Category Archives: Arviot

Kuvateksti. Das Trinklied von Jammer die Erde. Tenori Simon O’Neill, LSO ja Sir Simon Rattle harjoituksissa sunnuntaina. Kuva © Jari Kallio.

Sunnuntai-iltana Lontoon Barbicanissa Sir Simon Rattle ja Lontoon sinfoniaorkesteri esittelivät kerrassaan vaikuttavan yhdistelmän Richard Straussia (1864–1949) ja Gustav Mahleria (1860-1911)

Straussin Metamorphosen (1945) on yksi kaikkein intiimeimpiä ja intensiivisimpiä teoksia jousiorkesteriohjelmistossa. Kuten tiedämme, Straussin ’tutkielmassa kahdellekymmenellekolmelle soolojouselle’ peilautuvat toisiinsa kietoutuneina toisen maailmansodan lopun rauniot sekä kahdeksankymmentävuotiaan säveltäjän elämänkokemus ja itsereflektio.

Musiikillisesti Metamorphoseniin puolituntiseen adagioon punoutui monenlaisia temaattisia aineksia. Teoksen alkuitu on tunnetusti sävelaihe, jonka Strauss luonnosteli reaktiona Münchenin oopperatalon kohtaloon vuoden 1943 pommituksissa. Niin ikään osa Metamorphosenin sävelmateriaalista on peräisin Straussin vuoden 1945 alussa hahmottelemasta Goethen tekstiin pohjautuvasta mieskuorolaulusta.

Strauss siteeraa teoksessaan myös Beethovenin Eroicaa sekä viidettä sinfoniaa. Eroica-sitaatti oli Straussin mukaan sävellysprosessin alitajuinen, ennalta suunnittelematon tulos. Yhteistä kaikelle tälle sävelmateriaalille on musiikin kysyvä, etsivä ja syvän surullinen, mutta samalla kohti alati uusia muotoja etsiytyvä olemus.

Metamorphosen on perin pohjin kamarimusiikkia. Teoksen hienovireinen, vaikuttavien tihentymien ja kuulaiden kirkastusten hallitsema kahdenkymmenen kolmen solistisen jousisoittajan kontrapunkti edellyttää kuitenkin kapellimestaria, jotta Metamorphosenin hiominen parhaimpaansa on mahdollista kohtuullisessa harjoitusajassa.

Sir Simon Rattlen ohjelmistossa Metamorphosen on ollut jo hyvän aikaa. Teos on myös kokeneille jousisoittajille tuttua ohjelmistoa, joskin varsin haastavaa sellaista. Rattle ja LSO:n jousiston huippuosaajat olivat työstäneet tämän viikon harjoituksissaan Metamorphosenin erinomaiseen kuosiin.

Enpä muista milloinkaan kuulleeni Metamorphosenia yhtä erinomaisen läpikuultavana mutta samalla valtavan intensiteetin kyllästämänä. Kuinka koskettavaa jousten vuoropuhelu olikaan! Miten vahvana säilyikään teoksen intensiteetti läpi sen puolituntisen kaaren. Rattle ja LSO:n muusikot tekivät yhdessä mitä vaikuttavinta kamarimusiikkia. Tämä oli kokonainen maailma.

Väliajan palautumisen jälkeen edessä oli toinen vaikuttava matka, Das Lied von der Erde (1907), yksi Gustav Mahlerin hienoimmista sävellyksistä. Kuten jokainen teoksen alaotsikon lukenut tietää, Das Lied von der Erde on todellakin sinfonia. Siinä Mahler saavuttaa ilmaisukeinojensa ainutlaatuisen synteesin, jossa säveltäjän pettämätön sinfoninen logiikka ja syvällinen vokaali-ilnaisun ymmärrys kohtaavat ja sulautuvat yhteen.

Mahler ei saanut koskaan kuulla Das Lied von der Erdeä, vaan sen, kuten myös yhdeksännen sinfonian, ensiesityksen johti Bruno Walter säveltäjän kuoleman jälkeen. Niinpä Das Lied von der Erde jäi vaille niitä ensimmäisten esitysten jälkeisiä tarkistuksia ja korjauksia, joita säveltäjät teoksiinsa tekevät esityskokemusten myötä.

Kiitos Mahlerin syvällisen orkesteri-ilmaisun tuntemuksen, Das Lied von der Erde on ilman näitä hienosäätöjäkin erittäin oivallisesti konsertissa toimiva teos, vaikka laulusolisteja ympäröikin siinä varsin suuri orkesteri.

