Pohjoismaisten musiikkipäivien musiikkiteatteri-illassa Aleksanterin teatterissa tarjoiltiin viikonloppuna harvinaista herkkua. Kahdella väliajalla kevennetty pitkä ilta piti yleisön pääosin otteessaan ja herkisti aistit uusille taajuuksille: kamarioopperaa, uudenlaista musiikkiteatteri-ilmaisua ja jopa sirkustaidetta sisältänyt ohjelma oli riittävän vaihteleva ja teokset olivat hyvin erilaisia. Read More →
Arvio: Loistavia solisteja, vaihtelevia konserttoja
Oli erinomainen oivallus avata Helsingin Pohjoismaiset Musiikkipäivät laajalla konserttojen katsauksella. Tällainen konsertti tarjosi ensinnäkin mahdollisuuden kuulla useita hienoja eri soitinten solisteja saman illan aikana. Toisekseen konserttomaraton lienee ollut erityisen sopiva foorumi teosten vertailuun: kansalliset ja säveltäjäkohtaiset tyyli- ja ilmaisuerot tulevat toki myös muissa orkesterikappaleissa esiin, mutta konserton historiallisesti latautunut lajityyppi pakottaa säveltäjät aivan erityisellä tavalla määrittämään paikkaansa suhteessa perinteeseen.Maratonkonsertin sävellykset voisi jakaa kahteen ryhmään useammallakin tapaa. Osa teoksista noudatti selkeästi perinteisen virtuoosikonserton hyveitä, osa otti niihin vahvastikin etäisyyttä. Joissain konsertoissa kuultiin isoa orkesterisointia, toisissa taas orkesteria käsiteltiin läpikuultavan kamarimusiikillisesti. Ehkä mielenkiintoisin ero kappaleiden välillä liittyy musiikillisen materiaalin luonteeseen ja ylipäätään teosidentiteetin syntyyn: osa konsertoista luo oman yhtenäisen maailmansa, joka kasvaa sävellyksen omasta materiaalista käsin; toiset teokset taas tuntuvat viittaavan itsensä ulkopuolelle, jolloin sävellyksen lopullinen identiteetti syntyy vasta suhteessa ulkopuoliseen kontekstiin. Jälkimmäisessä tapauksessa tärkeäksi kysymykseksi nousee, millaisia merkityksiä viittauksista kuulijalle syntyy, ja kuinka teoksen ja ulkomaailman dialogi sävellyksessä ylipäätään toimii.Ruotsalaisen Marie Samuelssonin (s. 1956) viulukonsertossa Bastet Solgudinnan (2004) soolo-osuus vaeltaa orkesterin äänimaisemien keskellä. Viulun melodiset eleet kaartuivat herkkinä, ja orkesteriosuudessa kuultiin hienoja soinnillisia oivalluksia. Kokonaisuutena teos ei kuitenkaan jättänyt kovin lennokasta tai harkittua vaikutelmaa. Anna Lindal oli konserton lyyris-taiturillinen solisti.
Tanskalaisen Thomas Agerfeldt Olesenin (s. 1969) säveltäjänasenne lienee filosofinen: ainakin teoskommentissaan säveltäjä intoutui suomalaisittain harvinaisen perusteelliseen metafyysiseen pohdintaan. Agerfeldt Olesenin pianokonsertto Steinfeld (2004) ottaa monin tavoin etäisyyttä konserton lajiperinteeseen: pianon ja orkesterin suhde on mahdollisimman kaukainen, täyteläistä orkesterisointia ei kuulla lainkaan, ja fragmentaarinen kokonaismuoto ei juuri synnytä jatkuvuuden tuntua. Teoksessa on paljon ulkopuolisiin konteksteihin sidottuja viittauksia, joita suomalaisen kuulijan on vaikea ymmärtää. Heini Kärkkäinen soitti vaativan soolo-osuuden tarkasti ja loisteliaasti.
