Category Archives: Arviot

Lina Johansson Kaarle-kuninkaana ja Eero Lasorla Jonathanina. Kuva © Lydia Siikasmaa

Metropolian oopperakoulutus Helsingissä on tuottanut Fredrik Paciuksen Kaarle kuninkaan jälleen pääkaupungin näyttämölle. Aina kun näin tapahtuu on sinne tietenkin syytä kiiruhtaa, onhan tämä ensimmäinen oopperamme ja kansallinen monumentti. Mutta ilman elävöittämistä eli tuota niin sanottua ”animaatiota” ei perinne elä, vaan siitä tulee ”Schlampereita” (hutilointia), kuten Gustav Mahler uskoi. Siitä että teos saatiin taas esille ja nyt sangen autenttisessa musiikkiasussa on kiittäminen Pacius Bühnenwerke -editiota, jonka parissa Mikko Nisula ja Jani Kyllönen ovat tehneet työtä jo vuosikausia Svenska kulturfondenin tukemana. Tapasin väliajalla Jani Kyllösen, joka kertoi monimutkaisesta toimitustyöstä, kun tästä oopperasta on monia versioita. Aikoinaan Ulf Söderblom laati niistä hauskan taulukon, joka osoitti miten teosta oli muuteltu ja leikelty. Mutta jopa Tukholman versio, jonka Pacius itsekin näki, on kuulemma mielenkiintoinen ja pitäisi esittää, kertoi Kyllönen, vaikka siinä oli eniten muutoksia.

Nytkin Metropolian versioon oli tehty leikkauksia ja vähän sääli, että suosikkikohtaukseni toisen näytöksen markkinanäytös oli radikaalisti supistettu. Siinähän Pacius esiintyy melkoisena avatgardistina kun hän kirjoittaa neljää-viittä eri musiikkia päällekkäin: karhuposetiivin sävelmän, suomalaisen kalastajanaisen kanteleen soittoa, Porilaisten marssia viululla jne. Esikuva oli tietenkin jo Mozartin Figaron häissä ja Don Giovannissa, mutta silti! Kaarle kuninkaan musiikki on kauttaaltaa tuoretta, raikasta, elinvoimasta, dramaattista, melodista. Se yhdistää samaan teokseen nerokkaasti kauden eri tyylejä saksalaisesta laulunäytelmästä ja romanttisesta oopperasta italialaiseen bel cantoon ja suomenruotsalaiseen folkloreen. Oli harmi, ettei tämä ooopera koskaan matkustanut Keski-Eurooppaan yrityksistä huolimatta. Pacius koetti sitä itse matkallaan Saksaan 1856 ja tavatessaan jumaloimansa opettajan Louis Spohrin. Spohr puhui kuitenkin vain itsestään, ”kuten kaikki suuret henget”, niin kuin Pacius nöyrästi totesi. Silti jälkimaailma näkee ja kuulee, miten paljon lahjakkaampaa ja kekseliäämpää oli Paciuksen musiikki Spohrin lukuisiiin menestysoopperoihin nähden.

Kaarle-kuninkaan metsästyksen loppukohtaus (Magnus von Wrightin öljymaalaus)

Perjantain ensi-ilta Metropoliassa toi joka tapauksessa juuri Paciuksen Kaarle kuninkaan avut tuoreesti esille. Ensinnäkin suuri kiitos on orkesterin, Sasha Mäkilän luoman Helsinki Metropolitan Orchestran, jonka Mäkilä on sammumattomalla energiallaan luonut tyhjästä. Orkesteri on tehnyt ulkomaan kietueitakin ja se soi nyt täysin ammattiorkesterin tavoin. Mäkilästä sanotaan ohjelmakommentissa, että hän on ainoa suomalainen mm. Venäjällä uraa tekevä kapellimestari – ja taustana on mm. assistentuuri Kurt Masurin johdolla. Toinen komponentti oli Helsingin filharmoninen kuoro, joka saatiin mukaan kuulema viime hetkellä; se toi lukuisat kuorokohtaukset etualalle. Kuorolauluhan oli Paciuksen tärkeimpiä saavutuksia Helsingin yliopistossa, ja kuoron käytön hän peri mm. Carl Maria von Weberiltä. Hän käyttää kuoroa sekä dekoratiivisena tehokeinona markkinakohtauksessa että draamaa kommentein tukevana hieman esiwagneraaniseen tyyliin.

