Category Archives: Arviot

John Cage

Tulkinnanvaraista-foorumin  ja Tampere Biennalen – tänä vuonna Jennah Vainion presidoiman – konsertti Juho Laitisen johdolla Balderin salissa Helsingissä tiistaina 14.9.2021

On varmasti aivan niin kuin Jennah Vainio sanoo konsertin esittelyssä, että ’Teokset elävät esityksistä!’ Aivan saman totesi kerran amerikkalainen Charles Rosen bussissa matkalla Ainolaan: esittäjät ratkaisevat lopulta, mitä musiikkia kuullaan.

Konsertti? Itseasiassa tämä tapahtuma koetteli ja kokeili itse konsertin käsitteen rajoja, sillä alkupuolisko, vajaan tunnin performanssi, oli eräänlaista absurdia musiikkiteatteria, joka oli pantu kokoon neljästä John Cagen ’teoksesta’: Aria (1958), Concert for Piano and Orchestra (1958), Song Books (1970), WBAI (1960) ja Winter Music (1957). Kun ohjelmanumeron kesto oli näin pitkä, oli varmasti aito cagelainen idea, että yleisön reaktio siihen alkoi muodostua osaksi tätä kappaletta. Nyt toteutuksesta vastasi UMUU-yhtye, jonka muodostavat Darren Acosta, Hanna Kinnunen, Jana Unmüssig, Janne Kivistö, Jarmo Metsälä, Joona Mäkelä, Juho Laitinen. Keiko Shichijo, Sirkka Lamminen ja Tarja Metsälä.

Käytännössä esiintyjät oli siroteltu salin kaikille laidoille, tuuban puhaltaja oikealle eteen, huilisti diagonaalisesti vastapäätä, sopraano takanurkkaan, kuvitteellinen kapellimestari hidastettuine eleineen vasemmalle ja lavalle kaksi atleettia, nainen ja mies, rekkitangon ääreen. Ja oikealla laidalla Juho Laitinen ’soitti’ vanhaa kirjoituskonetta sekä lausui toistaen mieletöntä tekstin pätkää. Siinä missä järjestyksessä mikin elementti oli ’foregrounded’ ei tuntunut olevan mitään erityistä logiikkaa, välillä esiintyjät syöksyivät sisään ja ulos, sopraano astui yleisön joukkoon juttelemaan Ainomaija Pennasen kanssa, mitä tämä piti esityksestä. Koko ajan videofilmaaja kiersi salia kuvaten kaikkea, myös yleisöä.

Mistä ilmiössä John Cage on oikeastaan kysymys? Olen aina suositellut kaikille luettavaksi dialogikirjaa For the Birds (Pour les Oiseaux, 1976), jossa ystäväni, musiikkitieteilijä Daniel Charles keskustelee John Cagen kanssa tämän filosofiasta. Sillä Cagehan on ennen kaikkea esteettisfilosofinen tapaus. Cagen oppi on sekoitus amerikkalaista avantgardea alkaen transsendentalisteista kuten Henry Thoreausta, Hawthornesta ja Charles Ivesista, zenbuddismista, taolaisuudesta, intialaisesta filosofiasta, ja yhdysvaltalaisista modernisteista kaikissa taiteissa. Tyypillistä Cagea ovat seuraavat ajatukset (op. cit. s. 87):

Minusta tuntuu, ettei musiikki pakota mihinkään. Se voi ratkaisevasti muuttaa tapaamme nähdä, saaden meidät katsomaan kaikkea ympärillämme taiteena. Mutta se ei ole päämäärä. Sävelillä, äänillä (sounds) ei ole päämäärää! Ne ovat ja siinä kaikki. Ne elävät. Musiikki on äänten elämää, tämä äänten osallistuminen elämään saattaa muodostua – mutta ei ehdoin tahdoin – elämän osallistumiseksi äänissä. Sinänsä musiikki ei velvoita meitä mihinkään….Yritän välttää sen valitsemista mikä sopii konserttiin, mikä kuulijakunta, paikka… .Laajennan musiikkini esityksen ehtoja maksimaalisesti….” Daniel Charles sanoi tähän: ”Kuinka teillä voi olla oppilaita, jollette annan heille mitään päämääriä?” John Cage: ”Monet ovat tulleet opiskelemaan johdollani. Jokaiselle pyrin löytämään kuka hän oli ja mitä voisi tehdä. Tuloksena se olenkin minä joka on oppilas”.

Cagen ajattelu edustaa siis radikaalia vapautumista kaikista rajoista ja rajoituksista. Kirjoitin kerran itse, että hänen musiikkinsa edustaa eräänlaista non-vouloiria, ei-tahtomista. Cage ei hyväksy melodiaa. Säveltäjä ei saa pakottaa kuulijaa mihinkään.

Balderin salin esiintyjät eivät siis ehkä oikeastaan esittäneetkään mitään vaan olivat esittävinään! Voimistelijat eivät oikeasti ryhtyneet voimistelemaan. Kapellimestari ohjasi olematonta aikaa jne. jne. Filsofiassa tämä tuo mieleen Vaihingerin kuulun als ob -opin, ’ikään kuin jos’ -ajattelun.

Performanssin lopulla alkoi ilmaan sekoittua herkullista tuoreen pullan tuoksua, joka pani jo ajattelemaan väliaikaa. Mutta ehkä tuoksutkin kuuluivat tähän yhteistaideteokseen vähän niin kuin Skrjabinilla hänen acte préalablessaan, joka piti esittää Intiassa?

***

Väliajan jälkeen kuultiin näyttö kaikkein uusinta suomalaista avantgardea Kamus-kvartetin hienoina ja herkkävireisinä tulkintoina. Siinä soittavat: Terhi Paldanius, viulu, Jukka Untamala, viulu, Jussi Tuhkanen, altto ja Petja Kainulainen, sello. Kaikkiaan oli valittu neljä hyvin erilaista säveltäjää, mutta yllättävää soivat lopputulokset eivät olleet kovin kaukana toisistaan. Perttu Haapasen teos ”…ja yltyvään vehreyteen” (2018) oli soinniltaan ohut, tuoden mieleen Helmut Lachenmannin, usein pitkien korkeiden ja ’taivaallisten’ äänten vastapainona oli pizzicatoja, sointi kyllä muuttui sitten täyteläisemmäksi ja päätyi rytmiseen ostinatoon.