Mahlerin orkestraatio on Das Lied von der Erdessä huipussaan. Orkesteri on kuin joukko kamarikokoonpanoja, jotka hetkittäin sulautuvat yhteen ja erkanevat jälleen alituisten muodonmuutosten kautta yhä uusiksi ja uusiksi soitinyhdistelmiksi.

Das Lied von der Erden kuudessa osassa vuorottelee kaksi laulusolistia, tenori ja baritoni tai altto. Jälkimmäinen on huomattavasti yleisempi valinta, mutta aina silloin tällöin myös baritoniversio pääsee esille, kuten nyt Rattlen johdolla Barbicanissa. Illan solisteina kauloivat tenori Simon O’Neill ja baritoni Christian Gerhaher, kumpikin Rattlen luotettuja yhteistyökumppaneita.

Das Lied von der Erden tekstit ovat Hans Bethgen työstämiä käännöksiä kiinalaisesta runoudesta, erityisesti 700-luvulla eläneen Li Bain teksteistä. Valitsemansa kuusi runoa Mahler sommittelee sinfoniseen asuun.

Ensimmäinen osa, Das Trinklied von Jammer die Erde, on tenorin pakahduttava purkaus ihmisen epäonnistumaan tuomituista yrityksistä häivyttää elämäntuskaansa viinin avulla. Sen avaa käyrätorvifanfaari, jota vasten piirtyvät trumpettien sardoniset repliikit, joiden lomasta puolestaan jousten ja harpun vuolas sointivirta pyyhkäisee musiikin eteenpäin kohti tenorin ensimmäisiä säveliä.

Simon O’Neill lauloi ensimmäisen osan syvästi ja ketterästi, pakottamatta. Tekstin uhman ja resignaation vuorottelu pääsi hienosti oikeuksiinsa. Kiitos orkesterin ja Rattlen erinomaisen herkän balansoinnin avausosan sointi eli ja hengitti ihailtavasti.

Der Einsame im Herbst lienee Mahlerin tuotannon koskettavimpia sinfonian osia. Sen keskeisiä elementtejä on lauluäänen kanssa vuorotteleva kaihoa huokuva oboemelodia, jota säestävät viulujen lähes sibeliaanisena virtaavakahdeksasosien vuo.

Osan teksti ilmentää syksyä, kaipuuta ja luopumista. Christian Gerhaher oli näiden tuntemusten ilmentäjänä oivaltava ja kerrassaan vakuuttava Mahlerin vokaaliosuuden tulkitsija. Olivier Stankiewiczin oboesoolojen kuuleminen oli nautinto.

Scherzon tehtävä jakautuu Das Lied von der Erdessä kolmen laulun kesken. Tenorin Von der Jugend ja Der Trunkene im Frühling kehystävät baritonin Von der Schönheitia muodostaen eräänlaisen ABA-rakenteen. Näissä lauluissa Mahlerin orkesteaatio on värikkäimmillään. LSO ja Rattle tekivät hienoa tarkkuustyötä kautta linjan O’Neillin ja Gerhaherin elävöittivät runojen monisäikeistä maailmaa ilahduttavasti.

Das Lied von der Erden päättää puolituntinen Der Abschied, jossa baritonin osuus sulautuu laajaan sinfoniseen kaareen, jossa orrkesteri ja solisti vuorottelevat kertojina. Puupuhaltimien ja käyrätorvien repliikit sävyttävät musiikkia, samoin harppu, celesta ja mandoliini.

Der Abschied on nimensä mukaisesti jäähyväismusiikkia. Sen resignaatiossa on jotakin ainutlaatuisen puhdistavaa ja rehellistä. LSO, Rattle ja Gerhaher rakensivat tästä osasta aivan ainutlaatuisen kokemuksen. Viimeisten tahtien jälkeiseen hiljaisuuden syliin olisi mieluusti jäänyt hengittämään kaikkea kokemaansa. Tämä on Mahleria sen kaikessa aseistariisuvassa rehellisyydessään.

— Jari Kallio

Lontoon sinfoniaorkesteri
Sir Simon Rattle, kapellimestari

Simon O’Neill, tenori
Christian Gerhaher, baritoni

Richard Strauss: Metamorphosen
Gustav Mahler: Das Lied von der Erde

Barbican Centre, Lontoo
Su 17.12., klo 19

Leonard Bernstein

Harvoin tarjoutuu kuulijalle mahdollisuus nauttia saman illan aikana kahdesta niin erilaisesta mestariteoksesta kuin lauantai-iltaisessa Lontoon sinfoniaorkesterin Leonard Bernsteinin satavuotisjuhlakonsertissa.

