Category Archives: Arviot

Dynaaminen duo: John Adams ja Leila Josefowicz. Kuva © Jari Kallio

John Adams saapui Lontoon sinfoniaorkesterin kanssa Pariisin Philharmonieen nimikkoviikonloppuaan viettämään lauantaina. Illan konsertissa hän johti LSO:n kanssa Bartókia ja Stravinskya sekä oman draamallisen sinfoniansa, Scheherazade.2:n, jonka solistina kuultiin Leila Josefowiczia, jolle teos on omistettu.

Lauantai-illan konsertin yhdistävänä teemana oli musiikillinen narratiivi. Kaikki Philharmoniessa kuullut sävellykset olivat jossain määrin kerronnallisia, mutta vailla straussilaisen sävelrunon tai elokuvamusiikin yksityiskohtaista ankkurointia tarinaan.

Konsertin alkajaisiksi päästiin Bartókin folkloristiikan maailmaan. Unkarilaisia kuvia (1908-1911, orkestraatio 1931) on railakas, mutta turhan harvoin kuultu viiden lyhyen orkesterikappaleen sarja, jossa jokainen osa on oma tuokiokuvansa.

Ensimmäisen osan iltatunnelmiin johdattaa kaunis huilusoolo, jonka lomaan orkesteri liittyy vähitellen. Musiikista kasvaa häilyvän hetken elegia, joka kiertyy takaisin alkuunsa. Seuraa hersyvästi ryskyvä karhutanssi, jonka vastavoimana kuullaan viipyilevä kolmas osa. Humaltuneesti toikkaroivassa neljännessä kuvaelmassa huojutaan välillä viattomammin, välillä taas tuimemmin öristen. Päätöksenä kuullaan apoteoosin antiteesi, oivallinen sikopaimenen tanssi.

Adams ja LSO eläytyivät hienosti Bartókin kuvaelmien karheuteen sallien myös herkempien sävyjen hehkua. En pahastuisi, vaikka näitä maanmainioita kappaleita saisi kuulla konserteissa useamminkin.

Stravinskyn kolmiosainen baletti Orpheus (1947) ei liioin ole säveltäjänsä kaikkein soitetuimpia teoksia, vaikka siihen silloin tällöin konserttiohjelmissa törmääkin. Orpheus on kuitenkin yksi Stravinskyn kiinnostavimmista teoksista, sillä sen keinovarojen ekonomia ja ilmaisun voimakkus ovat erityisen puoleensavetävä yhdistelmä.

Siinä missä Kevätuhri hätkähdyttää äärimmäisyyksillään, Orpheus, samoin kuin Apollon musagète, puolestaan yllättää hienovaraisuudellaan. Vaikka kohtaamme manalan liekit ja kuoleman enkelin, ei Stravinsky missään vaiheessa sorru liiallisuuksiin, vaan tarjoaa musiikillaan vihjeitä ja häivähdyksiä, joiden lopullinen muoto jää kuulijan mielen täydennettäväksi. Tragedian koskettavuus on kaikkialla läsnä liikuttaen kuulijaa suuresti.

Oli kiinnostavaa huomata, kuinka LSO:n soinnin luontainen lämpö väritti Stravinskyn arkaaista sointimaailmaa kerrassaan kiehtovasti. Adamsin ja orkesterin tulkinnassa partituurin yksityiskohdat sävyttyivät kuulaasti ilman että partituurin vähäeleisyydestä tingittiin rahtustakaan.

Väliajan jälkeen oli illan päänumeron, Adamsin Scheherazade.2:n vuoro. Viime vuoden maaliskuun kantaesityksen jälkeen Leila Josefowicz on soittanut teoksen nelisenkymmentä kertaa eri puolilla maailmaa, mm. Radion sinfoniaorkesterin viime talven Keski-Euroopan kiertueella, jonka yhteydessä Scheherazade.2 kuultiin myös Musiikkitalossa.