Toinen teos oli Ari Vakkilaisen 5. jousikvarteton kantaesitys. Se yllätti minut täydellisesti, sillä muistin hänet opiskeluajoilta Sibelius-Akatemiassa lempimeltä ’legendaarinen Vakkilainen’, olut- ja lätäkkö-oopperan säveltäjänä, radikaalina anarkistina, Cagen hengenheimolaisena ehdottomasti. Mutta mitä kuultiin? Laulavasti soivaa cantilenaa, tiiviin polyfonista tekstuuria, eräänlaista lineaarista kontrapunktia, kauttaaltaan hyvin soivaa, (yhdessä paikassa jopa viittausta Sibeliuksen 7. sinfonian ’sade’- kohtaukseen); musiikissa tapahtui koko ajan growthia eli kasvua, lopussa oli päättävästi aksentoituja nuotteja. Sangen professionellia musiikkia.

Johanna Eränkö oli tuonut forumiin tuoreen teoksensa Fragments from the Shore (2020), jota tiettävästi on jo esitetty Kokkolassa. Hän kertoi väliajalla kahvipöydässä, että teos oli syntynyt Islannin matkan tuloksena ja se kuvasi tuon saaren luonnon eroosiota. Tuli ihan mieleen Villa-Lobosin Erosão, näin otsakkeen tasolla. Eränkö harrastaa urkupisteestä keheytyviä muotoja, yhden sävelen estetiikkaa à la Scelsi. Kohoavia melodisia eleitä käyrätorvella. Välillä elegisiä melodisia elementtejä, koraalimaista satsia; kontemplaatiota. jonka katkaisee scherzo, dissonanssit tuntuvat purkautuvan toonikalle, mennään lähelle groteskia; mutta kvarteton sointi kehystää koko ajan käyrätorvea erinomaisen soivasti ja ilmeikkäästi.

Illan viimeinen teos oli Aki Yli-Salomäeltä, jonka nykymusiikkia tarjoavia radio-ohjelmia on ollut ilo kuulla. Olkoon vain, että tausta on rock-musiikissa kuten Jennah Vaino sanoi, mutta säveltäjä oli jättänyt sen maailman tullessaan Helsingin yliopiston musiikkitieteen laitokselle ja kohdattuaan siellä Harri Vuoren. Nämä osat jousikvartetosta olivat hiljaisuutta musiikkina, on harvoja yhtä hiljaisia säveltäjiä nykymusiikin kentällä – Liettuassa tietenkin monesti palkittu Ramūnas Motiekaitis, joka on maansa johtavia avantgardisteja. Ylisalomäki harrastaa äätimmäisen hitaita eleitä, staattisuutta, elegisyyttä hieman Arvo Pärtin tapaan, jokaisen osan esitysohjeena voisi miltei olla noch langsamer!

Näiden neljän nuorehkon säveltäjän yhteinen nimittäjä on siis elegisyys, musiikin tapahtumisen hitaus ja rauhallisuus, mietiskely, vakavuus, mitään huumoriin vivahtavaa ei kuultu. Onko tässä taustalla korona-ajan ahdinkoa vai ylipäätään nuoren ihmisen angstia ja maailmankuvaa? Joka tapauksessa musiikki on musiikkia; missä määrin se on autobiografista on melkoinen pulma ratkaistavaksi.

– Eero Tarasti

Kun laitetaan yhteen Mikkelin kaupunginorkesteri ja Lappeenrannan vastaava tuloksena on Saimaa sinfonietta. Se konsertoi kauden avajaisiksi Mikkelin tutussa Mikaelissa torstaina 2.9.2021. Elämä on mennyt sellaiseksi, että täytyy matkustaa Mikkeliin tai muualle Suomen maakuntiin, jos haluaa nauttia normaalista sinfoniakonsertista. Ehkä pääkaupunkiseutukin vielä taas avautuu suuremmille musiikkitapahtumille. Mutta haitanneeko tuo mitään, sillä nykyisin maaseutuorkesterien taso on niin korkea, että sitä voi vain hämmästellä. Yhä useammin soittajilla on taustana opinnot ja diplomit Euroopan johtavissa musiikkiakatemioissa.

Tämänkertaisen illan ohjelma kiinnosti välittömästi kontrasteillaan: Parsifalista nokkahuilukonserttoon ja siitä Mozartin Jupiteriin. Johtajana oli Erkki Lasonpalo ja illan tähtiä ’nokkahuilu-gurumme’ Eero Saunamäki, kuten häntä tituleerataan… ja tietenkin säveltäjä Kalevi Aho, joka oli kirjoittanut hänelle varta vasten konserton.

Ilta alkoi Parsifalin alkusoitolla. Se on musiikkia, joka pysäyttää välittömästi. Sen teemat ovat kuin antiikin epigrammeja, niitä erottavat pitkät tauot. Raukea, mietteliäs hitaus luonnehtii tätä musiikkia joka hetki, Wagnerin ’testamenttia’. Vastustan kuitenkin sitä, että nykyisin Yle käyttää Parsifalin alun Abendmahl-motiivia väliaikamerkkinä, niin vaikuttava kuin se onkin. Tätä teosta luonnehtii aivan erityinen vakavuus. Siinä ei ole mitään uskonnollisia topoksia sinänsä paitsi Graalin kohoava kolmisointuteema, joka on lainaus Dresdenin alleluiasta. Ainoa tapaus koko oopperassa.

