Category Archives: Arviot

Esitystä arvioiva essee löytyy täältä.

Hannu Lintu johti Tapiola Sinfoniettan upeaan musisointiin Einojuhani Rautavaaran toisessa sinfoniassa (1957/1984), josta kuulisi mielellään myös isompien orkesterien esityksiä. Teos yhdistää soinnikkaaseen ja konsonoivaan tekstuuriin erittäin onnistuneesti glissandoja, puhaltajien kulmikkaita väliintuloja, hienovaraista lyömäsoitinsatsia sekä muita ”modernistisia”, perinteisen ilmaisun ulkopuolelle kurkottavia elementtejä. Tuloksena on persoonalliselta kuulostavaa musiikkia.

Tapiola Sinfonietta todisti jälleen kerran, miten pienessä koossa on voimaa, kun fraseerauksen yhtenäisyydestä ja sävymuutoksista on kyse. Muistini mukaan Hannu Lintu on haastattelussa todennut hakevansa aina sointia, joka ”palaa jonkin värisellä liekillä”. Välkähtelevä visio tuntui Rautavaarankin esityksessä välittyneen kapellimestarilta soittajille esteittä. Jousisto kuulosti kokoaan suuremmalta, kun saundia kaivettiin myös tallan läheltä, vapaita kieliä pelkäämättä. Kiitosta ansaitsevat kaikki puhaltajat, mutta erityisesti minua ilahdutti Anna-Kaisa Pippurin oboe ja Heljä Rädyn pikkolo.

James MacMillanin suosittua lyömäsoitinkonserttoa Veni, Veni Emmanuel on esitetty maailmalla jo yli 300 kertaa. Viihdyttävintä oli 25-minuuttisen teoksen ulkoa soittaneen lyömäsoitinsolistin koreografisiakin piirteitä saanut työskentely. Colin Currie oli suvereeni liikkeissään mallet-soittimien, rumpujen ja peltien äärellä ja hiihtäessään ees taas niiden välillä. Orkesteri säesti pätevästi, muttei yltänyt aivan yhtä timanttiseen suoritukseen kuin edellisessä numerossa. Vaan ei musiikkikaan täysipainoista vaikutelmaa jättänyt, lukuun ottamatta hidasta Gaude-jaksoa, jossa Currien marimba uiskenteli jousimattojen ja puhaltajien repetitioiden kannattelemana. Lyömäsoitinmusiikkina konsertto ei mielestäni ole kovin kiinnostava – mieluummin kuuntelen hyvän jazzrumpalin, vaikkapa Mika Kallion tai Mikko Hassisen suppeampiin keinovaroihin ja rytmiikan loputtomiin muuntelumahdollisuuksiin perustuvaa musisointia.

Konsertin väliajan jälkeinen osuus oli tiiviin alkupuolen vastapainoksi ilahduttavan lyhyt, ja Joseph Haydnin 96. sinfonia D-duurissa tulkittiin energisesti ja humoristisesti. Tämä tyyli Tapiola Sinfoniettalla on hallussaan!

Uuden festivaalin ilmaantuminen on toki aina elähdyttävä tapaus. Tällä viikolla Temppeliaukion kirkossa esittäytyy uusi musiikkifestivaali nimeltä Helsinki Spring Light Chamber Music. Festivaali on pitänyt näyttävän mainoskampanjan, koonnut lamasta huolimatta suuren budjetin ja tehnyt näyttävät kotisivut, vaikka liput kolmenkympin hinnallaan laittavat vähävaraisemman musiikin ystävän harkitsemaan, olisiko parempi laittaa vanha cd pyörimään ja pysyä kotona.

Tapahtuman yli sadantuhannen euron budjetilla olisi järjestänyt arviolta viisinkertaisen määrän  kamarimusiikkikonsertteja hieman vähemmän suureelliseen tyyliin. Tämä ajatus herättää kysymyksen tämän kaltaisen tapahtuman oikeutuksesta. Onneksi kamarimusiikkia saa nauttia muissakin konserteissa kohtuullisemmilla lipun hinnoilla – usein kirkoissa ja opiskelijakonserteissa jopa ilmaiseksi. Yleisö kuitenkin äänesti uuden festivaalin puolesta täyttäen Temppeliaukion kirkon. Tapahtumalle näyttää olevan tilausta pääkaupunkiseudulla. Antaa siis kaikkien kukkien kukkia!

