Category Archives: Arviot

Sir John Eliot Gardiner, Orchestre Révolutionnaire et Romantique ja Monteverdi-kuoro jatkoivat monivuotista Berlioz-sykliään BBC:n Promseilla tiistaina. Kuva © Jari Kallio.

Faustin tuomio (La damnation de Faust, op. 24 (1845-46)) on kaiketi Hector Berliozin omaleimaisin teos. Tämä taivaan ja helvetin avioliitto, herkullisen ristiriitainen kantaatin, oratorion ja oopperan värikylläinen hybridi, hakee vertaistaan säveltäjänsä tuotannossa ja koko romantiikan ajan musiikissa.

Berliozin tärkeimpänä innoittajana oli tietenkin Goethen Faust (1788-1825), jonka ensimmäisen osan nuori säveltäjä oli lukenut jo vuonna 1828, heti ranskankielisen käännöksen ilmestyttyä.

Välittömästi lukukokemuksen jälkeen Berlioz luonnosteli ensimmäisen Faust-aiheisen sävellyksensä, Kahdeksan Faust-kohtausta (Huit scènes de Faust, 1829). Vaikka Faust-kohtausten partituuri julkaistiinkin liki tuoreeltaan, jäi tämä varhaisteos nuoren säveltäjän kuriositeetiksi, eikä sille ole kertynyt kummoista esityshistoriaa.

Kun Berlioz tarttui Faustiin uudelleen viisitoista vuotta myöhemmin, hän leikitteli hyvin vapaasti Goethen tekstin teemoilla luoden varsin omaperäisen synteesin Faust-legendasta. Berliozille Faust tarjosi oivallisen mahdollisuuden sukeltaa syvälle niihin hersyvän makaabereihin sävyihin, joita hän oli tutkinut jo Fantastisessa sinfoniassa (1828).

Vaikka Berliozin Faust onkin alusta saakka paholaisensa houkutelemana matkalla tuomiolle, kietoutuu musiikkiin myös häikäisevän taivaallisia visioita, maallisia iloja ja komedian monia sävyjä. Kaiken tämän säveltäjä pukee mitä värikkäimpään soivaan asuun liki juovuttaen kuulijansa silkalla soinnin riemulla.

Sir John Eliot Gardiner on yksi aikamme verrattomimmista Berlioz-kapellimestareista. Viimeisen vajaan kolmenkymmenen vuoden saatossa Gardiner on johtanut niin säveltäjän kiitetyimpiä mestariteoksia kuin kiehtovia harvinaisuuksiakin. Mukana tällä matkalla ovat olleet tietenkin Gardinerin perustamat yhtyeet, häikäisevä Monteverdi-kuoro sekä Orchestre Révolutionnaire et Romantique (ORR) -periodiorkesteri.

Jo hyvän aikaa Gardiner muusikkoineen on tuonut BBC:n Proms -festivaalille vuosittain uuden Berlioz-ohjelman. Näiden vierailukonserttien puitteissa on kuultu niin Fantastisen sinfonian kaltaisia klassikoita kuin harvinaisuuksiakin, kuten Weber-adaptaatio Le Freyschütz jokunen vuosi sitten. Nyt Promseilla saatiin vuorostaan nauttia suurenmoinen periodiesitys La damnation de Faustista.

Gardiner tuntee Berliozinsa. Yhdessä oivallisten muusikkojensa kanssa hän pystyy välittämään Berliozin musiikin moninaiset sävyt ja hehkuvat sointivärit kerrassaan mainiosti. Näistä lähtökohdista illan konsertin odotukset saattoi virittää varsin korkealle.

Jo orkesterin saapumisessa lavalle oli oma riemukas jännityksensä. Harvoinpa musiikinharrastajalle tarjoutuu tilaisuus nähdä yhtä isoa periodikokoonpanoa yhdessä musisoimassa. Kuusi harppua, neljä fagottia, kahdet patarummut, kaksi ophikleidea ja pari kornetteja sekä värikäs kokoelma 1800-luvun puupuhaltimia ja iso jousisto ovat itsessään jo melkoinen näky.

Kuinka ilmeikkäältä ja värikylläiseltä tuo Berliozin aja orkesteri kuulostaakaan! ORR:n sointia kuunteli kertakaikkisen suurella ilolla. Puhaltimet, vasket ja periodijousisto välittivät partituurin moni-ilmeiset tekstuurit kauttaaltaan lumoavasti lyömäsoitinten sävyttäessä soivaa kokonaisuutta mitä jännittävimmin.

Monet haasteet, joita orkesterin ja lauluäänten balansoinnissa kohtaa modernein soittimin, tuntuivat ratkeavan kuin itsestään ORR:n taidokkaassa soitoissa. Tosiasiassa balanssi edellyttää kuitenkin muusikoilta ja kapellimestarilta alituisesti tarkkaa hienosäätöä, josta nyt saatiin mestarillinen näyte.