Illan ohjelmaan Sir Simon Rattle oli valinnut kaksi Bernsteinin nerokkaimpiin kuuluvaa sävellystä. Ensimmäisellä puoliskolla kuultiin pianolle ja orkesterille sävelletty, W. H. Audenin samannimiseen laajaan runoon pohjaava Sinfonia nro 2, The Age of Anxiety (1947-49, uudistettu 1965), kun taas loppuilta oli omistettu Broadwaylle sävelletylle Wonderful Townille (1953).

The Age of Anxiety on Bernsteinin monista eksistentiaalista etsintää peilaavista teoksista ehdottomasti vaikuttavin. Sinfonian avoin ohjelmallisuus ja solistin laaja concertante-osuus yhdistävät sen ulkoisesti Berliozin Harold en Italien (1834) traditioon.

Niin toisen maailmansodan syviä kaikuja kuin yksilöllistä olemassaolon mielekkyyden etsintää tutkiva The Age of Anxiety on myös karnevalistinen yhdistelmä aikansa mitä erilaisimpia musiikillisia vaikutteita dodekafoniasta jazziin. Bernsteinin ilmiömäinen kyky sulauttaa näennäisesti yhteensopimattomia aineksia vastustamattoman johdonmukaisiksi kokonaisuuksiksi on tässä sinfoniassa huipussaan.

Pianosolistille teos on toki vaativa aivan puhtaasti teknisessä mielessä, mutta kenties syvällisimmät haasteet nousevat teoksen perustavanlaatuisesti erilaisten elementtien kokonaisvaltaisesta omaksumisesta ja loogisesta yhdistämisestä. Siksi olikin kerrassaan mainiota saada kuulla The Age of Anxietyn solistina Krystian Zimermania, jonka vaikuttavan uran olennainen kasvuperiodi rakentui syvällisestä taiteellisesta yhteistyöstä nimenomaisesti Bernsteinin kanssa.

The Age of Anxiety on Zimermanille tuttu teos jo LSO:n vuoden 1986 Bernstein-festivaalilta, jolloin hän esiintyi säveltäjän johdolla teoksen solistina Barbicanissa. Nyt yli kolme vuosikymmentä myöhemmin oli uusinnan paikka.

The Age of Anxietyn avaa sooloklarinettien yhdeksäntoista tahdin hiljaisen tunnusteleva vuoropuhelu, johon vähitellen liittvät harppu, soolohuilu, bassoklarinetti, matalat jouset ja patarummut. Johdannon viimeisellä tahdilla kuullaan viimein soolopianon johdantosävel, josta aukeaa seitsemän muunnelman sarja, The Seven Ages.

Bernsteinin muunnelmat rakentuvat toistensa, eivät niinkään yhden tietyn teeman, varaan. Jokainen uusi variaatio poimii edeltävästä jonkin aspektin syvempään tarkasteluun. Muunnelmat jatkuvat toiseen sarjaan, The Seven Stages, jossa musiikki kulkee vapaiden assosiaatioiden tavoin läpi huikean kekseliäiden sävelmaisemien tuoden lopulta sinfonian ensimmäisen osan päätöksensä.

Toisen osan avaa kaksitoistasävelriville perustuva The Dirge, joka on luonteeltaan syvän pohdiskelevaa musiikkia. Sille kontrastin muodostaa huikea jazz-tutkielma The Masque, jossa pianon, lyömäsoitinten, harpun ja matalien jousten vuoropuhelua on riemullista seurata.

Epilogin alussa muun orkesterin mukaantulo katkaisee yökerhotunnelman ja musiikki vaipuu vähitellen takaisin sen kiihkeään etsintään, kunnes soiva kudos saavuttaa lopulta kirkastuksensa kohoten pianistin kadenssin myötä täyteen hehkuunsa.

LSO ja Rattle olivat ilmiömäisiä The Age of Anxietyn monikasvoisen, usein rytmisesti oikukkaan sointimaailman ilmentäjiä. Oli sitten kyse puhallinten pohdiskelevista soolo-osuuksista, lyömäsoittajien svengistä tai jousien kiihkeästä lämmöstä, orkesterin työskentely oli kerrassaan ihailtavaa.

Rattle ja Zimerman antoivat yhdessä sinfonialle vahvan arkkitehtonisen selkärangan, josta musiiki saattoi polveilla riemastuttavasti mitä moninaisimpiin ulottuvuuksiin. Lauantai-illan jälkeen tuntuu uskomattomalta, ettei The Age of Anxiety ole osa kantaohjelmistoa. Onhan se kuitenkin vaikuttavimpia sodanjälkeisiä sinfonioita.

Väliajan jälkeen saatiin sukeltaa Bernsteinin Broadway-tuotannon harvemmin kuultuun aarteeseen, Wonderful Towniin. Edeltäjänsä On the Townin (1944) tavoin tämä Betty Comdenin ja Adolph Greenin kirjoittama musikaali on komediallinen kunnianosoitus New Yorkille.

