Category Archives: Arviot

Kathleen Battlen (s. 1948) ääntä on verrattu ”talvisen kuutamon eteeriseen kauneuteen (The Washington Post), taivaan ja maan kohtaamiseen (Philadelphia Inquirer) ja ihmeellisestä, pohjattomasta kannusta valuvaan kermaan (The New York Times).”

Amerikkalaisen Battlen muutaman sivun pituinen esittelyteksti konsertin käsiohjelmassa sisältää toki muitakin lennokkaita sitaatteja, minkä lisäksi pitkän uran kaikki Emmy- ja Grammy-palkinnot, kunniatohtoruudet, oopperalavojen voittoisat debyytit sekä muut saavutukset tulevat liikuttavan huolellisesti mainituiksi. Battlen 80- ja 90-luvuilla tehtyjen levytysten valossa on helppo yhtyä markkinointi-ihmisten ja kriitikoiden runollisiin ylistyksiin.

Keskiviikkona Finlandia-talolla kuitenkin kävi selväksi, että tähtisopraanon äänen ”ihmeellisessä, pohjattomassa kermakannussa” on jo tapahtunut hapettumista. Tämä on tietenkin aivan luonnollista ja ymmärrettävää, sillä Battle lähestyy 60 vuoden ikää. Vaikuttaisi siltä, että tähti kiertää nyt pieniä ja kaukaisia maita, sillä maailman merkittävimmät estradit lienevät hänen kohdallaan jo mennyttä aikaa.

Hienosti Battle kuitenkin ikäänsä nähden lauloi. Hän on säilyttänyt lyyrisen koloratuurinsa kauniin sävyn ja taipui vielä Rosinan kirjeaarian korkeimpiinkin säveliin. Ikääntyminen kuuluikin lähinnä äänen volyymissä, joka varsinkin keskialueella oli hyvinkin hiljainen, sekä puhtaudessa, joka välillä horjui. Lisäksi Battlen loiston vuosille ominainen mielikuvituksellisten ja hurjien koloratuurikuvioiden vaivaton tykittäminen oli vaihtunut suoraviivaisempiin huipennuksiin.

Eläytymiskykyä ei vanheneminen onneksi tuhoa millään tavalla, pikemminkin päinvastoin. Battle piti huomattavan pitkän tauon kirjeaarian ja O mio babbino caron välillä, kääntäen hetkeksi kasvonsa poispäin yleisöstä. Kun hän kääntyi takaisin, oli tapahtunut täydellinen muodonmuutos flirttailevasta Rosinasta herkäksi Laurettaksi. Gershwinin Summertime sekä ylimääräisinä kuullut kolme negrospirituaalia hurmasivat yleisön, joka lopulta osoitti suosiota seisaallaan. Battle – afroamerikkalainen ja harras kristitty – todisti, että negrospirituaaleja voi laulaa varsin uskottavasti ja maanläheisesti myös koloratuuriäänellä.

Mikko Franck luotsasi Kansallisoopperan orkesteria mestarillisella tavalla. Franckilla on ilmiömäinen kyky hehkuttaa jousistoa ja saada siitä irti erilaisia sävyjä. Rossinin Varastelevan harakan alkusoitossa nopeat kuviot olivat tarkkoja ja kontrastit säväyttäviä. Mascagnin Cavalleria rusticanan Intermezzossa löydettiin taas aivan erilainen, mehevämpi soundi.

Konsertin päättänyt César Franckin sinfonia oli kuitenkin orkesterin ja kapellimestarin varsinainen taidonnäyte. Sinfonian linjakkaat, eri osissa toistuvat johtoteemat nousivat sähköisesti latautuneina esiin kokonaisuudesta. Orkesterimontun puurtajat osoittivat olevansa kuin kotonaan myös Finlandia-talon vaikeassa akustiikassa.

Minimalismista puhuttaessa niputetaan usein tyystin toisistaan poikkeavaa musiikkia yhteen, vaikka esimerkiksi Philip Glassin viimeaikaisella, kaupallisesti menestyksekkäällä tuotannolla on vähän yhteistä saman säveltäjän 1970-luvun teoksien kanssa tai La Monte Youngin ajattomilla, prosessiivisillä urkupisteillä Arvo Pärtin ”valkoisten” sointien kanssa. Yhteistä monille näistä teoksista on kuitenkin se, kuinka pelkistämisestä voi seurata merkityksiä toiseen potenssiin.