Oman haasteensa asettaa toki myös valtava Royal Albert Hall, jonka avaruuteen isonkin orkesterin sointi helposti hukkuu. Salin kaikesta visuaalisesta näyttävyydestä huolimatta olisin nytkin kohdakkoin toivonut saavani kuulla Gardinerin muusikoita akustisesti kiitollisemmassa tilassa, jotta näiden ammattitaito olisi päässyt täysin oikeuksiinsa.

Illan konsertissa huikean hieno Monteverdi-kuoro oli saanut vahvistuksekseen National Youth Choir of Scotlandin mainioita nuoria laulajia. Lisäksi saatiin kuulla Trinity Boys Choirin taidokasta työskentelyä.

Kuoroilla on La damnation de Faustissa mitä monikasvoisin rooli. Niiden tehtävänä on ilmentää niin maaseudun väkeä, tavernan humalaisia, nuoria opiskelijoita, sotilaita kuin taivaallisia henkiä ja demonien joukkoakin. Näiden moninaisten tehtävien parissa kuorot onnistuivat kerrassaan hienosti. Paikoin akustiikka tosin vaati veronsa, mutta kaikkiaan illan kokemus oli varsin nautinnollinen.

Kuorojen lukuisista hienoista numeroista mieleenpanuvimpia olivat säädyttömän upeasti soinut juoppokuoron aamenfuuga, Pandaemoniumin infernaalinen rieha sekä Margueriten kirkastuksen aineeton kauneus.

Illan solisteista vaikuttavin oli odotetusti Laurent Naouri, jonka Méphistophélès huokui pahaenteisyyttä ja taidokasta ironiaa. Naouri selvisi myös Royal Albert Hallin tilan asettamista haasteista erinomaisesti niin vokaalisesti kuin visuaalisestikin halliten näyttämöä suvereenisti.

Michael Spyres teki niin ikään vahvan vaikutuksen Faustina eläytyen rooliin ilmeikkäämin kuin monet muut. Akustiikka ei aina tehnyt täyttä oikeutta hänen taidoilleen, mutta kokonaisuutena tämä oli hieno roolityö.

Ilokseen kuunteli myös Ann Hallenbergin Margueritea. Vaikka rooli on pääosista suppein, Berlioz on kirjoittanut Margueritelle kuitenkin varsin mieleenpainuvia laulunumeroita, kuten Le roi Thule, joka teki nyt aivan erityisen vaikutuksen.

Vielä on syytä nostaa esiin Ashley Richesin Brander, jonka karheanhurmaava olemus toi olennaisen viehätyksensä Auerbachin kellaritavernan turmeluksiin.

Promseilla La damnation de Faust toteutettiin konserttiesityksenä huomioiden tarkoin partituurin esitysohjeet lavan ulkopuolisten tilaefektien suhteen. Näiden suhteen taas Royal Albert Hall tarjosi varsin kiinnostavia mahdollisuuksia, jotka Gardiner hyödynsi oivallisesti. Samoin esintyjien harkitut vähäeleiset liikkeet orkesterilavalla vahvistivat draaman tuntua hienovaraisen kekseliäästi.

Kaikkiaan ilta oli erinomainen osoitus Gardinerin ja hänen muusikkojensa verrattomasta Berlioz-osaamisesta. Tämän illan jälkeen odotukset kohdistuvatkin Gardinerin Proms-syklin huipentumaan Berlioz-juhlavuonna 2019, jolloin vuorossa on Benvenuto Cellini -oopperan konserttiestys.

— Jari Kallio

Hector Berlioz: La damnation de Faust

Orchestre Révolutionnaire et Romantique
Sir John Eliot Gardiner, kapellimestari

Monteverdi-kuoro
National Youth Choir of Scotland
Trinity Boys Choir

Michael Spyres (Faust)
Ann Hallenberg (Marguerite)
Laurent Naouri (Méphistophélès)
Ashley Riches (Brander)

BBC Proms
Royal Albert Hall
Ti 8.8.2017, klo 19.30

Ryöstö Seraljista. Mirella Bunoaica (Konstanze) & Tuomas Katajala (Belmonte). Kuva © Soila Puurtinen, Itä-Savo

W. A. Mozartilla on hyvin monenlaisia oopperoita, joista kukin edustaa säveltäjän erilaisia puolia. Etenkin Don Giovanni tunnetaan dramaattisena teoksena, jossa jännite jatkuu alusta loppuun. Ryöstö Seraljista (Die Entführung aus dem Serail, 1782) edustaa toista tyyppiä, joka ei ole niin dynaaminen, mutta sen sijaan se soljuu kauniisti ja siinä on huumoria. Sitä kuvataan usein valistusoopperaksi, jossa ihmiset heittävät syrjään alkukantaiset viettinsä ymmärtäessään jalommat tunteensa.