Mikko Heiniön trumpettikonsertto Envelope (2002) toimii sananmukaisesti kääreenä, sillä teoksen keskellä kuullaan Haydnin trumpettikonsertto kokonaisuudessaan. Valitettavasti Haydnin älykäs musiikki on kokonaisuuden selvästi parasta antia. Heiniön omaa musiikillista ideointia vaivaa perustavanlaatuinen profiilittomuus ja rakenteen löysyys, johon näennäisen sujuva ja loistokas orkestrointi ei tuo ratkaisevaa apua. Minkäänlaista aitoa dialogia Haydnin ja Heiniön musiikin välille ei teoksessa synny; eri kappaleet vain yksinkertaisesti soitetaan tauotta yhteen. Pasi Pirinen soitti trumpettiosuuden maailmanluokan taiturin ottein.
Islantilainen Steingrimur Rohloff (s. 1971) on opiskellut perusteellisesti Keski-Euroopassa ja hankkinut tukevan jalansijan eurooppalaisen nykymusiikin kentällä. Rohloffin Saksofonikonsertossa (2001) kuuluvat sekä ranskalaisen spektriajattelun että saksalaisen hälymusiikin vaikutteet. Fragmentaarinen ja kamarimusiikillinen teos ei lähtenyt dramaattisesti lentoon, mutta vangitsi monilla soinnillisilla yksityiskohdillaan. Solisti Rolf-Erik Nyström hallitsi taidokkaasti kappaleen erikoissoittotapojen täyttämän ilmaisumaailman.
Norjalaisen Jan Erik Mikalsenin (s. 1979) teoksessa Pygar Tales (2006) oli eksoottisena soolosoittimena saha, jota esityksessä soitti säveltäjä itse. Tälläkin kappaleella on ulkopuolinen kontekstinsa, sillä sävellyksen innoittajana oli 1960-luvun science fiction -elokuva Barbarella. Mikalsenin kappale aukeaa tosin täysin ongelmitta, vaikka elokuvasta ei mitään tietäisikään: Pygar Tales on selkeää, hienostunutta ja herkkää musiikkia, jota hallitsevat pehmeän läpikuultavat soinnit. Teos flirttailee taidokkaasti jopa Hollywoodin maailman kanssa, mutta säilyttää siihen tyylikkään etäisyyden. Kolmiosaisessa sävellyksessä ei ole selviä kontrasteja, vaan unelias ilmaisu hallitsee alusta loppuun. Saha osoittautui upeasti ja kauniisti soivaksi soolosoittimeksi, joka sulautui kamariorkesteriin erinomaisesti.
Sebastian Fagerlundin (s. 1972) neliosainen Klarinettikonsertto (2006) edusti illan perinteisintä konserttoantia: solisti oli teoksen kuningas, jota orkesteri säesti täyteläisellä soinnillaan. Kappaleen muoto toimi erinomaisesti: kullakin osalla oli selkeä virtuoosis-motorinen tai lyyrisen tunnelmoiva luonteensa, ja konserton draamallinen kokonaiskaarros oli tehokas. Solistille teos tarjosi vaativaa, kiitollista ja näyttävää soitettavaa. Christoffer Sundqvist hurmasi yleisön taiturillisella ja mukaansa tempaavalla soitollaan.
Konserttomaraton oli huomattava urakka myös Jani Telarannan johtamalle Helsingin Kaupunginorkesterille ja Dmitri Slobodeniukin luotsaamalle Tapiola Sinfoniettalle, jotka selvisivät tehtävistään erinomaisesti.
Arvio: Oppilasmaista orkesterisoittoa
Sibelius-Akatemia on eurooppalaisittain huomattava musiikkiyliopisto, jossa opiskelee monia erinomaisen lahjakkaita nuoria. Sen orkesteri esiintyy useita kertoja vuodessa lähes joka kerta eri kokoonpanolla. Tämä onkin opiskelijaorkesterin luonne, kun tarkoitus on kierrättää suurta määrää soittajia erilaisissa tehtävissä ja koulia heitä tulevaisuuden työtehtäviin. On melko sattumanvaraista, minkälaiset muusikkopersoonat kulloinkin kohtaavat, ja kun työkokemusta on entuudestaan useimmilla vain vähän, ei yhteissoitto aina ehdi hioutua harjoitusperiodin aikana.