Omaankin konserttikalenteriini Scheherazade.2 osui nyt jo viidennen kerran reilun vuoden sisällä. Musiikkitalon ohella minulla on ollut ilo kuulla tämä vaikuttava teos Amsterdamissa ja Berliinissä säveltäjän johdolla. Lontoon sinfoniaorkesterin ohjelmassa teos oli nyt toistamiseen. Orkesteri soitti säveltäjän johdolla Britannian kantaesityksen viime vuoden syksyllä, ja kuluneella viikolla Scheherazade.2 kuultiin LSO:n konserteissa Lontoossa, Dijonissa ja Pariisissa.

Mitä useammin teosta kuulen, sitä vakuuttuneempi olen siitä, että Scheherazade.2:n perimmäinen vaikuttavuus ja suosion salaisuus ovat pohjimmiltaan itse musiikissa, vaikka aluksi kuulijan päähuomio keskittyykin teoksen narratiiviin, neuvokkaan naisen selviytymiseen miehisen maailman äärimmäisyyksistä. Tämä ei tietenkään tarkoita, etteikö tuolla narratiivilla olisi keskeinen merkitys teoksen olemukselle. Sen sijaan haluan painottaa sitä äärimmäisen arvokasta musiikillista lähtökohtaa, jossa vaikuttava aihetta ei alisteta kannattelemaan köykäistä musiikkia.

Scheherazade.2 ei ota mitään annettuna, vaan Adams asettaa itsensä tässä teoksessa merkittävien haasteiden äärelle. Kuinka säveltää samanaikaisesti sinfoniaa ja konserttoa sortumatta kompromisseihin? Kuinka löytää tasapaino kerronnan ja musiikillisen etenemislogiikan välillä? Kuinka välttää kaikenlainen sentimentaalisuus ja helppojen ratkaisujen houkutus?

Adamsin berliozilainen ratkaisu vaatii solistilta ja orkesterilta paljon. Soolo-osuus on teknisesti ja emotionaalisesti äärettömän haastava. Leila Josefowiczin virtuoosinen tulkinta hämmästyttää kerta toisensa jälkeen niin kaikin tavoin. Tämä on niin kertakaikkisesti hänen musiikkiaan!

Orkesteri on konserton mittapuulla poikkeuksellisen suuri ja värikylläinen cimbalomeineen, laajoine lyömäsoittimistoineen ja rikkaine puhallinsektioineen. Balanssin ja tiheän kudoksen läpikuultavuuden varmistaminen on orkesterilla ja kapellimestarille melkoinen haaste samalla, kun laaja sinfoninen rakenne on pidettävä tiukasti koossa.

Lontoon sinfoniaorkesterin soittaessa Adamsin johdolla musiikin kaikki osaset tuntuivat loksahtavan juuri oikeille paikoilleen. Oltiinpa sitten ensimmäisen ja toisen osan tavoin törmäyskurssilla solistin kanssa, toisen osan vaikuttavissa rakkauden sävyissä tai koskettavan päätöksen turvapaikassa, orkesteri tuntui aina tavoittavan oikeat sävyt. Rytmiikka oli LSO:lla erinomaisesti hallussa, eikä orkesteri hetkeksikään kadottanut solistia sointinsa alle. Musiikki eteni vastaansanomattomalla intensiteetillä.

Leila Josefowiczin, Lontoon sinfoniaorkesterin ja John Adamsin yhteistyö oli vaikuttava päätös intensiiviselle lauantaille Pariisin Philharmoniessa. Näiden muusikoiden yhteistyötä oli nautinnollista seurata.

— Jari Kallio

Lontoon sinfoniaorkesteri
John Adams, kapellimestari
Leila Josefowicz, viulu

Béla Bartók: Unkarilaisia kuvia (Magyar képek), Sz. 97
Igor Stravinsky: Orpheus
John Adams: Scheherazade.2

Philharmonie de Paris
La 10.11. klo 20.30

St. Lawrence -kvartetti ja John Adamsin toinen jousikvartetto. Kuva © Jari Kallio

Pariisin Philharmonien John Adams -viikonloppu käynnistyi kanadalaisen St. Lawrence -kvartetin konsertilla, jonka ohjelma keskittyi Adamsin toisen jousikvarteton (2014) ympärille. Kvartetin tilaama teos kuultiin nyt ensimmäistä kertaa Ranskassa.