Ohjaus oli Ville Sandqvistin ja se kunnioitti alkuperäistä Topeliuksen ideaa, mutta lisäsi siihen hauskoja muttei milloinkaan häiritseviä uudistuksia, kuten hovin kaksi tyttöä, jotka olivat oma elementtinsä näyttämöllä. Kuoroa liikultetiin myös taitavasti pienellä lavalla ja se sai tehtäviä toimia muurina katsomon ja näyttämön välillä. Oopperassa olennaista on aina oikeiden ”tyyppien” löytäminen rooleihin. Paciuksen musiikin monityylisyys asetttaa suuria vaatimuksia laulajille, joiden on hallittava niin italialaista kuin saksalaista ja poh- oismaista tyyliä. Oopperan päätuottaja oli Tuire Ranta-Meyer ja oopperatuottaja Meri-Kukka Muurinen; laulajien treenaamisesta vastasi yliopettaja Sirkku Wahlroos-Kaitila, joka väliajalla kertoili kahvikupin äärellä harjotusten eri vaiheista. Leonorana Veera Niiranen hallitsi osansa ilmeikkäästä kansanlaulunomaisesta balladista miltei koloratuuriepisodeihin à la Donizetti. Varsinainen löytö oli hänen rinnallaan Jonathania, nuorta hylkeenpyytäjää esittänyt Eero Lasorla. Hänen mainittiin vierailijaksi Tampereelta, mutta kun katsoin ohjelmalehtistä, huomasin että hän oli juuri valmistunut Rooman Santa Ceciliasta. Erinomainen ääniaines, hänen tulkintanaan merimieslaulusta tuli melkein koko oopperan mieliinpainuvin kohtaus. Hän oli myös näyttämöllisesti mainio roolisuoritus naiviin vilpittömän kalastajan osassaan. Hän oli näköjään aiemmin laulanut mm. Stravinskyn Rake’s Progressin pääroolia, joten melkoinen dramaattinen venymiskyky. Häntä kuulee jatkossa ehdottomasti mitä mieluiten uudestaan.

Juonittelija Gustaf Gyllenstjernana esiintyi Samuli Takkula, jolla oli koko illan kantavin ja dramaattisin ääni, todella suuriin saleihin luontuva mahtava baritoni. Anu Ontronen sai laulaa leskikuningattaren kiitollisen roolin ja hänen uskottuuaan Reutercranzia esitti Joonas Tuominen, molemmat oivallisia. Samaa on sanottava koko muusta miehityksestä eli kuninkaan seurueesta: Antti Tolvanen, Sampsa Heiniö, Jussi Keltakangas ja Ilmari Leisma. Agentit eli näyttämöä eri tavoin muokkaavat tytöt toivat oopperaan paljon hauskuutta. On melko symbolista, ettei kuningas itse laula ollenkaan vaan ainoastaan puhuu. Kaarle XI 16-vuotiaana oli Lina Johansson, joka osasi huipentaa hieman humoristisen roolinsa holhottuna nuorukaisena aina loppuhuipennuksen melodramaattiseen julistukseen. Jäähyväishymnihän oli muuten pitkän aikaa Suomen epävirallinen kansallishymni ennen Maamme-laulun vakiintumista. Yleisö nousikin spontaanisti seisomaan sen aikana siniristilippujen heiluessa.

