Category Archives: Arviot

Sibelius-Akatemian sävellysprofessorina vuodesta 2005 toiminut Veli-Matti Puumala (s. 1965) on aikamme merkittävimpiä ja kiinnostavimpia suomalaissäveltäjiä, jonka musiikkia kuulee valitettavan harvoin. Pianokonsertto Seeds of Time (2004) oli neljän pohjoismaisen orkesterin yhteistilaus, joka sai Teosto-palkinnon vuonna 2005. Oli korkea aika kuulla teos vihdoin Helsingissä; suunniteltu pääkaupungin-esitys keväällä 2007 kun peruuntui solistin sairastumisen vuoksi.Puumala on pianokonsertossaan halunnut välttää perinteistä virtuoosisolistin ja orkesterin välistä taisteluasetelmaa. Teoksen piano-osuus ei tosin millään muotoa ole niukka tai passiivinen, sillä solisti on äänessä lähes koko kappaleen ajan. Tiheä, virtuoosinen ja tarkkuutta vaativa soolo-osuus on myös pianistille ehdottoman haastava. Uudenlainen konserttolähtökohta näkyy ennen muuta soitinnusratkaisuissa: orkesteri on jaettu erilaisiin pienempiin ryhmiin ja yhtyeisiin, ja varsinaista tutti-jaksoa ei teoksessa kuulla oikeastaan lainkaan. Orkestraatio ohenee asteittain teoksen loppua kohti solistin saadessa samalla enemmän tilaa. Puumalan näkökulmat orkesteriin ovat persoonallisia, ja orkesterivärejä hän käyttää erittäin vaihtelevasti ja kiinnostavasti.

Draamalliselta kokonaishahmoltaan konsertto on selkeä ja vääjäämätön, mutta yksityiskohtien tasolla musiikki etenee rikkaasti ja usein arvaamattomastikin. Yksiosainen teos jakaantuu kolmeen selvästi erottuvaan pääjaksoon. Ensimmäinen pääjakso Turba on nopeaa, fragmentaarista ja aggressiivista musiikkia, jossa pianosolisti esiintyy orkesteritekstuurien osana ilman varsinaista omaa profiilia. Pianistin rooli kasvaa näkyvämmäksi laajassa keskijaksossa Premura, jota leimaavat nopeus, jatkuvuus ja hellittämätön liike. Loistokkaan mukaansatempaava jakso on ideoiltaan varsin tiukasti rajattua musiikkia, jonka kokonaiskaarroksena on melko suoraviivainen nousu ja lasku. Olisiko keskiosaa voinut kehitellä vielä pidemmälle, vielä yllättävämpiin ja groteskimpiin tilanteisiin saakka?

Laaja loppujakso Tra le Braccia della Notte on tietyssä mielessä teoksen ”rohkein”: koko jakso leijuu pitkänä, hitaana ja hiljaisena yömusiikkina, joka saa kuulijan ajantajun hämärtymään. Kaikissa jaksoissa musiikin etenemisen katkaisevat ajoittain orkesterin staattiset ”sointi-ikkunat”, joissa kurkistetaan teoksen ulkopuoliseen aikaan ja musiikilliseen todellisuuteen. Tämäkin on rohkea ratkaisu – joka onnistuu.

Omaperäisistä ja innovatiivisista ajankäytöllisistä ideoistaan huolimatta Seeds of Time jättää erittäin tasapainoisen, jopa klassisen vaikutelman. Musiikin ilmaisu ja materiaali on viime kädessä melko niukkaa ja ekonomista, tapahtumarunsautta on annosteltu harkiten, ja eri osien luonne on määritelty tarkkaan.

Konsertto hyödyntää rikkaasti modernia sointimaailmaa, mutta myös hienostuneet alluusiot perinteiseen pianokirjallisuuteen nousevat tärkeään asemaan. Olin kuulevinani viittauksia ainakin Chopinin, Prokofjevin, Albenizin, Ravelin ja Skrjabinin tuotantoon, orkesteriosuudessa myös jazziin. Niin taitavasti kuin alluusiot olikin toteutettu, nostatti niiden runsas käyttö kysymyksiä: mikä lopulta on Puumalan oma pianotyyli, ja onko hän konsertossaan aivan toden teolla yrittänyt sellaista löytää? Vai onko Puumalan näkökulmasta pianorepertuaari nykypäivänä jo ”valmis” ja säveltäjän ”oma pianotyyli” siten mahdottomuus?