Toinen jousikvartetto on jo kolmas Adamsin St. Lawrence -kvartetille säveltämä teos ensimmäinen kvarteton (2008) ja Absolute Jestin (2011) jälkeen. Jälkimmäinen teos on konsertto kvartetille ja orkesterille, jonka keskeistä musiikillista materiaalia ovat sitaatit Beethovenin viimeisistä jousikvartetoista.

Myös toinen jousikvartetto rakentuu pohjimmiltaan Beethoven-sitaateista. Tällä kertaa poiminnat ovat pianosonaateista op. 110 ja op. 111 sekä Diabelli-muunnelmista. Toisin kuin kujeilevassa Absolute Jestissä toisen kvarteton lainamateriaali on hienovaraisemmin sulautettu osaksi musiikin kokonaisuutta. Uudessa kvartetossaan Adams hyödyntää erinomaisesti niitä mielenkiintoisia yhteyksiä, joita hänen ja Beethovenin musiikillisten keinovarojen välillä on luonnostaan: suunnaton energia, nopeat kontrastit, terävät aksentit sekä usein yllättävät lyyriset käänteet.

Kaksiosaisen kvarteton avausosa liikkuu huikeatempoisissa scherzotunnelmissa. Sen pääasiallisen materiaalin muodostavat kaksi katkelmaa As-duuripianosonaatin op. 110 scherzosta. Näitä fragmentteja Adams kuljettaa läpi mitä mielikuvituksellisimpien muunnelmien niin, että lopputulos soi ennen kaikkea Adamsin sävelmaailmoissa välillä häivähdyksenomaisesti Beethovenia peilaten.

Toinen osa alkaa laajalla andantinolla, jossa Adams kehittelee Beethovenin c-mollisonaatin op. 111 avauksen materiaalia aina vain yllättävimpiin suuntiin. Musiikista kasvaa jännittävä seikkailu tuntemattomaan. Osan päätöksessä palataan rivakoihin tempoihin, joissa Diabelli-muunnelmien katkelma kietoutuu mukaan, ja musiikki saapuu lopulta vaikuttavaan päätökseensä.

St. Lawrence -kvartetti on selvästi täysin kotonaan tässä vapaiden assosiaatioiden ja huikean energian sävyttämässä musiikissa. Tämän toisen kvarteton upean tulkinnan soisi päätyvän levyllekin mahdollisimman pian.

Kuten tunnettua, Beethovenin henki lepää myös Leoš Janáčekin ensimmäisen jousikvarteton (1923) yllä. Janáčekia inspiroi sävellystyöhön Leo Tolstoin pienoisromaani Kreutzer-sonaatti, jonka taustalta löytyy tietenkin samalla nimellä tunnettu Beethovenin sävellys.

Myös Janáčekin musiikki on tulvillaan kontrasteja ja energiaa sekä yllättäen purkautuvaa kiihkoa ja lyyrisyyttä. Tämä riemastuttavan persoonallinen sävellys oli täydellinen pari Adamsin kvartetolle niin temaattisesti kuin musiikillisestikin. St. Lawrence -kvartetin tulkinta oli kerrassaan vaikuttava.

Konsertin avauksena ja päätöksenä kuultiin kaksi Joseph Haydnin kvartettoa opuksesta 20. Haydnin kautta pääsimme konsertissa jousikvarteton alkulähteille, niille juurille, joista Beethoven puolestaan ammensi.

