Category Archives: Arviot

Freiburgin barokkiorkesteri aloitti Corellin huikealla Concerto grosso op. 6 nro 3:llä Musiikkitalossa. Kuva © Jari Kallio.

Helsingin juhlaviikkojen tämän vuoden orkesterivieraaksi oli kiinnitetty yksi aikamme hienoimmista periodiyhtyeistä, Freiburgin barokkiorkesteri yhdessä taiteellisen johtajansa, konserttimestari Gottfried von der Goltzin kanssa. Tuomisinaan orkesterilla oli kiehtova italialainen ohjelmisto.

Illan kuluessa saatiin kuulla kaksi mainiota Concerto grossoa Arcangelo Corellin vuonna 1714 julkaistusta oivallisesta kahdentoista konserton kokoelmasta.

Tällä opusnumeron kuusi saaneella kokoelmalla oli merkittävä vaikutus koko konserttomuodon kehitykselle, erityisesti sen vuoden 1739 Lontoon-julkaisun myötä. Händel käytti Corellin konserttoja lähtökohtanaan omalle kahdentoista concerto grosson kokoelmalleen Twelve Grand Concertos, HWV 319-330.

Corellin ja Händelin concerto grossosta voidaan johtaa myös kehityskulkuja kohti sinfonian syntyyn saakka myöhemmin 1700-luvulla.

Tarkkaan ei tiedetä, milloin Corelli sävelsi nämä concerto grossonsa. Myös niiden esityskokoonpano on jouduttu päättelemään kirjanpidossa säilyneiden muusikoiden palkkioluetteloiden kautta.

Corellin orkesteri muodostuu jousistosta ja continuosta, joita täydentävät oboet, fagotti, trumpetit ja harppu. Näistä jälkimmäiset olivat käytössä D-duurikonsertossa, joka kuultiin Musiikkitalon konsertin ensimmäisen puoliskon päätteeksi.

Ilta käynnistyi kuitenkin Corellin c-mollikonsertolla, jonka concertinoryhmään kuuluvat kaksi viulua, kaksi oboeta ja fagotti. Tässä lumoavassa konsertossa Freiburgin barokkiorkesterin muusikot hurmasivat kuulijansa heti avaustahdeista lähtien.

Concertinon ilahduttavat solistit, konserttimestari von der Goltz, viulisti Petra Müllejans, oboistit Katharina Arfken ja Maike Buhrow sekä fagotisti Eyal Streett tarttuivat Corellin tekstuuriin kerrassan valloittavalla musikaalisuudella ja intensiteetillä orkesterin tarjotessa solisteilleen täydelliset puitteet.

Vain 26-vuotiaana tuberkuloosiin kuollut Giovanni Battista Pergolesi oli mitä kiehtovin säveltäjä, joka jätti jälkeensä suhteellisen laajan tuotannon, josta tosin osa on paljastunut epäautettiseksi. Autenttisina pidettyjen teosten joukosta löytyy kirkkomusiikkia, oopperoita, sonaatteja sekä konserttoja.

Salve Regina on yksi katolisen kirkkomusiikin keskeisiä tekstejä, joka on sävelitetty lukemattomia kertoja. Pergolesiltakin tunnetaan useampi versio tästä avunhuudosta neitsyt Marialle.

Tiistaina musiikkitalossa kuultiin Pergolesin viimeisenä elinvuotenaan säveltämä Salve Regina (1736) sopraanolle, jousille ja continuolle. Vaikuttavan solistiosuuden lauloi upeasti Sunhae Im, orkesterin hienosti säestämänä. Pergolesin musiikin vivahteikkuus pääsi tässä esityksessä hienosti oikeuksiinsa.

Illan ensimmäinen puolikas päättyi Corellin D-duuriokonserttoon, jonka riemukasta juhlavuutta korostavat trumpetein vahvistettu orkestraatio sekä concertinon harppu. Orkesteri puki tämän vapautuneesti iloitsevan musiikin hehkuviin väreihin kohottaen Musiikkitalon tunnelman hienosti korkeuksiinsa.

Väliajan jälkeen odotti illan todellinen herkkupala, Pergolesin koominen ooppera La serva padrona (1736). Tämä kahdelle laulajalle, jousille ja continuolle sävelletty, kahdensta noin parinkymmenen minuutin kohtauksesta muodostuva pieni ooppera on todellinen helmi.

Sunhae Im, Furio Zanasi, Tristan Braun ja Freiburgin barokkiorkesteri Pergolesin mainion La serva padronan parissa Musiikkitalossa. Kuva © Jari Kallio.

Italialaisen barokin perinteen mukaisesti koomista oopperaa, tai intermezzo per musicaa esitettiin vakavan oopperan, opera serian, väliaikamusiikkina. Siksi nämä teokset olivat usein lyhyitä, juoneltaan melko yksinkertaisia sekä pienille kokoonpanoille sävellettyjä.

La serva padrona (Piika emäntänä) kertoo koomisin kääntein, kuinka piika Serpinon onnistuu huijata yhdessä toisen palvelijan, Vesponen, kanssa talon isäntä, Umberto, aviomiehekseen. Vesponella ei ole libretossa olenkaan vuorosanoja, joten laulurooleja on vain kaksi, sopraano ja baritoni.

Vaikka La serva padronan huumori kumpuaa pitkälti aikansa luokkayhteiskunnan roolien kiepsauttamisesta päälaelleen, on sen asetelmissa myös paljon ajankohtaista. Siinä naispalveljian onnistuu oveluudellaan voittaa valta-asemassa oleva mies. Valta-asema johtaa älylliseen laiskuuteen, alisteinen asema tiedostavampaan nokkeluuteen.

