(Lähes) jokaiselle jotakin: aikamme tunnetuimpiin kuuluva pianisti Emanuel Ax soittaa Mozartin mittavan C-duurikonserton. Aluksi kuullaan Schönbergin tärkeimpiin teoksiin lukeutuvat dodekafoniset muunnelmat, ja konsertin päättää Magnus Lindbergin todennäköisesti rytmikäs ja värikäs tilausteos.
Vuonna 1946 perustettu Juilliard-kvartetti on soittanut nykyisessä kokoonpanossaankin reilut kymmenen vuotta. Yhtye tunnetaan ennen muuta perinteisen repertuaarin esittäjänä, mutta ohjelmistoon on valikoitunut myös esimerkiksi Henri Dutilleux’n ja Elliott Carterin teoksia.
Konsertin perusteella luonnehtisin kvartetin parhaiksi puoliksi yhtenäistä suurten linjojen fraseerausta ja spontaanisuuden vaikutelmaa. On selvää, että soittajat ja teokset ovat hyviä tuttuja keskenään. Maurice Ravelin F-duuri-kvarteton tulkinta olikin vapautuneisuudessaan hieno, ja ihailin sitä pakottomuutta, jolla yhtyeen jäsenet aika ajoin ottivat rikkaan äänen soittimistaan.
Felix Mendelssohnin kvartetossa oli vauhdikasta menoa, mutta esitys oli makuuni hiukan raskas. Siinä bassovoittoisen soinnin suhteen syntyi varauksiakin. Ensiviulisti Joel Smirnoffin korostetun intensiivinen soittotyyli vaati totuttelemista, ja ylipäätään koin kvartetin pyrkivän soittamaan jokaisen äänen suureellisesti ja hehkuttamalla, mistä hengittävyys ja sävykkyys kärsivät jonkin verran. Suurin kysymysmerkki minulle on yhtyeen intonaatio, jota luonnehtisin rohkeaksi. En uskalla väittää, että maailmankuulu kvartetti soittaisi lähes koko ajan hiukan falskisti – ehkä en vain ymmärrä periaatteita, joilla varsinkin ensiviulisti Smirnoffin äänet ovat usein viritetty yläkanttiin, joskus taas puolisävelaskelet tuntuvat korviini kovin matalilta. Äänen ytimestä on ajoittain hankala saada kiinni leveän vibraton takia, jota etenkin vuodesta 1969 kvartetissa soittanut alttoviulisti Samuel Rhodes viljelee.
Elliott Carterin haastavaa, rytmisesti ja kontrapunktisesti kompleksista musiikkia on luonnehdittu myös eläväiseksi ja leikkisäksi, mikä konsertin käsiohjelmassakin mainittiin. Charles Neidich, joka kantaesitti klarinettikvinteton Juilliard-kvartetin kanssa viime vuonna, soittikin osuutensa pilke silmäkulmassa. Pitkäaikaisesta yhteistyöstä säveltäjän kanssa (ja siis esityksen ”autenttisuudesta”) huolimatta rohkenen esittää, että nykymusiikkiin perehtyneempi yhtye saisi teoksesta enemmän irti, tuoden paremmin esiin kontrasteja ja välkähtelevyyttä.
Ylimääräisenä kuultiin hidas osa Mozartin klarinettikvintetosta, josta Neidich kertoi sen verran, ettei teosta tarvinne esitellä lainkaan. Mieleeni juolahti vasta tunteja myöhemmin, että täpötäyteen Ritarihuoneen saliin saattaa mahtua myös sellainen kuulija, joka ei tätä tai muuta klassikkoa vielä tunne…
Anton Brucknerin sinfonioita on kutsuttu ”messuiksi ilman sanoja”. Syitä tällaiseen ilmaisuun ovat muun muassa sinfonioissa esiintyvät sitaatit säveltäjän omista messuista, koraaliaiheet, vakavan painava yleissävy sekä Brucknerin syvä uskonnollinen vakaumus.
Osittain paikkansa pitävä tokaisu ei kuitenkaan tee oikeutta Brucknerin sinfonioiden moniulotteiselle ilmaisuasteikolle. Brucknerin musiikillisia esikuvia olivat etenkin Schubert, Beethoven ja Wagner. Voisi kuvitella, että nämä kaikki erilaiset tyyli-ihanteet yhdistettynä kirkkomusiikin perintöön tuottaisivat melkoisen sillisalaatin. Joku voi tietysti olla sitäkin mieltä – esimerkiksi Brahms, jonka mielestä Brucknerilla ei ollut ”mitään aavistusta musiikillisesta johdonmukaisuudesta” – mutta romantiikan ajan soitetuimpien säveltäjiin kuuluva Bruckner on onnistunut myös vakuuttamaan kyvyllään kietoa erilaiset tyylivaikutteet yhteen saumattomaksi, persoonalliseksi ja puhuttelevaksi kokonaisuudeksi.
