipzigissa Järvi kutsui Reichin orkesterinsa nimikkosäveltäjäksi. MDR-sinfoniaorkesteri onkin Järven kaudella esittänyt Reichin koko orkesterituotannon. Lisäksi Järvi on kantaesittänyt ja levyttänyt Leipzigissa Daniel Variationsin ja You Are (Variationsin) uudistetut versiot kuorolle ja orkesterille.

Sunnuntain konsertissa nämä teokset kuultiin kiehtovina, oikeastaan optimaalisina, hybrideinä, joissa kohtasivat orkesteriversioiden instrumentaatio ja mikrofonivahvistettu lauluyhtye.

Reich käyttää vokaaliteoksissaan usein lyhyitä tekstejä tai tekstifragmentteja, joihin hän pureutuu perusteellisesti melodisten ja harmonisten muunnelmien sekä tiheiden kaanonmuodostelmien keinoin. Orkestraation perustana toimii vibrafonien ja pianojen hallitsema lyömäsoitinyhtye, jota jouset tukevat ja värirtävät harmonioillaan. Puhaltimia Reich käyttää lähinnä vahvistamaan lauluyhtyettä.

Barbicanin konsertin avauksena kuultiin Daniel Variations, puolituntinen neliosainen teos neljälle laulajalle, pianoille, lyömäsoittimille, jousille ja klarineteille. Reich sävelsi Daniel Variationsin murhatun Wall Street Journalin ulkomaantoimittajan Daniel Pearlin muistolle.

Ensimmäisen ja kolmannen osan tekstit ovat katkelmia Danielin kirjan unijaksoista. Harmoniat ovat Reichille harvinaisen kirpeitä, ja instrumentaatiota hallitsevat hienosti lomittuvat tummat sävyt, joita bassorummun pahaenteiset kumahdukset täydentävät erinomaisesti.

Toinen osa, My Name is Daniel Pearl on elegia, jossa huomio kiinnittyy laulajien ja jousten melodialinjojen kauneuteen sekä taidokkaisiin kaanonmuodostelmiin. Lyömäsoitinensemblen rytminen pulssi on tässäkin osassa alati läsnä karkoittaen oivallisesti kaikenlaisen turhan sentimentaalisuuden. Tässä mielessä Järven ripeähkö tempovalinta istui musiikkiin täydellisesti.

Päätösosaa, I Sure Hope That Gabriel Likes My Music, When the Day is Done hallitsee jäähyväisten tuntu, johon kietoutuu myös varovaista optimismia. Viimeisillä tahdeilla musiikki vaipuu hiljaisuuteen koskettavan vähäeleisesti.

Synergy Vocalsin ja LSO:n yhteistyö oli kerrassaan nautittavaa. Järvi ja lyömäsoittajat pitivät rytmisen perustan tarkkana ja ilmeikkäänä. Laulajien melodialinjat piirtyivät klarinettien tukemana kuulaina, ja LSO:n jousia oli ilo kuunnella.

You Are (Variations) on Reichin hienoimpia teoksia. Se on sävelletty pääosin samantyyppiselle ensemblelle kuin Daniel Variations, mutta puhaltimissa on nyt huiluja, oboeita ja klarinetteja kaksi kutakin, laulajia on kuusi ja jousiston vahvistuksena on kolme kontrabassoa.

Avausosa, You Are Wherever Your Thoughts Are on laaja fantasia, joka seikkailee harmonisesti hyvin mielenkiintoisissa maailmoissa. Osan lyhyt tekstikatkelma kietoutuu alati muuttuviin kaanoneihin joiden kanssa lyhyet instrumentaalivälisoitot vuorottelevat.

Ilman taukoa seuraa toinen osa, Shiviti hashem l’negdi (I Place the Eternal Before Me). Tässä Reich palaa organum-tekniikasta omaksumaansa konseptiin, jossa melodialinjan aika-arvot hidastuvat vähitellen tasaista pulssia vasten ikään kuin syvälle sanojen ominaisuuksiin ja merkityksiin sukeltaen.

Ludwig Wittgenstein -katkelmaan Explanations Come to an End Somewhere pohjaava hidas osa on hieno vibrafonien keinuvien rytmien hallitsema meditaatio, josta musiikki jatkuu suoraan viimeiseen osaan Ehmor m’aht vahsay harbay (Say Little and Do Much), jonka myötä teos saa energisen päätöksensä.

You Are (Variations) oli illan huipentuma, ainakin minulle. Tässä musiikissa ja tulkinnassa kaikki tuntui osuvan kohdalleen.

Väliajan jälkeen kuultiin The Desert Music, Reichin liki tunnin mittainen suurteos orkesterille ja kuorolle. Konserttimestarin rooli tässä teoksessa lankeaa ykkösmarimballe, joka johtaa keskelle lavaa sijoitettua lyömäsoittimistoa, jonka ympärille jouset on ryhmitelty kolmeksi antifonaaliseksi kuoroksi. Puupuhaltimet ja vasket tukevat laulajia, joita oli nyt Barbicanin lavalla kymmenen. Instrumenttien sijoittelu assosioitui vahvasti Bartókin Musiikkiin jousille, lyömäsoittimille ja celestalle.