Pergolesin ooppera käynnistyy mukaansatempaavalla alkusoitolla, joka johtaa ensimmäiseen kohtaukseen, jossa rakentuu La serva padronan alkuasetelma. Piika Serpino pyörittää Umberto-isäntäänsä mennen tullen Vesponen avustuksella. Isännän hermot ovat riekaleina palvelijansa suhteen. Hän julistaa olevansa iloinen ainoastaan siitä, ettei Serpino ole hänen vaimonsa vaan pelkästään palvelija.

Kuten arvata saattaa, Umberto kiinnostuu kuitenkin palvelijastaan aivan eri tavalla kuullessaan tämän olevan menossa naimisiin. Koko avioliittosuunnitelma on tietenkin keksitty, mutta se herättää isännän ymmärtämään todelliset tunteensa piikaasa kohtaan. Erinäisten sattumusten kautta Umberto pyytää lopulta Serpinoa vaimokseen, ja ooppera päättyy rakastavaisten duettoon.

Tämän pienen tarinan sisään Pergolesi punoo joukon mitä inspiroituneimpia musiikkinumeroita, joilla on välittömän vangitseva voima kuulijaansa. Freiburgin barokkiorkesteri soitti kauttaaltaan innostavan ilmeikkäästi eläytyen Pergolesin komedian käänteisiin täydellisesti.

Sunhae Im ja Furio Zanasi olivat vokaalisesti ja näyttämöllisesti kertakaikkisen erinomaisia rooleissaan. Konserttiesityksen pienimuotoisesta näyttämöohjauksesta vastasi Tristan Braun, joka esiintyi myös Vesponen roolissa.

Lavasteiden virkaa hoiti yksi nojatuoli, sekä Musiikkitalon lavaa pehmentävä keltasävyinen valaistus, joka oli omiaan häivyttämään ison salin tuntua tässä intiimissä musiikissa. Libretto käännöksineen oli onneksi painettu käsiohjelmaan, joskin pienehkö printti hämärässä valaistuksessa oli kohdakkoin hieman haasteellinen seurattava. Tekstityslaitteesta olisi ollut tässä kohtaa apua.

Liki täyteen myydyn Musiikkitalon yleisölle ilta oli kerrassaan riemukas. Suomalaiseen tapaan päätösaplodit olivat innokkaat, mutta loppuivat totutusti kovin lyhyeen. Kukaties, jos olisimme malttaneet jatkaa kauemmin, olisimme voineet saada kuultavaksemme vielä ylimääräisen. Niitä olisi mieluusti nauttinut useammankin.

— Jari Kallio 

Freiburgin barokkiorkesteri
Gottfried von der Goltz, konserttimestari ja musiikinjohto

Sunhae Im, sopraano (Serpino)
Furio Zanasi, baritoni (Umberto)

Tristan Braun, ohjaus

Arcangelo Corelli: Concerto grosso c-molli, op. 6, nro 3 (1714)
Giovanni Battista Pergolesi: Salve Regina (1736)
Arcangelo Corelli: Concerto grosso D-duuri, op. 6, nro 1 (1714)
Giovanni Battista Pergolesi: La serva padrona (1736)

Helsingin juhlaviikot, Musiikkitalo
Ti 21.8.2018, klo 19

Esa-Pekka Salonen synttärikakun parissa

Kesäkuun lopulla Lontoossa juhlittiin Esa-Pekka Salosen kuusikymppisiä. Philharmonia-orkesteri oli järjestänyt Royal Festival Halliin mainion pienimuotoisen vastaanoton Salosen johtaman huikean Gurreliederin päätteeksi.

Seitsemän viikkoa myöhemmin Kansallisoopperassa oli ison synttärijuhlan vuoro. Salonen oli saapunut johtamaan Helsingin Juhlaviikkojen avajaiskonsertin osana taiteellista kumppanuuttaan Kansallisoopperan kanssa.

Loppuunmyyty ja suorana televisioitu syntymäpäiväkonsertti oli koko lailla päivänsankarinsa näköinen tapahtuma. Illan kuluessa kuultiin kaksi kantaesitystä, Salosen uusin orkesteriteos, barokkimusiikkia, 1900-luvun alun teoksia sekä katkelma 1800-luvun oopperan ydintä.

Juhlaillan avasi riemukas Massahumu (2018), Aukottoman seinän korvat -säveltäjäkollektiivin (Joel Järventausta, Lauri Supponen, Matilda Seppälä, Niilo Tarnanen ja Jouko Niemi) tilausteos Saloselle.

Saliin saapuvaa yleisöä oli vastassa soiva tila, jonka luuppeina toistuvat nauhoitetut puhekatkelmat loivat hauskasti sattumanvaraisia assosiaatioitaan. Vähitellen lavalle ja salin lehtereille saapuivat myös orkesterin ja kuoron muusikot. Pian saatiinkin kuulla Massahumun ensimmäiset soitin- ja lauluosuudet.  

Massahumun laulutekstit hyödyntävät eri sosiaalisen median alustoilta poimittuja #EP60-tunnisteen sisältämiä katkelmia. Näiden levittäytyminen salin soivaan tilaan loi oman digitaalista pilveä muistuttavan kaikkeutensa.

Kapellimestaria tarvitaan vasta Massahumun viimeisessä taitteessa, kun jättimäisen kamariyhtyeen lailla operoivan orkesterin ja kuoron kudos kasvaa alati tiheämmäksi. Viimein Salonen saapuikin vähäeleisesti korokkeelle johtaen Massahumun komeasti pulppuavaan päätökseensä. Juhlat olivat alkaneet.

Massahumun jälkeen koettiin varsin mielenkiintoinen siirtymä barokin maailmaan Heinrich Ignaz Franz Biberin oivallisen Battalian (1673) muodossa. Salonen on johtanut Biberin teosta viime aikoina useaan otteeseen, ilahduttavasti nyt myös Kansallisoopperan jousiyhtyeen kanssa.   