Näin oli myös Savonlinnan oopperajuhlilla, jossa esitettiin Katariina Lahden perinteelle uskollinen uutuusohjaus. Oopperassa sankari, Belmonte (Tuomas Katajala), lähtee pelastamaan kaunista Konstanzea (Mirella Bunoaica) turkkilaisesta palatsista, seraljista, jossa tätä pitää vankina oikeudentuntoinen, mutta valtansa tunteva Pašša Selim (puheroolissa Sebastian Wirnitzer). Vaikka ovenvartija Osmin (Jyrki Korhonen) yrittää parhaansa, pelastuvat päähenkilöt ja kaksi muuta Paššan jalomielisyyden ansiosta. Lahden ohjaus korosti sitä, kuinka hyvyys ei katso etnistä taustaa, ja että kuinka jalous on järkevää.

Oopperan monisävyiset päähenkilöt ovat ehkä hieman säyseitä. Esimerkiksi matkalaukkua vetävä Belmonte ei uhraa mukavuuttaan ollessaan sankarillinen. Osminin pahuus on lievästi naurettavaa. Lahti värittää rauhallisesti etenevää tarinaa hienovireisellä huumorilla sekä ihmistuntemuksella, jonka luotaamiseen myös teos kannustaa.

Nykykuulijoita saattaa kuitenkin mietityttää musiikin ja tarinan tietynlainen staattisuus, jota korostaa itseään toistavat da capo -aariat. Väitän, että oopperassa on arvoja, jotka ovat monelle nykykuulijalle tuntemattomia, mutta joiden tiedostaminen rikastuttaa sen ja muun aikakauden taiteen ymmärtämistä.

Ymmärtääkseen 1700-luvun lopun valistusaatetta on nykyaikaisen ihmisen hylättävä tieteen edistysaskeleet viimeisen kahdensadan vuoden aikana ja yritettävä tarkkailla maailmaa 1700-luvun ihmisen silmin. Luonnontiede, joka tietyllä tapaa vielä edusti kiellettyä hedelmää feodaalisessa Euroopassa, tuotti yhä vakuuttavampia tuloksia, ja se täytti mielet suurella edistysuskolla.

Valistuksen ajan filosofit olivat taipuvaisia uskomaan, että samaan tapaan kuin Newtonin taivaiden mekaniikkaa, myös yhteiskuntajärjestystä määräsivät  selvät luonnolliset lait. Monet uskoivat, että käyttämällä selkeää järkeä (lat. ratio, vrt. rationaalisuus) oli mahdollista löytää ihanteellinen tasapaino ihmisten välille, jossa huolet kaikkoavat ja ihmisen turmelus katoaa. Ihanteellinen yhteiskunta oli kuin mehiläispesä, jonka jokainen jäsen tuotti oman panoksensa yhteiskunnan hyödyksi sulassa sovussa.

Mozartin musiikki yhteiskunnallinen ja musiikillinen ihanne tässä oopperassa voi avautua tästä näkökohdasta käsin näin uudella tavalla  –  sitä voi tulkita ilmauksena maailmankaikkeuden harmoniasta ja ihmistä velvoittavasta moraalisesta lainvoimaisuudesta. Lopun suuressa anteeksipyynnössä jalomielinen Pašša Selim antaa anteeksi Konstanzen ryöstäjille, ja Belmonte saa säilyttää kunniansa ja puhtoisuutensa. Osminin ”keskiaikainen” suhtautuminen naissukupuoleen sekä ruumiillisiin rangaistuksiin osoitetaan naurettavaksi ja menneisyyteen kuuluvaksi. Konstanzen siveys taas on esimerkillistä:

Martern aller Arten
Mögen meiner warten,
ich verlache Qual und Pein.
Nichts soll mich erschüttern,
Nur dann würd’ ich zittern,
Wenn ich untreu könnte seyn.

Kaikenlaiset kidutukset
voivat minua odottaa,
nauran kivulle ja tuskalle.
Mikään ei voi minua järkyttää.
Ainoastaan silloin tutisisin
jos uskoton voida oisin.

 (Libretto Bretzner & Stephanie, käännös kirjoittajan)

Hieman proosallisempi tulkinta Konstanzen uskollisuudesta tosin voisi olla Mozartin omasta elämästä: ehkä tämä on nähtävä kehotuksena hänen omalle vaimolleen Constanzelle, jonka kanssa hän meni samana vuonna naimisiin!