– Eero Tarasti

France Ellegaard v. 1934

Petri Sariola

HYMSin pianopiiri sai torstaiseen iltamaansa 14.3.2019 Topeliassa huippuasiantuntevan esitelmän France Ellegaardista (Pariisi 1913–Espoo 1999), tästä Suomeen sotien jälkeen muuttaneesta tanskalaisesta mestaripianistista; Petri Sariola kertoi taiteilijan monivaiheisesta elämästä ja soitti hänen äänitteitään. Paikalla oli myös hänet tunteneita henkilöitä, jotka kertoivat lopuksi omia muistojaan taiteilijattaresta.

Ellegaardista on nähty Suomen TV:ssä dokumentti v. 1993, jossa hän on jo iäkkäänä hoitokodissa, mutta soittaa kohmuraisilla sormillaan itsepintaisen vakuuttavasti Mendelssohnin Sanatonta laulua fis-molli, joka alkaa trillillä. Surullista nähtävää, mutta ei kuultavaa, sillä pelkästään nauhalta soitettuna siinäkin rakentui määrätietoinen muoto huipennuksineen. Bengt von Bonsdorff  hankki taiteilijalle paremman pianon.

Ellegaardin äiti oli kotoisin Fyn saarelta samoinkuin isä Thorvald, joka oli huippu-urheilija polkupyöräilijänä, voittanut kuusi maailmanmestaruutta ja saanut Danneborgin ritarikunnan ristin. France Ellegaard tuli ilmeisesti isäänsä ja peri häneltä vahvan fyysisen rakenteen, mitä tarvittiin konserttipianistin uralla. Hän esiintyi jo 1. maailmansodan viihdytysjoukoissa sotilaille. France kiersi jo nuorena ympäri Euooppaa. Hän oli opiskellut Pariisissa ja edusti siis ranskalaista koulukuntaa. Tästä on näytteenä äänitys Rameaun sarjasta e-molli, hämmästyttävän vivahteikas barokin tulkinta presiöösiin tyyliin. Hän oli opiskellut opettajalla, joka oli yksi noista tuhannesta ja taas tuhannesta Chopinin oppilaanoppilaaksi ilmoittautuneesta. Joka tapauksessa Ellegaardin tulkinta Chopinin As-duuripoloneesista on mykistyttävä virtuoosisuudessaan ja oktaavien nopeudessa. Joskin Liszt oli Sariolan mukaan vihainen, jos sen oktaavit soitettiin liian nopeasti. Sen piti kuulostaa kuin etäiseltä tykistön jylinältä.

1934 Ellegaard vieraili ensi kerran Suomessa Edvard Fazerin ja Else Salmisen kutsumana. Mutta kun sota syttyi hän jäi loukkuun Tanskaan ja hänen nuottinsa olivat kaikki Pariisissa. Hän soitti Tanskassa mm. Nielseniä ja hänen tulkintansa tämän kuulusta Chaconnesta on hyvin hienostunut. Vuonna 1942 hän meni Berliiniin äänittämään. Tanskalaiset esiintyivät saksalaisten kulttuuritilaisuuksissa ja itse kuningaskin oli siihen kehottanut. Ellegaard siis soitti miehitysjoukoille. Mutta kun hän sitten sodan jälkeen 1946 yritti comebackia Tanskan radio-orkesterin kanssa muusikot kieltäytyivät soittamasta hänen kanssaan. He boikotoivat häntä. Sota-aikana hän muutoin oli ollut Ruotsissa kuten mm. Annie Fischer. Lokakuussa 1948 hän vieraili sieltä käsin Helsingissä ja tapasi taidemalari Birger Carlstedtin (1907–1975) sekä avioitui hänen kanssaa 1949. Edessä oli muutto Suomeen. Carlstedt asui Matinkylässä Porkkalan rajalla, jonne hän oli rakentanut itselleen funkkistalon. Rannalla sen edessä oli soncin piirtämä kesähuvila. Carlsted oli abstrakti taiteilija, mutta Francen mukaan täysin epämusikaalinen. Kuitenkin hän maalasi taulun aiheesta Uponnut katedraali kuultuaan sen Francen soittamana. Sariola on tosin laskenut, että Ellegaard soittaa sen minuutin liian nopeasti verrattuna itse Debussyhyn, joka oli opettanut sen myös Marcel Ciampille. Ellegaard soitti mm. Brahmsin B-duurikonserttoa ja olisi halunnut lähteä Amerikkaan, mutta hänen miehensä ei halunnut.