Vaikka Battalia on sävelletty 1600-luvun lopulla, monet sen oivallukset kurkottavat pitkälle 1900-luvun puolelle saakka. Yhtäällä Biber kietoo toisiinsa monenkirjavia kansansävelmiä liki ivesilaisessa hengessä, toisaalla taas hän kuvaa musikettien pauketta taistelun tuoksinassa Bartók-pizzicatoin. Mukaan mahtuu myös sotilasrummun imitaatioita preparoiduilla bassoilla.

Battalian päättää koskettava Haavoittuneiden musketöörien lamentaatio. Koko karnevalistisessa runsaudessaan Biberin teos on mitä oivallisinta soitinteatteria, jonka moni-ilmeinen maailma soi Kansallisoopperan muusikoiden ja Salosen käsissä mitä mukaansatempaavimmin.

Tämän seikkeilun jälkeen saatiin kurkistaa kaksikymmentäluvun koneromantiikkaan ja sosialistiseen realismiin Alexandr Mosolovin Teräsvalimon (1927) pyörteissä. Teräsvalimo syntyi Stalinin terroria edeltävänä lyhyenä hedelmällisenä neuvostotaiteen kautena, jolloin modernistiset virtaukset saivat vielä juurtua sosialistisen realismin puitteisiin.

Teräsvalimossa pääsevät valloilleen konemaisesti jauhavat ostinatokulut, joiden lomassa dissonoivassa harmonisessa virrassa pyörii melodiafragmentteja. Tuloksena on tehdasmaisen huumaava, samanaikaisesti lumoava ja luotaantyöntävä koneistettu autius.

Kansallisoopperan orkesterista kuoriutui vaikuttava koneisto, joka Salonen ohjaimissaan tavoitti modernistisen koneiden aavemaisen lumon kerrassaan vaikuttavasti.

Illan ensimmäinen puolikas sai kuitenkin löytää bukolisen päätöksensä Maurice Ravelin Daphnis et Chloén (1909-11) maisemissa. Kolmiosaisen balettinsa, tai koreografisen sinfonian, kuten teoksen alaotsikko sanoo, partituurista Ravel muokkasi myös kaksi konserttisarjaa, kumpikin kestoltaan noin viidentoista minuutin luokkaa.

Näiden sinfonisten fragmenttien ahkerasti soitetun toisen sarjan sijaan nyt saatiin kuulla harvinainen ensimmäinen sarja. Siinä missä tuttu toinen konserttisarja muodostuu yksinkertaisesti baletin kolmannesta osasta sellaisenaan, Ravel koostaa ensimmäisen sarjansa baletin kahden ensimmäisen osan fragmenteista.

Nyt lavalla ei kuitenkaan nähty Salosta, vaan Daphnis et Chloén saapui johtamaan Salosen kollega, New Yorkin filharmonikoiden entinen ylikapellimestari Alan Gilbert. Hänen johdollaan Kansallisoopperan orkesteri ja kuoro johdattivat yleisön Ravelin värikylläisinä hehkuvien harmonioiden maailmaan rakentaen konsertin alkupuoliskolle hienon päätöksen.

Olin kerran täällä, kantaesitys. Paula Vesala, Salonen ja Kansallisoopperan orkesteri

Väliajan jälkeen kuultiin illan toinen kantaesitys, Paula Vesalan ja Salosen yhdessä työstämä Olin kerran täällä (2018), jossa poplaulu, elektroniset samplet ja orkesteriosuus kohtaavat kiehtovalla tavalla.

Musiikkia ja dramaturgiaa opiskelleen Vesalan monialainen osaaminen laulajana, sanoittajana, säveltäjänä ja ohjaajana tarjoaa kerrassaan innostavan lähtökohdan yhteistyölle. Salosen pyynnöstä Vesala sanoitti ja sävelsi kappaleen omista tyylillisistä lähtökohdistaan. Tämän jälkeen Salonen laati teoksen orkesteriosuuden, niin ikään oman estetiikkansa mukaisesti.

Näin syntyi monikerroksinen Olin kerran täällä, jossa laulu, elektroniikka ja sinfoniaorkesteri kietoutuvat yhteen tavalla, jossa avautuu uusia soivia maisemia, joiden lomasta kuulija voi poimia niin Vesalalle kuin Salosellekin ominaisia kulkuja.

Ensiesityksessään Olin kerran täällä soi kauniisti ja tasapainoisesti, joskin hetkittäin orkesteri saattoi jäädä sähköisesti vahvistetun osuuden katveeseen. Nämä balanssiongelmat olivat kuitenkin ohimeneviä, ja suurimmaksi osaksi kuulija saattoi nauttia akustisten ja elektronisten elementtien kietoutumisesta toisiinsa kokonaisvaltaisesti. En pistäisi pahakseni, vaikka tämä kaksikko työskentelisi yhdessä vielä toisenkin kerran.

Seuraavana oli vuorossa yksi illan ennakkoon odotetuimpia hetkiä, Salosen viimeisimmän orkesteriteoksen, Polluxin (2018) Suomen ensiesitys. Tämä Gustavo Dudamelille ja Los Angelesin filharmonikoille sävelletty kymmenminuuttinen orkesteriteos kuultiin ensimmäisen kerran Walt Disney Concert Hallissa huhtikuussa sekä uudelleen myöhemmin keväällä orkesterin Yhdysvaltain ja Euroopan kiertueella.

Salonen johti itse teostaan nyt ensimmäistä kertaa. Pollux käynnistyi erinomaisen rauhallisessa tempossa, jolloin kiehtoville harmonioille ja säihkyvälle orkestraatiolle jäi riittävästi soivaa tilaa.