Siinä missä On the Town on tuokiokuva kolmen iltalomaansa viettävän merisotilaan romansseistam Wonderful Town kuvaa nuorten ohiolaissisarusten uuden elämän alkuhaasteita suurkaupungissa uran ja rakkauden etsinnän vaiheissa.

Wonderful Townin juoni on toki kerrassaan geneerinen, mutta se riittää kannattelemaan tuota mainiota laulunumeroiden, tanssien ja orkesterivälisoittojen virtaa, jotka muodostavat teoksen nerokkaan ytimen.

On uskomatonta, että Wonderful Town syntyi Broadwayn tiukan totantoaikataulun pakottamana vain vajaan kuukauden mittaisen sävellysprosessin tuloksena, siinä määrin rikasta Bernsteinin melodinen ja orkestraalinen keksintä tässäkin teoksessa on.

Wonderful Town on Bernsteinin puhtaimmin jazzpohjaisia sävellyksiä. Sen musiikissa voi kuulla mielenkiintoisia etiäisiä West Side Storyn (1957) tansseista ja latinalaisista rytmeistä sekä Candiden (1956) Glitter and Be Gay’sta. Vastaavasti monilla orkesterinumeroista on kytköksiä On the Towniin.

Pass the Football. Duncan Rock, Sir Simon Rattle ja LSO . Kuva © Jari Kallio.

Mainioimpia numeroita Wonderful Townissa ovat päähenkilöiden, Ruthin ja Eileenin koti-ikävää peilaava Ohio, Wreckin Pass the Football, Ruthin One Hundred Ways to Lose a Man, small-talkin kiusallisuuden tutkielma Conversation Piece, hulvaton The Wrong-Note Rag sekä tietenkin verraton tanssikavalkadi, Conga!

Miten hurmaava ilta näistä kaikista numeroista muodostuikaan. Rattlen johdolla LSO koki uudestisyntymän mitä aidoimpana jazzirkesterina, joka heittäytyi Bernsteinin musiikin maailmaan täydestä sydämestään. Wonderful Townista liittyikin kertaheitolla osaksi orkesterin hienoa Bernstein-perinnettä, jonka aiempia huipentumia ovat olleet säveltäjän johtama Candiden konserttiesitys vuonna 1989 sekä Michael Tilson Thomasin kanssa vuonna 1992 esitetty On the Town.

Lontoon sinfoniakuoro osoitti niin ikään monilahjakkuutensa laulaen, jammaten ja congaten läpi illan esimerkillisellä rytmisellä tarkkuudella ja kirkkaalla artikulaatiolaan. Kuoromestari Simon Halsey oli jälleen kerran tehnyt työnsä verrattomasti.

Solistiensemblessa kuultiin monia hyveiden täyttämiä suorituksia, mieleenpainuvimpana Danielle de Niesen Eileen ja Alysha Umphressin Ruth. Kummankin vokaalinen ja näyttämöllinen komedia tarjosi iloa koko illan ajan. Heidän yhteispelinsä Ohiossa oli aivan erityistä.

Sir Simon Rattle, illan mainiot solistit ja LSO. Kuva © Jari Kallio.

Nathan Gunn teki niin ikään hyvän vaikutuksen Bob Bakerina onnistuen saamaan roolista enemmän irti kuin siinä loppujen lopuksi onkaan. Duncan Rockin Pass the Football jäi puolestaan Ohion ohella tiiviimmin soimaan päänsisäiseen konserttisaliini.

Ensemblenumeroissa oli niin ikään monia ilon aiheita, varsinkin Conversation Piecessa, joka tavoitti sosiaalisen epämukavuuden syvimmät syöverit vapauttavan samaistuttavasti. Ja kukapa ei olisi olut myyty Congalle, jonka rytminen energia levisi riemastuttavasti koko Barbicaniin.

Conga! Kuva © Jari Kallio.

Luonnollisesti illan ylimääräisenä congattiin koko salin voimin. Tätä iltaa muistellaan Lontoossa vielä hyvän aikaa.