Pianokonsertto Seeds of Time on joka tapauksessa mestariteos, yksi suomalaisen konserttokirjallisuuden merkittävimpiä saavutuksia. Teos olisi syytä saada piakkoin levylle, ja sen tulisi lähivuosina olla jonkun suomalaisorkesterin ulkomaankiertueen ohjelmistossa.

Ruotsalainen Roland Pöntinen oli konserton taitava ja virtuoosinen solisti. Puumalan musiikin rikkaan, moni-ilmeisen ja kirkkaan luonteen Pöntinen on ymmärtänyt erinomaisesti.

Balettimusiikki Petrushka (1911/1947) on ymmärrettävistä syistä Igor Stravinskyn (1882–1971) esitetyimpiä teoksia: yhdistyväthän kappaleessa folkloristinen välittömyys, orkestraalinen loisto, vahva tapahtumakuvaus ja sävellystekninen taidokkuus.

Petrushkan esityksestä Finlandia-talossa muodostui ainakin kapellimestari Jani Telarannan näytös: mittavan teoksen johtaminen ulkoa oli uskomaton suoritus. Telarannan vakuuttavassa tulkinnassa olivat kohdallaan sekä primitiivinen rempseys ja lämpö että moderni tarkkuus. HKO:n puhaltajat suoriutuivat vaativista sooloistaan erinomaisesti.

Romanialaispianisti Radu Lupun konsertti Finlandia-talossa oli huikea kokemus. Lupu on aiempien vuosien konserttoesiintymisissään osoittanut olevansa kantavan pianissimosoiton mestari, mutta varsinkin tässä soolokonsertissa hän osoittautui verrattomaksi sointitaikuriksi. Schubertin sonaatissa Lupu sai yleisön uppoutumaan soittoonsa jo ensimmäisen osan aikana ja hypnoottisesta toisesta osasta eteenpäin koko salillinen yleisöä kuunteli hiiskumatta pianistin hienoa musisointia. Lupun ote niin Schubertin sonaatissa kuin Debussyn preludeissakin tuntui olevan tavallaan improvisatorinen. Vapaus sekä näkyi että kuului. Lupun liikekieli kertoi täydellisen vapaasta ja luontevasta kontaktista soittimeen. Rytminkäsittely oli vapaata, mutta eteenpäin suuntautunutta… ja se sointi! Erilaisia sointivärityksiä ja pianissimosävyjä tuntui riittävän loputtomiin. Lupu annosteli voimakkaampia nyansseja tarkoin, joten ne pari kertaa, jolloin hän soitti suoranaisesti fortissimossa, myös erottuivat hyvin. Hän sai myös Schubertin musiikin elämään aivan erityisellä tavalla. Esimerkiksi kolmas osa sai Lupun käsissä eloisan ja valoa hehkuvan wieniläistanssin luonteen. Muutenkaan Lupun soitossa ei ollut hitustakaan ylitulkintaa tai pönäkän vakavamielistä otetta, joka usein riivaa Schubert-tulkintoja. Viimeisen osan aloittava teema oli silkkaa kauneutta ja hidas tempo teki oikeutta musiikin pienipiirteiselle eleganssille.Debussyn preludeissa konkretisoitui eräs piirre Lupun soitossa, jota todella ihailin: kyky tehdä sisäänpäin kääntyneen musiikin tulkinta sillä tavalla ”ulospäin kääntyneesti”, että isolle salilliselle yleisöä välittyy voimakkaana juuri sisäänpäin kääntyneisyyden tunne. Debussy oli itse sitä mieltä, ettei osaa hänen preludeistaan tulisi esittää julkisesti, koska ne ovat luonteeltaan liian intiimejä. Vaikka Debussyn mielipiteen voikin ymmärtää, vaativat monet preludit akustiikkaa soidakseen tarpeeksi hyvin. Lupu soitti Debussyn preludeja yhtäältä intiimisti, ikään kuin olisi soittanut niitä itsekseen, mutta toisaalta juuri niin, että suuren salin akustiikka välitti preludien koko sointipaletin ja intiimin luonteen yleisöön saakka. Jos nyt jotain olisin kaivannut konsertissa, niin Lupu olisi voinut pitää hieman pitempiä taukoja preludien välillä. Nyt hän soitti kaikki preludit välittömästi peräjälkeen, mikä ei aina tuntunut musiikillisesti täysin perustellulta. Muita toiveita on oikeastaan aika mahdotonta esittää. Ylimääräisenä kuultiin vielä Debussyn preludien toisesta kirjasta La Puerta del Vino huumaavine habanera-rytmeineen ja suloisen kaunis Schubertin Moment Musicaux D780 nro 4, cis-molli. Radu Lupun soitto oli kauttaaltaan persoonallista ja ainutlaatuista. Lupu soitti yleisölle Schubertin ja Debussyn musiikkia oman maailmansa kautta tarjoiltuna, ja hänen maailmansa oli rikas ja mielenkiintoinen. Toivottavasti saamme vierailla siellä pian uudelleen!