Polluxin käynnistää lavan eri laidoille sijoitettujen bassorumpujen pulssi, jonka varaan rakentuu jousten alati tihenevä divisi-kudelma, jota celesta kellopeli ja harppu värittävät. Vähitellen jousten kudos ohenee, ja puhaltimet liittyvät yksi kerrallaan mukaan.

Musiikin jännite kasvaa vähitellen pitkän rakenteellisen kaaren edetessä kohoten vaikuttaviin huipennuksiin. Partituurin viimeisellä sivulla piano ja englannintorvi saattelevat Polluxin aioliseen päätökseensä.

Yleisön innokkaasti vastaanottama Pollux edustaa Salosen innostavaa ja välittömästi puhuttelevaa sointimaailmaa parhaimmillaan. Mielenkiintoista onkin, että Salonen työstää parhaillaan Polluxin kaksosteosta, Castoria, joka perustuu osin samaan musiikilliseen materiaaliin tutkien sen mahdollisuuksia eri kontekstissa.

Salonen ja Vesala jutustelemassa mukavia

Illan päätöksessä Kansallisoopperan orkesteri ja kuoro olivat kotikentällään, kun saatiin kuulla kruunajaiskohtaus Modest Musorgskin oopperasta Boris Godunov (1869). Nimiroolissa kuultiin Matti Salmista, yhtä kiitetyimmistä Boris-veteraaneista.

Boris Godunov sisältää Musorgskin radikaaleinta musiikkia. Kruunajaiskohtauksen kello-ostinatot, päällekkäiset kaksi- ja kolmijakoiset rytmit sekä kokosävelasteikot tähyilevät 1900-luvun alun musiikkiin, impressionismiin ja Stravinskyyn.

Salosen johdolla Kansallisopperan orkesteri ja kuoro soivat vaikuttavina. Musiikissa oli erinomaista läpikuultavuutta ilmaisuvoimasta tinkimättä. Musorgskyn harmoniat ja rytmiikka pääsivät täten hienosti oikeuksiinsa. Salmisen karisma oli jälleen kerran vertaansa vailla.

Ilta onnistui tuomaan yhteen riemukkaan kokoelman mitä erilaisimpia teoksia, joiden lomaan rakentui kuintenkin musiikillinen jatkumo. Musiikin lomassa Salonen ehti maistamaan täytekakkuaan ja jutustelemaan Vesalan kanssa leppoisasti mutta kiinnostavasti. Mahtuipa joukkoon vielä improvisaatiotakin, jossa myös yleisö pääsi antamaan musiikillisen panoksensa. Iloinen ilta kaiken kaikkiaan.

Salonen ja Aukottoman seinän korvat -säveltäjäkollektiivi jatkoilla Alminsalissa

— teksti ja kuvat: Jari Kallio

Kansallisoopperan orkesteri ja kuoro
Esa-Pekka Salonen, kapellimestari
Alan Gilbert, kapellimestari

Paula Vesala, dramaturgia, juonto ja laulu
Matti Salminen, basso

Aukottoman seinän korvat -säveltäjäkollektiivi (Joel Järventausta, Lauri Supponen, Matilda Seppälä, Niilo Tarnanen, Jouko Niemi): Massahumu (2018, kantaesitys)

Heinrich Ignaz Franz Biber: Battalia (1673)
Alexandr Mosolov: Teräsvalimo (1927)
Maurice Ravel: Daphnis et Chloé. Fragments symphoniques pour orchestre et choeurs 1e série. (1911)
Esa-Pekka Salonen: Pollux (2018, Suomen ensiesitys)
Paula Vesala: Olin kerran täällä (orkestraatio Esa-Pekka Salonen, 2018, kantaesitys)
Modest Musorgski: Kruunajaiskohtaus oopperasta Boris Godunov (1869)

Mezzosopraano Susan Bickley, London Sinfonietta ja Sir George Benjamin. Kuva © Jari Kallio.

Tämänkesäisillä Promseilla London Sinfonietta ja Sir George Benjamin matkasivat Camdenin Roundhouseen tuomisinaan aivan erityinen konserttiohjelma, joka keskittyi muistamaan vuosisadan takaista ensimmäisen maailmansodan päättymistä. Konsertin ytimen muodostivat 14–18 NOW -säätiön ja London Sinfoniettan neljä tilausteosta.

Näitä Georg Friedrich Haasin, Hannah Kendallin, Isabel Mundryn ja Luca Francesconin uutuusteoksia kehystivät 1900-luvun klassikot. Illan kaikki teokset kytkeytyivätkin ajallisesti tai temaattisesti ensimmäiseen maailmansotaan.

Charles Ivesin The Unanswered Question (1906/1930–35) on kaikessa kuulaudessaan yksi kiehtovimpia 1900-luvun alun teoksia. Tämä soolotrumpetille, huilukvartetille ja jousille sävelletty tilateos herättää kerrassaan ainutlaatuisia kuulokuvia eksistentiaalisessa pohdiskelevuudessaan.

Partituurin esitysohjeita noudattaen soolotrumpetisti Alistair Mackie esitti kysymyksenomaiset repliikkinsä sivuparvelta. Huilukvartetin vastaukset kuultiin lavalta, ja pianissimojousisto oli sijoitettu lavan taakse.

The Unanswered Questionissa jouset muodostavat staattisen harmonisen perustan, jonka lomasta soolotrumpetti esittää kysymyksensä seitsemästi. Huilukvartetti vastaa kysymykseen kuudesti, kerta kerralta kiihkeämmin ja ristiriitaisemmin. Lopulta viimeinen kysymys jää vaille vastausta.