— Jari Kallio

Lontoon sinfoniaorkesteri
Sir Simon Rattle, kapellimestari

Krystian Zimerman, piano

Lontoon sinfoniakuoro
Simon Halsey, kuoron valmennus

Danielle de Niese (Eileen)
Alysha Umphress (Ruth)
Nathan Gunn (Bob Baker)
Duncan Rock (Wreck)
David Butt Philip (Lonigan)
Ashely Riches (Frank)

Leonard Bernstein: Sinfonia nro 2, The Age of Anxiety (1947-49, uudistettu 1965)
Leonard Bernstein: Wonderful Town (1953)

Barbican Centre, Lontoo
La 16.12.2017, klo 19.30

Radion sinfoniaorkesteri huipensi syyskautensa erityisen kiehtovalla ohjelmistolla, jonka ennakkoon odotetuin teos oli varmasti Kaija Saariahon laulusarja True Fire (2014, uudistettu  2017), joka saatiin kuulla nyt ensimmäistä kertaa Suomessa.

True Fire on omistettu kanadalaisbaritoni Gerald Finleylle, joka kantaesitti teoksen Gustavo Dudamelin johdolla Los Angelesissa toukokuussa 2015. Finleyta saatiin kuulla True Firen parissa myös RSO:n ja Hannu Linnun kanssa keskiviikkona Musiikkitalossa. Tämänviikkoisten kahden konserttiesityksen ohessa True Fire taltioidaan myös tulevaa levyjulkaisua varten.

Saariahon riemastuttavan omintakeista musiikkia on aina ilo kuulla, mutta aivan erityistä riemullisuutta on ilmassa silloin kun esittäjinä on joukko huippuosaavia ammattilaisia, joilla on pitkän kokemuksen tuomaa säveltäjän tyylin ja keinovarojen syvällistä tuntemusta.

Uuden musiikin parissa aktiivisesti työskentelevä Finley on laulanut paljon Saariahoa, tunnetuimpana Jaufré Rudelin rooli Kaukaisessa rakkaudessa 1999-2000). Radion sinfoniaorkesteri puolestaan on ollut mitä ahkerin säveltäjän tuotannon esittäjä viime vuosikymmeninä. Samoin pitkä ja syvällinen on Hannu Linnunkin kokemus Saariahon musiikin tulkitsijana.

Kun vielä otetaan huomioon Saariahon vokaalimusiikin kiehtovuus ja vaikuttavuus, illan odotukset saattoikin virittää varsin korkealle.

True Fire koostuu kuudesta temaattisesti toisiinsa kietoutuvasta osasta, joiden teksteissä kolmen Proposition-osan Ralph Waldo Emerson -katkelmien kanssa vuorottelevat niin Seamus Heaneyn ja Mahmoud Darwishin runot kuin Pueblo-intiaanien kehtolaulukin.

Saariaho käyttää suuren orkesterin keinovaroja jälleen kerran niin hienovaraisen monimuotoisesti, että kuulija voi vain hämmästyä kaikkea tuota akustista rikkautta. Balanssi lauluäänen ja orkesterin välillä on rakennettu True Firessa mitä taitavimmin, jolloin solistin pehmeimmätkin kuiskaukset piirtyvät ihailtavasti soivan kudoksen keskelle.

True Firen avaavat puupuhallinten, vibrafonin ja harpun sävelet, joiden lomaan hiipiytyy jousien tremolo. Seitsemän tahdin johdannon jälkeen baritonisolistin kuulas linja liittyy musiikkiin pohtien havainnon ja valmistautuneen mielen yhteyttä. Osa päättyy hienosti rakennettuun jousien glissandon värittämään sointuun.

Toinen osa, River, on nimensä mukaisesti virtaavaa musiikkia. Solistin säkeet etsivät muotoaan, kuin ajelehtien orkesterin vuossa milloin sen mukana, milloin vastavirrassa. Osan lopulla orkesterin vihjauksenomaiset reaktiot peilaavat tekstin vettä, maata, tulta ja ilmaa, neljää elementtiä, äärettömän oivallisesti.

Teoksen ydin on lyhyt kolmas osa, jonka yhden lauseen mittainen teksti, ”but real action is in silent moments”, on kuin eräänlainen credo, jossa voi nähdä ei ainoastaan True Firen, vaan jossain määrin laajemminkin Saariahon estetiikan tiettyjen aspektien ytimen.

Hienon vastinparin muodostavat kaksi seuraavaa osaa, Lullaby ja Farewell, joiden kontrastit ikään kuin tarvitsevat ja täydentävät toisiaan, sisältyvät toisiinsa ja muuttuvat toisikseen. Harvoin olen kuullut autiuden ja yksinäisyyden tunnelmia tavoitetun yhtä hienosti musiikissa kuin Saariahon säveliksi pukemassa Mahmoud Darwishin Farewellissa. Ihailtavaa oli myös se tapa, jolla Saariaho välttää monotonisuuden pukiessaan Lullabyn kehää kiertävän tekstin musiikillisesti kiehtovaan asuun, jossa kehtolaulun rituaalinomaisuus saavutetaan jotakuinkin täydellisesti.