Bartók-vaikutteena on syntynyt myös The Desert Musicin kaarimainen ABCBA-suurmuoto. Viittauksena Music for 18 Musiciansiin (1974-76) The Desert Music alkaa ja päättyy pulssikoraalilla, jonka harmoninen sykli toistuu läpi teoksen. Lauluteksti pohjautuu William Carlos Williamsin myöhäiseen runouteen.

Niin tulvillaan yksityiskohtia Reichin partituuri on, että niitä voisi kevyesti käsitellä useamman väitöskirjan verran. Tässä yhteydessä poimin kuitenkin vain muutaman vaikutelman. Neil Percyn luotsaama LSO:n löymäsoittajisto kuljetti musiikin virtaa verrattoman tarkasti avaustahdeista viimeisiin marimban iskuihin saakka.

The Desert Musicin mieleenpainuvimpia hetkiä olivat patarumpujen ja huilujen melodiakuviot, joiden innoittajana on ollut Williamsin runo The Orchestra. Alttoviulujen sireeni-imitaatiot teoksen keskivaiheilla olivat myös äärettömän vakuuttavia.

Synergy Vocals lauloi kauttaaltaan äärimmäisen tarkasti, puhtaasti ja kirkkaasti artikuloiden. Kristjan Järvi kanavoi musiikkiin uskomattomasti energiaa tinkimättä rahtustakaan rytmisestä tarkkuudesta. Tätä vaikuttavampaa tulkintaa The Desert Musicista on vaikea nimetä.

Kun Reich saapui konsertin päätteeksi miksauspöydän takaa lavalle, olivat suosionosoitukset valtavat. Toki säveltäjän karismalla ja juhlatunnelmalla oli tietenkin oma vaikutuksensa, mutta pohjimmiltaan yleisön reaktio kumpusi varmasti myös itse musiikista ja sen häikäisevästä tulkinnasta.

Parhaillaan Reich säveltää uutta orkesteriteosta. Lontoon sinfoniaorkesterin puolestaan suunnittelee omaa tilaustaan söveltäjältä. Kenties näemmekin jälleen uuden vaiheen Reichin tuotannossa seuraavina vuosina. Tämän illan perusteella sitä voi odottaa hyvin suurella innolla.

— Jari Kallio

Lontoon sinfoniaorkesteri
Synergy Vocals
Kristjan Järvi, kapellimestari

Steve Reich: Daniel Variations
Steve Reich: You Are (Variations)
Steve Reich: The Desert Music

Barbican Centre, Lontoo

Su 6.11. klo 19.00

Britten Sinfonian lauantain konsertissa kuultiin myös Steve Reichin video-ooppera Three Tales. Kuva © Jari Kallio.

Lontoon Barbican Centre juhlistaa kahdeksankymmentävuotiasta Steve Reichia viikonlopun konserttisarjalla, jonka ensimmäinen huipentuma oli Britten Sinfonian lauantain teemailta, jossa kuultiin kaikkiaan kuusi amerikkalaissäveltäjän teosta.

Different Trains (1988) jousikvartetille ja ääninauhalle on Reichin tunnetuimpia ja ansaitusti kiitetyimpiä teoksia. Tämän osittain omaelämäkerrallisen mutta ennen kaikkea holokaustia peilaavan klassikon esittivät Barbicanissa Thomas Gould, Miranda Dale, Clare Finnimore ja Caroline Dearnley Britten Sinfonian jousistosta.

Kolmiosaisen Different Trainsin avausosa osa America – Before the War alkaa junan energisellä kolinalla, jota jouset imitoivat. Junien kvartteina ja kvintteinä viheltävät pillit niin ikään jousten kahdentamina lomittuvat kudokseen melodisina aihioina. Pian kuullaan ensimmäiset puhekatkelmat, joita alttoviulu ja sello imitoivat ja kehittelevät ykkös- ja kakkosviulun rytmistä pohjaa vasten.

Vähitellen musiikki ankkuroituu paikkaan ja aikaan. Ensimmäisen osan puhujat, Reichin perheen lastenhoitaja ja iäkäs veturinkuljettaja vievät meidät Reichin lapsuuden junamatkoille USA:n itä- ja länsirannikon välille. Tämän miltei romanttisen tunnelmakuvauksen katkaisee äkillinen siirtymä saman aikakauden Eurooppaan, toisenlaisiin juniin, toisenlaisiin kohtaloihin.

Toisen osan sireenit, kirpeinä kolmisointuina kirskuvat junien vihellykset ja pahaenteiset jousien harmoniat kuljettavat kuulijaa nyt karjavaunuissa holokaustista selviytyneiden Reichin ikätovereiden muistelmissa. Jännite kasvaa osan edetessä huipentuen hälyäänten rajoille viimeisillä tahdeilla. Flames going up in the sky, it was smoking, ovat toisen osan päätössanat.