Ryöstö seraljista oli omana aikanaan suuri menestys. Sen sanoma järjen voitosta vetosi tuon ajan ihmisiin. Goethe piti oopperaa ennenkuulumattomana. Oopperan maailmankuva sopi päinvastoin kuin Don Giovannin tapauksessa myös hyvin vallanpitäjille, jotka pelkäsivät yhteiskuntarauhan järkkymistä.

Savonlinnassa oopperaesitys oli myös menestyksekäs. Bunoaican ensimmäinen esiintyminen Konstanzena sujui hienosti. Katajala Belmontena suoriutui ihailtavan varmasti. Erikoismaininnan haluaisin antaa Mark Väisäsen lavastukselle, jota käytettiin hyvin kekseliäästi. Taivaalla loimottava punainen kuu oli upea. Erityinen lisä oli myös oopperan puheosuuksissa käytetty taustanauha, joka toi hieman uhkaavaa sävyä korostamaan ryöstöyrityksen rohkeutta. Se oli onneksi hyvin hienovarainen, ja sopi ohjaukseen aivan hyvin. Myös alussa käytetyt hevosasut riemastuttivat, olisipa niitä käytetty uudestaan!

— Mikko Metsälampi

14.7.2017 Savonlinnan oopperajuhlat

Sir Simon Rattle, Denis Kozhukhin ja Lontoon sinfoniaorkesterin muusikot huiman Bartókin toisen pianokonserton jälkeen Barbicanissa. Kuva © Jari Kallio.

Lontoon sinfoniaorkesteri päätti 2016-2017 konserttikautensa tällä viikolla Barbicanissa tulevan musiikillisen johtajansa Sir Simon Rattlen kanssa tyylillisesti kiintoisan vaihtelevalla ohjelmalla.

Illan avauksena kuultiin Richard Wagnerin Tristan ja Isolde -musiikkidraamasta tutut konserttikatkelmat, ensimmäisen näytöksen preludi sekä kolmannen näytöksen päättävä Lemmenkuolo.

LSO ja Rattle tarttuivat Wagneriinsa mukaansatempaavan raikkaasti. Musiikissa oli harvinaisen hienoa läpikuultavuutta, jonka ansioista Wagnerin verraton harmoninen keksintä ja ainutlaatuiset sointivärit pääsivät oikeuksiinsa.

Rattlen tempot olivat verraten ripeitä, mikä ei ollut ollenkaan haitaksi tälle musiikille, joka niin usein on houkutellut kapellimestareita mitä viipyilevimpiin tempovalintoihin. Sekä preludi että Lemmenkuolo nousivat vaikuttavasti huipennuksiinsa ja laskeutuvat taidokkaasti suvantoihinsa. Musiikin hehku oli puhdasta ja kaikkea liiallisuutta oivallisesti karttavaa.

Béla Bartókin toinen pianokonsertto (1930-31) on yksi 1900-luvun hämmästyttävimpiä luomuksia pianolla ja orkesterille. Teos etsiytyy säveltäjänsä ensimmäisen konserton (1926) tavoin koko lailla omaan maailmaansa, vaikka ajan virtaukset ovat toki kuultavissa soivassa pinnassa.

Toinen pianokonsertto on ainutlaatuinen synteesi Bartókin syvällisesti kansanmusiikkiin perehtyneestä ilmaisusta ja Stravinsky-henkisistä kirpeistä rytmeistä aina barokinomaisiin viitteisiin saakka. Se ei päästä sen enempää solistia, kapellimestaria kuin orkesterimuusikoitakaan helpolla, mutta taitavasti toteutettuna se on suuremmoinen seikkailu.

Alun perin illan solistiksi oli kiinnitetty mainio Lang Lang, mutta hän joutui vasemman käden terveysongelmiensa vuoksi perunaan kevään koko konserttiohjelmansa, mukaan lukien tulonsa Lontooseen.

Onneksi Barbicanin yleisöllä oli Lang Langin sijaan mahdollisuus kuulla vuoden 2010 Kuningatar Elisabeth -kilpailun voittajaa, Denis Kozhukhinia, joka oli selvästi elementissään Bartókin toisen konserton parissa.

Jo konserton ryöpsähtävä avaus ja sitä seuraava pianon ja puhaltimien kiehtova ja rytmisesti mukavan oikukas vuoropuhelu havahdutti kuulijan huomaamaan, että nyt ollaan matkalla kohti Bartókin ilmaisun ydintä.

Kautta ensimmäisen osan Kozhukhinin, LSO:n ja Rattlen yhteistyö oli tarkkaa, ilmaisuvoimaista ja riemullisen bartókiaanista. Toki istumapaikaltani Steinwayn vierestä ei saanut kokea pianon ja orkesterin optimaalista balanssia, mutta kuvittelisin soinnin olleen salin keskiosassa koko lailla tasapainossa.