Es-duurikvartetto, Hob. III: 31 (1772) tavoitti hienosti Haydnin musiikin monia erilaisia karaktereja. Nautittavimmillaan St. Lawrence -kvartetin soitto oli rempseän tanssillisissa jaksoissa, joissa Haydnin hengen saattoi aistia vahvimmin. Kauttaaltaan musiikki muotoutui kuulaana ja johdonmukaisena.

Konsertin päättäneessä C-duurikvartetossa, Hob. III: 32 (1772) mieleenpainuvimmat hetket koettiin finaalin fuugassa, jossa kontrapunkti ja maanläheisyys kulkivat sattuvasti käsi kädessä. Kun tämän mainion päätöksen jälkeen saatiin vielä ylimääräisenä yksi Haydnin ihastuttavista andanteista, saattoi konserttisalista poistua varsin hyvillä mielin.

— Jari Kallio

St Lawrence -kvartetti
Geoff Nuttall, viulu
Owen Dalby, viulu
Lesley Robertson, alttoviulu
Christopher Costanze, sello

Joseph Haydn: Jousikvartetot op. 20 nro 1 (Hob. III: 31) & nro 2 (Hob. III: 32)
John Adams: Toinen jousikvartetto
Leoš Janáček: Jousikvartetto nro 1

Philharmonie de Paris
La 10.12. klo 14.30

Barbicanin John Williams -illan tähdet: LSO ja kapellimestari Frank Strobel. Kuva © Jari Kallio.

Sir Peter Maxwell Davies totesi kahdeksankymmentävuotispäivähaastattelussaan muutama vuosi sitten anonymiteetin olevan suurin kunnianosoitus säveltäjälle. John Williamsin kohdalla tämä on toteutunut vahvemmin kuin kenties kenenkään toisen aikamme säveltäjän suhteen. Lukemattomat ihmiset ympäri maailmaa tunnistavat monia hänen elokuvasävellystensä teemoista vaikka eivät säveltäjää osaisi välttämättä nimetäkään. Niistä on tullut osa kansanperinnettä.

Lontoon sinfoniaorkesteri ja John Williams ovat olleet taiteellisia kumppaneita jo vuosikymmeniä. Pitkä yhteistyö alkoi aikoinaan André Previnin ylikapellimestarikaudella. Ensimmäinen huippu koettiin Tähtien sodan (1977) myötä, kun Williamsin ja LSO:n tallentamasta alkuperäismusiikista tuli suunnaton menestys. Kaikkiaan säveltäjä ja orkesteri ovat työskennelleet yhdeksässä elokuvassa vuosina 1977-2005. Williams on johtanut ja levyttänyt orkesterin kanssa myös monia konserttiteoksia.

Lauantaina Williams oli läsnä Barbicanin konsertissa sävellysten lomaan sijoitettujen videohaastattelukatkelmien välityksellä. Selkäkipujen vuoksi 84-vuotias säveltäjä on joutunut luopumaan Atlantin ylityksistä. Kotimaassaan Yhdysvalloissa hän konsertoi ja säveltää kuitenkin edelleen aktiivisesti.

John Williams oli mukana LSO:n konsertissa videohaastattelun välityksellä. Kuva © Jari Kallio.

Kapellimestari Frank Strobel on puolestaan johtanut urallaan huomattavan määrän erityyppisiä elokuvamusiikkikonsertteja. Lontooseen hän saapui lauantaina suoraan Helsingistä, jossa hän johti Shostakovitsin musiikkia Uusi Babylon -elokuvaan Radion sinfoniaorkesterin kanssa Musiikkitalossa.

LSO:n lauantai-illan ohjelma yhdisteli oivallisesti Williamsin monia klassikoita sekä harvemmin kuultuja sävellyksiä neljänkymmenen vuoden ajalta. Konsertin käynnisti hieno Superman March (1978), jossa päästiin heti nauttimaan LSO:n vaskien juhlavasta soinnista.

The Devil’s Dance elokuvasta Noidat (The Witches of Eastwick, 1987) oli puolestaan mitä mainioin dance macabre, kuitenkin jossain määrin kieli poskessa. Tätä riemullista tanssia kuulisi konserteissa mielellään useamminkin, varsinkin tällaisina tulkintoina.