Lauantaisen konsertin ohjelma oli rakennettu kahden Ludwig van Beethovenin järkäleen varaan, ja hiukan epäselväksi jäi, miksi avausnumeroksi oli otettu Magnus Lindbergin viisiminuuttinen Away klarinetille, pianolle, lyömäsoittimille ja jousille. Tämä Witold Lutoslawskin muistolle sävelletty viehättävä ja tiivis sävellys teki näillä esittäjävoimilla suttuisen vaikutelman. Kudokset, joiden tulisi olla kuulaita ja välkehtiä toistensa lävitse, jäivät sameiksi. Rytmeistä puuttui jäntevyyttä ja sektioiden lähdöt olivat epävarmoja. Klarinetisti Markus Kaarto hoiti kuitenkin pienen soolo-osuutensa ansiokkaasti.
Beethovenin kolmoiskonserton solistitehtävät ovat jakaantuneet epätasaisesti. Yllättäen sello saa suurimman roolin ja herkullisimmat melodiat, kenties Esterházyn ja Lobkowiczin hovien orkestereissa työskennellyn Anton Kraftin poikkeuksellisista taidoista johtuen. Kraftillehan oli sävelletty myös Joseph Haydnin d-duuri-konserton soolo-osuus. Nyt viikonloppuna Tuomas Lehto esiintyi vakuuttavasti. Hänen sellonsoitossaan on myhäilevää, maailmallista rentoutta ja suurta sointia. Välillä vieroksuin turboahdettua suureellisuutta pienempien, viattomampien sävyjen kustannuksella, joita Beethoveninkin musiikissa mielestäni on. Myös vibraton käyttö oli hiukan yksioikoista. Pianisti Väinö Jalkanen ja viulisti Kreeta-Julia Heikkilä tekivät kelpo työtä, mutta jäivät väistämättä sellosolistin varjoon. Ehkä jälkimmäisten työskentelyä leimasi ajoittain varovaisuus, joka varmaankin häviää kokemuksen karttuessa.
Beethovenin kolmannessa sinfoniassa orkesterin puutteet olivat ilmeisimmillään. Oppilasmaisuus kävi ilmi etenkin puhaltajien työskentelyssä, joiden soitto oli paikka paikoin epäpuhdasta ja -tarkkaa. John Storgårds yritti parhaansa mukaan lietsoa meininkiä soittajiin, mikä kuitenkin tuntui johtavan toisten kuuntelun ja dynaamisen vaihtelun vähäisyyteen. Liian usein soitettiin liian kovaa. Sointi oli paikoin karkeaa ja fraseeraus kulmikasta, ja esimerkiksi konserton säestys junnasi välillä paikallaan ilman sitä fraasien eteenpäin suuntaamista, joka tekee klassisen kauden musiikin esityksistä niin eläviä. Sinfonian tempot seilasivat liikaa minun makuuni, enkä päässyt selville, oliko tämä Storgårdsin tarkoitus vai ei.
Minulle on jäänyt mieleen useita Sibelius-Akatemian orkesterin inspiroituneita ja soinniltaan rikkaita konsertteja, ja näitä jään odottamaan myös jatkossa.
Arvio: Sadusta etäännytetty Paholaisen Taika-ampuja jää epäuskottavaksi
Der Freischütz, joka on tavattu suomentaa nimellä Taika-ampuja on Carl-Maria von Weberin ja romanttisen saksalaisen oopperan läpimurtoteos, joka on toiminut esikuvana läpi 1800-luvun saksalaisten säveltäjäsukupolvien, Wagneria myöten. Se oli aikanaan hyvin edistyksellinen, jopa vallankumouksellinen teos – nykytermein moderni. [Lue täältä lisää Freischützin historiasta.]