Tässä musiikissa on aivan erityinen näkemys ajasta, oikeastaan se tuo mieleen Lévi-Straussin, antropologin, ajatuksen musiikista ajan pysäyttämisen koneena. Kapellimestarit kilpailevat siitä kuka uskaltaa soittaa Parsifalin hitaimmin. Christian Thielemann väittää, että ennätys olisi Arturo Toscaninilla: 4 tuntia 48 minuuttia. Mutta myös ensi-illan johtaja Herman Levi johti erittäin verkkaisesti. Lasonpalon tulkinta antoi myös taukojen olla riittävän pitkiä ja kiireettömiä. Johtoaiheiden puitteissa hän kyllä halusi hieman lisää espressivoa, mikä on tietenkin mahdollista.

Nokkahuilua? Apua, mieleen tulee koulujen musiikinopetus ja parhaimmassa tapauksessa joku Orff tai Kodály. Mutta täytyy sanoa, että kuulijaa odotti yllätys. Ensinnäkin lavalla ei ollut vain yhtä tavallista standardinokkahuilua, vaan neljä erilaista alkaen kiehtovasta Gross bass-nokkahuilussa, pitkulaisesta laatikosta, jonka matala rekisteri on jo eräänlaista murinaa aina korkeaansopraniinokkahuiluun, joka fortessa kantaa melko pistävästi koko orkesterin läpi.

Kalevi Aho oli paneutunut tehtävään hänelle tyypillisellä hartaudella ja musiikon supertaidoillaan; hän oli ottanut itse nokkahuilutunteja Eero Saunamäeltä oppiakseen soittamaan ja kokeillakseen instrumentin kaikkia ulottuvuuksia. Lisäksi hän oli tutkinut Herman Rechbergerin teosta nokkahuilusta avantgardesoittimena. Äärimmillään teoksessa on myös bifonaalista soittoa eli puhalletaan kahta nokkahuilua yhtäaikaa. Lisäksi saadaan erilaisia hälyääniä, mm. puhaltamalla huilua polvea vasten. Kokonaisuudessaan orkesteri on vaimennettu enimmäkseen taustalle, ja alku on sävyltään mystinen. Sinänsä Aho kirjoittaa enimmäkseen soittimelle eräänlaisia liverryksiä ja tulee näin liittyneeksi musiikilliseen ornitologiaan.

Täytyy kertoa, että kahta päivää myöhemmin Saunamäki esiintyi myös Helsingin Taideyliopiston Feel -festivaalin päätähtenä; hän kertoi, että 1600-luvulla tosiaan linnuille opetettiin nokkahuilumusiikkia sulkemalla ne pimeään häkkiin ja panemalla ne imitoimaan barokin säveliä. Ttoisaalta Ahon musiikissa on tuntuvilla myös muita kulttuureja; yksi osa on tanssillinen kolmijakoinen liikefiguuri, joka hyppelee iloisesti antiikin mytologian Panin tapaan. Kalevi Ahon sävellykset ovat aina merkkitapaus; hän on Suomen teknisesti ammattimaisin säveltäjä, joka hallitsee kaikki tyylilajit ja eri soittimien Spielfiguurit. Hän säveltää ilman tietokonetta. Aho saapui lavalle kiittämään elegantissa, säihkyvän punaisessa kravatissa.

Eero Saunamäki on myös uskomattoman monipuolinen taiteilija, joka soittaa suvereenisti kaikkia puupuhaltimia ja esiintyy monissa eri musiikin genreissa. Eikä ihme sillä hänellä on täydellisen tekniikan ohessa valloittavaa lavasäteilyä eli kyky ottaa yleisönsä. Helsingissä vieressäni istunut Kansallisteatterin emerita-johtaja Marja-Liisa Nevala sanoi, että hänen esiintymisestään pitäisi yliopiston luennoitsijoidenkin ottaa oppia. On selvää, että Saunamäki tulee viemään Ahon konserttoa myös ulkomaille.

Ilta päättyi Mozartin Jupiter–sinfoniaan, joka on loistokas wieniläisklassisen tyylin ja lineaarisen polyfonian synteesi (ks. Ernst Kurth). Näin erityisesti teoksen kuuluissa finaalissa, jossa on viisi pääaihettta: a) neljän kokonuotin tiivis Bach-tyylinen motiivi, b) marssikuvio ja briljantti alassyöksyvä asteikko, c) ylöspäinponnahtava kineettinen motiivi, d) a:n ja b:n yhdistelmä ja e) murrettu kolmisointu.

Mieleeni palautui aikoinaan muotoanalyysin kurssi Sibelius-Akatemiassa, jossa Olavi Kauko esitti teoksen täydellisen analyysin. Aivan oikein, se löytyi vielä muistiinpanoistani. Sen kaavio havainnollistaa teoksen arkkitehtuuria eli teemojen kohoamista kontrabassoilta selloille ja siitä alttoon ja 2. ja 1. viuluun.

Olavi Kaukon analyysi Jupiter-sinfonian finaalista.

Orkesteri soitti innostuneesti ja tarkasti, täyteläisellä soinnilla, vasket tulevat leimallisesti esiin Mikaelin salissa. Lasonpalo piti muodon koossa. On hienoa, että Mikkelin orkesteri on vihdoin saaut puhaltajat tuekseen ja näin yleisö saa kuulla tällaisia taidemusiikin kulmakiviä ja kokea niiden tarjoamia unohtumattomia elämyksiä.

– Eero Tarasti

Suomen kesä on taas täynnä festivaaleja eikä niitä voi koskaan ollakaan liikaa. Vaikutus paikkakunnan elämään on innostava, ne mobilisoivat suuren määrän ihmisiä toimintaan, joka koetaan arvokkaaksi – ja on sitä, oikeaa kulttuurianimaatiota.

Mariinskin orkesterin viimeinen konsertti Mikkelissä, Mikaelin salissa 5.7. toteutui ilman maestro Gergijeviä, hänet korvasi Santtu Rouvali, yksi näitä suomalaisia kapellimestari-ihmeitä. Ohjelmassa oli Griegin pianokonsertto, solistina Irina Zahharenkova, ja väliajan jälkeen tämän osuuden huipentajana Dvořákin Uuden maailman sinfonia nro 9 e-molli.