Kaksi hirviöelokuvien klassikkoa kuului myös illan ohjelmaan. Ensin kuultiin arvoituksellisuutta ja juhlavuutta tyylikkäästi yhdistävä teema elokuvasta Jurassic Park (1992).  Williamsin orkestrointitaitoa ei voinut kuin ihailla tämän mieltä nostattavan musiikin lomassa.

Tappajahain (Jaws, 1975) teeman tuntee varmasti jokainen. Vaikka musiikki on tuttua lukemattomista yhteyksistä jo parodioiksi saakka, oli lauantai-illan konserttikohtaaminen kuitenkin hätkähdyttävä muistutus tämän musiikin nerokkuudesta. Williamsin sävellyksessä on yhtäältä samaa pidättelemätöntä itsepintaisuutta kuin Kevätuhrin Dance sacralessa sekä toisaalta sellaista keinovarojen pelkistyneisyyttä, jota Bernard Herrmann hyödynsi mestarillisesti klassisissa elokuvasävellyksissään.

Konsertin ensimmäisen puolikkaan unohtumattomimpia teoksia oli elokuvaan War Horse (2011) sävelletty Dartmoor, 1912, joka on Williamsin kunnianosoitus englantilaiselle pastoraalille ja erityisesti Ralph Vaughan Williamsille. Teos alkaa ja päättyy huilusoololla, joka voisi olla suoraan Vaughan Williamsin kynästä. Orkesterin liittyessä mukaan musiikki tuo mieleen assosiaatioita myös George Butterworthin maailmasta onnistuen kuitenkin samalla kuulostamaan erehtymättömästi juuri John Williamsilta. LSO sointi oli tässä musiikissa aivan äärettömän kaunis.

Vastaavanlaisen alluusion synnyttää myös Oliver Stonelle sävelletty J.F.K., jossa Williams vie kuulijansa lähelle Aaron Coplandin amerikkalaista tyyliä. Williamsin elegiassa mieleenpainuvinta oli soolotrumpetin ja käyrätorven vuoropuhelu, jossa musiikki on koskettavimmillaan.

Vaughan Williams -henkiseen maailmaan palattiin vielä yhdessä Williamsin tunnetuimmista sävellyksistä, Harry Potter -elokuvien Hedwigin teemassa (2001), jonka alun celestasoolo vie ajatukset Vaughan Williamsin kahdeksannen sinfonian alkutahteihin.  Tässäkin teoksessa musiikki etenee kuitenkin Williamsin oman sävellyslogiikan mukaisesti omille jännittäville teilleen.

Konsertin alkupuolen huipennuksena kuultiin Flying Theme elokuvasta E.T. (1982). Tämä vauhdikas orkesterinumero sai LSO:lta ja Strobelilta oivallisen tulkinnan.

Illan jälkimmäisen osan aluksi kuultiin Barbicanin konsertin ainoa elokuvien maailman ulkopuolinen sävellys, Olympic Fanfare and Theme (1984), joka on sävelletty alun perin Los Angelesin olympialaisten avajaisseremoniaan. Tässä musiikissa Williamsin tyyli on hyvin lähellä esimerkiksi Supermanin musiikkia. LSO:n vaskien kirkkaita ja rytmisesti tarkoin artikuloituja fanfaareja sekä jousten upeaa sointia kuunteli jälleen suurella ilolla.

Samoista hyveistä saatiin nauttia myös valloittavassa Indiana Jones -teemassa Raiders March (1981). Lyyrisessä väliosassa Strobel vältti hienosti liian sentimentaalisuuden pitämällä tempoa riittävän ripeänä. Näin musiikki välittyi kerrassaan ilahduttavassa soivassa asussa.

Konsertin lyyrisimmät hetket luultiin Schindlerin listan teemassa, jonka soolo-osuuden konserttimestari Roman Simovic soitti hienosti, sekä jousten elegiassa A Prayer for Peace.