Ellegaard toimi sitten Sibelius-Akatemiassa opettajana, mutta oppilaiden todistuksen mukaan hän ei juuri opettanut. Hän vain näytti malliksi. France esiintyi lukemattomia kertoja eri orkesterien solistina ja piti suuren määrän sooloiltoja. Itse olen kuullut hänen unohtumattoman tulkintansa Brahmsin Händel-muunnelmista ja sen monumentaalisesta fuuga-huipennuksesta. Lisäksi hän harjoitteli pianokonserttoja yhdessä opettajani Kaisa Arjavan kanssa, mitä harjoituksia pääsin pikkupoikana seuraaman Arjavien kotiin Laivurinkadulla. Hän kantaesitti mm. Bengt von Törnen pianokonserton – Törnen, tuon legendaarisen Sibelius-tutkijan ja ystävän, joka julkaisi Adornoa ärsyttäneen Sibelius close up -kirjan 1936. Kaisa Arjavan tytär, pianotaitelija Ritva Arjava, kertoi vaikutelmanaan, että Francea ympäröi harvinainen iloisuus ja elämänmyönteisyys. Mutta hän eli vain lavaa varten ja kun hän ilmaantui yleisön eteen osasi hän heti ottaa sen. Hän nauhoitti vielä vanhoilla päivillään Yleisradiolle, joka ei kaikkia tulkintoja hyväksynyt, vaikka ne olivat tietenkin erittäin vaikuttavia ja historiallisen autenttisia tulkinnoiltaan. Mm. Lisztin sovitus Wagnerin Isolden lemmenkuolosta kuulostaa hänen soittamanaan huomattavasti paremmalta kuin mitä tuo sovitus muuten onkaan.

Lopulta hän asui eristyneenä jättimäisten tanskandogiensa kanssa talossaan, jossa harva uskalsi vierailla juuri koirien takia. Joka tapauksessa hän oli yksi suurimpia maassamme vaikuttaneita pianisteja. Onneksi hänen tulkinnoistaan on valmisteilla Pianon ystävät ry:n toimesta oma CD-levynsä.

– Eero Tarasti

Selim Palmgren. Kuva © Museovirasto

HYMSin pianopiirin ilta 7.3.2019

Selim Palmgren (1873–1951) oli epäilemättä merkittävin suomalainen säveltäjä, joka keskittyi pianolle säveltämiseen; hänen viiden pianokonserton sarjastaan nr. 2, ”Virta”, on saavuttanut jonkinlaisen kansalliskonserton aseman. Henrik Järvi valmistelee taiteellista tohtorintutkintoa Sibelius-Akatemiaan säveltäjästä. On varmasti hyödyllistä koota ajatuksia ja ideoita jo ennen väitöstä ja testata niitä erilaisilla yleisöillä. Helsingin yliopiston musiikkiseura on varmasti tähän sovelias paikka. Kuuluuhan Palmgrenin muotokuvakin Vanhan ylioppilastalon toisen kerroksen musiikkisalin galleriaan.