Ranskalainen Ysaÿe-kvartetti on toiminut jo yli kaksikymmentä vuotta ja yhtyeen sointi oli aina viimeisteltyä sekä soitto vakuuttavaa. Dvorakin amerikkalainen jousikvartetto lähti liikkeelle rennon hyväntuulisesti, ensimmäinen sykäyttävä hetki koettiin sivuteeman esittelyssä, kun yhtyeen priimas Guillaume Sutre väläytti upeaa viulun ääntään. Hän jatkoi upeaa soittoaan valittavassa toisessa osassa. Kvartetin sellisti Yovan Markovich otti teeman Sutrelta ja antoi sellonsa laulaa… Kolmannesta osasta olen kuullut rajumpiakin versioita, mutta Ysaÿe-kvartetti annosteli dramatiikkaa tarkoin harkiten ja viisaasti säästäen voimaa finaaliin. Siinä yhtyeen agogiikka oli  rohkeaa ja tehokasta, uudet taitteet saivat aina erilaisen värin. Kaiken kaikkiaan erinomainen esitys. (Kvartetin edellinen Suomen-esiintyminen on arvioitu Amfionissa täällä.)

Konsertin toisena teoksena kuulimme Mozartin kvinteton pianolle ja puhaltimille. Teoksen johdannossa rytmin käsittely oli pyöreähköä, sitä seurannut Allegro moderato sai osakseen jo hieman särmikkäämpää käsittelyä. Toinen osa alkoi oboen laululla, muut liittyivät siihen kukin vuorollaan. Saimme herkutella upeilla trilleillä, varsinkin käyrätorvelta ja fagotilta. Osa jatkui niin autuaalla vuoropuhelulla kuin vain Mozart osaa aina loppupyöristykseen asti. Viimeinen osa alkoi Novikovin soittamalla veikeällä kommentilla, johon kaikki pian liittyivät – myös mollitaite soi tuntehikkaasti. Kvinteton päätös toi elävästi mieleen Taikahuilun Papagenon, joka poistui puolisoa etsiessään metsän varjoihin.

Konsertin pääteos oli selvästi Mendelssohnin oktetto, jonka priimaksena soitti Ana Chumachenko. Hänen johdollaan ensimmäinen osa alkoi soivasti ja lempeästi, ensiviulu tuntui leijuvan humisevan jousisoinnin päällä niin kuin se vain tässä kappaleessa voi tehdä. Chumachenko soitti suureen tyyliin ja nautittavasti. Lavalla oli epäilemättä monia hienoja soittimia, joista erottui varsinkin Marko Ylösen hieno kvaliteetti. Mendelssohnin kontrapunktiset leikit tulivat hienosti esiin.

Toinen osa Andante tuntui aluksi hieman nopealta, mutta osan edistyttyä tempo osoittautui tarkoin harkituksi ja juuri sopivaksi. Alun lepattava tunnelma vaihtui pian niihin jumalaisiin alaspäisiin asteikoihin – sävellajit vaihtuivat aina uudestaan ja uudestaan, kunnes koitti arvoituksellinen loppu. Kolmas osa Scherzo on läheistä sukua Kesäyön unelmalle: keijukaiset juhlivat kadotakseen lopulta metsien kätköihin. Finaali oli henkeäsalpaava, sen keskeytti vain pari suvantoa, jotka muistuttivat edellisessä osassa esiintyneistä keijukaisista.

Okteton stemmat oli jaettu viisaasti ja esitys oli nautittava. Jokainen taiteilija pääsi vuorollaan tuomaan esiin Mendelssohnin teoksen suurenmoisia detaljeja – siis varsinaista kamarimusiikin juhlaa. Yleisö palkitsi okteton soittajat riemun kiljaisuilla ja pitkillä aplodeilla!