Jousten väräjävän pysähtynyt sointiutu luo toisen osan avaukselle täysin ainutlaatuisen tunnelman, Bartókin yön, joka on niin kertakaikkisen toisenlainen verrattuna Tristanin yömusiikkiin. LSO:n jousten linjat hiipiytyivät ilman vibratoa pianissimossa puhtaina ja kuulaina tehden syvän vaikutuksen.

Orkesteriin lomittuva pianon osuus sai Kozhukhinilta jälleen vaikuttavan toteutuksen. Rattle ja orkesteri elivät solistinsa kanssa osan vaihtuvissa tunnelmissa ja soinneissa vahvasti ilmentäen Bartókin musiikillisen keksinnän rikkautta ihailtavasti.

Konserton finaali on huikea tanssi, jossa pianon sekä patarumpujen ja bassorummun on eteenpäin vievä voima kohottaa jännitteen korkeuksiinsa. Orkesteri kietoutuu tanssiin mukaan ja musiikki etenee vastustamattomasti riemukkaaseen päätökseensä.

LSO:n muusikot antoivat finaalille mitä mainioimman toteutuksen. Rattle koordinoi orkesterin tarkasti Kozhukhinin upeaan soolo-osuuteen, ja Bartókin konsertosta muodostui konserttikokemus, joka säilyy muistoissa riemukkaana pitkän aikaa. Sääli niitä, jotka olivat Lang Langin peruutuksesta kuullessaan luopuneet lipustaan. Tätä iltaa ei olisi kannattanut jättää väliin.

Illan huikein anti saatiin kuitenkin kuulla väliajan jälkeen, kun Rattle ja LSO veivät kuulijansa seikkailulle Joseph Haydnin uskomattoman jännittävään maailmaan.

On hämmentävää, kuinka pieni osa Haydnin teoksista on päätynyt osaksi kantaohjelmistoamme. Toki Mozartillakin on valtavasti teoksia, joita kuullaan varsin harvoin, mutta Haydnin kohdalla yhtään säännöllisemmin soitettavia teoksia on kirjaimellisesti vain kourallinen. Jo Vuodenajat-oratorion kuuleminen on huomattavan harvinaista herkkua. Luomista sentään kuulee useammin.

Jo pelkästään tästä näkökulmasta illan Haydn-ohjelma oli mitä ilahduttavin mahdollisuus kuulla koko joukko Haydnin nerokkaita harvinaisuuksia. Kun lisäksi otetaan huomioon se kerrassaan idiomaattinen, taidokkaan periodihenkinen Haydn-soitto, jolla LSO ja Rattle tehtäväänsä tarttuivat, ei illalta olisi voinut enää enempää toivoa.

Rattlen koostama kymmenosainen Haydn-sarja alkoi Luomisen johdannon jännittävällä tulkinnalla, jossa musiikin harmonisten käänteiden rohkeus ja ennakoimattomuus antoivat kuulijalle roimasti hämmästyksen aihetta. Kuinka kekseliästä musiikka Haydn kirjoittikaan!

Luomisen visionääristen alkunäkyjen jälkeen LSO ja Rattle heittäytyivät Kristuksen seitsemän viimeisen sanan maanjäristysmusiikin maailmaan sellaisella ilmaisuvoimalla, jota kuunnellessaan olisi voinut aivan hyvin kuvitella ohjelmassa olleen Berliozia.

Yksi Haydnin tuotannon vähiten tunnettuja alueita on hänen oopperatuotantonsa, jonka omintakeisesta maailmasta Rattle oli valinnut koosteeseensa hienon L’isola disabitata -alkusoiton, joka toimi erinomaisesti myös itsenäisenä pienosdraamana. Alkusoiton avauksen pysähtyneisyyden ja autiuden tunnelmat muodistivat yllättävän sillan Bartókin konserton toisen osan alun soivaan autiuteen.

64. sinfonian largo ja 46. sinfonian finaali taasen olivat Haydnin uraaurtavan muotoajattelun juhlaa. Säveltäjän tapa kehitellä materiaaliaan on kummassakin tapauksessa mitä jännittävintä, jäljittelemättömintä ja ilahduttavan ennakoimatonta. Orkesteri ja Rattle olivat täydestä sydämestä musiikissa kiinni, ja Haydnin hengen saattoi aistia kaikessa musisoinnissa.

Haydnin kuudes sinfonia yli yksi ensimmäisistä ruhtinas Esterházyn palveluksessa syntyneistä lukemattomista sävellyksistä. Hovissa säveltäjällä oli käytössään aikansa parhaimmista muusikoista koostunut orkesteri. Niinpä Haydn halusikin antaa muusikoilleen tilaa näyttää taitojaan kirjoittaen sinfoniansa liki kamarimusiikinomaiseem tyyliin.