Palmgren sävelsi 50 vuoden ajan, joten hänen tuotantonsa läpäisee tyylikausia varhaisesta romantiikasta impressionismiin. Mutta onko Palmgen sittenkään impressionisti? Pikemminkin samoin kuin Carl Hirnin tapauksessa hänen musiikkinsa harmoninen perusta on täysin tonaalista joskin muunnesoinnuin rikastettua tekstuuria, mutta lähtemättä sellaisiin radikaaleihin muotoratkaisuihin kuin Debussy. Järvi soitti edustavan valikoiman harvoin kuultua Palmgrenia: Nordische Sommer op. 39, Pieni balladi (1913), Finska rytmer op. 31, Karjalan tanssi, sovitus Sibeliuksen laulusta Flickan kom…. sekä kappaleista op. 54 Kuutamo, ja kappaleista op. 71 Caprice barbaresque (1920). Mutta varmaan se Palmgren, joka ensimäisenä tulee kaikille mieleen on Meren, En routen ja Kolmikohtauksisen nokturnon Palmgren. Mannerheim-ihailijat tuntevat hänen marssinsa ylipäällikölle. Järvi soitti em. teokset erinomaisen sujuvalla ja virheettömällä tekniikalla.

Järven väitöksen pääidea kävi selväksi. Palmgren itse kertoi haluavansa luoda Euroopassa edustuskelpoisen suomalaisen pianomusiikin tradition – näin hän sanoi kirjeessään Robert Kajanukselle. Hän siis halusi kehittää ja luoda traditiota, mutta taustalla häämöttää toinenkin konteksti: suuri romantiikan pianotraditio, johon Palmgren ja monet kauden kotimaiset pianistit kokivat kuuluvansa tai ainakin tahtoivat kuulua. Erittäin monet olivat opiskelleet sellaisilla nimillä kuin Moscheles, Reinecke, Leschetizky, Grünfeld, Scharwenka, Siloti, Reisenauer, Cortot ja Krause. Heitä esiintyi myös tiheään Helsingissä, jossa kuultiin maailman mestaripianistien resitaaleja huomattavasti useammin tuolloin kuin nykyisin. Kieltämättä tässä jännitteessä kotimaisen tyylin, en sanoisi kotitekoisen, – ja suuren romanttisen perinteen välille sijoittuu Palmgrenin koko tuotanto pianolle. Leschetizkyn hahmo kummittelee taustalla, tuo kuuluisa autoritäärinen opettajahamo, jonka kerrotaan sanoneen, kun äiti toi ihmelapsensa kuultavaksi: ”Sisään!” … ja sitten: ”Soita”, ja sen jälkeen: ”Ulos”.

Järvi oli analysoinut Palmgrenin pianotyyliä ja löytänyt siitä seuraavat kategoriat: laulavuus kaikkein ylimpänä – tämähän oli juuri romantiikan pianoklangin ydin, ja se syntyi täydellisestä eläytymisestä; Alfred Cortot opetti Schumannin Kinderszenen-sarjasta ”Der Dichter spricht” -osaa sanomalla, että Il ne faut pas le jouer, il faut le rêver (Sitä ei pidä soittaa, se pitää uneksia), korkeavirtuoosiset elementit, improvisatorinen ote, kansanmusiikin käyttö, tietty inhimillisyys, elegisyys ja melankolia (minkä syynä Järvi piti äidin varhaista poismenoa); tietty välittömyys ja mahtailun karttaminen. Itse asiassa hän toteutti musiikissa samaa kuin Nuori Suomi -liikkeen taiteilijat kirjallisuudessa ja maalaustaiteessa.

Assistenttina luennoin aikoinaan Palmgenista ja soitin savikiekkolevyltä hänen omaa soittoaan ja ikävä kyllä rikoin levyn. Myöhemmin oppilaani Kimmo Korhonen julkaisi Palmgren-elämäkerran. Kuvanauhalla on säilynyt Palmgrenin soittoa uutiskatsauksessa vuodelta 1951. Joka tapauksessa Palmgren oli kansainvälinen kuuluisuus; jopa Sibelius katsoi tarpeelliseksi kirjoittaa päiväkirjaansa: ”Selim Palmgren ger en stor konsert i Berlin… Således blef han den första finnen – icke jag. Allt tyder på att jag är ur spelet.” (Juli 1913, Sibelius: Dagbok 1909–1944.)