Hetken hiljaisuuden jälkeen siirrytään päätösosaan, sodanjälkeiseen aikaan. Alussa kuullaan vain jousia ja selvitytyjien puhekatkelmia. Sota on päättynyt, varovainen optimismi hiipii musiikkiin. Kudos tihenee, musiikki kerää voimia. Ensimmäisen osan junien kolina ja vihellykset palaavat. Lopun muistikuva keskitysleiriltä johtaa lyhyeen elegiaan ja hiljaisuuteen.

Different Trainsin menestys perustuu sen vähäeleisyyteen ja intiimiyteen, jossa isompi kuva täydentyy kuulijan mielessä. Teos ei saanut alkuaan holokaustimuistomerkkinä, mutta siitä kehittyi sellainen Reichin sävellystyön edetessä. Oikeastaan täydellisempää teosta ei pyhäinpäivälle voisi osua.

Britten Sinfonian muusikot heittäytyivät Different Trainsin maailmaan täydellä teknisellä osaamisella, tarkalla rytmiikalla, soinnin lämmöllä ja ilmeikkäällä fraseerauksella antaen Reichin mestariteokselle vaikuttavan soivan asun. Aikamme kiristyvässä ilmapiirissä Different Trains antoi jälleen kaivatun muistutuksen tapahtumista, joiden ei pidä unohtua mielistämme.

Seuraavaksi kuultiin ensimmäistä kertaa Euroopassa aiemmin tällä viikolla Carnegie Hallissa kantaesitetty Pulse (2015) soitinyhtyeelle.

”Pulse on oikeastaan reaktio Kvartettooni, joka taas oli reaktio aiempaan musiikkiini. Jatkossa laitamme nämä teokset samoihin konserttiohjelmiin toisiaan vasten”, Reich pohti lyhyessä väliaikakeskustelussamme.

Musiikkitalossakin viime vuoden Helsingin juhlaviikokkojen Colin Currie Groupin vierailukonsertissa kuultu Kvartetto (Quartet, 2013) oli hätkähdyttävä kokemus alituisessa liikkeessä olevien harmonioidensa ja aiempia teoksia laajemman melodisen kehittelyn ansiosta.

Pulsessa taas ominaista ovat ennen kaikkea hitaat harmoniset liukumat. Avaustahtien lähes koraalinomainen pehmeys on yllättävä ratkaisu, varsinkin kun Reichille niin omintakeinen rytminen pulssi antaa odottaa itseään ilmestyen musiikkiin vasta vähitellen, aavistuksenomaisesti liukuen.

Hienovireistä rytmistä pulssia vasten kuullaan kehiteltyjä melodialinjoja, joiden sulavista kaanonmuodostelmista syntyy lähes elegia, kuitenkin vailla kaikkea sentimentaalisuutta ikään kuin Stravinskyn neoklassismin hengessä. Reichin aiemmassa tuotannossa oikeastaan vain The Four Sectionsin (1987) avausosa vertautuu jossain määrin Pulsen maailmaan.

Uusien teosten ensimmäiset esitykset ovat tietenkin aina jossain määrin tulkinnan etsintää, joissa muusikot ja usein säveltäjätkin hakevat vielä kosketusta musiikkiin. Siksi arvioijan on tyytyminen vain pintapuoliseen katsaukseen itse esitystä kohtaan. Tarkasti, puhtaasti ja innostuneesti paneutuen Clark Rundellin johtama Britten Sinfonia Pulsen tulkitsivat. Tämä on ehdottomasti teos, joka pitää kuulla pian uudelleen, mieluiten Kvarteton parina.

Konsertin jälkipuolisko oli omistettu Reichin ja videotaiteilija Beryl Korotin video-oopperalle Three Tales (1998-2002). Tämä harvoin kuultu teos on osunut tänä vuonna kalenteriini jo kerran aiemminkin, Ensemble Modernin konsertissa Hannoverissa viime toukokuussa. Ensemble Modernilla onkin teoksen kantaesittäjänä vahva ote ja näkökulma musiikkiin, mutta ei ollut hullumpi tulkinta Britten Sinfoniallakaan Barbicanissa.

Three Tales käsittelee teknologian, ihmisen ja ihmisyyden monitahoista ja osin varsin problemaattistakin suhdetta teknologiaan dokumenttimateriaalin keinoin. Kuten jo Different Trains ja The Cave (1989-1993) punoo myös Three Tales puhetta ja muuta nauhoitettua materiaalia osaksi kamariyhtyettä. Mukana on myös viiden laulajan ensemble, jonka vokaalityyli assosioituu vanhaan musiikkiin ja Reichin omaan Proverb (1995) -teokseen.

Ensimmäinen näytös, Hindenburg oli nyt intensiivisempi kokemus kuin keväällä Hannoverissa. Huomio kiinnittyi erityisesti Britten Sinfonian jousten soinnin lämpöön ja ilmeikkyyteen sekä vibrafonien taidokkaaseen kontrapunktiin. Synergy Vocalsin laulajat olivat erinomaisia, kuten aina.