On vaikea kuvitella vaikuttavampaa tulkintaa The Unanswered Questionista. Benjaminin johdolla Ivesin partituurin paljas kuulaus sai huikean toteutuksen London Sinfoniettan muusikoilta. Kokonaisarkkitehtuuri piirtyi kirkkaana ja soitinryhmien välinen balanssi oli kerrassaan ihailtava. Hieno avaus.

The Unanswered Questionin jälkeen kuultiin kantaesitysten sarja. Nämä neljä viisiminuuttista teosta soitettiin tauotta, yhtenä kokonaisuutena. Oivallinen mezzosopraano Susan Bickley oli solistina kolmessa uutuusteoksessa.

Georg Friedrich Haasin the last minutes of inhumanity (2018) on käytännössä melodraama, jossa armeijan lääkäreiden dialogia peilaava puhelaulu yhdistyy orkesteriosuuteen. Vaikka sodan epäinhimillisiä kauhuja kylmän viileästi käsittelevä vuoropuhelu on sinällään varsin vaikuttava, orkesterisatsi tuntui monesti pelkistyvän eräänlaiseksi äänimatoksi, joka oli vakuuttavimmillaan hetkittäisissä, tekstin käänteisiin voimakkaammin ankkuroituvissa eleissä.

Ainoana uutena soitinteoksena Hannah Kendallin Verdala (2018) taasen teki varsin voimakkaan vaikutuksen. Kendallin teos on saanut innoitteensa Karibianmeren seuduilta kootun Brittiläisen Länsi-Intian rykmentin vaiheista ensimmäisessä maailmansodassa.

Tummanpuhuvien harmonioiden ympäröimän Verdalan ytimessä ovat aaltojen lailla keinahtelevat, alati muotoaan muuttavat tekstuurit, joissa erilaiset musiikilliset ainekset lomittuvat synnyttäen hienovaraisia jännitteitä, joiden ilmentäjinä Benjamin ja London Sinfonietta tekivät hienoa työtä. Tämä teos ansaitsee tulla kuulluksi uudelleen mahdollisimman pian.

Isabel Mundryn Gefallen (2018) ja Luca Francesconin We Wept (2018) perustuvat kumpikin lyhyille sodanaikaisille tekstilatkelmille. Gefallenin lähtökohtana on August Strammin samanniminen runo, kun taas We Wept kuvaa brittiläisen mekaanikon, Dolly Shepherd tuntemuksia aselevon hetkellä.

Kumpainenkin teos onnistuu vangitsemaan yksilön kokemuksen, intiimin, kätketyn hetken haurauden. Susan Bickley ilmensi vokaaliosuuksien nyanssit mitä koskettavimmin Benjaminin ja London Sinfoniettan huolehtiessa orkesteriosuuden yksityiskohdista ja balanssista erinomaisella ammattitaidolla.

Konsertin ensimmäisen puoliskon päätti Igor Stravinskyn Symphonies of Wind Instruments (1920/1947). Tämä Claude Debussy muistolle sävelletty kymmenminuuttinen teos on nerokas tutkielma puhallinorkesterin harmonisista ja soinnillisista keinovaroista. Stravinskyn hautajaisrituaali vaatii äärimmäistä artikulaation kirkkautta, rytmiikan täsmällisyyttä ja kokonaismuodon hallintaa. Nämä hyveet olivatkin mitä hienoimmin läsnä London Sonfoniettan soitossa Benjaminin johdolla. Tämä tulkinta piirtyi muistiin syvästi.

London sinfonietta ja Messiaenin Et exspecto resurrectionem mortuorum. Kuva © Jari Kallio.

Väliajan jälkeen saatiin kuulla Olivier Messiaenin ekstaattisen apokalyptinen visio, maailmansotien uhrien muistolle sävelletty Et exspecto resurrectionem mortuorum (1964). Puhaltimille ja laajalle lyömäsoittimistolle sävelletty likiohjelmallinen teos kuvaa tuomiopäivää ja kuolleianden ylösnousemusta raamatullisten tekstien innoittamana.

Et exspecton avaavat ensimmäisen osan, Des profondeurs de l’abîme, je crie vers toi, Seigneur: Seigneur, écoute ma voix!, psalmin 130 innoittamat matalien puhallinten kutsuhuudot. Benjamin js London Sinfonietta latasivat musiikkiin käsinkosketeltavan intensiteetin, jolla oli loitsunomainen vaikutus kuulijaan.

Messiaenille niin tunnusomainen puupuhallinten ja lyömäsoitinten kudos hallitsee toista osaa, Le Christ, ressuscité des morts, ne meurt plus; la mort n’a plus sur lui d’empire. London Sinfoniettan rytminen ketteryys pääsi tässä musiikissa hienosti oikeuksiinsa.

Kolmannessa osassa, L’heure vient où les morts entendront la voix du Fils de Dieu…, kuullaan tam-tamien ja kongien järisyttäviä purkauksia, kun taas neljännessä osassa, Ils ressusciteront, glorieux, avec un nom nouveau — dans le concert joyeux des étoiles et les acclamations des fils du ciel, juhlistetaan ylösnousemuksen uutta elämää. Kumpikin osa sai mukaansatempaavan tulkinnan, jossa yleisön jakamaton huomio keskittyi syvälle musiikin ytimeen.

Et exspecton päätös, Et j’entendis la voix d’une foule immense… on kongien loitsunomaisen pulssin ja hehkuvien koraalien vaikuttava yhdistelmä, jonka soivan kaikkeuden huumaamaksi oli ilo antautua. Benjamin ja London Sinfonietta saattoivat Messiaenin mestariteoksen upeaan päätökseensä. Loppuaplodeja edeltänyt pitkä hiljaisuus oli paljonpuhuva osoitus yleisön vaikuttuneisuudesta.