Esitelmässäni ennen konserttia pohdinkin aihetta Musiikki ja maantiede. Ranskalaisen Jean-Aubryn mukaan La musique est la fleur de la terre même eli Musiikki on aina maansa kukka. Olin jo aiemmin pohtinut kysymystä Mitä on pohjoinen musiikki? josta puhuin Vitterhetsakademin symposiossa Göteborgissa pari vuotta sitten ja julkaisin suomeksi esseen Synteesi-lehdessä. Halusin mainita yhden tyypillisesti pohjoismaisen musiikillisen kappaleen tai lausuman, ja ilman muuta valitsin Griegin konserton. Norjalaisille sen alku tuo kuulemma mieleen vuonojen vesiputoukset. Kun Grieg soitti sitä Roomassa mm Lisztille tämä syöksyi salin toiselta puolelta huudahtaen: ”Ihastuttavaa, g eikä gis, tämä on kerrassaan ruotsalaista (!).”

Zahharenkovan tulkinta liikkui kuitenkin miltei slaavilaisen dramatiikan merkeissä. Kyseessä oli vahva näkemys teoksesta ja sen virtuoosisesta tekstuurista, joka antoi tosin myös tilaa hieman oikukkaille nyansseillekin.

Santtu Rouvali ja Mariinski – miten jännittävä yhdistelmä. Yleensä suomalainen johtaja ja venäläiset soittajat tuottavat erinomaisen tuloksen, täydentävät toisiaan, Muistan kun Esa-Pekka Salonen johti Mariinskilla kerran Sibeliuksen viidennen. En tiedä, oliko orkesteri nyt hieman hämmentynyt, sillä Rouvalin lähestymistapa eroaa jyrkästi Gergijevistä. Gergijev lähtee aina klangista ja sen hiomisesta. Rouvali taas musiikin laajoista muodoista ja sen puitteissa ilmeikkäästä fraseerauksesta. Hän pitää kätensä kohollaan ja käyttää puikkoa ja näyttää kuin lentoon lähtevältä kotkalta. Mutta musiikin sinfoninen muoto hahmottuu, selkeästi ja vastaansanomattomasti. Samalla Rouvali johtaa myös kuulijoita, jotka hänen eleitään seuraten jäsentävät sinfonisen rakenteen tarkoin. Rouvali on johtanut Tampereen orkesteria ja kysyin sen yhdeltä tapaamaltani soittajalta, että mitä he ajattelevat. ”Pelkkää positiivista, Rouvali johtaa suuret muodot mutta antaa soittajien ’meiningin’ toimia itsestään”. Joka tapauksessa täytyy sanoa että Mariinski saatiin näin vihdoin soittamaan sinfoniaa niin kuin kuuluu – tämä oli superluokan tulkinta. Rouvalia pitää aina mennä kuulemaan kun vaan mahdollista, näin olin jo aiemmin päättänyt.

Vielä oli tarjolla kamarimusiikkia 9.7. nimittäin Sitkovetsky-trion konsertti, jossa oli sangen vaativa ohjelma eli Ravelin ja Tshaikovskin triot ja alkunumerona Schumannin Fantasiakappaleita. Triossa soittavat Aleksander Sitkovetsky viulu, Isang Enders sello ja Wu Qian piano. Kaiken kaikkiaan taiturillinen kokoonpano. Ravel osoittautui lopulta melko monumentaaliseksi ja dramaattiseksi teokseksi. Tshaikovskin trio on taas yksi kamarimusiikin järkäleitä. Sitä on lupa hieman lyhentää ja näin trio olikin tehnyt viimeisessä osassa. Usein myös variaatioista saatetaan jättää pois fuuga eli nro VIII, mikä on aina vahinko sillä kyseessähän on fuugan parodia: Venäjän Viiden ideologiassa ei Bachia otettu vakavasti. Sitkovetsky-trion näkemys tästä koko teoksesta oli täysin vakuuttava, erittäin professionelli jos uskaltaa sanoa. Ainoastaan vaatimattomasti toisin julki, että kun teos alkaa teemoja, ei saa soittaa liian ekspressiivisesti: sävy on kertova: ’Olipa kerran…’ myöhemmin tulee tilaisuus paisuttaa. Taas aivan finaalissa vetäisin pianon massiiviset akordit ja murtosoinnut taustalle sillä pääasia on viulun ja sellon piangendo melodiassa. Mutta aivan oikein: lopussa piano toistaa ilmeettömästi surumarssikuvion ja vain viulu ja sello itkevät. Esitys oli suuri nautinto teknisessä valmiudessaan.

Ikävä kyllä en päässyt seuraamaan – Varkauden vierailun takia – Kalevi Ahon seminaaria ja uutta harmonikkakonserttoa – mutta sitä varmasti kuullaan jatkossa. Enkä myöskään loppuhuipennusta ts. Vivon konserttia Erkki Lasonpalon johdolla. Koko festivaalia johti menestyksekkäästi Teemu Laasanen.

* * *

Markus Hallikainen, sello

Mikkelistä on puolentoista tunnin ajo Varkauteen, jonne on myös syntynyt lupaava, jo perinteeksi muodostunut Varkauden KesäKlassinen-festivaali. Se menee harmi kyllä osittain päällekkäin Mikkelin kanssa. KesäKlassinen tosin on yksinomaan kamarimusiikillinen. Festivaalin on koonnut nuori Zürichista valmistunut sellisti Markus Hallikainen ja hänen tukenaan on mm.hänen opiskelutovereitaan ulkomailta: Elias Nyman viulu, Jussi-Matti Haavisto altto (Lohjan orkesterin kantavia voimia), Johanna Koponen viulu ja Kalle-Pekka Koponen sello.