Sen vuoksi tuntuukin äkkiseltään luontevalta, että Kansallisooppera tekee siitä postmodernin version. Postmodernismillahan tarkoitetaan taidetta, joka hylkää korkeakulttuurin ja viihteen välisen rajan, ei piittaa liioin genrerajoista, matkii, parodioi, leikkii ja yhdistelee; se on tietoista itsestään ja pyrkii ulos perinteisestä kerronnasta rikkomalla, pilkkomalla ja sekoittamalla sen eri elementtejä ja tasoja.
Kansallisoopperan uudelleen suomennettu Freischütz – nyt Paholaisen palkka-ampuja – ei vain ole riittävän postmoderni ollakseen sitä uskottavasti. Tai sitten se aivan vahingossa kampittaa alkuperäisteoksen kerronnan, hylkää sen saksalaisen kansansadun maailman kykenemättä luomaan uskottavasti tarinan draamaa motivoivaa uusiokontekstia.
Satumaailman täytyy uskoa itseensä motivoidakseen henkilöiden väliset jännitteet, draaman eli toiminnan ja loppuratkaisun opettavaisine käänteineen. Kansallisoopperan Palkka-ampujassa böömiläiseen 1600-luvun satumetsään sijoittuva hyvän ja pahan välinen taistelu on siirretty nykyajan Hollywoodiin, paikkaan, jossa yhä uskotaan paholaiseen. Tämän oivaltavan idean ympärille Nilsiän Louhos-areenalta Kansallisoopperaan tuodussa produktiossa on rakennettu uskottavat ja toimivat lavasteet, puvut ja paikoin jopa elokuvalliset näyttämöefektit.
Ongelmaksi muodostuu se, että tämän sinänsä toimivan modernisoinnin päälle on liimattu postmoderni ajatus teatterintekemisestä teatterissa. Tätä tarkoitusta varten oopperaan on tuotu alkuperäisteokseen kuulumaton hahmo, studiojärjestäjä Kuosmanen, joka paukahtelee siellä täällä keskelle Weberin satumaailmaa keskeyttäen toiminnan ja etäännyttäen alkuperäisteoksen jonkinlaiseksi museaaliseksi rekvisiitaksi. Alkuperäisteoksen puheosuuksien draamaa kuljettavaa tehtävää on siirretty Kuosmaselle; näyttelijänsä Martti Suosalon itse kehittelemä Kuosmanen on siis pitkälti vastuussa siitä, motivoituuko teoksen draama vai ei. Vaikka tilanne hieman loppua kohden paranee, on tehtävä lopulta liian vaativa: peli menetetään jo ensimmäisessä näytöksessä, eivätkä Suosalon intermezzomaiset puujalkahuumoripläjäykset tulevissa näyttämökuvanvaihdoissa enää pelasta kuin halvat naurut.
Singspiel-traditiota seuraillen Freischützissä on kohtalaisen runsaasti puheosuuksia. Näyttämöllä puhuminen on oopperassa aina hieman ongelmallista – eikä vähiten siksi, että näyttelijät ovat laulusolisteja eivätkä puheteatterin ammattilaisia – mutta Paholaisen palkka-ampujassa dialogi menee paikoin puskateatterin puolelle. Paremmalla henkilöohjauksella olisi ongelmaa voitu varmasti paikata, ja postmodernin kikkailun sijaan olisi huomiota suonut suunnattavan vanhanaikaisiin hyveisiin.
Produktio ei toki ole aivan vailla ansioita. Böömiläisen satumetsän siirtämisessä Hollywoodin pöllömetsään on monilta osin onnistuttu, orkesteri soittaa kapellimestari Kari Tikan paneutuneessa otteessa huolellisesti ja värikkäästi, ja kuoro laulaa ja liikkuu upeasti. Myös solisteista löytyy pääosin vain hyvää sanottavaa.