”Tintinnabuli” on virolaisen, Berliinissä jo kolmisenkymmentä vuotta asuneen Pärtin (s. 1935) antama nimitys 1970-luvun lopulta käyttämälleen sävellystyylille. Siihen asti säveltäjä teki monien ikätoveriensa tavoin niin uusklassisia, dodekafonisia kuin sarjallisiakin teoksia. Neuvostosensuurin esityskieltojen ja luovan kriisin seurauksena Pärt ryhtyi tutkimaan varhaista polyfonista vokaalimusiikkia, minkä seurauksena syntyi mainittu tintinnabuli, ”kellomainen”. Siinä yksinkertaisen, toistuvan kolmisointusäestyksen päälle rakennetaan enimmäkseen asteikon säveliä pitkin liikkuvaa, pitkien aika-arvojen melodiaa. Tämä ei kuitenkaan anna koko kuvaa musiikista: esimerkiksi uunituoreessa, Los Angelesin filharmonikkojen ja Esa-Pekka Salosen tammikuussa kantaesittämässä neljännessä sinfoniassa kolmisointusäestystä ei kuultu lainkaan, ja melodioissa tuntui olevan yhtä paljon hyppyjä kuin asteliikettäkin.

Pärt on todennut monitahoisen ja kompleksisen hämmentävän häntä, ja kaipaavan näiden sijaan yhtenäistämistä ja epäolennaisuuksista pelkistämistä. ”Musiikkini on kuin valkoinen valo, joka taittuu eri väreiksi kuulijan hengen prisman avulla.” Nyt kuultu sinfonia ei kaikilta osin välittänyt tätä kuvaa; musiikki oli väritetty valmiiksi kuulijalle. Varmasti tulkinnalla oli osuutta asiaan: turkkilainen Cem Mansur johti heti alusta kiihkeästi, draamaa korostaen, mikä nuottikuvan perusteella tuntui oudolta. Ehkä ensi kertaa Helsingin kaupunginorkesterin kanssa työskennelleen Mansurin lyöntiä ei ollut kovin helppo seurata, sillä yhteistä pulssia varsinkin hitaammissa jaksoissa ei tuntunut löytyvän, ja jousisoittajien äänten vaihdot olivat kovin epäyhtenäisiä. Silti, ahtaat soinnut äärimmäisissä rekistereissä (kuten alun viulujen koirapillimäiset terssit tai bassojen karhumainen möyrintä codassa) ja marimban pidättyneet puheenvuorot välittyivät hienosti.

On vaikea kuvitella kenenkään suhtautuvan ajankäyttöön vapaammin kuin mitä Aleksander Toradze teki Dmitri Sostakovitsin ensimmäisessä pianokonsertossa. Riskialttiisti solisti venytti fraaseja äärirajoilleen, keksien sinne tänne fermaatteja ja kenraalipausseja. Hiljaiset kohdat soivat usein vetoavan kimmeltävästi, mutta paljon ääniä jäi myös syttymättä, ja hutiloivalla soittotavalla virheitäkin sattui aika lailla. Kuultu tulkinta korosti minusta teoksen pinnallista luonnetta, sen näppäriä käänteitä ja koulupoikamaista huumoria. Mielestäni viehättävämpi lopputulos syntyy, kun näitä elementtejä katsellaan etäämmältä, temaattista yhtenäisyyttä korostaen.

Toisaalta – jäin leikittelemään ajatuksella, mitä tapahtuisi, jos kaikki esiintyjät pyrkisivät yhtä irvokkaaseen tulkintaan. Ehkä syntyisi jotain uniikkia, jotain jota ei tarvitsisi toistaa mutta olisi jännittävä seurata. Nyt kaupunginorkesterin trumpetin varaäänenjohtaja Simon Cox soitti soolo-osuutensa hyvin kauniisti, lämpimällä ja hallitulla äänellä, mutta oli eri paria solistin kanssa ja hiukan vaisu. Sama koskee myös korrektisti säestänyttä orkesteria, vaikkakin finaalissa soittajat uskaltautuivat hiukan rehvastelemaan mukana.