Illan monista Steven Spielbergin elokuviin syntyneistä sävellyksistä omalla laillaan kiintoisin on Kolmannen asteen yhteyden (Close Encounters of the Third Kind, 1977) alkuperäismusiikki, jossa Williams sommittelee modernistisia aineksia ilmaisunsa osaksi varsin mukaansatempaavalla tavalla. LSO hehkui mitä jännittävimmissä väreissä läpi tämän huikean kymmenminuuttisen panoraaman.

Konsertin itseoikeutettuna päätöksenä kuultiin neljä kappaletta Williamsin pääteoksesta, nyttemmin jo seitsemänosaiseksi kasvaneesta Tähtien sota (Star Wars, 1977-) -saagasta. Pääteemassa LSO soi sellaisella majesteetilla, jota on vaikea ylittää. Tässä hetkessä kaikki oli juuri kohdallaan.

Yodan teema Imperiumin vastaiskusta (The Empire Strikes Back, 1980) toimi herkkänä välisoittona ennen orkesteribravuuria Scherzo for X-Wings (The Force Awakens, 2015). Williams punoo scherzossaan tuttuja teemoja jännittäviksi fugato-jaksoiksi, joiden tanssi luo riemastuttavan jännitteen musiikkiin. Strobel ja LSO olivat virtuooseja vailla vertaa tässä piristävässä orkesterikappaleessa.

Mikäpä olisi sopinut tähän jatkoksi enää paremmin kuin Darth Vaderin ikoninen teema, The Imperial March (1980). Vaikka kyseessä on yksi kaikkein soitetuimmista elokuvasävelmistä kautta aikojen, oli hätkähdyttävä kokemus kuulla tämä äärettömän hienosti rakennettu kappale juuri näiden muusikoiden verrattomana tulkintana. Tämä musiikki kuuluu LSO:lle!

Kiitollinen yleisö palkittiin vielä ylimääräisellä. The Filght to Neverland elokuvasta Kapteeni Koukku (Hook, 1991) loi sopivan haikean jäähyväistunnelman vieden illan kauniisti päätökseen.

— Jari Kallio

Lontoon sinfoniaorkesteri
Frank Strobel, kapellimestari

John Williams: Superman March, The Devil’s Dance (Witches of Eastwick), Jurassic Park Theme, J.F.K. Theme, Dartmoor, 1912 (War Horse), Hedwig’s Theme (Harry Potter and the Philosopher’s Stone), Jaws Theme, Flying Theme (E.T.), Olympic Fanfare and Theme, Raiders March, Schindler’s List Theme, Close Encounters of the Third Kind, A Prayer for Peace (Munich), Star Wars Medley, Flight to Neverland (Hook)