Jorma Silvasti painii uskottavasti demoniensa kanssa pirulle hölmöyksissään pikkusormen antavana Maxina, ja on korkeintaan paikoin turhan reppana. Silvastin ääni lepää hienosti, välittää Maxin tunteet ja sieluntilat yleisölle uskottavasti, ja ennen kaikkea tekstistä saa aina selvän. Kirsi Tiihosen Agathe on tarpeeksi dramaattinen ja vakavahenkinen hahmo pitääkseen pintansa ohjauksen epäuskottavan sekoilun keskellä – korkeintaan voi moittia ajoittaista epätasaisuutta laululinjassa ja samasta muotista veistettyjä vokaaleja, jotka tekevät tekstistä paikoin hyvin vaikeaselkoista.
Jouni Kokoran Kaspar on sekä äänellään, että läsnäolollaan napakymppi ulkoisesti vahvana mutta sisältä täysin pirun talutusnuorassa kulkevana pahiksena, joskin Maxin ja Kasparin dialogeissa sorrutaan jo yllä mainittuun ylinäyttelemiseen. Ännchen, Agathen nuori sukulaistyttö, on Sirkka Lampimäen esittämänä sinänsä mainio ylipirteä Hollywood-tipu, mutta Lampimäen korkealle sopraanolle turhan matala rooli – Lampimäki tekee kuitenkin parhaansa. Kaisa Rannan, Mia Heikkisen ja Tiina-Maija Koskelan esittämät kolme morsiusneitoa pelastavat ihastuttavalla terzettollaan naiviuteensa lässähtävän Maxin ja Agathen häiden aattokohtauksen.
Miehetkin selviävät vähintään kunnialla: Olli Tuovisen on sopivan röyhkeä ja pöyhkeä cowboy, ja Marko Nykäsen jykevä päämetsänvartija Kuno ja Raimo Laukan Ottokar täyttävät kumpikin paikkansa. Erityismaininnan ansaitsee Laukka, jonka esiintyminen tässä verraten pienessäkin roolissa on upea hetki; kuulemme Raimo Laukan Heldenbaritonin kalsketta toivottavasti jälleen useammin! Ottokarin korvaaminen elokuvatuottajalla on muuten yksi Paholaisen palkka-ampujan uusioversion onnistuneimmista ratkaisuista. Lopulta myös Martti Suosalon paholainen on upea sekä läsnäolossaan vaikuttava puherooli.
Kaikkiaan Paholaisen palkka-ampujasta jää kuitenkin luu käteen niin yleisölle kuin itse oopperatalollekin. Sana on kiirinyt ja toisessa esityksessä sali tuntui olevan vain puolillaan. Aplodit olivat vaisuja, ja harvoin olen todistanut sellaista, etteivät solistit pääse taputusten kuivuessa kiittämään yleisöä kukin vuorollaan. Se on sääli, sillä produktiossa on paljon hyvääkin. Karua kieltään epäonnistumisen suurimmasta yksittäisestä syystä kertoo se, että valtavan huomion esityksessä vie hahmo, jota alkuperäisteoksessa ei ole. Onnistuakseen omalta osaltaan motivoimaan teoksen draaman tämän hahmon olisi pitänyt olla todella taidokkaasti ja oivaltavasti vuoltu osaksi alkuperäisteosta: Kuosmanen jää kuitenkin vain irralliseksi ja etäännyttäväksi efektiksi. Mikäli paholaisen sätkynukkena studiossa häärivä Kuosmanen olisi paremmin solahtanut draamaan, olisi Suosalon esiintyminen Kansallisoopperan lavalla voinut olla voittoisampikin tapahtuma.