Ja muistan kun tapasin Rio de Janeirossa vuonna 1976 Aloysyo de Alencar Pinton, Afrikan musiikin laitoksen johtajan, joka oli tehnyt pianistinuran Casadesus’n oppilaana Pariisissa: hän mainitsi Palmgrenin spontaanisti.

– Eero Tarasti

Ville Salonen

Franz Leharin v. 1934 säveltämä musiikillinen komedia Giuditta on ollut täälläkin menestys. Viimeksi se oli esitetty tuoreeltaan samana vuonna miespääroolissa Väinö Sola (jonka tytär oli piano-oppilaani). Eilisen (6.3.2019) näytös oli loppuunmyyty, mikä osoittaa, että ’operetilla’ on pääkaupungissa uskollinen yleisönsä. Mutta kesti kyllä jonkin aikaa Aleksanterin teatterissa tottua taas lajin konventioihin. Olin viimeksi korrepeteerannut operettia Hilkka Kinnusen teatterille Helsingissä 70-luvulla.

Giuditta on Leharin viimeinen teos, eikä sille mitään voi että wieniläisoperetin maailma oli tuolloin jo jäänyt kauas taakse keisarilliseen ja kuninkaalliseen Wieniin. Giuditta on tyypillinen post-kauden retroteos, yritys palata johonkin, jota ei enää ole, till landet som icke är (hieman niin kuin äsken nähty Lorelei Paciuksen kohdalla); pyrkimys olla ajan hengessä ilmeni nyt liittämällä vaikutteita elokuvasta, ei vain jostain Marlene Dietrichin ja Gary Cooperin Marokosta, vaan ylipäätään niistä joissa Rudolph Valentino esiintyi eksoottisissa safariasuissa. Musiikissa oli jo afroamerikkalaista jazzia ja itäistä eksotiikkaa. Helsingin versiossa alkuperäinen täysi orkesteri korvattiin kamariensemblella (kuka oli tehnyt sovitukset?). Se kyllä toimii ’operetissa’ hyvin: muistan Suomen Kansallisoopperan kesäkiertueet Mikkelissä, jossa Nisse Rinkama johti pianon äärestä pienen pientä yhtyettä, kun lavalla esiintyivät Ilona Koivisto ja Heikki Värtsi. Se teki pikkupoikaan ehdottoman vaikutuksen (vuoden 1960 Mustalaisruhtinatar, ja sitten Valkoinen hevonen ja Iloinen leski).

Giudittan musiikki on sujuvaa professionellia tekstuuria tietenkin, mutta kohoaa vain kerran operetin vaatimaan ihanaan melodiseen lumoukseen aariassa Meine Lippen, sie küssen so heiss. Yleisö ei erehtynyt: kun se kuullaan toisessa näytöksessä ensi kerran, se puhkesi spontaanisti bravo-huutoihin. Mikä valtava ero on Iloisen lesken alati hersyvällä musiikilla vuodelta 1905 ja Giudittalla. Kolmessakymmenessä vuodessa on säveltäjä jo kuin eri henkilö. Giudittan ongelma on myös genre. Sehän ei oikeastaan ole operetti. Operetin juonen kuuluu olla tyhjänpäiväinen, jotta esityksen koko lumovoima keskittyy näyttämön loistokkuuteen ja musiikin ihaniin, välittömästi valloittaviin melodioihin ja värikkään eksoottisiin tansseihin. Kansanmusiikin lainat ja orientalismi ovat ok. Mutta voiko operetti päättyä traagisesti? Voiko juoni sisältää psykologisesti konfliktuaalisia, vakavia tilanteita, kuten rintamakarkuruutta, alistamista ja väkivaltaa? Giudittan päätöstä on verrattu Carmeniin, mutta mieleen tulee myös Eugen Onegin, joskin roolit ovat vaihtuneet: se on nainen joka on matkustellut, luonut uran ja rikastunut, kun taas mies on jäänyt onnettomaan kaipuuseen. Giudittan loppu siis yllättää katsojan.