Yhdysvaltain sodanjälkeisiä ydinkokeita kuvaava toinen näytös, Bikini, oli jälleen todellinen jännitysnäytelmä täynnä viittauksia niin Vanhan Testamentin luomiskertomuksiin kuin vedenpaisumuksen ja arkin mytologiaankin.

Three Talesin hienointa antia on kuitenkin sen viimeinen, lähitulevaisuuteemme kurkistava Dolly, jossa geeniteknologia, tekoäly ja robotiikka peilautuvat puolestapuhujiensa ja kriitikkojensa kautta lähes musiikkidraamaksi, joka jättää viisaasti tilaa myös kuulijan tulkinnoille.

Dolly on Reichin jännittävimpiä ja rakenteellisesti kompleksisimpia teoksia, jonka tulkinta vaatii kapellimestarilta ja muusikoilta äärimmäistä keskittymistä. Rundell, Britten Sinfonia ja Synergy Vocals tekivät kerrassaan erinomaista työtä musiikin parissa. Vain muutamia rytmisiä huojahduksia olin huomaavinani, niistäkin ainakin osa todennäköisesti saliakustiikan tuotosta.

Korotin visuaalinen tyyli ja Reichin musiikki kulkevat vahvasti yhdessä läpi teoksen sulautuen parhaimmillaan synesteettiseksi kokemukseksi, yhteistaideteokseksi. Tämä vaikutelma vahvistuu joka kohtaamisella.

Kaikkiaan Britten Sinfonian ilta oli hieno syntymäpäivälahja Reichille, nykymusiikin omintakeiselle kulkijalle, jonka musiikillinen ajattelu etsiytyy yhä riemastuttavasti uusille poluille.

Illan lämmittelyssä Guildhall School of Music and Drama esiintyi veikeällä toteutuksellaan mikrofonien ja kaiutinten äänen kiertoon perustuvasta prosessiteoksesta Pendulum Music (1968). Sähkökitarayhtye Ditheriltä kuultiin mainio Nagoya Guitars (1994/1996) -sovitus Reichin marimbateoksesta sekä sähkökitaraoriginaali Electric Counterpoint (1987). Jälkimmäistä kuulee usein soitettavan solistisena teoksena ääninauhaa vasten, mutta nyt lavalla oli peräti kaksitoista kitaristia, jotka soittivat kaikki stemmat livenä. Tätä ensembleä oli ilo kuunnella.

— Jari Kallio 

Britten Sinfonia
Synergy Vocals
Clark Rundell, kapellimestari

Steve Reich: Different Trains, Pulse, Three Tales

Dither
Guildhall School of Music and Drama

Steve Reich: Pendulum Music, Nagoya Guitars, Electric Counterpoint

Barbican Centre, Lontoo
La 5.11. klo 18.30

Sir Simon Rattle ja Berliinin filharmonikot esittivät modernismin klassikoita loppuunmyydyssä konsertissaan perjantaina. Kuva © Jari Kallio

”Mahlerin yhdestoista sinfonia” oli Sir Simon Rattlen avauspuheen kuvaava luonnehdinta Berliinin filharmonikoiden perjantai-illan konsertille ensimmäiselle puolikkaalle, jossa kuultiin Arnold Schönbergin Viisi orkesterikappaletta, Op. 16 (1909), Anton Webernin Kuusi kappaletta orkesterille, Op. 6 (1909, uudistettu versio 1928) ja Alban Bergin Kolme orkesterikappaletta, Op. 6 (1913-15, uudistettu versio 1929).

Korostaakseen Wienin toisen koulukunnan säveltäjien ja heidän varhaisen modernisminsa mestariteosten välisiä siteitä Rattle ja orkesteri esittivät ne yhtenä kokonaisuutena ilman taukoja. Tämä ratkaisu tarjosi erinomaisen mahdollisuuden tunnustella yhtäältä näiden orkesterikappaleiden välisiä hätkähdyttäviä yhteyksiä sekä toisaalta kunkin säveltäjän yksilöllistä ilmaisua.

On huikeaa huomata, kuinka radikaalin vaikutelman Schönbergin, Webernin ja Bergin musiikilliset innovaatiot herättävät kuulijassa vielä reilu vuosisata näiden teosten syntyaikojen jälkeenkin.

Ensimmäisenä astuttiin Schönbergin Viiden orkesterikappaleen maailmaan. Teoksen otsikko on toki konkreettisuudessaan kuvaava, mutta myös helposti harhaanjohtava, sillä näistä orkesterikappaleista muodostuu itse asiassa sinfoniaan verrattava kokonaisuus. Schönberg monine aikalaisineen halusi kuitenkin ymmärrettävästi välttää tuota tradition painamaa otsikkoa ja korvasi sen assosiaatioista vapaalla otsikolla.

Schönbergin musiikillinen keksintä on Viidessä orkesterikappaleessa mitä oivallisinta. Jokainen kappaleista on henkeäsalpaava seikkailu ja samalla tutkielma ilmaisukeinoista. Kenties kiehtovimpaan maailmaan Schönberg astuu tunnetusti keskimmäisessä orkesterikappaleistaan, jolle hän antoi osuvasti otsikoksi Farben, värit. Musiikki on näennäisen staattista, mutta pinnan alla sointi peilautuu alati uusissa väreissä. Samantapaisen kokemuksen synnyttävät hetkittäin Ligetin 60-luvun teokset.