Harvalukuisehko yleisö sai kuulla Suomen oloissa poikkeuksellista pianonsoittoa Sibelius-Akatemian konserttisalissa keskiviikkona 6.5., kun Victor Chestopal soitti neljännen jatkotutkintokonserttinsa. Ohjelman ensimmäisellä puoliskolla oli kokoelma Edvard Griegin lyyrisiä kappaleita ja toisella puoliskolla Beethovenin Hammerklavier-sonaatti, op. 106. Varsinkin ensimmäinen puolisko oli huikeaa musisointia. Chestopal kykenee hallitsemaan soitinta kuin vain venäläisen pianotradition parhaat ovat pystyneet. Hänen soitossaan kummittelevat tyylillisesti niin Vladimir Horowitz ja Sofronitzky kuin Emil Gilels ja Svjatoslav Richterkin. Näiden lisäksi etenkin Chestopalin opettajan, Mihail Pletnevin soittotavan vaikutus on kuultavissa niin soinnillisen paletin laajuutena, rubaton vapautena kuin laulavien melodialinjojen täydellisyyttä hipovassa muotoilussakin.

Kun nyt sitten arvostelen hänen soittoaan, täytyy lukijan muistaa, että Chestopalin soitto oli koko ajan, molemmilla puoliskoilla, soinnillisteknisesti maailman huippuluokkaa. Tulkinnallisista ratkaisuista olin sitten hieman eri mieltä. En tosin ensimmäisellä puoliskolla. En ole koskaan kuullut niin vaikuttavaa Grieg-soittoa konsertissa. Lyyriset kappaleet näyttäytyivät Chestopalin käsissä täydellisinä miniatyyreinä, jotka kuin kokonaiset maailmat avautuivat toinen toisensa jälkeen kuulijan eteen paljastaen rikkauksiaan. Chestopal käytti rubatoa hyvin vapaasti, mutta näissä muotorakenteeltaan sangen yksinkertaisissa kappaleissa se rikkoi mielestäni herkullisesti niiden toisinaan hieman kaavamaistakin symmetriaa. Ainoa pieni miinus tulee tosin virittäjälle, joka ei ollut säätänyt una corda -pedaalia kunnolla. Aina klaviatuurin siirtyessä pedaalia painettaessa kuului varsin kuuluva naksahdus yleisöön asti, mikä kiusasi etenkin hiljaisimmissa kohdissa. Äänen pystyi kyllä suodattamaan pois mielestä, koska soitto oli niin vaikuttavaa.

Jälkimmäisellä puoliskolla ollut Beethovenin sonaatti op. 106, eli ns. Hammerklavier-sonaatti, herätti sitten hieman ristiriitaisempia ajatuksia. Teos on mielestäni perusluonteeltaan hyvin sinfoninen vaikka siinä on myös puhtaammin pianistisia elementtejä. Se miten Chestopal nämä piirteet yhdisti, olikin sitten juuri se ajatuksia herättänyt asia. Chestopalin sointipaletti pysyi edelleen laajana ja hän toi orkestraalisia tasoja esiin hienosti sointiväritysten avulla. Kuitenkin hänen rytminkäsittelynsä oli mielestäni liian heittelehtivää. Perustempo ei tahtonut oikein hahmottua ensimmäisessä osassa ja hitaassa osassa. Hän otti esiin lukuisia yksityiskohtia, mutta suuret linjat jäivät hieman näiden jalkoihin. Kaikesta kuuli, ettei kyse ollut siitä, etteikö soittaja ymmärtäisi suuriakin rakenteita. (Hänen edellisessä tutkintokonsertissaan saatiin esimerkiksi kuulla aivan fantastinen Brahmsin f-mollisonaatti, joka vaatii rautaista kokonaismuodonhallintaa.) Chestopal tuntui nyt vain olevan viehtynyt hieman liikaa yksityiskohtiin. Vaikka yleisote olikin titaaninen, suuruuden vaikutelmaa ei ikävä kyllä oikein syntynyt. Esimerkiksi fuuga ei tuntunut vääjäämättömältä ja monumentaaliselta, vaan ”pieneni” sinänsä hienosti soitettujen jaksojen sarjaksi.