Benjamin oli omistanut tämän aivan erityisen konsertin vain muutama viikko sitten kuolleen kollegansa, verrattoman Oliver Knussenin muistolle. Sopivampaa kunnianosoitusta voi tuskin kuvitella.

— Jari Kallio

London Sinfonietta
Sir George Benjamin, kapellimestari
Susan Bickley, mezzosopraano

Charles Ives: The Unanswered Question (1906/1930–35)
Georg Friedrich Haas: the last minutes of inhumanity (2018, kantaesitys)
Hannah Kendall: Verdala (2018, kantaesitys)
Isabel Mundry: Gefallen (2018, kantaesitys)
Luca Francesconi: We Wept (2018, kantaesitys)
Igor Stravinsky: Symphonies of Wind Instruments (1920/1947)
Olivier Messiaen: Et exspecto resurrectionem mortuorum (1964)

BBC Proms, The Roundhouse, Lontoo
La 21.7.2018, klo 15.00

Arditti-kvartetti ja Sir Harrison Birtwistlen mestariteos, The Silk House Sequences. Kuva © Jari Kallio.

Nauttiessani Arditti-kvartetin suurenmoisesta Sir Harrison Birtwistlen The Silk House Sequencesin (2015) esityksestä Viitasaaren kirkossa kesäisenä perjantai-iltana, huomasin miettiväni, josko tuntemuksistani voisi verrata siihen kohtaamisen riemuun, jota Beethovenin myöhäiset kvartetot kenties aikalaiskuulijoissaan herättivät.

The Silk House Sequences on mestariteos. Se on ehdottomasti säveltäjänsä näköinen, mutta se on sitä samalla ennakoimattomalla tavalla kuin nuo kokonaan uuden tason Beethovenin luomistyössä avainneet viimeiset kvartetot aikoinaan.   

Ei sillä, että The Silk House Sequences varsinaisesti kuulostaisi Beethovenilta. Itse asiassa, eipä se kuulosta erityisen samanlaiselta Birtwistlen omiin, aiempiin kvartettoihin verrattunakaan.

9 Movements for String Quartet (1991-96), tuo päätösfuugaan huipentuva sarja lyhyitä fantasioita, oli Birtwistlen tapa etsiä muotoratkaisuja lyhyiden fragmenttien puitteissa, kun taas The Tree of Strings (2007) on yksiosainen, asteittain rakentuvien ja kehittyvien sointien kiehtova tutkielma.

Edeltäjiensä tapaan puolituntinen The Silk House Sequences taasen on rytmien, ostinatojen ja tekstuurien polyfoninen kaikkeus. Useiden eritahtisten kellokoneistojen mielikuva on jälleen keskeinen lähtökohta Birtwistlelle, johtaen rikkaaseen, alati muotoaan muuttavaan soivaan kudokseen.

Sävellyksen nimi viittaa Birtwistlen nykyiseen kotiin, vanhaan silkkitehdasrakennukseen Wiltshiressa, Lounais-Englannin maaseudulla. Syntymiljööstään huolimatta The Silk House Sequences karttaa pastoraalitunnelmia Birtwistlen tuotannolle tyypilliseen tapaan.

The Silk House Sequencesissa Birtwistle rakentaa hiljaisuuden rajoille mitä hienovaraisimpia tekstuureja, särkeäkseen ne sitten yllättävin, liki beethovenmaisin sforzatoin. Yllätyksellisyys onkin The Silk House Sequencesin luonteenomainen piirre. Birtwistle tuntuu aina löytävän materiaalistaan uusia polkuja, jotka johdattavat kuulijansa kerta toisensa jälkeen mitä jännittävimpiin ja odottamamattomimpiin suuntiin.

Kaikessa hienovireisessä moninaisuudessaan The Silk House Sequences on esittäjilleen perin vaativa, joskin myös äärimmäisen palkitseva teos. Sen rytmiset kerrostumat, alati muotoaan muuttavat tekstuurit ja draamallinen kokonaismuoto asettavat kiehtovia hasteita, joiden parissa Arditti-kvartetti vaikutti olevan kertakaikkisen kotonaan. Nämä oivalliset muusikot herättivät Birtwistlen partituurin soivaan todellisuuteen ihastuttavalla rytmisellä tarkkuudella, sointiviahteiden herkkyydellä sekä ilmaisun perinpohjaisella intensiteetillä.

Musiikin ajan säveltäjävieras Chaya Czernowin ja Arditti-kvartetti Viitasaarella perjantaina. Kuva © Jari Kallio.

Ohjelman jälkimmäisellä puoliskolla avautumistaan odotti perin erilainen musiikillinen avaruus, kun Arditti-kvartetin muusikot yhdessä Pariisin IRCAM-musiikkikeskuksen äänisuunnitelijoiden kanssa valmistautuivat sukeltamaan Chaya Czernowinin jousikvartetolle ja elektroniikalle sävelletyn HIDDEN (2013-14) -teoksen maailmoihin.

Teoksessaan israelilaissyntyinen Musiikin Ajan tämänvuotinen säveltäjävieras yhdistää livekvartetin osuutta ja siitä tietokoneavusteisesti muokattua äänimaisemaa voidakseen syvemmin tutustua sävelmateriaalinsa olemukseen ja sen ominaisuuksien havaitsemiseen. Soitinyhtyeen ohella äänilähteinä toimivat ympäri salia sirotellut kaiuttimet.

Näistä kaiuttimista muodostuu ikäänkuin peilisali, jonka pinnoilta kuulija saattaa poimia mitä moninaisimpia heijastuksia jousikvartetin äänimaailmasta. Näin avautuu kiehtovien perspektiivien tila, jonka huomaan on ilo heittäytyä.

