Category Archives: Arviot

Tällä viikolla tehdään suomalaisen musiikkiteatterin historiaa: Aleksanterin teatterissa esitettävä Veli-Matti Puumalan (s. 1965) esikoisooppera Anna Liisa (2001–08) on yksi kaikkein merkittävimmistä suomalaisista oopperoista, samaa luokkaa Aarre Merikannon Juhan, Joonas Kokkosen Viimeisten kiusausten, Paavo Heinisen Silkkirummun ja Kaija Saariahon Kaukaisen rakkauden kanssa. Anna Liisa on onnistunut kaikilla osa-alueillaan: Puumalan musiikki on vahvaa, dramaattista ja taidokasta, säveltäjän Minna Canthin näytelmän pohjalta kirjoittama libretto on tiivis ja jännitteinen, ja teoksen sanoma on ajaton ja koskettava. Erinomaiset elementit yhdessä synnyttävät harvinaisen voimakkaan ja rikkaan oopperakokemuksen. Read More →

Tämänkesäinen valistuksen ajan festivaali ”Les lumières” alkoi 1700-luvun lopun ruotsalaisten ja ruotsalaistuneiden säveltäjien orkesteri- ja oopperamusiikilla. Kuudennen kerroksen orkesteri oli sonnustaunut periodikostyymeihin, ja sopraanosolisti Tuuli Lindebergkin esitti kolme aariaa kolmessa eri puvussa. Teatterillisimman leiman tilaisuudelle antoi Sixten Lundbergin esittämä paroni Gabriel Lejonspåre, joka oli ”järjestänyt” tämän musiikillisen illan purjelaiva Götheborgin tuomia arvovieraita kunnioittamaan. Laivalla Suomeen saapunutta prinssi Carl Philipiä en kuitenkaan yleisön joukosta bongannut.Teatterilliset elementit tekivät hiukan vieraannuttavan vaikutelman. Aina vähäeleisen tyylikäs kapellimestari Tuomas Hannikainen esitti roolinsa hyvin, mutta orkesterin naisille pieni lisäharjoitus hoviniiauksiin olisi ollut paikallaan. Koko kööristä tuli mieleeni ne Prahan keskustorilla turisteja ahdistelevat konserttien sisäänheittäjät, joiden markkinoimissa tilaisuuksissa sitten soitetaan kirkkaimpia klassisen musiikin helmiä ajan hengen mukaisissa vaatteissa. Myhäilevän paroni Lejonspåren juonnot sen sijaan olivat sekä viihdyttäviä että informatiivisia, joskin olisin kaivannut samoja tietoja myös käsiohjelmaan.

Orkesteri ei ikävä kyllä ollut huippukunnossa. Olen kuullut heiltä viimeksi (toki eri kokoonpanolla ja hieman eri soittajistollakin) huippuluokan tulkinnan Beethovenin Pastoraalisinfoniasta, mutta tämänkertainen esitys ei kestä vertailua. Fraseeraus oli toki eläväistä, mutta aika ajoin kaikki soitinryhmät sortuivat kangisteluun, ja jotkin ensiviulujen virtuoosisemmista kuvioista jäivät valjuiksi. Myös puhtauden ja rytmisen yhtenäisyyden saralla oli toivomisen varaa, vaikka komppiryhmän työ etenkin kontrabasistin osalta oli ilahduttavan dynaamista ja rouheaa.

Tuuli Lindberg on teknisesti erittäin taitava laulajatar. Hänen sointinsa on kuulas, kaunis ja tasainen sekä sävelpuhtautensa horjumaton. Syystä tai toisesta laulunumerojen esitykset jäivät kuitenkin minulle etäiseksi. Koin, että Lindeberg käytti instrumenttiaan vailla sitä sisäistä paloa, jota kohti kansa yhä vaeltaa oopperaan kuulemaan vanhoja tuttuja Verdejä tai Puccineja niiden ajoittaisesta banaaliudesta huolimatta.

Pidin kiinnostavimpana teoksena konsertin päätösnumeroa, saksalaissyntyisen Joseph Martin Krausin (1756-1792) sinfoniaa cis-molli, joka on totta tosiaan Lejonspåren sanoin Sturm und Drang -henkinen: ailahteleva, tummasävyinen ja tunteellinen. Kraus muutti Tukholman hoviin 22-vuotiaana ja saavutti suurta menestystä ennen muuta oopperasäveltäjänä. Myöhemmin Kustaa III lähetti hänet viiden vuoden Grand Tourille tutustumaan eurooppalaisiin säveltäjiin, ja Kraus tapasikin muun muassa Gluckin, Albrechtsbergerin ja Haydnin matkallaan. Myöhäinen cis-mollisinfonia on musikologi Bertil van Boerin mukaan toinen vain kahdesta 1700-luvulla sävelletyistä sinfonioista tässä intonaation kannalta hankalassa sävellajissa! Kaiken kaikkiaan on kiinnostavaa tutustua vähemmän tunnettujen säveltäjien tuotantoon, mistä kiitos Kuudennen kerroksen orkesterin ohjelmasuunnittelulle. Toivoisin vain jatkossa enemmän sitä jäntevyyttä, iskevyyttä ja soinnin rikkautta, johon orkesterin konserteissa olen tottunut.