Sinfonian menuetissa kuullaankin soolohuilua, fagottia, alttoviulua, selloa ja kontrabassoa. Jos Esterházyn muusikot olivat verrattomia, niin mitä taitavimpia olivat myös Lontoon sinfoniaorkesterin muusikot, joilla Rattle antoi hienosti tilaa toteuttaa omat osuutensa persoonallisesti, mutta kuitenkin mainiosti yhteen pelaten.

Kaksi Haydnin tunnettua draamallista sinfonian osaa olivat onneksi löytäneet myös paikkansa illan ohjelmassa. Il distratto -sinfonian finaalin alku ajautui herkullisesti suunniteltuun epävireiseen kaaokseensa, jonka jälkeen Rattle ystävällisesti vihjaisi konserttimestarille virityksen olevan tarpeen. Orkesterin viritysyritykset olivat juuri sopivan epätoivoisia, mutta niistä huolimatta päästiin jatkoon, ja LSO nosti Rattlen johdolla finaalin säihkyvästi korkeuksiinsa.

Jäähyväissinfonian finaalissa puolestaan sali pimennettiin ja soittajat poistuivat yksitellen lavalta partituurin ohjeen mukaisesti soitettuaan kukin stemmansa. Tässäkin vähäeleisessä draamassa oli mukana kosolti komedian aineksia.

Vastapainona näiden sinfonianosien välissä kuultiin Vuodenaikojen neljännen osan, Talven, johdannon alkuperäisversio. Tämä lopullista johdantoa selvästi laajempi orkesterialkusoitto on vaikuttava sukellus niin fyysisen kuin metafyysisenkin talven pimenevään maailmaan. Hämmästyttävintä tässä musiikissa on sen sukulaisuus Tristanin preludin kanssa.

Illan todellisen kuriositeetin muodostivat Jäähyväissinfonian jälkeen pimeässä salissa soimaan heränneet Haydnin säveltämät mekaanisten kellojen soittoäänet. Näitä kelloja valmistettiin aikoinaan Esterházyn hovia varten, ja Haydn sävelsi peräti kuusikymmentä lyhyttä kappaletta näiden sisään rakennettujen pienten urkumekanismien soitettavaksi tasatunnein.

Muutamia näistä kelloista on vielä toimintakunnossa ja niiden tietokoneelle taltioidut soittoäänet saatiin kuulla eri puolille salia sijoitetuista kaiuttimista. Tämä öistä Esterházya jäljittelevä haydnilainen tilamusiikki oli ääni-installaatioiden jännittävä etiäinen yli kahden vuosisadan takaa.

Illan päätöksessä LSO:n muusikot palasivat lavalle, ja Rattlen johdolla hypättiin vielä 90. sinfonian finaalin riemukkaaseen maailmaan. Kujeilevassa hengessä Haydn kirjoitti sinfoniaansa valelopetuksen, joka onnistuu aina huijaaman yleisön aplodeihin kenraalitauon aikana. Ja kiitos finaalin laajan kertauksen, yleisö saa pudota tähän ansaan kahdesti, kuten se autuaasti teki myös Barbicanissa.

En ole koskaan kuullut tässä finaalissa sellaista musisoinnin riemua kuin tiistai-iltana Lontoon sinfoniaorkesterin ja Rattlen tulkinnassa. Tämä oli silkkaa musiikin iloa!

Periodimusisoinnin merkittävimpiin pioneereihin kuulunut Nikolaus Harnoncourt korosti usein, ettei periodisoitto ole esityskäytäntöihin perehtyneiden yhtyeiden yksinoikeus, vaan sinfoniaorkestereilla on edelleen yhtä lailla oikeus tähän ohjelmistoon.

Rattlen johdolla LSO osoittikin olevansa melkoinen periodiyhtye, joka on Haydnissa yhtä lailla kotonaan kuin Bartókissakin. Tämä musisoinnin moni-ilmeinen ammattilaisuus lupaa kiinnostavia kehityssuuntia orkesterille, kun Sir Simon Rattlen kausi orkesterin musiikillisena johtajana virallisesti alkaa ensi syyskuussa.

— Jari Kallio

Sir Simon Rattle, kapellimestari
Denis Kozhukhin, piano

Richard Wagner: Preludi ja Lemmenkuolo oopperasta Tristan ja Isolde
Béla Bartók: Pianokonsertto nro 2, G-duuri, Sz. 95, BB 101
Joseph Haydn: ”Kuvitteellinen orkesterimatka” (koostanut Sir Simon Rattle):
– Johdanto oratoriosta ”Luominen”
– Il terremoto teoksesta ”Vapahtajan seitsemän viimeistä sanaa ristillä”
– Alkusoitto oopperasta ”L’isola disabitata”
– Osia sinfonioista nro 6, 45, 46, 60, 64 ja 90
– Talvi-osan johdanto oratorioista ”Vuodenajat”
– Kokoelma sävellyksistä mekaanisille kelloille (ääninauha)

Barbican Centre, Lontoo
Ti 11.7.2017, klo 19.30

Magdalena Kožená, Sir Simon Rattle ja Boulez Ensemblen muusikot Pierre Boulez Saalissa torstaina. Kuva © Jari Kallio.