Viiden orkesterikappaleen sisällyttäminen konserttiohjelmaan on aina kulttuuriteko, mutta sen kuuleminen Berliinin filharmonikoiden ja Simon Rattlen tulkintana oli melkoinen elämys ja riemastuttava avaus perjantai-illan konsertille.

Webernin Kuusi kappaletta orkesterille on säveltäjänsä hienoimpia ja intensiivisimpiä teoksia. Yhteiskestoltaan vain vähän yli kymmenminuuttinen teos on kuin äärimmilleen viety tiivistymä Mahlerin sinfonioiden ulottuvuuksista. Jokainen fraasi, pieninkin detalji ja kaikki moninaiset sointivärit ovat sellaisella tarkkuudella mietittyjä, että näiden soivien tuokiokuvien häivähdyksiin sisältyy koko maailma.

Rattle ja orkesteri esityivät Webernin teoksesta säveltäjän vuonna 1928 uudistama edition, jossa instrumentaatiota on muokattu alkuperäisversion jättiläismäisistä mitoista lähemmäs sinfoniaorkesterin standardikokoonpanoa. Vaikka Webernin alkuperäisessä orkestraatiossa onkin ehdontonta huumaavuutta, on musiikin monien rikkaiden detaljien huomioiminen helpompaa kevennetyn ensemblen myötä.  Berliiniläisten ja Herbert von Karajanin 70-luvun alun klassikkolevytyksessä käytetään myös tätä myöhäisempää editiota, kun taas James Levine ja Pierre Boulez levyttivät 90-luvulla orkesterin kanssa alkuperäisversion.

Vaikka Rattlen ja Berliinin filharmonikoiden tulkinnasta voisi huomioida liki loputtomasti sen moninaisia hyveitä, tyydyn mainitsemaan neljännen osan surumarssin häikeisevän hienon toteutuksen. Tämä liki aineettomasta tyhjyydestä pakahduttavaan sointihuumaan muutamassa minuutissa kasvava musiikki kävi läpi uskomattoman karakterien ja tunnetilojen moninaisuuden, joka tarttui varmasti jokaiseen kuulijaan. Salin hiljaisuus oli osan päätyttyä mykistävä.

Bergin Kolme orkesterikappaletta oli konsertin alkupuolen luonnollinen päätös. Mahlerin henki lepää vahvasti myös Bergin teoksen yllä. Musiikki on jälleen ilmaisultaan tiivistä, joskaan ei aivan weberniläisiin ulottuvuuksiin puristettua.

Vaikuttavan ensimmäisen osan alussa Berg käyttää lyömäsoittimia liki Varèsen organisoidun äänen filosofiaa lähestyvällä tavalla pitkittäen melodisen materiaalin esiintuloa. Tästä edetään toisen osan tyyliteltyyn tanssiin, joka on hetkittäin kuin Debussyn kaukainen sukulainen. Kolmas osa on laaja marssi Mahlerin hengessä mutta kuitenkin Bergin jäljittelemättömään tyyliin. Partituurin kirjaimellisesti näkyvimpiä Mahler-alluusioita ovat tämän kuudennesta sinfoniasta lainatut vasaraniskut, jotka saattelevat teoksen murskaavaan päätökseensä.

En voinut olla hämmästelemättä sitä taitoa ja ilmaisuasteikkoa joilla Berliinin filharmonikot ja Rattle Bergin teoksen loputtomat yksityiskohdat toteuttivat. Tämä kokemus säilyy muistoissa varmasti pitkän aikaa.

Niin intensiivinen oli näiden yhteensä neljäntoista orkesterikappaleen maailma, että väliajan alkaessa oli vaikea uskoa aikaa vierähtäneen vasta neljäkymmentäviisi minuuttia.

Mahlerin ohella Wienin toisen koulukunnan säveltäjien taustalta voidaan löytää Johannes Brahmsin musiikillisen ajattelun vaikutuksia. Vaikka Brahmsin sävelkieli ei ehkä pintapuolisesti synnytä samanlaisia välittömän radikaaleja herätteitä kuin Wagnerin, musiikin rakenteiden ja sointivärien maailma katsoo kuitenkin aina kohti uusia mahdollisuuksia.

Kuten tunnettua, Brahms etsi pitkään omaa sinfonista tietään Beethovenin varjosta. Ensimmäisen sinfonisen kamppailun jälkeen Brahmsin toinen sinfonia, D-duuri, Op. 73 löysi muotonsa helpommin ja sai kantaesityksensä vuonna 1877.

Toinen sinfonia saa jännitteensä kirkkaiden ja tummien sävyjen vuoropuhelusta. Brahmsin hienovireiset kontrastit rakentuvat sekä melodisen materiaalin että instrumentaation kautta. Vaikka sinfonian maailma on päällisin puolin pastoraalinen, usein aurinkoisen hehkuvakin, tummat sävyt eivät koskaan ole kaukana.