Festivaalin idea on viedä musiikkia moniin paikkoihin kaupungilla alkaen isosta Varkaus-salista aina Luttilan kappeliin, Tehtaan kouluun, Varkauden pääkirkkoon ja Rauhalan kartanoon. Varkautelaiset ovat löytäneet tämän viehättävän pienimuotoisen ja mobiilin festivaalin. Olin mukana kahdessa konsertissa: ensiksi Kaks Ruusua -ravintolan hienossa salissa, joka oli entinen tehtaan ruokala. Varkaudessahan kaikki on enemmän tai vähemmän ’tehtaan varjossa’ (onneksi selluloosan haju on saatu katoamaan).

Myös konserttien ohjelmat ovat raikkaan ennakkoluulottomia, kaikkia eri tyylilajeja ja muotoja. Kaks Ruusua -ravintolasalin konsertissa kuultiin aluksi harvinaisuus: Phantasy Quartet, Brittenin ensimmäisiä sävellyksiä, eräänlaista neoklassisimia. Sitä seurasi Kaija Saariahon Nocturne viululle, jonka esitti Annemarie Åström – joka myös ilmeikkäästi lausui yhden runon. Muutoin yksi tämän konsertin antavia voimia oli oboetaiteilija Kristiina Salmi, hän työskentelee myös oopperan orkesterissa. Tätä seurasi Mozartin oboekvartetto F-duuri kokoonpanolla Helinä Nissi altto, Johanna Koponen viulu ja Kalle-Pekka Koponen sello. Konsertin yllättävät loppunumerot olivat Piazzollan tango ja Morriconen teos Gabriels. (Morriconen tapasinkin kerran Roomassa yhdessä symposiossa, elegantti italialainen valkeaan pukuun ja mustiin aurinkolaseihin sonnustautunut herrasmies, joka luki puheensa tiukasti paperista.) Mukaan liittyivät nyt ensembleen Jussi-Matti Haavisto altto ja Markus Hallikainen sello.

Palasimme Varkauteen vielä Mikkelistä osallistuaksemme kartanokonserttin Rauhalassa, jonka nykyinen emäntä Kirsti Lumiala oli avannut festivaalille. Viehättävä tunnelma noissa saleissa, vaikka yleisöä sai olla vain 40 henkeä. Markus Hallikaisen hieno muusikkous puhutti Bachin Es-duuri soolosellosarjassa, hän toi esiin teoksen piilevän moniäänisyyden ja tanssien oikeat rytmiset karaktäärit. Sitten kuultiin Johanna Koposen ja pianisti Alisa Methuenin soittamina Debussyn kaksi preludia; ja Wieniin johdattelivat Kreislerin Liebesleid, sekä Sibeliuksen valssi. Nämä numerot ihastuttivat yleisöä, joka sai sitten kahvit kartanon ruokasalissa.

Varkaudessa kuultiin myös laajempia teoksia kuten Mendelssohnin Oktetto Es-duuri op. 20, ja Schönbergin Verklärte Nacht. Elias Nymanilla oli sooloilta, joka huipentui Bachin Chaconneen. Kaiken kaikkiaan Varkaus on löytänyt oman lajinsa musiikkifestivaaliemme kentällä. Uskon, että se tulee olemaan suuri menestys jatkossa.

– Eero Tarasti

Mariinski Mikkelin Tuomiokirkossa 5.7.2021. Kuva © E. Tarasti

Olin melko skeptinen, että onnistuuko tämä idea: sadan hengen orkesteri Pietarista Mikkelin ahtaisiin saleihin tällaisena aikana …ja olin varautunut peruutukseen aina viime hetkeen saakka, etenkin kun paikallinen lehti Länsi-Savo ei mitään ilmoittanut festivaalista viikonloppuna. Sain kuitenkin kuulla kesänaapurilta, että Mariinski oli tullut ja sijoittunut järvemme rannalle uimaan ja nauttimaan kesästä yhdellä sille vuokratulla kesähuvilalla. Päivällä kuulin venäjänkielistä puhetta keskeltä järveämme (n. 5 km keskustasta), soittajat olivat siellä uimassa. Nuori, vasta 14-vuotias ihmepianisti Pjotr Akulov oli kuulemma sanonut isälleen, että hän haluaa jäädä tänne eikä palata Moskovaan!

Joka tapauksessa kolmena iltana on jo nyt kuultu Mariinskin sointi-ihmettä vuoden tauon jälkeen. Kyseessä on tietenkin maailmanluokan tapahtuma, josta mikkeliläiset saavat nauttia ja joku määrä kauempaakin tullutta yleisöä.

Ensimmäinen ilta 4.7.oli sunnuntaina Pitäjänkirkon, entisen Maaseurakunnan kirkon huomassa. Mitä muistoja, jopa niin kaukaa kuin siitä kun vannoin sotilasvalani täällä 1968. Sittemmin Mariinski on käyttänyt enimmäkseen vain Mikaelin konserttisalia. Joka tapauksessa Pitäjän kirkko oli kuitenkin puolillaan yleisöä ja konsertti alkoi täsmällisesti. Valeri Gergijev saapui ja ilmoille kaikui Debussyn Faunin iltapäivä avausnumerona. Mikä elämys kuulla taas sinfoniaorkesteria ‘oikeasti’ paikan päällä puolentoista vuoden tauon jälkeen. Mariinskin soitto on sitä paitsi tällä välin hioutunut yhä saumattomammaksi, se tottelee johtajansa ideoita täsmällisesti, tai oikeammin he ovat kaikki kuin yhtä ja samaa organismia. Orkesterin sointikvaliteetti on uniikkia koko maailmassa. Debussy – tätä teosta niin ranskalainen kuin se onkin – ei olisi tietenkään ilman Wagneria. Eikä ilman Venäjää, josta Debussy palasi kotiin toimittuaan kotiopettajana Madame Beckillä, Tshaikovskin suosijalla… ja toi mukanaan venäläisten partituureja.