Kaikenlaiset juhlavuodet konserttiohjelmien suunnittelijan työkaluina ovat usein kyseenalaisia, mutta epäilyt hälvenevät, kun Olivier Messiaenin (1908-1992) syntymän satavuotisjuhlavuonna kuullaan niin paljon kertakaikkisen merkittävää musiikkia. Radion sinfoniaorkesterin ja Kirkko soikoon -festivaalin yhteisprojektina toteutettiin perjantaina Meidän herramme Jeesuksen Kristuksen kirkastuminen (1965-1969) ensi kertaa Suomessa. On ihailtavaa, että kapellimestarit ja orkesterit eivät epäröi tarttua näihin massiivisiin ja kenties myös epäkaupallisiin haasteisiin, joihin voidaan viime ajoilta lukea melkein tarkalleen vuosi sitten Rso:n konsertissa kuultu Messiaenin Turangalîla-sinfonia tai Helsingin kaupunginorkesterin esittämä Gustav Mahlerin kahdeksas sinfonia vielä vuotta aiemmin.Messiaenin musiikista on vaikeaa kirjoittaa yksinkertaisesti tai yksiselitteisesti, mutta Jouni Kaipaisen teksti käsiohjelmassa oli ansiokas valaisevuudessaan ja viihdyttävyydessään. Säveltäjä oli poikkeuksellinen persoona, jonka maailmankatsomuksessa rakkaus, avaruus, luonto ja ihmisen kaipuu tuonpuoleiseen yhdistyivät saumattomasti. Hänen teoksensa rakentuvat esimerkiksi hindulaisten rytmien, lintujen tarkasti muistiin merkittyjen äänien ja säveltäjän kehittämien modaalisten asteikoiden perustalle. Kaikkea tätä ja muutakin sitoo yhteen horjumaton katolinen usko, mystiikan ja panteismin värittämänä. Messiaenin musiikki on yhtäältä ekstaattista ja visionääristä, toisaalta myös järjestelmällistä ja jyhkeää.

Radion sinfoniaorkesteri soitti herpaantumattomalla intensiteetillä Sakari Oramon johdolla. Esitystä varten pääkaupunkiseudun eri kuoroista yhdistetty laulajajoukko teki vaikutuksen sävelpuhtaudellaan ja yhtenäisyydellään ja oli saumaton osa jättikoneistoa, joka yhdessä toteutti Messiaenin fantastisen rikasta orkestraatiota ja väripalettia.

Kirkastumisessa on kaksi osaa, joiden rakenne on symmetrinen ”seitsemikkö”, pyhä luku. Kussakin on Matteuksen evankeliumin jakso ja sen kaksi meditaatiota, joita seuraa toinen evankeliumi ja uudet kaksi meditaatiota. Seitsemikön päättää massiivinen koraali. Teoksen alussa kerrotaan, kuinka Jeesus vei kolme opetuslapsistaan korkealle vuorelle, jossa ”hänen ulkomuotonsa muuttui heidän nähtensä: hänen kasvonsa loistivat kuin aurinko ja hänen vaatteensa tulivat valkeiksi kuin valo.” Suuria hyppyjä sisältävän yksiäänisen laulustemman ja putkikellojen rinnakkaiset liikkeet sähköistivät tunnelman heti. Viimeistään toisessa osassa valkeni, miten erilainen teos on parikymmentä vuotta varhaisempaan Turangalîlaan verrattuna, samantapaisesta muodosta huolimatta. Sävelkieli on pointillistisempaa ja jotenkin ankarampaa kuin maallisen rakkauden suloisuutta ylistävässä sinfoniassa. Vaikutelmaa lisää pianon, sellon, huilun, klarinetin ja kolmen lyömäsoittajan muodostama (seitsemän soittajan) solistiryhmä, joka soittaa enimmäkseen eläväistä, rytmisesti kompleksista tekstuuria. Mieleeni tuli Messiaenin oppilaan Pierre Boulezin ja muiden ankarampien modernistien sävelkieli, joka edellisellä tuli osaksi orgaanista kokonaisuutta. Suurin soolo-osuus on pianolla, ja Jouko Laivuori selvitti ornitologisen tehtävänsä erinomaisesti. Risto Poutasen sellosoolot olivat mehukkaita.