Kenties konsertin alkupuolen teosten ohjaamana Rattlen ja berliiniläisten Brahmsissa korostuivat aivan erityisellä tavalla sointivärit, joiden rikkaus oli mitä nautittavinta läpi sinfonian. Ensimmäinen osa, joka on laaja ilman esittelyjakson kertaustakin, hahmottui niin rakenteeltaan kuin välillä häivähdyksinä vaihtelevilta sävyiltäänkin erinomaisesti.

Toisen osan intensiteetti oli kerrassaan huikea kuitenkin vailla sitä raskassoutuisuutta, jota Brahms-tulkinnoissa yhä sitkeästi esiintyy. Kolmannen osan rytmiset ja soittimelliset yksityiskohdat tuntuivat peilaavan lähes konsertin alkupuolen Webern-maailmaa.

Sinfonian päätösosan riemukkaat soinnit ja niihin kontrastoituvat hetkittäiset tummat sävyt saivat niin ikään mitä vaikuttavimman toteutuksen. Sinfonian jälkeen yleisö palkitsi orkesterin ja kapellimestarin ansaitusti pitkillä suosionosoituksilla. Orkesterin jo jätettyä lavan Rattle sai käydä vielä kertaalleen kumartamassa ennen kuin yleisö malttoi lähteä salista.

— Jari Kallio

Berliinin filharmonikot
Sir Simon Rattle, kapellimestari

Arnold Schönberg: Viisi orkesterikappaletta, Op. 16
Anton Webern: Kuusi kappaletta orkesterille, Op. 6b
Alban Berg: Kolme orkesterikappaletta, Op. 6
Johannes Brahms: Sinfonia nro 2 D-duuri, Op. 73

Philharmonie, Berliini
Pe 4.11. klo 20.00

Hafiz

Kaikkein hauskinta on mennä ihan tavalliseen sinfoniakonserttiin, jossa on normaalia ohjelmaa ja jota soitetaan vailla festivaalien ylikuumentunutta ilmapiiriä. Filharmonian konsertin ohjelmisto sisälsi kaksi harvoin kuultua teosta: Brucknerin 6. sinfonia, joka on jäänyt niin vahvasti 7. ja 8. varjoon, ettei se todellakaan usein loista konserteissa. Vielä tuntemattomampi oli Szymanowskin Hafiz-laulujen sarja vuodelta 1919. Illan kapellimestarin nimeä Mirga Gražinytė-Tyla en ollut kuullut aiemmin, kun taas laulajaksi pikaisesti hälytetty Jenni Lättilä on tietenkin vahva Wagner– sopraano.

Joka tapauksessa ilta yllätti monessa mielessä. Hafiz on yksi kaikkien aikojen suurimpia runoilijoita. Hän kuoli 1390 Persiassa, hänen hautansa Shirazissa on keskeinen pyhiin vaelluspaikka, sillä Hafizin runous on yhä ajankohtainen koko tuolla kulttuurialueella Turkista Intiaan ja Keski-Aasiaan. Hän oli myös sufimystikko, joka toi esiin heidän katoamisen oppiaan; hän ylisti viiniä ja juopumista sekä erotiikkaa; tästä huolimatta hän on nyky-Iraniassa niin keskeinen auktoriteetti, että ihmiset hakiessaan ratkaisua arkielämän pulmiin, ottavat käteen Hafizin jonkun kirjan, avaavat sen umpimähkään ja panevat sormen satunnaiseen kohtaan — ja vastaus löytyy siitä! Suomessa Hafizia toi esiin Henri Broms, Persian kirjallisuuden dosentti, joka väitöskirjassaan Two studies in the relations of Hafiz and the West (Studia orientalia fennica XXXIX, Helsinki 1968) pohti mm. Goethen suhdetta Hafiziin. Vanha Goethe ihastui Hafizn lemmenrunouteen ja laati siitä omat mukaelmansa Länsi-itämaisessa divaanissaan. Mutta parhaiten suomalainen lukija perehtyy Hafiziin lukemalla Jaakko Hämeen-Anttilan hienoja käännöksiä kuten kirjassa Ruusu ja satakieli (Basam Books 2004). Hafiz on käsittämättömän ajankohtainen , satojen vuosien takaa hän puhuu nykyihmiselle aivan suoraan, hänen runonsa koskettavat välittömästi.

Szymanovskin vokaalityyliä tunsin aiemmin lähinnä frescomaisen oopperan Kuningas Roger perusteella, mutta näissä Hafiz- lauluissa hän kehitti aivan oman orientalistisen tyylinsä. Olennaista on impressionistisen värikylläisen orkestraation muodostama taustakuvionti, eräänlainen itämainen sointimatto. Pianon ja celestan klangi olennaisena efektinä. Vokaaliosuus taas on eräänlaista myöhäis-Wagneria tai varhaista Schönbergiä tai miksei Richard Straussia. Melodia liikkuu laajalla alalla ja vaatii sopraanolta erittäin ekspressiivistä otetta vaativissa ylärekistereissä. Wagner-pohjalta Jenni Lättilä tulkitsi näitä lauluja vakuuttavasti. Yksi lauluista on nimeltään Ikuinen nuoruus. Odotin hieman kuulevani tuon ulkoa-oppimani Hafizin runon: ”Nuoruus katsoi peiliin / mutta ei tunnistanut kasvojaan / Vain toinen nuoruus on oikea.” Mutta kyseessä olikin eri teksti.