Mendelssohn on tällä hetkellä muodissa. Olin juuri kuunnellut youtubesta Annie Fischerin uskomattoman tulkinnan Mendelssohnin Rondo capricciososta. Italialaisen sinfonian tempot olivat kauttaaltaan nopeahkoja, mutta usein korjaantuivat osien loppua kohti. Saltarello oli virtuoosinen ja teki oikeutta Mariinskin valtavalle osaamiselle. Tässä salissa ja samoin Tuomiokirkossa mielestäni akustinen ongelma on jousien kuvioinnin lievä puuroutuminen, kun haluaisi kuulla klassisen tyyli selkeää artikulointia. Väliajan jälkeen oli vuorossa Schubertin suuri C-duurisinfonia, tuo wieniläisistä wieniläisin.

Koko konsertti muutoin alkoi jo kirkon ulkopuolella, jossa musiikkijuhlille luotu kuoro esitti laulut Taivas on sininen ja valkoinen ja Sibeliuksen Finlandian. Ne johdattelivat Pasi Lyytikäisen tilausteokseen Juhanin riemuhuuto. Se oli tyyliltään kansallisromanttinen ja yleisöä innostava, näyttö hienosta suomalaisesta kuorosoinnista.

Mariinskin toinen ilta 5.7. Mikkelin Tuomiokirkossa – jossa olen itsekin laulanut armeija-aikana kvartetissa – oli jo koonnut enemmän yleisöä, vaikka siinä oli vain yksi numero, Brucknerin 8. sinfonia. tuo puolitoistatuntinen järkäle, joka ei nyt kuitenkaan ollut peloittanut yleisöä. Sen muoto on monumentaalinen, ja Gergijev oli kiinnittänyt erityistä huomiota välitaitteiden ilmeikkyyteen, yleensä ne sivuutetaan muodon välttämättöminä täyteosina mutta nyt ne saivat myös musiikillista painokkuutta. Sinfonian rakenne avautui uudella tavalla. Kuten tiedetään teoksen huippu on sen hidas osa, transsendentaalista musiikkia, joka kohoaa taivaisiin. Se on sitä trans-ascendencea kuten ranskalainen eksistentiaalifilosofi Jean Wahl sanoi. Tässä kirkossa taas vaarana on vaskien raikuminen yli kaiken muun, joten järkevää on mennä istumaan aivan taakse.

Lisäksi tämä tilaisuus oli Mikkelin Musiikkijuhlien 30-vuotisjuhlakonsertti, mitä muistettiin lopuksi puhein. Näin pitkä traditio on siis kyseessä! Uusi johtaja on energinen nuori pianisti Teemu Laasanen Mikkelin omasta musiikkiopistosta.

Kolmas ilta tiistaina 6.7. oli tutussa Mikaelin salissa. alkupuolisko oli Prokofjevia, eli Klassinen sinfonia ja pianokonsertto nro 1 Des-duuri. Väliajan jälkeen Sibeliuksen 1. sinfonia. Itse asiassa ohjelma nosti esiin suuria teemoja: mikä on sinfonia, kuinka ‘absoluuttista’ sen täytyy olla ts. vailla ohjelmaa, täyttääkseen lajin vaatimukset, eli sen että pienistä motiiveista rakennetaan suuria kokonaisuuksia. Sibelius kiisti kaikki kirjalliset ohjelmat sinfonioiltaan eikä siis hyväksynyt Ilmari Krohnin tulkintaa, että mm. 1. sinfonian narratiivi oli Kalevalan Kullervo-legenda. Krohnia ymmärrettiin sittemmin Suomessa väärin. Hän vain kuvasi musiikkia saksalaisen hermeneuttisen koulun mukaisesti.

Toinen teema on Sibeliuksen kahden ensimmäisen sinfonian venäläisyys. Se tuntuu kiteytyvän mm. sibeliaaniseen sointuun: mediantille rakennettuun dominanttinoonisointuun vailla pohjasäveltä. Ja tshaikovskylaisia eleitä on siinä muitakin. Aivan oikea on Krohnin assosiaatio, että alun klarinettisoolo on runonlaulajan valitus. (Kyseisen soolon esitti harvinaisen ilmeikkäästi mariinskilainen solisti.) Mutta sitten teema palaa lopussa aivan Tshaikovskin tapaan. Gergijevin näkemys sifoniasta oli ultradramaattinen. Tästä syntyi intensiivinen kokemus aina traagiseen loppuun saakka. Mutta kyllä siinä välissä pitäisi olla iloa ja rauhaakin, etenkin finaalin vapauttavassa hymniteemassa, joka tuo mieleen vastaavan Brahmsin ensimmäisessä. Ja on tässä wieniläisiäkin viehkeitä topoksia heti alussa. Joka tapauksessa tämä oli henkeäsalpaavan jännittävä tulkinta, superluokan intensiteetissään. Siksi olikin helpottavaa kun ylimääräisenä kuultiin Johann Straussin Fledermausin alkusoitto, joka huipentui suureen virtuositeettiin. Mutta kuuluisan valssin ei tarvitsisi olla noin jykevän dramaattinen raskaine aksentteineen. Muistan aina kun kuulin sen 17-vuotiaana Wienin Theater an der Josefstadtissa taatusti autenttisena tulkintana.

Sibelius siis liittyy venäläiseen sinfoniaperinteeseen. Tätä ovat tutkineet Joseph Kraus, joka osin kiistää sen, ja Veijo Murtomäki, joka myöntää sen. Kun Prokofjev näytti yhtä teostaan opettajalleen Rimski-Korsakoville tämä närkästyi. Miksi tässä on vain yksi sello? Se ei soi ollenkaan, selloja pitää olla useampia. Prokofjev sanoi, että oli juuri kuullut tällaisen idean Sibeliuksella. Miksi teidän piti mennä kuulemaan Sibeliusta? ärähti Rimski.

Joka tapauksessa matka jostain Borodinista ja sitten skyyttiläisistä baleteista ja niiden maksimalistisesta orkestraatiosta johonkin Klassiseen sinfoniaan on pitkä. Mutta pohjimmaltaan Prokofjev samoin kuin Shostakovitsh eivät olleet mitään avantgardisteja, vaan klassikkoja, ja Prokofjev myös romantikko. Des-duuripianokonsertto oli ensimmäinen teos, jonka säveltäjä itse hyväksyi tuotannossaan kunnon teokseksi. Se alkaa neoklassisella mustavalkea-soinnilla pianon oktaaveissa ylärekistereissä samaan aiheen toistolla; sitä paitsi se ei ala orkesterin ritornellolla, vaan suoraan solistilla.