Livekvartetin musiikillinen materiaali koostuu sarjasta fragmentteja, jotka sirottuvat ajan kiertoon verkkaisesti. Erilaisin pizzicatoin, joustuksin ja glissandoin Czernowin luo rikkaan tekstuurien kirjon musiikin ja hälyäänten rajoille. Vaikka dynaaminen asteikko painottuu mitä moni-ilmeisimpään pianissimoon, välillä musiikki tihentyy vaikuttaviin, lähes raastaviin hupennuksiin.

Neljäkymmentäviisiminuuttisen kestonsa puitteissa HIDDEN houkuttelee kuulijan syvälle äänen fyysisten ja psykologisten ulottuvuuksien juurille. Kyseessä ei ole ainoastaan hyvin persoonallinen teos, vaan kokonaan uudenlainen tapa kuulla ja kuunnella.

Arditti-kvartetin huippumuusikot ja IRCAMIN oivallinen äänisuunnittelutiimi olivat erinomaisia oppaita tällä aiemmin käymättömien polkujen musiikkimatkalla. Voiko kesäiltaansa enää paremmin viettää?

— Jari Kallio

Arditti- kvartetti:
Irvine Arditti, viulu
Ashot Sarkissjan, viulu
Ralf Ehlers, alttoviulu
Lucas Fels, sello

IRCAM

Serge Lemouton, tietokoneavusteisen musiikin suunnittelija
Luca Bagnoli, äänisuunnittelija
Maxime Mantovani, äänisuunnittelun assistentti

Sir Harrison Brirtwistle: The Silk House Sequences (2015) for string quartet
Chaya Czernowin: HIDDEN (2013-14) for string quartet and electronics

Musiikin aika, Viitasaaren kirkko, Viitasaari
Perjantai 6.7.2018, klo 19.00

Et exspecto resurrectionem mortuorum. Kuva © Jari Kallio

Lontoon Tate Modernissa saatiin nauttia lauantaina harvinaisen herkullisesta konserttiohjelmasta. Lontoon sinfoniaorkesterilla ja Sir Simon Rattlella oli tuomisinaan kaksi sodanjälkeisen modernismin verratonta klassikkoa, Olivier Messiaenin Et exspecto resurrectionem mortuorum (1964) ja Karlheinz Stockhausenin Gruppen (1955-57) kolmelle orkesterille. Gruppenin kapellimestareina toimivat Rattlen ohella Matthias Pintscher ja Duncan Ward.

LSO esiintyi Taten Turbine Hallissa, joka postindustrialistisessa avaruudessaan tarjosi oivallisen näyttämön näille 50- ja 60-lukujen merkkiteoksille. Turbine Hallin eri puolille oli sijoitettu neljä orkesterilavaa, yksi Messiaenia ja kolme Stockhausenia varten. Yleisö kuunteli konsertin seisten, ja halutessaan saattoi myös vaellella ympäri salia kuulokuvia vaihdellen. Sama ohjelma esitettiin kahdessa peräkkäisessä konsertissa,

Maailmansotien uhrien muistolle sävelletty Et exspecto resurrectionem mortuorum on yksi Messiaenin monista apokalyptisista teoksista. Se on läheistä sukua Couleurs de la Cité Célestelle (1963) niin ilmestyskirjallisen tematiikkansa kuin puhaltimille ja luömäsoittimille kirjoitetun orkestraationsa suhteen.

Et exspecto muodostuu viidestä noin viisiminuuttisesta osasta, joista kullakin on raamatullinen otsikko. Nimensä mukaisesti teos on saanut innoitteensa Raamatun ylösnousemuksen visioista. Vaikka kullakin osalla on oma identiteettinsä, tietyt aihelmat ja tekstuurit toistuvat kautta teoksen.

Tuubat ja pasuunat syvältä kumpuavat repliikit piirtävät ilmoille Et exspecton avauksen, Psalmin 130 kuvaaman avunhuudon syvyyksistä. Rattle ja LSO antoivat ensimmäisen osan lamentaatiolle vaikuttavan, jylhän soivan asun.

Avausaiheen ohella Et exspecton rakennusaineksia ovat puhallinkoraalit, kelloaiheet, tam-tamien ja kongien loitsunomaiset kumahdukset sekä puupuhallinten ja lehmänkellojen soljuvat melodiakuviot. Osa sävelmateriaalista perustuu Messiaenin omintakeiseen tyyliin lintujen notatoiduille lauluäänille.

Näiden musiikillisten ainesten vuorottelusta kasvaa teoksen intensiivinen, lähes ohjelmallinen kaari, jonka lamentaatiot ja kirkastuksentäytteiset visiot kohoavat järisyttäviin huipennuksiin. Rattlen johdolla LSO:n puhaltajat ja lyömäsoittajat rakensivat Et exspectosta vaikuttavan kokonaisuuden, jonka musiikillisen materiaalin rikkaat soinnin ja rytmin ulottuvuudet saivat vaikuttavan toteutuksen kohotessaan Turbine Hallin korkeuksiin.

Lontoon sinfoniaorkesteri, Sir Simon Rattle, Matthias Pintscher ja Duncan Ward Gruppenin harjoituksissa Lontoon Tate Modernissa. Kuva © Jari Kallio

Huikeana kontrastina Messiaenin lähes arkaaiselle ylösnousemusnäylle toimi Stockhausenin täyssarjallisen muodon äärimmäinen mestarinäyte, Gruppen (1955-57) kolmelle orkesterille, jota säveltäjä työsti rinnakkain toisen varhaisklassikkonsa, Gesang der Jünglingen (1955-56) kanssa.