Kokonaismuodon selkiyttämiseen olisi riittänyt kieltämättä tyylin kannalta liian venäläisromanttisen rubaton karsiminen niiltä osin, kun se häiritsi teoksen pitkälinjaisia sinfonisia prosesseja. Chestopal on toki ”vakava muusikko”, kuten tavataan (tai ainakin joskus on tavattu) tylsämielisesti sanoa. Hänen tulkintapyrkimyksensä ovat vilpittömiä, eikä Hammerklavierin esitys ollut mikään pinnallinen sirkustemppu. Kyseessä on teos, jonka tulkinta hioutuu varmasti vuosien ja lukuisien esitysten saatossa. Sopii toivoa, että Chestopalista tulee jatkotutkintonsa jälkeenkin säännöllisesti Helsingissä konsertoiva pianisti. On käsittämätöntä miten näin upea pianisti on jäänyt käytännössä täysin vaille mediahuomiota maassamme. Chestopal on piilotettu helmi!

Hannu Lintu piiskasi Tampere Filharmonian hurjaan vauhtiin Gustav Mahlerin kuudennen, ”traagisen” sinfonian finaalissa. Lähes puolentoista tunnin esitykseen mahtui pieniä epätarkkuuksia sinne tänne, mutta Linnun voimakas, kokoava visio kantoi niiden yli. Lopputulema oli reilusti plussan puolella, vaikkei ylipitkän konsertin alkupuoli erityisen hyvää luvannutkaan.

Sairastapauksista johtuen orkesterin miltei jokaisessa sektiossa on tällä hetkellä useita sijaisia, mikä ei voi olla vaikuttamatta soinnin yhtenäisyyteen, harmonioiden puhtauteen ja artikulaation tarkkuuteen. Balanssi ei ole aivan kohdallaan, sillä ensiviulut tuntuvat jäävän alakynteen muuhun jousistoon nähden. Pikaisesti konserttia edeltävänä päivänä paikkaamaan kutsuttu Taija Kilpiö hoiti kyllä konserttimestarin hommaa vakuuttavasti ja soitti soolonsa kauniisti.

Alttoviulu- ja sellosektioilla on muhkeampi sointi ja konstailematon, samanmielinen fraseeraus. Epäegoistisuudessaan myös soolohuilisti Anna-Leena Puhdon ja klarinetisti Jarmo Hyväkön pieni duetto sinfonian ensiosassa miellytti, kun taas scherzossa Hyväkön soolo ”kello ylhäällä” oli juuri sopivan räikeä. Muilta osin puhaltajien osuudet eivät intonaation suhteen aina olleet kohdallaan, vaan pieniä korjausliikkeitä jouduttiin tekemään melko usein.

Energiataso kohosi kuitenkin kaiken aikaa mainittua finaalia kohden, ja lopulta jätin mieluusti nämä kauneusvirheet unholaan vaikuttavan kokonaisuuden pienenä osana.

Tamperelaiset levyttävät ensi viikolla Veli-Matti Puumalan pianokonserton Seeds of Time solistinaan Roland Pöntinen. Perjantai-illan melko hermostunutta esitystä voitaneen pitää projektin kannalta tarpeellisena harjoituksena, mutta suurimuotoisen teoksen jäntevyys ja värikkyys ei siinä tullut kunnolla esiin. Vaikutelmani oli soittajiston epävarmuus omasta paikasta kompleksisen kudoksen osana: esimerkiksi alussa pienen pieniä sisääntuloja ei aina erottanut lavalla tapahtuneesta ylimääräisestä liikehdinnästä ja kolistelusta.

Pöntinen otti pianosta kirkkaita melodisia pyrähdyksiä ja meheviä, harkiten painotettuja sointuja. Epävarmimpia hetkiä koettiin puolivälin viulusoolon aikana, jossa joko konserttimestari tai Pöntinen tai molemmat olivat sekoittaa pakan; eteenpäin päästiin kuitenkin, mistä kiitoksen ansaitsee kokoonpanoa vakuuttavasti ja selkeästi luotsannut Hannu Lintu. Muista soolo-osuuksista mieleen jäi erityisesti Janne Pesosen bassoklarinetti ja Tiina Laukkasen patarummut.

Puumalan konsertto on arvioitu Amfionissa myös täällä ja täällä.