Naiskapellimestari Brucknerin tulkkina, mitähän tästä tulee, saattoi joku ounastella. Mutta on rehellisesti sanottava, ettei liite nais- tullut hetkeäkään mieleen. Mirga Gražinytė-Tyla on yksinkertaisesti huippulahjakas kapellimestari, enkä yhtään ihmettele, että hänet on valittu Birminghamiin mm. Sakari Oramon jälkeen. Hän kykeni yhdistämään kaksi olenaista asiaa: monumentaalisen muodon hahmottamisen ja koossapitämisen – mikä on etenkin tässä sinfoniassa erittäin haasteellista. Tässä kuudennessa sinfoniassa ei nimittäin ole sellaista selkeää koossapitävää temaattisuutta kuin esim 7. ja 8. sinfoniassa, esiin piirtyviä teema-aktoreita ja mieleenpainuvia melodioita. Sen sijaan on sarja alinomaa vaihteleva karakteereja, värejä, tekstuureja, joita pitää yhdessä vain jossain määrin löyhästi bruckneriaaninen blokkiajattelu, ts. symmetrinen muoto häämöttää taustalla ja pakottaa kuulijan käymään läpi kaikki sen vaatimat kertaukset ja vaiheet. Mutta samalla illan kapellimestari herätti eloon jokaiseen taitteenn sisäisen kineettisen ergian ja musiikillisen voimatilan, käyttääkseni Ernst Kurthin termejä. Harvat pystyvät antamaan ankaran muodon puitteissa elämän myös yksityiskohdille ja niiden ilmeikkyydelle, Suomessa jotkut Leif Segesrtam ja Mikko Franck lähinnä. Kullekin teemaryhmälle voi siis huoleti antaa oman temponsa, ja silti kokonaisuus pysyy koossa. Tämä tulkinta oli ehdottomasti merkittävää Bruckner-soittoa, perinnettä uudistavaa. Orkesterin kanssa Gražinytė-Tyla tuli toimeen erinomaisesti. Kapellimestari oli siis loistava valinta, ja kiehtova tuttavuus, toivottavasti hän tulee pian Suomeen uudestaan!

— Eero Tarasti

Helsingin kaupunginorkesteri
Mirga Gražinytė-Tyla, kapellimestari
Jenni Lättilä, sopraano

Szymanovski: Love Songs of Hafiz
Bruckner: Sinfonia nro 6

Musiikkitalo, Helsinki
Pe  21.10.2016 klo 19

Ferruccio Busoni noin v. 1895.

Ferruccio Busonia (1866-1924) kuulee säveltäjänä niin harvoin, että jokainen hänelle omistettu konsertti on aivan erityinen ja kannatettava tapahtuma. Lisäksi nyt oli hyvänä syynä 150-vuotismuisto. Busoni-fanien ei tarvitse panna pahakseen, vaikka hänen ystävänsä Jean Sibelius kirjoittikin salaisessa päiväkirjassaan: ”Miten harmaata ja ikävää. Miksi ihmeessä tuo nerokas pianisti haluaa esiintyä säveltäjänä?” Sibeliuksella oli täysi syy olla kiitollinen Busonille, joka tuki häntä kapellimestarina ja pelasti Jannen tämän Sturm und Restaurang -kierteestä Berliinistä 1889. Vaikka Sibelius oli vuoden vanhempi, oli Busoni hänelle kuin isoveli.

Busonin ongelma säveltäjänä ei ollut se, ettei hänellä olisi ollut omaa tyyliä vaan se, että hän ei keksinyt onnistuneita teemoja ja sisältöjä. Siksi hänen teoksissaan on niin paljon toisten säveltäjien parafraaseja ja hän joutui kierrättämään kaiken oman musiikkinsa lopulta oopperaansa Doktor Faust. Lähes kaikki tänä iltana kuultu musiikki oli myös muodossa tai toisessa päätynyt siihen. Kuulin tuon Busonin viimeisen teoksen Bolognan Teatro comunalessa 1985. Antony Beaumont oli säveltänyt siihen uuden lopun. Sittemmin kutsuin Beaumontin, Busonin elämäkerturin vierailemaan myös laitokselleni Helsinkiin. Häntä kiinnosti erityisesti Busonin ja Sibeliuksen kirjeenvaihto, jota Erik Tawaststjerna ei antanut Beaumontin käyttöön, sillä Tawaststjernan Sibelius-biografian viimeinen nide oli vielä ilmestymättä.