True Firen päättävä Proposition III peilaa inhimillistä kykyämme aistia herkimpiäkin vivahteita. Samalla se on säveltäjänsä musiikillinen peili. Säveltäjän, jonka ilmaisun huikea intensiteetti perustuu sen luottamukseen kuulijansa kykyyn aistia musiikillisia tapahtumia ilman alleviivausta tai ylikorostusta.

True Fire on eittämättä yksi kaikkein hienoimmista kuulemistani Saariahon teoksista. Keskiviikon konsertissa Gerald Finley, RSO ja Lintu antoivat sille mitä vaikuttavimman tulkinnan. Finley eli osuutensa sellaisella vangitsevuudella ja intiimiydellä, jota harvoin kohtaa isoissa konserttisaleissa. Hannu Linnun johtaman Radion sinfoniaorkesterin äärimmäisen rikakkaasta sointien kirjosta saattoi nauttia täydestä sydämestään. Tämä oli ehdottomasti yksi konserttikauden kohokohdista.

RSO:n konserttiohjelmassa True Firea kehysti kaksi balettiteosta. Jälkimmäisenä kuultiin näistä tutumpi, Stravinskyn nerokas Petrushka (1911, uudistettu 1947). Konsertin avausnumero olikin sitten huomattavasti harvinaisempi tapaus, nimittäin sarja Uuno Klamin keskeneräiseksi jääneestä Pyörteitä-baletista (1957-61).

Pyörteiden syntyyn liittyy oma mytologiansa. Säveltäjä puhui siitä pääteoksenaan antaen samalla ymmärtää baletin olevan valmis. Kun Klami sitten kesän 1961 kynnyksellä sai kohtalokkaan sydänkohtauksensa, ei hänen jäämistöstään löytynyt kolminäytöksistä balettia, vaan ainoastaan valmis toinen näytös sekä ensimmäisen näytöksen pianopartituuri. Kolmannesta näytöksestä ei ollut jälkeäkään.

Klami oli ehtinyt muokata toisen näytöksen musiikista kaksi orkesterisarjaa, jotka otettiinkin sittemmin ohjelmistoon. Kahdeksankymmentäluvulla Kalevi Aho orkestroi ensimmäisen näytöksen ja täydensi baletin myöhemmin vielä säveltämällä kolmannen näytöksen musiikin.

RSO esitti keskiviikkoisessa konsertissaan Hannu Linnun Klamin balettimusiikista koostaman parikymmentäminuuttisen orkesterisarjan, jonka osissa korostuivat illan ohjelmaan sopivasti istuen Klamin musiikin sukulaisuus Stravinskyn 1910-luvun balettien ilmaisuun.

Vaikka Klamin Stravinsky- ja Ravel-vaikutteet ovat selvästi kuultavissa Pyörteiden musiikki ei silti pelkisty pastissiksi, vaan siitä kuultaa läpi Klamin oma, esikuviaan arkaaisempi perusvire. Tämä on erityisen selvästi kuultavissa sarjan avauksessa ja päätöksessä.

Totuden nimissä on sanottava, että Klamin musiikki on aina jäänyt jokseenkin oman musiikillisen horisonttini tuolle puolen. Syy tähän lienee uskoakseni enemmän vastaanottajassa kuin itse musiikissa. Silti näitä Pyörteiden katkelmia kuunteli varsin mielikseen erityisesti RSO:n kirkkaan soinnin ja rytmisen ketteryyden ansiosta. Tähän värikkääseen orkesterikylpyyn pulahtaminen oli virkistävä kokemus.

Petrushka puolestaan oli jälleen oivallinen osoitus Radion sinfoniaorkesterin ja ylikapellimestari Hannu Linnun vahvasta otteesta 1900-luvun musiikkiin. Stravinskyn huikean partituurin haasteet nousevat yhtäältä sen kutkuttavan oikullisesta rytmiikasta sekä toisaalta sen episodisesta rakenteesta ja nopeista siirtymistä, jotka vaativat kapellimestarilta ja muusikoilta kokonaisuuden ja jatkuvuuden harkittua hahmottamista ja toteutusta.

Oivallisesti RSO ja Lintu Stravinskyn maailmassa seikkailivat. Musiikkitalossa saatiin nauttia sekä monista kerrassaan hienoista soolo-osuuksista että erinomaisesta yhteissoitosta.

Ainostaan concertante-pianon sijoittamista orkesterin takanurkkaan harpun, celestan ja lyömäsoitinten seuraan jäin hieman aprikoimaan. Hiljattain kuulin Petrushkan Berliinissä Sir Simon Rattlen johtamassa konsertissa, jossa piano oli sijoitettu keskelle lavaa suoraan kapellimestarin eteen. Tämä vaikutti palvelevan balanssia kiitollisemmin kuin orkestraalisen pianon perinteinen takanurkka.