Arvio: Rentoa ja kuuntelevaa Bachin orkesterimusiikkia
Ritarihuone on ainutlaatuinen konserttipaikka Helsingissä. Se sopii erinomaisesti laulajille ja jousisoittimille, vaikka kärsiikin kaikuisena paikkana hieman soinnin leviämisestä. Helsingin Barokkiorkesterin sunnuntaisten konserttien runsaslukuinen yleisö toimi onneksi akustisena massana hilliten tuota kaikua, ja olosuhteet Johann Sebastian Bachin soitinmusiikin pariin herkistymiseen olivat mainiot. Alkuperäisen iltakonsertin myytyä loppuun orkesteri ja juhlaviikot järjestivät toisen konsertin aikaisemmin päivällä ja näin muusikotkin pääsivät soittamaan ohjelmaan kahteen kertaan.Orkesterin ja sen johtajan, viulisti Sirkka-Liisa Kaakinen-Pilchin ote olikin toisessa konsertissa mukavan rento ja kuunteleva. Suhtautuminen ”vanhaan”, eli 1800-lukua edeltävään klassiseen musiikkiin on nykyisellään onneksi varsin vapaata. Jos autenttisuusliikkeen ja periodisoittimien käytön alkuaikoina pyrittiinkin tiukasti mahdollisimman ajanmukaisiin esityksiin, nykyään on mahdollista kuulla hyvin erilaista ja persoonallista barokkisoittoa – vapaus erilaisiin tulkintoihin on luonnollista seurausta pyrkimyksestä elävään ja puhuttelevaan musisointiin. Yhtenä syynä tähän on varmasti sekin, että Euroopassa ja maailmalla on ehtinyt syntyä erilaisia barokkisoiton traditioita; miksipä vaikkapa ranskalaiset ja saksalaiset soittaisivat barokkimusiikkia samalla tavalla, kun heidän barokkisäveltäjätkin ovat niin kovin erilaisia.
Siksi olikin hauska kuunnella, kuinka HBO ja Kaakinen-Pilch tarttuvat Bachin orkesterimusiikkiin. Bach kun ei ole ollut se pönäkkä, hieman monimutkaista musiikkia säveltävä kirkonmies, joksi hänet on joskus leimattu, vaan monipuolinen ja aikansa kansainväliset virtaukset tunteva muusikko. Bach sävelsi lähes aina tilauksesta: kun hän työskenteli Cöthenin prinssin hovikapellimestarina, hän sävelsi hovin käyttöön soitinmusiikkia 1720-luvun italialaisia ja ranskalaisia trendejä seuraillen; kun hän työskenteli Leipzigin Tuomaskirkon kanttorina, hän sävelsi kirkon käyttöön koraalikantaatteja ja muuta messumusiikkia. Kaakinen-Pilchin johdolla Helsingin Barokkiorkesteri vaihtoikin mukavasti otetta ja väriä sen mukaan, kaikuiko musiikissa italialainen Vivaldi vai Lullyn ranskalaiset perilliset.
Konsertin avasi Konsertto kolmelle viululle D-duuri, joka on rekonstruoitu alkuperäiseen asuunsa myöhemmin tehdystä kolmen cembalon konserttoversiosta. Kolmen viulusolistin lisäksi lavalla oli vain pieni jousiryhmä, mikä vaati kuulijoilta heti alkuun herkistymistä Bachin moniääniseen, kamarimusiikilliseen kudokseen. Vaikka teos ei ollutkaan ehkä konsertin parhaiten harjoitettu, sen aikana oli jännittävää seurata konserton kolmea viulusolistia: Sirkka-Liisa Kaakinen-Pilch, Minna Kangas ja Aira Maria Lehtipuu ovat luonteeltaan ja taustoiltaan erilaisia soittajia, ja he soittavat erilaisia jousilla ja soittimilla. Kaakinen-Pilchin pippurinen temperamentti sai oivan vastavoiman Aira Maria Lehtipuun nyansseiltaan hyvin herkästä soitosta, joka varsinkin konserton hitaassa osassa lumosi puhuttelevuudellaan. Konserton päätösosassa vuorostaan Minna Kangas ja Kaakinen-Pilch veivät kolmen solistin ja orkesterin vuoropuhelun maukkaan tuliseen suuntaan. Konsertto huipentui Kaakinen-Pilchin muistuttaessa temperamentikkaalla soitollaan siitä, ettei näyttävä virtuoottisuus ollut romanttisen viulunsoiton isän, Paganinin keksintöä.