Vaikkei aivan timanttisessa kunnossa ollutkaan, orkesteri eritti illan parastaan Edward Elgarin Enigma-muunnelmissa, jonka eri osien karaktäärit erottuivat selkeästi. Itselleni tämän sentimentaalis-pompöösin musiikin kuulemiseen sekoittuu Tate Modernissa viime kesänä nähty Gilbert & Georgen teos Gordon’s Makes Us Drunk, joka sai pohtimaan suhdetta myös omaan kansalliseksi koettuun musiikkiin. Mutta: toki Elgar on käyttänyt suurta sinfoniakoneistoa taitavasti, ja usein erikseenkin esitetty osa Nimrod on kaunis, eittämättä.

Aloitan iloisimmista uutisista: Kaija Saariahon Mirage sai erittäin hienon New Yorkin ensiesityksen Saint Louis Symphony Orchestran konsertissa Carnegie Hallissa viime lauantaina. Karita Mattila esitti itselleen räätälöidyn soolostemman puhtaasti ja eläytyen, mutta ennen kaikkea upean hallitusti – yhtään vähempää ei voi sanoa teoksen sellosolistista Anssi Karttusesta eikä David Robertsonin johtamasta Saint Louis Symphony Orchestrasta. Toiseksi orkesterin esitys Jean Sibeliuksen viidennestä sinfoniasta oli hätkähdyttävä: Robertson tarjoili sinfoniasta niin hyvin harjoitetun, hallitun ja vaikuttavan tulkinnan, etten parempaa voisi enää toivoa.

Read More →

Grigori Sokolov kävi soittamassa vuosittaisen Helsingin-resitaalinsa sunnuntaina 5.4. Sibelius-Akatemian konserttisalissa. Tunnelma oli jälleen paitsi väenpaljouden, myös soiton laadun vuoksi harvinaisen tiivis. Loppuunmyydyn konsertin päätteeksi yleisökin oli myyty.

Ohjelman ensimmäisellä puoliskolla olivat Beethovenin sonaatit A-duuri op. 2 nro 2 ja Es-duuri op. 27 nro 1. Kuten aina Sokolovin tempot olivat hitaan puoleisia, mutta Beethoven-osuudessa eivät aivan äärimmäisiä. Sokolov, jolla on erehtymätön soittimenhallinta ja jonka tulkinnat ovat aina läpikotaisin ajateltuja, sai pidettyä teokset kuitenkin mainiosti koossa. Soitossa kiinnitti tällä kertaa erityisesti huomiota poikkeuksellisen laaja sointivärien valikoima ja etenkin niiden tarkoin punnittu annostelu. Beethovenin pianotekstuurit vaihtelevat hyvin paljaista ja askeettisista aina massiivisen orkestraalisiin. Sokolov teki tasoerot päivänselviksi juuri noiden sointiväritysten kautta. Oli hienoa havaita yleisön todella arvostavan syvällistä muusikkoutta – kahden hieman tuntemattomamman sonaatin jälkeen yleisö räjähti aplodeihin bravo-huutojen kera. Tällaiset konsertit ilahduttavasti vahvistavat uskoa pianoresitaalin voimaan tässä multimediantäyteisessä maailmassa.

Toisen puoliskon ainoa teos varsinaisessa ohjelmassa oli Schubertin järkälemäinen D-duurisonaatti D.850. Massiivista vaikutelmaa lisäsivät Sokolovin hitaanpuoleiset tempot. Vaikka hänen käsissään nekin tuntuivat sangen luontevilta, olisin joissakin paikoissa toivonut hieman eteenpäin suuntautuneempaa otetta. Schubertin teoksessa myös pohdin Sokolovin muusikkoutta ylipäätään. Hänen musiikillisen maailmansa ääripäissä tuntuvat olevan titaaninen suuruus ja toisaalta puhdas viattomuus. Vaikka tuo maailma on kiehtova ja rikas, tuntuu Sokolovin soitosta puuttuvan dionyysisyys. Elämänmakuisen verevä ”viini, laulu, naiset” -asenne loistaa poissaolollaan. Schubertin sonaatin wieniläinen, syvällisesti pinnallinen eleganssi jäi siksi käytännössä puuttumaan, tai ainakin se muuttui jollain tavalla ”pyhyydeksi”, ikään kuin Sokolov olisi maalannut kappaleesta suurta uskonnollista freskoa. Tämä edellä mainittu ei oikeastaan ole kritiikkiä vaan ennemminkin yleistä havainnointia. Kuulimme suurenmoista musisointia!