Mutta olkoon tämä vain pieni sivujuonne kaikkiaan nautittavassa konsertissa, jonka soivat kuvat säilyvät aarteina mielessä pitkän aikaa.

— Jari Kallio

Radion sinfoniaorkesteri
Hannu Lintu, kapellimestari

Gerald Finley, baritoni

Uuno Klami: Sarja baletista Pyörteitä (1957-61), koostanut Hannu Lintu
Kaija Saariaho: True Fire (2014, uudistettu 2017), Suomen ensiesitys
Igor Stravinsky: Petrushka (1911, uudistettu 1947)

Ke 13.12.2017, Musiikkitalo, Helsinki

Nico Muhly ja Marnien ensi-iltaproduktion esiintyjäkaarti ENO:n näyttämöllä perjantaina. Kuva © Jari Kallio.

Aivan erityinen mielenkiinto on kohdistunut Nico Muhlyn (s. 1981) Marnien (2013-17) kantaesitykseen English National Operassa. Winston Grahamin romaaniin pohjautuva Marnie on viime kesän Helsingin juhlaviikoillakin vierailleen Muhlyn kolmas ooppera. Edeltäjänsä Two Boysin (2011) tavoin Marnie jatkaa ENO:sta New Yorkin Metropolitan Operaan kaudella 2019-2020.

Suurimmalle osalle meistä Marnie lienee tuttu Alfred Hitchcockin vuonna 1964 valmistuneena samannimisenä elokuvana, tekijänsä kultakauden päätösteoksena. Siinä missä Hitchcockin elokuva yksinkertaistaa ja romantisoi Grahamin vuonna 1959 ilmestyneen romaanin moniulotteista henkilökuvausta ja kerrontaa, pysyttelee Nicholas Wrightin oivallinen libretto uskollisemmin alkuteoksen hengessä.

Two Boysin tavoin Marnie käsittelee identiteetin ja totuuden kokemusten häilyvyyttä trillerin kontekstissa varsin mukaansatempaavalla tavalla. Musiikillisessa ja visuaalisessa kerronnassa on tiettyä elokuvamaisuutta, ehdottomasti sanan positiivisimmassa merkityksessä.

Marnien sävelkielen orkestraalisesta pohjavireestä on helppo poimia Muhlyn vanhempien amerikkalaiskollegojen, selvimmin ehkä John Adamsin ja Philip Glassin vaikutteita. Jos kuitenkin malttaa pysähtyä kuulostelemaan musiikkia yhtään tarkemmin, ei voi olla huomaamatta, kuinka omintakeisella, esikuvistaan monin tavoin erottuvalla logiikalla Muhlyn musiikki loppujen lopuksi etenee.

Kekseliäs vokaalipolyfonia on yksi Muhlyn tunnusomaisimmista musiikillisista rakennusaineista. Marniessa nämä keinovarat kukoistavat kerrassaan herkullisesti peilaten huikean laajaa tyylikirjoa Tallisista Ligetiin.

Musiikilinen, näytämöllinen ja kerronnallinen keskipiste Marniessa on kuitenkin sen nimihenkilö, jonka laaja ja syvä rooli saa mezzosopraano Sasha Cooken tulkinnassa oivallisen monitahoisen persoonallisuuden.

Marnie on moninaisen hyväksikäytön ja seksuaalisen häirinnän uhri ja näiden seurauksena myös huijari, syyllinen. Tietoisten ja tiedostamattominen valheiden maailmojen vangiksi jäänyt Marnie on kuitenkin lopulta selviytyjä, jolle apu tulee odottamattomilta tahoilta, odottamattomissa muodoissa.

Syvimpänä juonteena Marnien persoonallisuudessa on lapsuudesta kumpuava syyllisyys hänen ei-toivotun raskauden maailmaan tuoman pikkuveljensä kuolemasta. Tuo syyllisyys on Marnien äidin aikaansaannosta, tämän oman, aiheellisen syyllisyyden projektiota.

Aikuisena Marniesta on tullut huijari, joka on löytänyt selviytymistien miehisen seksuaalisen hyväksikäytön ympäröimässä maailmassaan. Oopperan alkukohtauksissa Marnie kostaa pomonsa, herra Struttin lähentely-yritykset katoamalla firman kassan kanssa uuden identiteetin suojiin.