Pääroolien esittäjät Mari Palo Giudittana ja Markus Nykänen Octaviona. hänen ’sulhasenaan’ olivat erinomainen valinta: he huipensivat teoksen lyyrisvokaaliset hetket. Suprettipari hedelmäkauppias Pierrino ja hänen morsiamensa Anita toivat näyttämölle aitoa operettihenkeä; erityisesti Ville Salosen Pierrino oli myös liikunnallisesti virtuoosinen, mutta samalla niin lauluissa kuin puherepliikeissä oikealla tavalla naiivi ja gemütlich. Manuele, Giudittan karkea puoliso, sai oivan tulkin Ville Häkkisestä, ja samoin Sebastian, satamatyön johtaja, Markku Pihlajassa. Antonion, Octavion ystävän kohtalo ei ratkennut, ts. saiko hän Mariettansa, häntä esitti osuvasti Markus Nieminen. Yökerhon omistaja Martini oli sopivan groteski Mika Nikanderin tulkitsemana ja samoin Lolita, Iida Kattelus. Lordi Barymore eli Esa Kytöoja edusti brittiläistä kolonialismia. Herttuan roolissa aivan lopussa esiintyi Timo Närhinsalo ja hänen adjutanttinaan Antti Nieminen ja keskeytyneen illan tarjoilijana Jaakko Nieminen.

Kamariyhteyttä johti Jonas Rannila, jonka tiedämme erinomaiseksi vokaalisissa teoksissa, myös sellaisissa monumenteissa kuin Brahmsin Ein deutsches Requiemissä. Puvut ovat aina tärkeät operetissa ja ne oli suunnitellut Taina Relander, samoin kuin lavasteet. Alkeellisen säröisen filmin käyttäminen siteenä nykyaikaa toimi hyvin. Joskin kun istuin permannon viimeisellä rivillä juuri kameran edessä pelkäsin, että hiustupsuni heijastuisi koko ajaksi lavan valkokankaalle ja yritin laittautua mahdollisimman pieneksi.

Koreogafia oli erittäin tärkeä. Espanjalaistyyppiset flamenco-tanssit vaihtelivat orientaalisten tyttöryhmien liikehdinnän kanssa. Yksi kohtaus oli tehty berliiniläisen kabareen tyyliin. Ennen kaikkea Ville Saukkonen osoitti ohjauksessa, miten hän on kehittynyt yhä enemmän musiikin huomioonottavaan suuntaan; hän ei kiusaa laulajiaan panemalla heidät esiintymään hankalissa positioissa lavalla eikä hän häiritse ohjauksella musiikkia, vaan antaa sen soida. Tämä siis ei ole Regietheateria ollenkaan, vaan pikemminkin Musikertheateria. Mutta hänellä on fantasiaa ja hauskoja elävöittäviä yksityiskohtia kuten parien tyynysota, armeijan markeeraaminen äksiisillä jne. Koko projektin sympaattinen aspekti oli Ammattiopisto SamiEDUn opiskelijatyöryhmien käyttö. Monet pääsivät näin mukaan esityksen tuottamiseen.

Oikeastaan siis Giuditta ei olekaan operetti, mutta ei sille mitään voi, jos säveltäjä on Lehar, että teos putoaa tähän formaattiin ja täytyyhän saliin saada yleisöä. Operetilla se kyllä onnistuu, mutta miten olisi käynyt genrellä musiikillinen komedia. Operetti elää ja kotiin saatiin läksiäisinä ainakin yksi mieleenpainunut ihana intonaatio: Meine Lippen küssen…

– Eero Tarasti