Sibelius-Akatemian sävellysprofessorina vuodesta 2005 toiminut Veli-Matti Puumala (s. 1965) on aikamme merkittävimpiä ja kiinnostavimpia suomalaissäveltäjiä, jonka musiikkia kuulee valitettavan harvoin. Pianokonsertto Seeds of Time (2004) oli neljän pohjoismaisen orkesterin yhteistilaus, joka sai Teosto-palkinnon vuonna 2005. Oli korkea aika kuulla teos vihdoin Helsingissä; suunniteltu pääkaupungin-esitys keväällä 2007 kun peruuntui solistin sairastumisen vuoksi.Puumala on pianokonsertossaan halunnut välttää perinteistä virtuoosisolistin ja orkesterin välistä taisteluasetelmaa. Teoksen piano-osuus ei tosin millään muotoa ole niukka tai passiivinen, sillä solisti on äänessä lähes koko kappaleen ajan. Tiheä, virtuoosinen ja tarkkuutta vaativa soolo-osuus on myös pianistille ehdottoman haastava. Uudenlainen konserttolähtökohta näkyy ennen muuta soitinnusratkaisuissa: orkesteri on jaettu erilaisiin pienempiin ryhmiin ja yhtyeisiin, ja varsinaista tutti-jaksoa ei teoksessa kuulla oikeastaan lainkaan. Orkestraatio ohenee asteittain teoksen loppua kohti solistin saadessa samalla enemmän tilaa. Puumalan näkökulmat orkesteriin ovat persoonallisia, ja orkesterivärejä hän käyttää erittäin vaihtelevasti ja kiinnostavasti.

Draamalliselta kokonaishahmoltaan konsertto on selkeä ja vääjäämätön, mutta yksityiskohtien tasolla musiikki etenee rikkaasti ja usein arvaamattomastikin. Yksiosainen teos jakaantuu kolmeen selvästi erottuvaan pääjaksoon. Ensimmäinen pääjakso Turba on nopeaa, fragmentaarista ja aggressiivista musiikkia, jossa pianosolisti esiintyy orkesteritekstuurien osana ilman varsinaista omaa profiilia. Pianistin rooli kasvaa näkyvämmäksi laajassa keskijaksossa Premura, jota leimaavat nopeus, jatkuvuus ja hellittämätön liike. Loistokkaan mukaansatempaava jakso on ideoiltaan varsin tiukasti rajattua musiikkia, jonka kokonaiskaarroksena on melko suoraviivainen nousu ja lasku. Olisiko keskiosaa voinut kehitellä vielä pidemmälle, vielä yllättävämpiin ja groteskimpiin tilanteisiin saakka?

Laaja loppujakso Tra le Braccia della Notte on tietyssä mielessä teoksen ”rohkein”: koko jakso leijuu pitkänä, hitaana ja hiljaisena yömusiikkina, joka saa kuulijan ajantajun hämärtymään. Kaikissa jaksoissa musiikin etenemisen katkaisevat ajoittain orkesterin staattiset ”sointi-ikkunat”, joissa kurkistetaan teoksen ulkopuoliseen aikaan ja musiikilliseen todellisuuteen. Tämäkin on rohkea ratkaisu – joka onnistuu.

Omaperäisistä ja innovatiivisista ajankäytöllisistä ideoistaan huolimatta Seeds of Time jättää erittäin tasapainoisen, jopa klassisen vaikutelman. Musiikin ilmaisu ja materiaali on viime kädessä melko niukkaa ja ekonomista, tapahtumarunsautta on annosteltu harkiten, ja eri osien luonne on määritelty tarkkaan.

Konsertto hyödyntää rikkaasti modernia sointimaailmaa, mutta myös hienostuneet alluusiot perinteiseen pianokirjallisuuteen nousevat tärkeään asemaan. Olin kuulevinani viittauksia ainakin Chopinin, Prokofjevin, Albenizin, Ravelin ja Skrjabinin tuotantoon, orkesteriosuudessa myös jazziin. Niin taitavasti kuin alluusiot olikin toteutettu, nostatti niiden runsas käyttö kysymyksiä: mikä lopulta on Puumalan oma pianotyyli, ja onko hän konsertossaan aivan toden teolla yrittänyt sellaista löytää? Vai onko Puumalan näkökulmasta pianorepertuaari nykypäivänä jo ”valmis” ja säveltäjän ”oma pianotyyli” siten mahdottomuus?