Identiteettihuijausten ja traumaattisesta lapsuudesta kumpuavan syyllisyyden kautta rakentunutta Marnien totuuden ja valheen maailmojen välillä vaeltavaa minuutta kuvastavat hänen neljä varjoaan, joita solistikvartetti, Charlotte Beament, Katie Coventry, Emma Kerr ja Katie Stevenson, ilmentää vaikuttavasti.

Orkesterissa Marnien peili on soolo-oboe, joka kertojaäänenä peilaa niitä nimihenkilön tunteita, jotka jäävät vaille sanallista ilmaisua tai peittyvät valheiden alle.

Marnien hahmon lähisukulainen oopperan maailmassa on monella tapaa Debussyn Mélisande. Tämä sukulaisuus peilautuu myös Marnien ja Markin sekä tämän veljen Terryn keskinäisessä dynamiikassa.

Mark, jonka roolin Daniel Okulitch rakensi varsin hienosti, on yksi Marnien esimiehistä, josta lopulta tulee myös hänen aviomiehensä. Vaikka liiton pohjalla on aito ihastus, Mark ajautuu kiristämään Marnien vaimokseen tiedoillaan tämän huijaritaustasta.

Pakkoavioliitto edustaa Marnien kohtaaman häirinnän äärimmäisyyttä johtaen Markin raiskausyrityksen kautta alati syvenevään valheiden kulissiin, josta Marnien auttavat vapauteen lopulta Diana Montaguen Lucy, joka kertoo Marnielle totuuden tämän pikkuveljen kuolemasta, sekä James Laingin Terry, Makin veli ja oopperan mieshahmoista monitahoisin.

Vaikka Terry kiinnostuu hänkin Marniesta yksipuolisen seksuaalisesti eikä tunne tarvetta peitellä tätä, on hän kuitenkin lopulta se henkilö, joka pystyy katkaisemaan Marnien valheiden kehän ilmiantamalla hänet poliisille. Tullessaan pidätetyksi Marnie huokaisee helpottuneena olevansa vapaa.

Visuaalisesti Marnie on vaikuttavasti toteutettu. Erityisen mieleenpainuvia ovat hetket psykiatrin vastaanotolla, joissa Marnie kokee välähdyksiä lapsuutensa käänteentekevistä tapahtumista sekä intensiivinen kettujahti, joka johtaa Marnien rakkaan hevosen, Forion, kuolemaan.

Michael Mayerin ohjaus ja Julian Crouchin lavastus yhdistävät vertauskuvia ja fotorealismia erittäin vakuuttavasti. Arianne Phillipsin suunnittelema puvustus on ilo silmälle.

Kapellimestari Martyn Brabbinsin johdolla ENO:n orkesteri teki erinomaista työtä läpi illan nousten yhdeksi Marnien ensi-iltaproduktion kirkkaimmista tähdistä. Samoin ENO:n verrattoman taitava, James Henshaw’n valmentama kuoro tarjosi niin ikään parastaan Marnien hienoissa kuoro-osuuksissa.

Kokonaisuutena Marnien partituuri rakentuu hyvin samantapaisille hyveille kuin Debussyn Pelléas et Mélisande. Kummankaan ydin ei ole yksittäisissä mieleenpainuvissa numeroissa tai välittömästi muistiin syöpyvissä melodioissa, vaan ainutlaatuisessa sointimaailmassa, joka kietoo mukaansa vastustamattomasti avaustahdeista lähtien säilyttäen otteensa läpi kaikkien käänteiden aina päätöksen hiljaisuuteen saakka.

Nico Muhlyssa meillä on säveltäjä, jonka ilmaisu taipuu mitä oivallisimmin oopperan kerrontaan. Marniessa meillä on kiehtova uusi ooppera, jossa kokonaistaideteoksen osatekijät loksahtavat erinomaisesti paikoilleen.

— Jari Kallio

Nico Muhly: Marnie

English National Operan orkesteri ja kuoro
Martyn Brabbins, kapellimestari
James Henshaw, kuoron valmennus

Sasha Cooke (Marnie)
Daniel Okulitch (Mark Rutland)
James Laing (Terry Rutland)
Lesley Garrett (Rouva Rutland)
Kathleen Wilkinson (Marnien äiti)
Diana Montague (Lucy, Marnien äidin naapuri)
Alasdair Elliott (Herra Strutt)
Darren Jeffery (Tohtori Roman)
Charlotte Beament, Katie Coventry, Emma Kerr, Katie Stevenson (Marnien varjot)

Nicholas Wright, libretto (Winston Grahamin romaaniin pohjautuen)
Michael Mayer, ohjaus
Julian Crouch, lavastus
Arianne Phillips, puvut
Kevin Adams, valaistus

English National Opera
Pe 1.12.2017, klo 19.30