Tämä konsertto sopii loistavasti intomielisyydessään nuorille pianisteille. Pjotr Akulov osoittautui lupaavan kiehtovaksi tuttavuudeksi, ulkomuodoltaan hieman nuoren Shostakovitshin näköisenä ja monissa kilpailuissa palkittuna tämä ihmelapsi on jo nuoruuden kynnyksellä. Mitä hän mahtoi ajatella uidessaan Saarijärven aalloilla kun kuuli salmen takaa jonkun harjoittelevan juuri hänen konserttoaan illan esitelmää varten! Suomi taitaa tosiaan olla pianistien taivas.

Kuulin tämän teoksen ensi kerran kauan sitten Helsingissä turkulaisen Tarmo Huovisen soittamana. Akulovilla on nuoren ihmisen ajan taju ja niin esittelyjakson kooda lähti vilistämään sellaista vauhtia, että Gergijev vaivoin pysyi perässä. Sama toistui aivan lopussa. Jotenkin hillitöntä menoa, mutta kyllä se siitä asettuu. Sitä paitsi minusta tuntuu että Akulovissa on tiettyä älyllisyyttä, jota harvemmin tapaa venäläisen koulun kasvateissa. Ylimääräinen Chopinin terssietydi oli unohtumattoman lyyrinen väreilevä sointikuva, kaukana mistään etydistä, täyttä pianon runoutta. Toivottavasti Akulov ilmantuu uudestaan ensi kesänä ja tervetuloa sitten salmen toiselle puolelle kokeilemaan Schimmeliämme.

– Eero Tarasti

Kaija Saariahon Vista-teoksen kantaesitys, 12.5.2021, Helsingin Kaupunginorkesteri, johtajana Susanna Mälkki; Raija Malkan ja Kaija Saariahon yhteistaidetes Blick Helsingin Amos Rex -museossa 15.5.2021

Les parfums, les couleurs, les sons se répondent.... Värit, sävelet, tuoksut vastaavat toisiaan…. näin kirjoitti Baudelaire jo Wagnerin Lohengrinin sointi-ihmeestä Pariisissa kauan sitten. Kaksisataa vuotta myöhemmin toinen pohjoisesta saapunut säveltäjä on lumonnut ranskalaisia – unohtamatta kotimaataan. Sagesse vient du Nord, viisaus tulee pohjoisesta, sanotaan niinikään. Ja se pätee myös musiikkiin. Kaija Saariahon uutuusteoksen Vistan perussävy, heideggerlainen Befindung, on vakava, metafyysinen, onko maailmalla toivoa?

Saariaho on nykymusiikin johtava ääni maailmassa, sen cantus firmus metaforisessa mielessä. Lähtökohtana heinisläinen avantgarde Helsingissä ja sitten raffinoitu spektrimusiikki IRCAMissa Saariahon musiikki kasvaa sinfonisesta perinteestä ja siinä on kaikuja musiikin retoriikasta, lineaarisesta kontrapunktista, ’sinfonismista’ Boris Asafjevin mielessä.

Niin, Vistan perusintonaatio on eräänlainen jatkuva valittava imploraatio, mutta myös hieno tekstuuria keventävä kolorismi. Tämä ei ole puolaisen koulukunnan rakenteellista sonorismia, vaan soinnin tarkoitus on tehdä musiikin vakavasta viestistä euforista, miellyttävää. Vaikka Saariaho mielellään sijoittaa äänet sekunti-intervallin viiltävälle etäisyydelle toisistaan, hän osaa tekstuurin kerrostuneisuudella välttäää liian repivää ja läpitunkevaa sointia.

Mitä tässä siis oikeastaan tapahtuu? Kylläkin termi ’tapahtuu’ on väärä, sillä musiikki on ennemmin kuin Herakleitoksen virta, johon ei voi astua kahdesti, se vain valuu hitaasti eteenpäin. Joskus ollaan kuin matkalla ja katsellaan maisemien vaihdoksia, siitä nimi Vista. Mutta nimi ei ole tärkeä, eikä myöskään kahden osan alaotsakkeet Horizons ja Target. Säveltäjä itse kertoo Ainomaija Pennasen haastattelussa, että luonnosvaiheessa nimi voi vaihtua montakin kertaa.

Teos alkaa puupuhaltimien huhuilevalla, dialogisella ornamentoinnilla, yhteissointi on dissonoivaa, joskin ollaan myös terssin päässä toisistaan. Musiikki on jännitteistä, se ei päästä kuulijaa otteestaan. Valittava imploraatio, retorinen kuvio ilmaantuu, jouset ottavat väreilevän kentän haltuunsa, musiikki on jatkuvaa, aksentoitua. Mukaan tulee lisää soittimia, sävelaines on sinfonista, hengittää laajoin kaarin. Valitusaihetta koristellaan vibratolla. Kuullaan yhtäkkiä selvästi esiintyöntyvä motivi ja nyt alkaa erottua aktoriaalisia aiheita. Musiikki päätyy unisonosointiin, ylä- ja alarekisterin musta-valkea efektiin. Kuullaan oktaavihyppyjä, kuin huutoja, kimaltelevaa ylärekisteriä lyömäsoittimilla, ’orientaalista’ kuviointia, sellojen pizzicatoja rytmikkäästi. Usein joku pitkä ääni toimii siltana taitteiden välillä, piccolo on kimeä. Musiikki on äärimmäisen lineaarista, kaikki epäjatkuva, katkonainen, tauot ja interruptiot ovat poissa.