Viides osa ”Kuinka ihanat ovat sinun asuinsijasi” vei kuitenkin ajatukseni Johannes Brahmsin Saksalaiseen requiemiin, jossa käytetään samaa tekstiä. Tyylien erilaisuudesta huolimatta molempien teoksien kauneus on ylitsepursuavaa. Messiaenin sydämellisimmässäkään musiikissa ei tonaliteetti silti ole kaikkea puoleensa vetävä magneetti, vaikka Kirkastuminen päättyykin juhlallisesti e-duuriin. Tekstuurissa on usein mukana sekä pieni että suuri terssi, jotka yhdessä synnyttävät ambivalentin duurimollisoinnun; tonaaliset värit ovat jumalallisen kokonaisuuden yksi ilmentymä. Kylmät väreet kulkivat pitkin selkääni toiseksi viimeisessä osassa ”Ilmestyi koko kolminaisuus”, jossa vahvastikin dissonoivan tekstuurin keskeltä ilmestyy yhä uudelleen samalla sekä jännitettä purkava että pakahduttava sointukulku a-duurista e-duuriin lisäseksteineen. Ehkä konsertissa kävijäkin kirkastui, ainakin mieleltään.

Virtuosi di Kuhmo -kamariorkesteri on yli 15-vuotisen toimintansa aikana näyttänyt hienoa esimerkkiä siitä, mitä yhteinen asiaansa pyhittäytyminen ja taito saavat aikaan jousiorkesterin soinnissa ja ilmaisurikkaudessa. Orkesterin ilahduttavan monet Helsingin konsertit ovat aina kauden merkkitapauksia. Mieleen tulee eräs niistä, jossa Virtuoosit vuosi sitten Okko Kamun johdolla toivat kuultavaksi Tsaikovskin Serenadin suurenmoisella energialla ja musikaalisuudella. Tämän hienon orkesterin julkinen tuki on jäänyt aivan liian pieneksi samalla kun heidät on unohdettu maan viralliselta vientilistalta. Asiaan toivotaan pikaista muutosta.Ritarihuoneen konsertti oli taas monella tavoin merkittävä. Orkesteri osoitti kykenevänsä ilman kapellimestariakin hienoon yhteissoittoon, innostus on jokaisen orkesterin jäsenen perusominaisuus, rutiini ei ole hetkeäkään läsnä. Jousisto kykenee täyteläiseen ja värikkääseen ilmaisuun samalla kun pianissimot hivelevät herkkyydellään. Mozartin pianokonserton ja Haydnin sellokonserton orkesteriosuudet toimivat korkealla kamarimusiikillisella tasolla. Myös Pro Musica-säätiö on jo vuosikymmeniä toiminut suomalaisen taidemusiikin eräänä tukipilarina jakaen tänä aikana yli 1000 apurahaa ja palkintoa. Tämän toiminnan merkitystä voi tuskin yliarvioida. Oli suurenmoista nähdä miten tämänvuotisen apurahan saajista nuorimmat, alle 10-vuotiaat Melartin-kilpailun voittajat hakivat silmät pyöreinä kukkasensa hetkeä ennen kuin Grand Old Maestro ja Pro Musican hallituksen entinen jäsen Erkki Rautio taikoi ikinuoruutta ja elävyyttä Haydnin C-duuri sellokonserttoon.

Lähes täysi salillinen sai kuullakseen kauttaaltaan suurenmoisen konsertin. Herkän ja samalla virtuosisen Schubertin Quartettsatzin esityksen jälkeen kuultiin myös Pro Musican apurahaa nauttineen Valeria Resjanin taidokasta ja luonnollista Mozartia. Musikaalinen fraseeraus ja kristallinen artikulaatio osoittivat Valerian olevan parhaassa pianistisessa kunnossa mistä voi lämpimästi onnitella myös Helsingin Ammattikorkeakoulua, jossa Valeria konsertointinsa ohella toimii pianon ja säestyksen lehtorina. Väliajan ja apurahojen jaon jälkeen orkesteri herkutteli Tsaikovskin Andante Cantabilen pehmeydessä ja Erkki Raution häikäisevä ja dynaaminen Haydn-esitys kruunasi hienon illan.