Barbican Centre, Lontoo
La 26.11. klo 19.30

Kuva © Suomen Kansallisooppera

En päässyt Kansallisoopperamme ensi-iltaan, mutta kuulin sen toisen illan viime tiistaina. Nykyisin kaikki mihin oopperatalomme ryhtyy toteutuu melkoisella teknisellä briljanssilla ja osaamisella. Lavastus oli vaikuttavaa, visuaaliset näkymät valaistuksen kanssa sykähdyttäviä – ne olivat Philipp Fürhoferin ja Jesper Kongshaugin designeeraamia. Mutta oopperan lavatekniikka sopeutui aika monimutkaisiinkin ratkaisuihin erinomaisesti. Kuoro oli iskevä ja saatu myös näyttämöllisesti sangen toimivaksi. Sama pätee orkesteriin: hyvin laadukasta ja dramaattista Wagner-soittoa John Floren johdolla. Oikeat valinnat rooleihin. Olaf Sigurdson toteutti hänelle asetetun tehtävän niin uskottavasti kuin saattoi ja oli äänellisesti vahva, epätoivoinen Hollantilainen. Hän oli oikea pohjoismainen tyyppi – ja kaikkihan tietävät, miten se oli ensiarvoisen tärkeää Wagnereille Bayreuthissa, oleellisempaa kuin mikään muu. Sentan rooli on tietenkin keskeinen ja siinä Pauliina Linnosaari kasvoi äänellisesti koko ajan loppua kohti. Sentan balladi soi aluksi hieman hentona – jos muistelee esim. Anita Välkkiä 70-luvulta, mutta hänen ei silloin tarvinnutkaan muuta kuin istua tuolissaan keskellä lavaa. Kapteeni Dalandille Wagner on kirjoittanut ihastuttavan aarian Mögst du, mein Kindchen, fremden Mann willkommen heissen, jonka tulkitsi Jyrki Korhonen oikealla keveydellä. Muistan kun muuan korealainen poika voitti tällä aarialla Régine Crespin -laulukilpailussa Pariisissa, lisäämällä siihen tiettyä huumoria. Mika Pohjosella on suuret bel canton äänivarat ja hänen Erikinsä käyttikin niitä kuulijoiden iloksi. Erik on tosin kiltin nuoren miehen rooli, jonka kuuluu jäädä hieman taka-alalle, niin kuin vastaavasti Michaela Carmenissa. Varsinainen ilonaihe oli Tuomas Kataja Perämiehenä, alusta alkaen varmasti fraseeraava, kauniisti soiva ja mukaansatempaava, kun usein tässä roolissa on muutoin tiettyä epämääräisyyttä ja häilymistä.

Kasper Holtenin, kuuluisan ohjaajan, versio Lentävästä hollantilaisesta kuuluu Regie-theaterin lajiin, ts. klassikkojen modernisointeihin. Mutta miksi klassikkoja tulee modernisoida lavalla? Eniten pahoinpideltyjä ovat juuri Mozart, Verdi ja Wagner, koska ohjaajat luulevat, etteivät katsojat halua nähdä niitä sellaisenaan. Tämä uudistamisvimma perustuu kuitenkin vastaanottajien aliarviointiin. Tietenkin jos lähdetään siitä, että näyttämö on itse musiikin ja tekstin metafora, voidaan edetä aika kauaskin siitä, mitä säveltäjäparka ja libretisti kirjoittivat partituuriin. Kuten lehdistössä jo on kerrottu, halusi Holten parannella Wagnerin naisroolien kohtaloita vastaamaan nykyajan käsityksiä; kaunis idea sinänsä, mutta eiväthän oopperat ole tosielämän kertomuksia, vaan satua, ja näin erityisesti Wagnerilla. Jos menee häntä katsomaan, täytyy hyväksyä das Märchenhafte, sadunomaisuus ja epätodellisuus.

Oopperan muuntaminen alkaa jo siitä, että merellisyys on kokonaan häivytetty. Ja kuitenkin musiikin myrsky à la Beethovenin Pastoraalisinfonian rajuilma on mereen liittyvää – etenkin kun kaikki tietävät tarinat säveltäjän seikkailukkaasta laivamatkasta Riiasta Norjan rannikolle; siitä miten hän köytti Minan, koiransa Rollerin ja matka-arkun laivan mastoon etteivät olisi huuhtoutuneet mereen – synkän merimiehen nimeltä Kosk katsellessa – hän oli muuten luultavasti suomalainen! Nyt kuitenkin liikutaan New Yorkin skylinessa, coctailpartyjen ja sänkykamarien huonetiloissa. Itse laivaa ei näy missään muodossa, joten se onkin ehkä nimihenkilön kuvittelua; hänhän herää sängyssä painajaisistaan ja annetaan ymmärtää, että tapahtumat ovatkin hänen untaan. Yleensä ajatellaan, että kaikki on häiriintyneen Sentan fantasmagoriaa. Muistan erään itäsaksalaisen elokuvaversion 60-luvulta.