Torstai-iltana oli ilo hakeutua Berliinin ukkossateiden keskeltä Pierre Boulez Saalin suojiin kuulemaan Magdalena Koženán, Boulez Ensemblen ja Sir Simon Rattlen konserttia, jonka kiintoisa ohjelma ulottui ranskalaissäveltäjistä Brahmsiin ja Dvořákiin.

Niin ikään kiintoisaa oli nähdä Simon Rattle johtajankorokkeen sijasta Boulezsaalin Steinwayn ääressä illan pianistina. Talon oman ensemblen joukosta saattoi tunnistaa myös tuttuja kasvoja Staatskapellen ja Divaaniorkesterin riveistä, ja olipa mukana Berliinin filharmonikoiden entinen konserttimestari Guy Braunsteinkin.

Illan ensimmäinen puolikas vei kuulijan syvälle ranskalaisen musiikin kiehtovaan maailmaan. Ernest Chaussonin Chanson pérpetuelle, op. 37 (1898) sopraanolle, pianolle ja jousikvartetille oli viimeinen teos, jonka säveltäjä sai valmiiksi ennen traagista kuolemaansa pyöräilyonnettomuudessa vain 44-vuotiaana.

Vaikka Chaussonin sävelkieli on vielä vahvasti kiinni romanttisessa estetiikassa, on hänen ilmaisussaan kuitenkin ainutlaatuista häilyvää herkkyyttä ja kolorististen nyanssien tajua, piirteitä, jotka assoituvat erityisesti Debussyyn, joka arvostikin Chaussonia suuresti.

Charles Grosin tekstiin pohjautuvan Chanson pérpetuellen teemoja ovat yksinäisyys, hylätyksi tuleminen ja epätoivo. Näitä syvän surun sävyjä Chausson peilaa musiikissaan mitä koskettavimmin. Kožená, Rattle ja Boulez Ensemblen muusikot tavoittivat nämä sävyt vaikuttavalla herkkyydellä ja intensiteetillä. Tähän kuuteen minuuttiin tuntui sisältyvän kokonainen maailma.

Kokonaan toisenlainen maailma sisältyi Pierre Boulezin Dialogue de l’ombre doubleen (1985) klarinetille ja elektroniikalle. Luciano Beriolle omistettuun teokseensa Boulez sai herätteen Paul Claudelin näytelmän Soulier de satin kohtauksesta, jossa päähenkilöiden varjot irtautuvat elämään omaa elämäänsä näyttämöllä.

Dialogue de l’ombre doublessa solistin varjona toimii hänen ennalta tallennetamansa osuus, joka heijastuu ympäri salia sijoitetuista kaiuttimista tilassa ja ajassa muodostaen jännittävän vuoropuhelun solistin liveousuuden kanssa.

Liveosuus koostuu kuudesta jaksosta, joihin ennalta tallennetut siirtymät lomittuvat. Kunkin kuuden jakson stemma on sijoitettu omalle nuottitelineelleen, jotka on sijoitettu lavalle ympyrän muotoon. Solisti kiertää teoksen kuluessa täten koko lavan valospotin seuratessa häntä.

Näiden tilaefektien sisällä avautuvat klarinetin vuolaat, tunnelmia, artikulaatiota ja rekisteriä alati varioivat sävelaiheet, jotka keskustelevat itsensä ja varjonsa kanssa vangiten kuulijan huomion ja kokemuksen kerrassaan intensiivisesti.

Dialogue de l’ombre doublen solistina Boulezsaalissa kuultiin oivallista nuorta Jussef Eisaa, jonka hieno levytys teoksesta julkaistiin keväällä. Ja aivan verraton oli Eisan tulkinta myös torstai-iltana. Yhdessä äänisuunnittelija Sylvain Cadarsin kanssa Eisa tavoitti Boulezin sointimaailman rikkauden riemastuttavalla musikaalisuudella. Tämä oli illan yksi ehdottomia huippuhetkiä.

Maurice Ravelin Chansons madécasses (1925-26) on yksi säveltäjänsä kiehtovimpia ja edistyksellisimpiä teoksia. Sen pohjana on Évariste-Désire de Parny de Forgesin vuonna 1787 julkaistu antologia madagaskarilaisvaikutteisia runoja, joista Ravel poimi teokseensa kolme.