Tulkoon Pro Musican juhlakonsertista vuotuinen traditio!

Onneksi on makuasioita! Helsinkiläisiä musiikinystäviä hemmotellaan korkeatasoisilla, persoonallisilla esityksillä, joista yksi nauttii, saa väristyksiä ja vakuuttuu taiteen tehtävästä maailmassa, kun taas toinen jää mietteliääksi, välinpitämättömäksi tai vaille tyydytystä. Molempi parempi, arjen yläpuolelle kohottautuvina kokemuksina.

Marko Ylönen on tunnetuimpia sellistejämme, ja Sibelius-Akatemian sali tulikin kiitettävän täyteen; myös harvemmin konserteissa vierailevia silmäätekeviä nähtiin. Yhteistyö pianisti Arto Satukankaan kanssa oli parhaimmillaan konsertin päättäneessä Frederic Chopinin (1810–1849) laajamittaisessa sonaatissa. Duotyöskentely oli luontevaa, ja Ylösen lähes horjumattoman puhdas soitto, suuren soinnin jatkuva kvaliteetti ja tulkinnan määrätietoisuus tekivät teokselle oikeutta. Satukangas selvitti vaativan piano-osuuden kunnialla. Chopinia edelsi Jean Sibeliuksen (1865-1952) Malinconia, joka möyrii traagisissa tunnelmissa, muttei mielestäni kuulu säveltäjän parhaisiin teoksiin. Tulkinta oli tässäkin kappaleessa hehkuvan intensiivistä.

Konserttiohjelma vaikutti rakentuvan keveyden ja painokkuuden vastakkainasettelulle, ja molemmilla puoliskoilla kuultiin aluksi pienempi konserttikappale ennen mittavaa sonaattia. Konsertin aloitti Alexander Glazunovin (1865–1936) Trubaduurilaulu, miellyttävä tunnelmapala, joka katosi kuitenkin muistista nopeasti. Sitä seurasi Francis Poulencin (1899–1963) ihastuttava, sävellysajankohtanaan virkistävän anakronistinen sonaatti. Keskeistä Poulencin musiikissa on mielestäni älykäs, humoristinen melodisuus, hienostuneesti nostalgialla parfymoituna. Sellosonaatin Ballabile-osassa säveltäjä kenties muistelee samppanjalla marinoituja Les Six -ryhmän kekkereitä kolmisenkymmentä vuotta aiemmin. Ylönen ja Satukangas tuntuivat olevan väärissä juhlissa ja saivat myös tämän teoksen kuulostamaan jotenkin slaavilaiselta. Tempot olivat nopeita, jopa kiireisiä, ja vaikka virtuoosimaisessa päätösosassa ihastelin Ylösen suvereenia teknistä osaamista, jäi turhan moni yksityiskohta ja äkillinen tunnelman muutos vaille huomiota.

Esiintyjät virittivät heti lavalle tultuaan tunnelman, jota voisi kuvailla keskittyneeksi ja vakavamieliseksi – minusta se oli totinen, jopa ankara. Tunnelma heijastui myös musisointiin, ja monin paikoin olin sitä mieltä, että lempeämpi ja maltillisempi ote soinnissa ja erityisesti agogiikassa eli sävelten ja taukojen ajoittamisessa olisi ollut eduksi. Käsiohjelmassa Ylönen kertoi läheisestä suhteestaan kamarimusiikkiin, jota hän kuitenkin soittaa hyvin solistisesti, taka-alalle suuremmin vetäytymättä. Tämä vaatii kumppanilta yhtä intensiivistä, dynaamisesti fraseeraavaa otetta, mutta Satukangas pysytteli enimmäkseen säestävässä roolissa. Piano-osuuden tekstuurit jäivät paikoitellen epämääräisiksi, joskin konserttisalin kehnossa kunnossa olevalla flyygelillä saattoi olla osuutta asiaan.

Ylösen soitossa on objektiivisesti ottaen monia erinomaisia piirteitä. Paraskin kvaliteetti, häikäisevin virtuositeetti tai laajamittaisin muodon taju voi kuitenkin alkaa kuulostaa urheilusuoritukselta ja saa tämän kuulijan kaipaamaan myös hauraita, pienimuotoisia ja sallivia sävyjä soiton inhimilliseen kokonaisuuteen.