Toisaalta jos Lentävä hollantilainen kuvataan Holtenin versiossa kiertäväksi kansainväliseksi, kunnianhimonsa takaa-ajamaksi ja naisiinmeneväksi taidemaalariksi, on se tietenkin biografisesti sikäli lähellä totuuta, että Wagnerhan oli juuri itse sellainen – kunnes löysi Erlösunginsa Cosimasta. Kaikki kertoivat miten Richard rauhoittui ja muuttui siitä hetkestä alkaen. Joka tapauksessa tämä kiertävän taiteilijan vertaus ei sinänsä ole kaukaa haettu. Mutta joukkokohtauksissa ensimmäisessä ja viimeisessä näytöksessä joutui usein ajattelemaan, mitä ihmettä tuo väki oikein häärää lavalla? Viimeisen näytöksen vaikuttavat hetket ovat draaamallisesti ja musiikilllisesti ne, missä norjalaiset merimiehet ja naiset huutavat synkkään ankkuroituneeseen laivaan kehotuksen Vastatkaa! Tämä on C-duurin toonikasoinnulla. Seuraa koko tahdin tauko ja ”grosse Stille” ja sitten käyrätorvista ja fagoteista pianopianissimon cis-mollisointu. Täytenä yllätyksenä, kaameana ilmiönä, aitona berliozlaisen l’esthétique de l’imprevun efektinä. Mutta mitä tapahtuu lavalla? Hollantilainen pilaa tauon örisemällä kurkustaan astmaatikon ääntelyä tai sydänkohtauksen saaneen korinaa. Täydellistä epäsensitiivisyyttä musiikille ja oikealle draamalle.

Entä Senta, jota ohjaaja sanoo käyvänsä puolustamaan? Miksi hänet pannaan piehtaroimaan väriensä kanssa lavalla ja sotkemaan itseään. Eikö se ole pahempaa naisen epäkunnioittamista kuin lopun lunastusratkaisu, jossa hän uhrautuu ja transfiguroituu taivaalle (mikä on selvästi indikoitu musiikkiin jo alkusoiton vastakohtana g-mollin ja F-duurin välillä) – vaikka se nyt on muotia nykyisin, ajatellaan vaikka vastaavaa kieriskelyä vesialtaassa Saariahon oopperassa Kaukainen rakkaus. Tietenkin se, että Senta lumoaa ja sekoittaa kuvan Lentävästä hollantilaisesta, voidaan poimia esiin ylipäätään kulttuurisena piirteenä: elämme kuvan sivilisaatiota, jossa maailman täyttää facebookien, instagrammien ym. kuvien tulva. Ei ihme, jos joku siitä häiriintyy. Mutta toistensa filmaaminen ja selfien ottaminen lavalla on jo auttamaton klishee näissä moderneissa tulkinnoissa, tuhat kertaa nähty. Samoin se, että loppu irrotetaan muusta ja laitetaan tapahtumaan vuotta jälkeen päin – näin oli esim. ukrainalaisen ohjaajan Eugen Oneginissa Savonlinnassa hiljattain. Lentävästä hollantilaisesta on Holtenin loppukohtauksessa tullut pelkkää fiktiota, Erik odottaa taas kukkapuskineen, mutta Senta voi vain itkeä. Aika synkkää oikeastaan. Muistakaa kapellimestari Christian Thielemannin nerokas havainto: yksikään Wagnerin ooppera ei pääty mollisointuun, vaan aina duuriin, vaikka olisi mikä trgedia ja niin on myös tässä teoksessa. Kaiken kaikkiaan Holten kuormittaa näyttämön monilla symboleilla, mutta mitä ihmeen tekemistä niillä on Wagnerin Lentävän hollantilaisen kanssa?

— Eero Tarasti

Richard Wagnerin Lentävä hollantilainen Suomen kansallisoopperassa ti 22.11.2016
Musiikinjohto: John Fiore
Ohjaus: Kasper Holten
Puvut: Anja Vang Kragh
Videosuunnittelu: Luke Halls
Koreografia: Signe Fabricius
Solistit, Kansallisoopperan orkesteri ja kuoro