Pianokonsertto Seeds of Time on joka tapauksessa mestariteos, yksi suomalaisen konserttokirjallisuuden merkittävimpiä saavutuksia. Teos olisi syytä saada piakkoin levylle, ja sen tulisi lähivuosina olla jonkun suomalaisorkesterin ulkomaankiertueen ohjelmistossa.

Ruotsalainen Roland Pöntinen oli konserton taitava ja virtuoosinen solisti. Puumalan musiikin rikkaan, moni-ilmeisen ja kirkkaan luonteen Pöntinen on ymmärtänyt erinomaisesti.

Balettimusiikki Petrushka (1911/1947) on ymmärrettävistä syistä Igor Stravinskyn (1882–1971) esitetyimpiä teoksia: yhdistyväthän kappaleessa folkloristinen välittömyys, orkestraalinen loisto, vahva tapahtumakuvaus ja sävellystekninen taidokkuus.

Petrushkan esityksestä Finlandia-talossa muodostui ainakin kapellimestari Jani Telarannan näytös: mittavan teoksen johtaminen ulkoa oli uskomaton suoritus. Telarannan vakuuttavassa tulkinnassa olivat kohdallaan sekä primitiivinen rempseys ja lämpö että moderni tarkkuus. HKO:n puhaltajat suoriutuivat vaativista sooloistaan erinomaisesti.

Romanialaispianisti Radu Lupun konsertti Finlandia-talossa oli huikea kokemus. Lupu on aiempien vuosien konserttoesiintymisissään osoittanut olevansa kantavan pianissimosoiton mestari, mutta varsinkin tässä soolokonsertissa hän osoittautui verrattomaksi sointitaikuriksi. Schubertin sonaatissa Lupu sai yleisön uppoutumaan soittoonsa jo ensimmäisen osan aikana ja hypnoottisesta toisesta osasta eteenpäin koko salillinen yleisöä kuunteli hiiskumatta pianistin hienoa musisointia. Lupun ote niin Schubertin sonaatissa kuin Debussyn preludeissakin tuntui olevan tavallaan improvisatorinen. Vapaus sekä näkyi että kuului. Lupun liikekieli kertoi täydellisen vapaasta ja luontevasta kontaktista soittimeen. Rytminkäsittely oli vapaata, mutta eteenpäin suuntautunutta… ja se sointi! Erilaisia sointivärityksiä ja pianissimosävyjä tuntui riittävän loputtomiin. Lupu annosteli voimakkaampia nyansseja tarkoin, joten ne pari kertaa, jolloin hän soitti suoranaisesti fortissimossa, myös erottuivat hyvin. Hän sai myös Schubertin musiikin elämään aivan erityisellä tavalla. Esimerkiksi kolmas osa sai Lupun käsissä eloisan ja valoa hehkuvan wieniläistanssin luonteen. Muutenkaan Lupun soitossa ei ollut hitustakaan ylitulkintaa tai pönäkän vakavamielistä otetta, joka usein riivaa Schubert-tulkintoja. Viimeisen osan aloittava teema oli silkkaa kauneutta ja hidas tempo teki oikeutta musiikin pienipiirteiselle eleganssille.Debussyn preludeissa konkretisoitui eräs piirre Lupun soitossa, jota todella ihailin: kyky tehdä sisäänpäin kääntyneen musiikin tulkinta sillä tavalla ”ulospäin kääntyneesti”, että isolle salilliselle yleisöä välittyy voimakkaana juuri sisäänpäin kääntyneisyyden tunne. Debussy oli itse sitä mieltä, ettei osaa hänen preludeistaan tulisi esittää julkisesti, koska ne ovat luonteeltaan liian intiimejä. Vaikka Debussyn mielipiteen voikin ymmärtää, vaativat monet preludit akustiikkaa soidakseen tarpeeksi hyvin. Lupu soitti Debussyn preludeja yhtäältä intiimisti, ikään kuin olisi soittanut niitä itsekseen, mutta toisaalta juuri niin, että suuren salin akustiikka välitti preludien koko sointipaletin ja intiimin luonteen yleisöön saakka. Jos nyt jotain olisin kaivannut konsertissa, niin Lupu olisi voinut pitää hieman pitempiä taukoja preludien välillä. Nyt hän soitti kaikki preludit välittömästi peräjälkeen, mikä ei aina tuntunut musiikillisesti täysin perustellulta. Muita toiveita on oikeastaan aika mahdotonta esittää. Ylimääräisenä kuultiin vielä Debussyn preludien toisesta kirjasta La Puerta del Vino huumaavine habanera-rytmeineen ja suloisen kaunis Schubertin Moment Musicaux D780 nro 4, cis-molli. Radu Lupun soitto oli kauttaaltaan persoonallista ja ainutlaatuista. Lupu soitti yleisölle Schubertin ja Debussyn musiikkia oman maailmansa kautta tarjoiltuna, ja hänen maailmansa oli rikas ja mielenkiintoinen. Toivottavasti saamme vierailla siellä pian uudelleen!