Konsertin ensimmäisen puoliskon kahdessa jälkimmäisessä numerossa, viulukonsertoissa a-molli ja E-duuri Kaakinen-Pilch teki solistina varsin uskottavan vaikutuksen: Bachin konsertot toimivat hyvin juuri näin, kun sooloviulun soittaja on enemmänkin joukkueenjohtaja kuin solisti. Orkesteri teki täydessä koossaan, 14-henkisenä hyvää työtä konsertoissa, jotka sisältävät paitsi solistin ja orkesterin, myös orkesterin yksittäisten soitinryhmien ja jopa soittajien vuorottelua eli konsertointia.
Orkesterin continuo-ryhmään kuului Anna-Maaria Oramon cembalon ja matalien jousisoitinten lisäksi myös Aapo Häkkisen soittamat urut. Oramon sinänsä oivallisesti soittaman cembalon jättäminen paikoin pois toi koko orkesterin sointiin hienoa vaihtelua ja dynamiikkaa. Erityisen hienoja konsertoissa olivat niiden hitaat osat, joissa orkesteri solistinsa johdolla hengitti rauhallisesti ja yhtenäisesti. Hauskana yksityiskohtana mainittakoon E-duurikonserton viimeisen osan, Allegro assain hyvin elävästi karakterisoitu maalaismaisuus. Tämä menuetiksi liian nopea osa kotiutui HBO:n ja Kaakinen-Pilchin käsissä tosin ehkä enemmän Kaustisen pohjanmaalaiseen kuin Köthenin saksilaiseen maalaismaisemaan. Konserttojen esitykset olivat kaiken kaikkiaan miellyttäviä, joskin pieni ripaus lisää rytmistä joustavuutta ja agogiikkaa olisi ollut mieleeni. Olisin mielelläni kuullut solistilta myös pidempiä ja kekseliäämpiä kadensseja.
Väliajan jälkeen kuultiin Bachin Orkesterisarja D-duuri. Tämä oboet, trumpetit ja patarummut normaalisti sisältävä teos esitettiin nyt kolmen viulun konserton tapaan oletettuna varhaisversiona pelkin jousin. Ranskalaistyylisen alkusoiton jälkeen kuultiin konsertin ehkä odotetuin numero, Air. Kyseessähän on ”se Bachin Air”, jonka kännykkäkansakin kyllä tuntee. Lieneekö syynä ollut osan nauttima ainutlaatuinen tunnettuus, mutta juuri Airin kanssa yhtye intoutui herkuttelemaan fraasien taitekohdissa ja yksittäisten linjojen tulkinnassa – sellaista olisin toivonut kuulevani jo aikaisemmin. Tämä toi rikkautta myös Bachin upeaan polyfoniaan eli moniäänisyyteen – mainittakoon erityisesti Aapo Häkkisen upean improvisatorinen urkucontinuo. Hyvin oli fraseerattu myös seuranneet kaksi Gavottea, joiden tanssillisuus ja eläväinen agogiikka sai yleisönkin jammaamaan mukana. Mukavan rouheat Bourrée ja Gigue päättivät orkesterisarjan hyväntuulisesti. Innostunut, joskin riittävän ilmanvaihdon puutteessa väsynyt yleisö taputti orkesterin lavalle vielä uusimaan Airin, jonka Helsingin Barokkiorkesteri Sirkka-Liisa Kaakinen-Pilchin johdolla toteutti nyt vieläkin plastisemmin ja sävykkäämmin.