Wagnerille omistettu Brucknerin kolmas sinfonia sisältää erityisen paljon wagnerismeja sekä myös sitaatteja Wagnerin oopperoista, minkä vuoksi teos on saanut lisänimen ”wagnersinfonia”. Kuuluvilla ovat kuitenkin myös Beethoven-, Schubert- ja kirkkomusiikkivaikutteet. Säveltäjän urkuritausta kuuluu selkeissä äänikertavaihdoksissa, ja muutenkin musiikissa tärkeällä sijalla ovat vastakohtaiset asetelmat: erilaisia tyylejä asetetaan vastakkain ja nyansseissa on jyrkkää terassidynamiikkaa.
Radion sinfoniaorkesteri toteutti Sakari Oramon johdolla pysäyttävällä voimalla ja tarkkuudella nämä terassidynaamiset ja tyylilliset vaihtelut. Kutkuttavan intensiiviset pianissimot pitivät otteessaan. Erityisen hieno esimerkki dynamiikan mestarillisesta hallinnasta oli Scherzo-osan alku, joka lähtee tuskin kuultavasta pianissimosta nousten nopealla crescendolla toiseen ääripäähän, kohtalokkaasti jyskyttäviin akordeihin. Osan keskivaiheen schubertmaisen ländler-trion orkesteri soitti nautiskelevan letkeästi, luoden huimaavan kontrastin jyskytysakordeille.
Vastakohtaisten tunnelmien lisäksi myös melodiikan wagneriaaninen linjakkuus toteutui pehmeästi ja sulavasti. Jouset soivat kuulaasti kuin enkelikuoro – ehkä joissakin kohdin olisi jopa ollut mahdollista irrottaa jousistosta enemmän romanttista hehkua haastamaan teoksessa suuren roolin saavia puhaltimia?
Sinfonian kirkkomusiikilliset ulottuvuudet olivat elementissään Johanneksen kirkon akustiikassa. Musiikki todella nousi taivaallisiin korkeuksiin. Oramo sai orkesterin soimaan yhtenäisenä kuin urut. Johanneksen kirkko ei kuitenkaan ole niitä Helsingin kaikuisimpia, joten Brucknerin musiikilliset blokit, herooiset sointukulut, sekvenssiketjut ja nyanssivaihtelut erottuivat aivan tarpeeksi hyvin. Hienoa, että RSO jalkautui pois vakiosaleistaan ilmaiskonsertin merkeissä näin osuvalla ohjelmalla.
Konsertin jälkipuoliskolla kuultiin Brucknerin jousikvintetto. Tämä Brucknerin ”syrjähyppy” kamarimusiikin alueelle kuuluu kamarimusiikkikirjallisuuden helmiin. Teoksessa sinfoninen ajattelu yhdistyy kamarimusiikilliseen ilmaisuun, ja varsinkin hitaassa osassa on hyvin tunnekylläistä, ekspressiivistä melodiikkaa. Ykkösviulistina soitti Sakari Oramo pehmeällä, laulavalla otteella, joskin välillä innostuessaan äänen tarpeettomasti rikkoen. Muut kvintetin jäsenet olivat RSO:n muusikoita. Kukin hoiti osuutensa ammattitaidolla ja rutiinilla, mutta välillä yhteinen puhtaus horjui, eikä kamarimusiikillista yhteen sulautumista oikein tapahtunut.
Kvintetto toi kiinnostavan lisän konsertti-illan luomaan kuvaan Brucknerista säveltäjänä. Saattoi kuitenkin olla, että sekä yleisöltä että muusikoilta olivat jo panokset loppumaisillaan loistavan kolmannen sinfonian esityksen jälkeen.
Alban Bergin fantastinen musiikki oli pääosassa Kokkolan oopperan Lulu-produktiossa Kaapelitehtaalla. Sakari Oramon johtama Radion sinfoniaorkesteri soitti intohimoisesti, värikylläisesti, herkästi ja tanssillisesti, aina tarpeen mukaan. Bergin musiikki herättää voimakkaita, musiikin ja kulttuurihistoriaan liittyviä mielikuvia; Leea Klemolan nykyaikaan varsin väkivaltaisesti siirretty ohjaus ei temmannut minua mukaansa, vaikka sisälsikin runsaasti humoristisia ja osuvia yksityiskohtia.
Anu Komsi teki pääroolissa virtuoosisen vokaalisuorituksen, muttei karvaisena bimbona ollut mielestäni täysin uskottava, kompleksilla tavalla seksuaalinen hahmo. Parhaiten näyttämöllä onnistuivat suuret miesroolit, Mati Turin Alwa ja Hannu Niemelän tohtori Schön. Solistien joukossa ei kuitenkaan ollut yhtään heikkoa lenkkiä, ja koko ensemble tuntui todella puhaltavan yhteen hiileen ilman teennäistä itsetehostusta.