Toinen osa Targets alkaa aggressiivisesti, rytmikkäällä ostinatolla ja siinä on glissandoja motiivien lopuissa, fanfaareja ja jazzahtavaa rytmiä, dramaattista ja oikullista, capricieux. Tremolandot humisevat selloissa. Sävelilmaisu on tässä jotenkin eleellistä ja kamppailevaa. Tämä on Rausch-musiikkia Nietzschen mielessä. Ajaudutaan kaaokseen, sitten hiljennytään, mutta lyömäsoittimet yllyttävät taas toimintaan. On kuin hälytys olisi päällä. Seuraa hidas suvanto, muistumia ikään kuin ’oikeista’ teema-aktoreista, kuin narraation henkilöistä sinfoniassa Mahlerin mielessä. Musiikki hiljenee ja Mälkki tulkitsee tämän majesteetilliseksi eleeksi. Ehkä tämä on suorastaan jotain sibeliaanista? Kaikki jähmettyy paikalleen, kuullaan kaikuja etäsiyydestä, kaikki raukenee, mutta musiikin linja ei katkea, päädytään hiljaisuuteen.

Blick

Helsingissä eletään Saariaho-tunnelmissa myös sikäli, että Amos Rex museo avasi yhteistaideteoksen, jossa Saariahon aiempi orkesteriteos Stilleben sai nyt visuaalisen vastineen Raija Malkan installaatiosta. Taiteilijoiden läheisestä yhteistyöstä nähtiin videofilmiä yhdessä salissa. Malka ilmoitti, että tässä teoksessa taideteoksen keskipiste ei olekaan mikään teosobjekti, vaan ihminen itse. Onko tämä siis sitä amerikkalaisten kuulua käsitetaidetta? Ehkei niinkään, mutta sen sijaan tekijät toivat esiin kolme heitä innoittanuta kirjailijaa: Kafkan, Paul Eluardin ja ennen kaikki Wassily Kandinskyn. Kieltämättä tässä kaikessa onkin jotain kandinskymaista. Point, ligne et plan, Punkt und Linie zu Fläche kiteytti Kandinsky taideteorian – jonka alkuperä usein unohdetaan. Se oli suomalaisugrilaisten heimojen, kuten syrjäänien, koristetaide, jota Kandinsky tutki antropologina aikoinaan ja laati raportin Moskovan Tiedeakatemialle. Hänen oma nimensäkin on suomalaista alkuperää: Kandinskyn ’konda’ …. tulee sanasta honka.

Tällä nyt ei ole tässä merkitystä, mutta sen sijaan Kandinskyn astuminen figuratiiviseen taiteeseen on olennaista; tämä installaatio oli kuin matka modernismin ja eurooppalaisen (myös venäläisen) avantgarden alkujuurille. Malka oli suunnittellut museon avaran tilan käytön niin, että kattoikkunoista lankeava valo oli melkein kuin se Blick, jolla koko näyttely oli otsikoitu. Tuntui, että meitä katsotaan jostain ylhäältä. Oli tietyssä määrin hämmentävää vaeltaa tässä laajassa tilassa, jossa oli sangen vähän aistiärsykkeitä. Kandinsky uskoi, että kun piste alkoi liikkua syntyi viiva ja kun viiva liikkui, syntyi taso. Ja kaikki kuviot, ympyrä, neliö, kolmio olivat tietyn värisiä ja niistä syntyi teoksen sisäinen, dynaaminen muoto.

Tämä ajatus oli Malkan visiossa todella tavoitettu. Ja se että vastaanottaja itse luo teoksen on aitoa ja keskeistä eurooppalaista avantgardea ja toteutui jo kirjallisuuden välimerkittömässä nouveau romanissa. Katsojia houkutellaan istahtamaan penkille ja kuuntelemaan Saariahon suggeroivaa musiikkia. Kieltämättä tämä teos on jonkinlaista tilasävellystä, se on soivaa tilaa ja siksi sen kuvitukseksi sopiikin tällainen äärimmäisen askeettinen väri- ja muotomaalma. Yhden alaotsake Utopie tuo mieleen, että tämähän on kuin Kubrickin Avaruusseikkailussa. Yhden väripinnan, oliko se vihreä, eteen on asetettu portaikkoja, aivan kuin jotain kuoroa varten. Mutta siihen istuukin ihmisiä, näyttelyn katsojia ja heidän silhuettinsa ovat osa taideteosta. Kaikkihan myöntävät, että kun menee vaikka Louvreen, saattaa yhtä kiinnostavaa olla se, minkälaisia tyyppejä siellä vaeltaa tauluja katsomassa.

Toisessa salissa nimeltä Kiosk on askartelutehtävää: pöydällä on erivärisiä laattoja, joita tulee asetella eräänlaisiin laatikoihin vaakatasossa. Ensiksi luulin kauempaa katsoen, että laatat olivat kirjoja, mutta sitten huomasin ettei niissä ollutkaan tekstiä. Vaikutelma oli surrealistinen, vähän niin kuin Bergmanin elokuvassa Smultronstället; siinä vanha professori kohtaa unessa tuntemattoman miehen, jolla ei ole lainkaan kasvoja. Katsoin salaa mitä muut tekivät noilla laatoilla ja yhdet olivatkin luoneet toisen taideteoksen laatikon sisään.

Salissa Mensch on vain jättiläismäinen suuri pallo, sitä tekisi mieli koskea, jos vaikka lähtsi kierimään. Muutoin salien otsakkeet ovat saksankielisiä, mikä sekin on vieraannuttava Verfremdung-efekti yhtälailla Pariisissa ja Lissabonissa kuin Helsingissä. Kuulostaa erityisen avantgardistiselta. Joka tapauksessa värien, muotojen ja musiikin yhdistelmä houkuttelee jäämään näyttelyhalliin epämääräiseksi ajaksi; on yhtäkkiä astuttu lineaarisen kelloajan ulkopuolelle, johonkin toiseen dimensioon. Siinä pätee ennemmin ns. allegorinen intelligenssi (esteetikko Markku Graaen keksimä termi).

– teksti ja kuvat: Eero Tarasti