Ensimmäinen laulu, Nahandove, on aistillinen, jopa eroottinen tutkielma, jonka maailma tulee lähelle Ravelin Shéherazaden eksotiikkaa. Sitä seuraa vaikuttava siirtomaavallan ja tyrannian protesti, Aoua!, jolle voimakkaan kontrastin luo laulusarjan päättävä raukean iltapäivän tuokiokuva Il est doux.

Todella perinpohjaisesti oli Kožená sisäistänyt Ravelin laulujen olemuksen, ja niinpä Boulezsaalissa saatiinkin kuulla mieleenpainuva tulkinta Chansons madécassesta. Astrig Siranossian soitti laulujen hienon sello-osuuden erinomaisesti Rattlen ja huilisti Claudia Steinin tehdessä yhtä lailla mainiota työtä omien stemmojensa parissa.

Väliajan jälkeen siirryttiin ranskasta Brahmsin ja Dvořákin maailmaan. Maantieteellisestä siirtymästä huolimatta konsertin tunnelma säilyi rikkumattomana, sillä Brahmsin harvemmin kuultujen Ofelia-laulujen, WoO 22 (1873) häilyvä maailma muodosti henkisen sillan Chaussonin ja Ravelin lauluihin.

Brahms sävelsi nämä viisi varsin lyhyttä Shakespearin Hamletin neljännen näytöksen tekstiin pohjaavaa lauluaan alun perin Olga Pregheisenille, joka lauloi ne näytelmän produktiossa Prahassa joulukuussa 1873.

Nämä laulut pysyivät varsin tuntemattomina aina vuoteen 1935 saakka, jolloin ne julkaistiin ensimmäisen kerran. Senkin jälkeen niitä on kuultu verraten harvakseltaan. Vuonna 1997 Aribert Reimann laati niistä sovituksen mezzosopraanolle ja jousikvartetille. Tässä asussa ne kuultiin myös tällä kertaa.

Näissä Brahmsin hienovireisissä soivissa hetkissä on ikään kuin aavistus Webernistä. Tätä vaikutelmaa tuntuu korostavan Reimannin kvartettisovitus, joka istuu näiden laulujen maailmaan idiomaattisesti. Erinomainen ohjelmistovalinta, joka sai Koženálta ja Boulez Ensembleltä riipaisevan tulkinnan.

Ilo oli kuulla myös Brahmsin Kaksi laulua, op. 91 (1884), joissa Koženán ja Rattlen ohella saattoi vaikuttua Yulia Deynekan kauniista alttoviulusoolosta.

Illan päätöksenä kuultiin riemastuttava kokoelma Antonín Dvořákin lauluja Duncan Wardin sovituksena Koženálle ja seitsemän muusikon soitinyhtyeelle. Näiden laulujen kansanomaisen haikeat ja riemukkaat tunnelmat tuskin voisivat saada enää hienompaa soivaa asua. Näitä lauluja kuunteli täydestä sydämestä.

Yleisön pitkien ja riemukkaiden suosionosoitusten siivittämänä Kožená lauloi vielä Wardin sovituksen Dvořákin tunnetusta Dobrú nocista opuksesta 73 (1877). Yleisön sammumaton into palkittiin illan viimeisessä, Richard Straussin verrattomassa Morgenissa, op. 27 no 4 (1894), jonka auteressa ilta kohosi huippuunsa Koženán, Rattlen ja Boulez Ensemblen jousikvartetin täysosumassa.

Boulezsaalin akustiikassa oli tällä kertaa myös sitä lämpöä, jota jäin vielä tiistai-iltana paikoitellen kaipaamaan. Liekö johtunut pienemmästä ensemblestä vaiko istumapaikastani permannolla, mene ja tiedä. Vaikuttava kokemus joka tapauksessa. Tähän saliin löytää mieluusti tiensä toistekin.

— Jari Kallio

Magdalena Kožená, mezzosopraano
Sir Simon Rattle, piano
Guy Braunstein, viulu
David Strongin, viulu
Yulia Deyneka, alttoviulu
Astrig Siranossian, sello
Claudia Stein, huilu
Jussef Eisa, klarinetti

Sylvain Cadars, äänisuunnittelu

Ernest Chausson: Chanson pérpetuelle, op. 37 (1898)
Pierre Boulez: Dialogue de l’ombre double (1985)
Maurice Ravel: Chansons madécasses (1925-26)
Johannes Brahms: Ofelia-laulut, WoO 22 (1873), sov. Aribert Reimann
Johannes Brahms: Kaksi laulua, op. 91 (1884)
Antonín Dvořák: Lauluja (1880-1886), sov. Duncan Ward

Pierre Boulez Saal, Berliini
To 29.6.2017, klo 19.30