Harvinaisen sateisena ja myskyisänä syyskuun iltana oli mukavaa istua tässä konsertissa seuranani professori Matti Klinge ja hänen puolisonsa Marketta. Hieman ihmettelimme yhdessä otsaketta Busoni anno 150 – tarkoittiko se ennen vai jälkeen Kristuksen? Ja antoisa ohjelmateksti oli vain englanniksi, ollaanhan nyt sentään Suomessa. Joka tapauksessa konserttiin oli koottu rivi erittäin eteviä nuoria muusikkoja ja ohjelma oli laaja otos Busonin eri kausien tuotannosta.

Kultaselle on variaatiosarja suomalaisesta kansanlaulusta BV237 sellolle ja pianolle. Jos haluaa nähdä, millainen oli alkuperäinen sävelmä, voi katsoa D. Hahlin kokoelmasta Ylioppilaslauluja 1871. Mutta Busoni käytti samaa melodiaa myös Finnische Balladessaan ja sen alkuperäksi olen aina luullut uskonnollista sävelmää Täällä Pohjantähden alla ompi kotimaani… Oli jännittävää verrata näitä kahta sovitusta, hyvin erilaisia. Sellolla variaatiot tulkitsi sangen ilmeikkäästi Lukas Stasevskij; hän on armoitettu kamarimuusikko, joka kuuntelee partneriaan; pianon ääressä oli varsinainen Busoni-Liszt spesialisti Risto-Matti Marin.

Seuraavaksi kuultiin Kammer-Fantasie über Carmen, tuulahdus 1800-luvun oopperaparafraasien maailmasta. Justas Stasevskin soittoa luonnehtii ehdoton tarkkuus ja selkeys vaikeissa kuvioissa, harkittu kokonaismuoto ja hyvä maku. Joskin hän joutui astumaan sen rajoille ehkä luonteensa vastaisesti, kun alkaa Toreadorin aaria, jonka banaalisuuteen voi vain heittäytyä ja antaa sen anteeksi Busonille. Justas Stasevskin sointi on hienostunut, tekniikka on loistokasta; hänen kannattaisi näillä hyveillä levyttää tulkintojaan pianokirjallisuuden virtuoositeoksista.

En ollut kuullut aiemmin Busonin Goethe-lauluja. Busonihan häilyy aina italalaisen ja saksalaisen kulttuurin välillä. Laulut olivat ehdottomasti kuulemisen arvoisia ja ne tulkitsi varsin elävästi ja dramaattisesti Samuli Taskinen, myös tekstin tulkinta oli vivahteikasta ja laulajan eläytyminen niiden vaihteleviin, koomisiinkin tunnelmiin oivallista. Hän on ehdoton kyky; professori Klinge oli samaa mieltä. Pianisti Jacob Lidåkra jatkoi sitten Sonatina secondalla, joka on Busonin tunnetuimpia pianoteoksia. Sen pääaihetta, pisteellistä marssiteemaa hän käytti sitten Doktor Faustissa johtoaiheena Drei Studenten aus Krakau. Lidåkra soittaa kädet hyvin tiiviistä klaviatuurissa vähäisillä eleillä, mutta erittäin tarkasti ja oikein tulkiten.

Niinikään viulusonaatti op 36a e-molli oli uusi tuttavuus itselleni. Hyvin omituinen teos muodoltaan, mutta rikas sisällöltään. Siinä oli kaikkia Busonin tyylilajeja, italialaisuutta tarantellan muodossa, saksalaisuutta fuugana, suuria nousuja, teemojen paluita, erityisesti avaavan koraaliteeman. Mutta elääkseen teos tarvitsee erinomaiset tulkit ja ne löytyivätkin viulisti Pasi Eerikäisestä, joka soitti hyvin tasapainoisesti ja strukturaalisesti sekä pianisti Emil Holmströmistä, joka puolestaan on superintelligentti muusikko, onko hän jopa liian älykäs pianistiksi? Joka tapauksessa hänellä on ilmiömäinen ja monissa yhteyksissä aiemmin todettu kyky elävöittää ja dramatisoida erityisesti vaikeaa avantgardemusiikkia. Hänen muusikon kykynsä ja arsenaalinsa on valtava. Hän myös lähtee musiikin sisältämästä ideasta, mikä on ainoa tapa soittaa suurten romantikkojen teoksia.

Valitettavasti jouduin poistumaan väliajalla, koska seuraavana päivänä laitoksellani oli tärkeä väitöstilaisuus Erik Bergmanin musiikista. Pahoittelen erityisesti, etten kuullut kahden pianon harvinaisempaa versiota Fantasia contrappuntisticasta, joka on Busonin pääteos pianolle. Mutta se tulee ke skiviikkona 5.10. klo 19.03 radiosta. Olen varma, että se oli loistava kahden sellaisen pianistin kuin Risto Matti Marinin ja Emil Holmströmin käsissä.

— Eero Tarasti

Ferruccio Busoni Anno 150

Musiikkitalo, Camerata-sali, torstai 29.9.

Lukas Stasevskij, sello
Samuli Taskinen, baritoni
Pasi Eerikäinen, viulu
Justas Stasevskij, Emil Holmström, Olli Mikkonen, Raymond Shon, Risto-Matti Marin, Jacob Lidåkra, piano