Ruhtinaallisessa ylimääräiskimarassa kuultiin Chopinin preludeja, sekä Rameauta ja Skrjabinia – toisin sanoen Sokolovin vanhaa ohjelmistoa. Kaiken kaikkiaan konsertti oli suuri elämys, jota kelpaa muistella myöhemminkin.

Saman kirjoittajan arvio Grigori Sokolovin edellisestä konsertista löytyy täältä.

Joonas Ahoselta voi aina odottaa tuoretta otetta vanhoihin klassikoihin. Näin kävi myös illan konsertissa. Ehkä nuoruusvuosien hillitön meno on vähän tasoittunut – niin hyvässä kuin pahassakin.  Luonnonlapsimaisuus väistyy ja tilalle astuu henkistyneempi taiteilija.

Chopinin b-mollisonaatin Ahonen aloitti eloisan energisesti. Virtuoottista pianonkäsittelyä oli ilo kuunnella. Hitaissa suvantokohdissa ajankäyttö oli viipyilevää jopa riskirajoille saakka. Suuret nousut olivat komeita ja sointi rouhea.

Toisen osan rytmiikka viehätti. On makuasia, pitääkö Ahosen loihtimista hauraista pianissimo-soinneista. Näkemys on kuitenkin omanlaisensa ja sinänsä kunnioitettava.

Omaksi kappaleekseen sävelletty Surumarssi sen sijaan säväytti. Tunnelma oli käsinkosketeltavan hämyinen ja haikea. Usein onnistuneet esitykset tästä osasta ovat syvän tuskaisia. Ahosen kaunosieluisen surun tulkinta oli koskettava tavalla, jota harvoin kuulee.  Teoksen päätti hengästyttävän aaltoileva neljäs osa, jonka väripyörteet Ahonen toi esille poikkeuksellisen upeasti.

Toinen illan sonaateista oli Charles Ivesin Concord-sonaattina paremmin tunnettu 45-minuuttinen sikermä. Kuten Ahonen ohjelmatekstissä huomauttaa, Ives sanoo kutsuneensa näitä neljää kappaletta sonaatiksi paremman nimen puutteessa.  Yhteneväisyyksiäkin osien väliltä silti löytyy, kuten kaikissa osissa esiintyvä Beethovenin 5. sinfonian avausteema variantteineen.

Tämän modernin musiikin alkuaikojen merkkiteoksen Ahonen nivoi yhteen kunnioitettavalla ammattimaisuudella. Hyvästä meiningistä saatiin nauttia erityisesti toisen osan puupalikalla toteutettujen klustereiden improvisatorisessa maailmassa. Sitä seuraava ragtime olikin jo täyttä irroittelua. Hiljaisissa kohdissa Ahonen loi kirkkaita kuutamosointeja.

Sonaatin aikana Ahosen soittoa täydentämään liittyivät  hetkeksi Erkki Palolan alttoviulu ja Hanna Kinnusen huilu. Nämä ensimmäisen ja viimeisen osan vapaaehtoiset osiot avarsivat kuulokokemusta  entisestään. Encorena kuultiin yksi Schumannin Neljästä marssista opus 76, josta marssia sai hiukan etsiä, mutta Schumannista ei ollut puutetta – kaikki tämä menköön itse sävellyksen piikkiin.

Ahonen tunnetaan tyylirajoja rikkovana pianistina. Viimeisimmän perusteella tuntuu, että hän on vielä toistaiseksi enemmän kotonaan uudemman musiikin parissa. Toisaalta voi pohtia, missä määrin tämä tunne perustuu mieliin jämähtäneelle ainoalle oikealle tavalle  soittaa romantiikan ajan musiikkia.  Uusien näkökulmien esiintuominen on mitä kannatettavinta toimintaa. Ja kun se tapahtuu hyvän maun puitteissa, ei yleisöllä pitäisi olla valitettavaa. Toivottavasti Ahonen siis jatkaa tutkimusretkiään myös harvinaisemman ohjelmiston ja genrerajoja ylittävän musiikin parissa.