Sanomalehtien kriitikot ovat suhtautuneet tuotantoon kahtalaisesti, musiikkia kiitellen ja ”nykyaikaan transponointia” kyseenalaistaen. Veijo Murtomäki kysyy Helsingin sanomissa, josko oopperan klassikoista tulisi ensin tarjota yleisölle perusversio, kun oopperakulttuuri maassamme kuitenkin on lyhyt ja ohjelmiston tuntemus kapeaa. Uudessa Suomessa Kimmo Hakola kiittelee Kokkolan oopperan produktioita tuoreuden ja uusien näkökulmien takeiksi “uuvahtaneessa ja luovaa riskinottoa kaihtavassa oopperakentässämme.” Silti hänkin pitää Klemolan sovituksessa ongelmallisena sitä, ettei suomalainen yleisö tunne Lulun tarinaa: “Jos etäännytyksen jännitettä ei synny tai sitä ei ole, musiikillisesti merkittävät painotukset ja yksityiskohdat jäävät uudessa kontekstissa ilmaan.” Sovitus olisi hänen mielestään toiminut paremmin suomeksi, sillä saksan kielestä tulee irrallinen musiikillinen parametri.
Kolmannen näytöksen pois jättäminen herätti epäilyksiä: Keski-Pohjanmaan Mikko A. Himangan mielestä musiikin emotionaalinen jännite antaa odottaa paljon synkempää loppuratkaisua, kuin mihin tässä versiossa jäätiin. Sanomalehti Ilkan Päivi Loponen-Kyrönseppä pitää ohjausta pitkäveteisyydessään poikkeuksellisena, Klemolan aiemmat työt huomioon ottaen. ”Raikkaat ideat jäävät irrallisiksi, ja musiikin soidessa ooppera jähmettyy seisoskeluksi.”
Matti Lehtonen kehuu vuolaasti laulajia Turun sanomissa: “Anu Komsi on täysin suvereeni Lulu, kussakin kohdassa sensuelli tai groteski, sen mukaan mitä tilanne vaatii. Hannu Niemelän Tohtori Schön, tässä tapauksessa sirkustirehtööri, oli kaikkien mahdollisten superlatiivien ulottumattomissa, täydellinen. Vähempää ei voi sanoa muistakaan solisteista.”
Kantaesitysten kohdalla on ymmärrettävää, jos käsiohjelman tekstit on täytynyt kirjoittaa ennen teoksen valmistumista, ja musiikin sisältö ja sen kuvaus poikkeavat jossain määrin toisistaan. Sinfonia Lahden konsertin avausnumeron, Erkki-Sven Tüürin vuonna 1994 säveltämän Action–Passion–Illusionin kohdalla tästä ei voinut olla kysymys. Tekstit kirjoittaneen Pekka Miettisen mukaan Tüürin musiikki on erittäin persoonallista, mikä ei kuullusta kappaleesta kyllä välittynyt – pitäisin teoksen neoklassismiin ja minimalismiin viittaavaa sävelkieltä pikemminkin varsin kuluneena.
Musiikista selkeästi kirjoittaminen on haastavaa. Mitä mahtaa tarkoittaa se, että säveltäjä ”ottaa musiikissaan etäisyyttä postmoderniin ironiaan eikä myöskään haikaile nostalgisesti menneiden aikakausien sävelkielen perään”? Mysteeriksi jäi myös, miten Tüürin musiikin ytimessä voi kuulla sekä nykyihmisen perusahdistusta että Viron 1990-luvun nousukauden optimismia.
Orkesterin soolosellisti Ilkka Pälli soitti Dmitri Sostakovitsin toisen konserton herrasmiesmäisesti; jousenkäsittely oli sulavaa ja ääni kaunis. Omalaatuinen konsertto vaikutti silti tällä kuulemalla pitkältä, sillä esitys ei jättänyt solistin tai orkesterin osalta täysin sisäistynyttä vaikutelmaa. Teoksen sävellyksellinen materiaali on niin konsentroitunutta, että pitempien linjojen luomiseksi jokaista ääntä pitäisi ehkä houkutella ulos intensiivisemmin.
Johannes Brahmsin Serenadi nro 2 soi Sibeliustalossa ja Vytautas Lukociusin johtamana turhan bassovoittoisesti. Kun orkestroinnissa ei ole käytetty viuluja lainkaan, olisi diskanttipuolta hoitaneen alttoviulusektion kenties pitänyt olla isompi suhteessa suureen sello- ja bassoryhmään. Sointi oli ajoittain turhan karkea, varsinkin Adagio non troppo -osassa.
Konsertin alkupuolen istuin parvella isokokoisen miehen vieressä, joka oli suihkutellut reippaalla kädellä kölninvettä ylleen. Väliajalla siirryin raikkaamman ilman toivossa permannolle, vain päätyäkseni yhtä tuoksuvan vanhemman rouvashenkilön viereen. Hyvät parfyymin ystävät! Konserteissa käy varmasti myös itseäni allergisempia, joten laittautumisessa kannattaa pitää mielessä maksiimi ”less is more.”
Sostakovitsin toinen konsertti kuultiin myös Kymi Sinfoniettan konsertissa 6.3. Lue arvio täältä.