Alun perin Stockausenin suunnitteli Gruppenista teosta ääninauhalle ja orkesterille, mutta esitysteknologian epäkäytännöllisyydet saivat säveltäjän luopumaan ajatuksesta ja jatkamaan sävellystyötä puhtaasti instrumentaaliselta pohjalta. Ajatus kolmesta orkesterista ei kuulunut sekään Stokhausenin alkuperäiseen näkemykseen, vaan siihenkin säveltäjä päätyi käytännöllisyyden kautta.

Gruppenin rakenteellinen ydin perustuu täyssarjalliseen ajatteluun, jossa sävelkorkeuksuen ohella kaikkia muitakin musiikillisia parametreja, sävelten sointiväriä ja kestoa sekä rytmiä ja tempoa kontrolloidaan sarjallisen kaavan mukaisesti omina ryhminään, joihin teoksen otsikko viittaa.

Näiden lähtökohtien pohjalta syntyy hyvin moni-ilmeinen, useiden päällekkäisten musiikillisten tapahtumien muodostama, äärettömän kiehtova soiva kudos. Säveltäessään Gruppenia Stockhausen ymmärsi erityisesti useiden päällekkäisten tempojen muodostuvan ongelmaksi niin kapellimestarin kuin orkesterinkin kannalta. Niinpä säveltäjä päätti jakaa suuren orkesterinsa kolmeksi pienemmäksi, eri puolille salia sijoitettaviksi orkesteriryhmiksi, joista kutakin johtaa oma kapellimestarinsa.

Kun 109 muusikon orkesteri oli näin jakautunut kolmeksi orkesteriksi, musiikkiin ilmestyi uutena parametrina tilallinen ulottuvuus. Renessanssipolyfonian katedraalin eri lehtereille sijoitettujen kuorojen tavoin kolme orkesteria mahdollistivat sävelmateriaalin liikkumisen tilassa.

Tilaulottuvuutta Stockhausen käyttää Gruppenissa jossain määrin vapaamman kaavan pohjalta kuin muita parametreja. Säveltäjän mukaan musiikillisen materiaalin liikkeestä orkestereiden välillä voi löytää yhteyksiä hänen silloisen, Sveitsissä sijainneen työhuoneensa ainokaisesta ikkunasta siintäneen vuoristomaiseman ääriviivoja.

Kaikkine näine ulottuvuuksineen Gruppenista muodostuu äärettömän jännittävä, mutta myös perinpohjaisen haasteellinen teos. Sen saattaminen esityskuntoon on erittäin vaativa prosessi, mutta lopputulos taasen on sitäkin palkitsevampi.

Gruppenissa Stockhausen käyttää suuren orkesterin standardikokoonpanon ohella erittäin laajaa lyömäsoittimistoa, kahta pianoa, celestaa, saksofoneja sekä sähkökitaraa. Teos onkin sointiväreiltään mitä mielikuvituksellisin teos.

Vaikka Gruppenin kolmella lavalla istuu 109 muusikkoa, huomattava osa teoksesta on hyvin hienovaraisten tekstuurien musiikkia. Stockhausen tutkii orkesteriensa kamarimusiikillisia mahdollisuuksia mukaansatempaavan kiehtovasti avaten kuulijalleen ennenkokemattomia sointimaailmoja.

Hetkittäin Gruppenin kolmen orkesterin polut kohtaavat, joko yksittäisinä ohikiitäen yllättävinä sointuina tai löymäsoitinten ja vaskien huikeina sointivyöryinä, jotka kuohuvien aaltojen lailla ympäröivät kuulijan huomaansa.

Vaikka Gruppen on orkesteriteos, monet sen rakenteellisista ratkaisuista perustuvat Stockhausenin eletronisessa musiikissaan tutkimiin ilmaisun mahdollisuuksiin. Kaikessa äärimmäisessä kompleksisuudessaan Gruppen on huumaava kokemus, ainutlaatuinen nautinto.

Yhdessä Rattlen, Pintscherin ja Wardin kanssa LSO teki Gruppenista yhden kaikkein vaikuttavimmista konserttiesiintymisistään. Tehokkaasti käytetyn harjoitusajan puitteissa LSO:n oivalliset muusikot olivat sisäistäneet Stockhausen partituurin äärimmäiset haasteet kertakaikkisen ihailtavasti.

Kolmen kapellimestarin saumaton yhteistyö on kuitenkin Gruppenin peruskivi. Rattle, Pintscher ja Ward pelasivat hienosti yhteen luotsaten kukin sekä omaa orkesteriaan että yhdessä hiottua kokonaistulkintaa. Gruppen asettaa myös erityisen haasteensa lyönnin selkeydellä, sillä koordinointi kapellimestarien välillä tapahtuu orkesterien keskinäisestä sijainnista ja saliakustiikasta johtuen pitkälti visuaalisesti.

Gruppenin kapellimestarikolmikko, Matthias Pintscher, Sir Simon Rattle ja Duncan Ward konsertin päätteeksi Tate Modernissa. Kuva © Jari Kallio.

LSO:n Gruppen oli elämäni intensiivisin kaksikymmentäviisiminuttinen. Tämän äärettömän soivan kosmoksen kokeminen Taten Turbine Hallin kaltaisessa tilassa yhdessä näiden nopeasti loppuunmyytyjen esitysten aivan ainutlaatuisen inspiroituneen yleisön kanssa oli jotakin niin syvän palkitsevaa, että sen kuvaaminen sanojen kautta jää väistämättä vajavaiseksi. Valloittava elämys!

— Jari Kallio

Lontoon sinfoniaorkesteri,
Sir Simon Rattle, Matthias Pintscher ja Duncan Ward, kapellimestarit

Olivier Messiaen: Et exspecto resurrectionem mortuorum (1964)
Karlheinz Stockhausen: Gruppen (1955-57)

Tate Modern Turbine Hall, Lontoo
La 30.6., klo 16.30 ja 18.15