Category Archives: Arviot

Tuusulanjärven kamarimusiikin viides festivaalipäivä oli sielua ravisteleva kokonaisuus. Ohjelmisto oli sopivan vaihteleva mutta sodan uhrien muistamisen johtoajatuksella yhteen kiedottu.

Aamu Songin ja Johan Olinin luoma metsäkonserttimiljöö oli eteerisen kaunis. Konserttipaikkaa ympäröiviin puihin oli ripustettu seittimäisiä, luonnonvalkoisia puuvillalankaviritelmiä, joihin auringon säteet loivat kiehtovaa hohtoa. Sää oli siis suotuisa yleisölle, mutta kärpässieneksi (Eeva Mäenluoma), maahiseksi (Janne Rättyä) ja kuuseksi (Pekka Kuusisto) pukeutuneille muusikoille saattoi tulla aika kuuma.

On selvää, että ulkoilmassa akustinen sointi kutistuu hiljaiseksi ja kaiuttomaksi. Tällainen miljöö vaatiikin kuulijalta erityistä keskittymistä ja soittajilta kovaa volyymiä, kun tuulen suhina kilpailee musiikin kanssa ja kattona on taivas. Idea on silti hyvä, sillä leppoisassa tunnelmassa ja luonnonakustiikassa on oma viehätyksensä.

Bach ja Ravel soivat rennosti Rättyän ja Kuusiston yhteistyönä. Kuusiston ilakoiva pelimanniote sopi yllättävän hyvin Bachin nopeisiin osiin. Joissakin Bachin hitaissa taitteissa sekä Ravelin laulavissa linjoissa olisi kuitenkin myös lämpimämpi, vibratokylläisempi soundi ollut perusteltu.

Stravinskyn Sotilaan tarina oli yllättäen se teos, joka eniten kärsi metsäakustiikasta, vaikka juuri siinä soitetaan eniten lujaa, kovaa ja korkealta. Jotta Stravinsky olisi todella iskevää, sen tulisi kaikua jossakin tilassa. Muusikkojen räiskyvä tulkinta pelasti toki paljon.

Kuusistolla on ilmiömäinen kyky voittaa yleisö puolelleen paitsi musiikilla myös spontaaneilla välispiikeillä, joissa usein on mukana interaktiivinen elementti. Tässä konsertissa yleisö mm. joutui tai pääsi laulamaan C-duurikolmisoinnun. Voi olla, että laulujänteitään viritteli myös yleisöä uteliaana kierrellyt karhu. Soiton ajaksi se istahti kivelle kuuntelemaan ja näytti välillä huojuttelevan päätään musiikin tahtiin.

Metsän paratiisista siirryttiin sinisellä valolla ja ruusukankailla koristeltuun Hyrylän Olympia-kasarmiin. Täällä ei tunnelmoitu metsän henkien ja eläimien kanssa, vaan hiljennyttiin muistamaan vainojen ja sotien uhreja.

Aloitusnumerona oli jälleen Bachin sonaatti Kuusiston ja Rättyän soittamana. Ilman hassuja pukuja ja hyttysiä muusikot tuntuivat pääsevän aivan toisenlaiselle keskittymisen tasolle. He löysivät upealla tavalla yhteinen suunnan, poljennon ja musiikillisen hengityksen.

Kamus-kvartetti tulkitsi Šostakovitšin kahdeksannen jousikvarteton äärimmäisen tarkasti ja hioutuneesti mutta myös raskaisiin tunnelmiin täysillä heittäytyen. Kamus ei ole mikään festivaalikokoonpano, vaan pitkään yhteistyötä tehnyt ja menestystä saavuttanut yhtye. Tämä tietenkin kuuluu soitossa.

Konsertin jälkipuoliskolla kuultiin musiikkia Theresienstadtin keskitysleiriltä. Theresienstadt oli kolmannen valtakunnan edustusleiri, jonka kautta uhrien tie eteni kohti varsinaisia tuhoamisleirejä. Theresienstadtissa toimi juutalaisten orkestereita ja kamariyhtyeitä, esitettiinpä muutamia oopperoitakin. Siellä vaikuttivat mm. juutalaisia sukujuuria omaavat säveltäjät Erwin Schulhoff ja Viktor Ullman.

Schulhoffin kiihkeä sooloviulusonaatti soi Eriikka Maalismaan tulkitsemana pakahduttavan intensiivisenä. Pia Freund puolestaan tulkitsi koskettavalla tavalla kolme Ullmanin laulua, jotka säveltäjä sai valmiiksi vain joitakin kuukausia ennen kuin hänet lähetettiin kuolemaan Aushcwitziin. Laulujen dramaattisesti kaareutuvat melodiat ja dissonoivat harmoniat olivat vakuuttavalla tavalla persoonallisia.

Välissä saatiin hengähtää muutaman kevyemmän laulun parissa. Niidenkin yllä toki leijui tumma pilvi: näitä kabaree- ja operettityylisiä lauluja Theresienstadtissa laulettiin silloin, kun haluttiin unohtaa lohduton todellisuus.

Kun Theresienstadtin sairaat lapset lähetettiin kuolemaan, leirin sairaanhoitaja Ilse Weber meni vapaaehtoisesti pois tästä maailmasta heidän kanssaan. Konsertin lopetusnumeroa, Weberin säveltämää kehtolaulua, olivat lapset suojelijansa kanssa laulaneet kuoleman lähestyessä. Tämä yksinkertainen ja kaunis kehtolaulu Freundin eleettömänä mutta syvänä tulkintana loi yleisöön rikkumattoman hiljaisuuden, jonka olisi suonut kestävän pidempäänkin ennen aplodien alkamista.

Pahimmillaan cross-over voi olla sitä, että laitetaan Bachiin rumpukomppi ja ihastellaan uutta, raikasta lähestymistapaa. Parhaimmillaan se oli torstai-illan viimeisessä konsertissa: samaa aihetta lähestyttiin erilaisista näkökulmista, jolloin tuloksena oli rikasta, kokonaisvaltaista taidetta.

George Crumbin jousikvartetossa Black Angels kuuluvat sodan kauhut ja maailman mielettömyys. Muun muassa sähköisesti sekä ei-konventionaalisilla soittotavoilla tuotettavat äänimaailmat ovat rajuja ja shokeeraavia. Surrealistista vaikutelmaa vahvistavat lisäsoittimet ja rituaalinen laskenta eri kielillä. Musiikkia leimaavat outous ja ahdistus sekä toisaalta paljas, ruma totuus.

Kolmeen blokkiin jakautuva jousikvartetto sekä Paula Vesalan ja Pekka Kuusiston laulusarjan kantaesitys toteutettiin limittäin. Ratkaisu oli nerokas. Vesalan kuulas ääni toi lohtua Crumbin mustien näkyjen alhoihin.

Laulusarjan lyriikoissa pohditaan sotaa naisten näkökulmasta, ja musiikillisesti ne asettuvat poliittisen laulun perinteen jatkajiksi. Mukavasti soljuvia melodioita ne ovat ja yksinkertaisuudessaan kauniita ja vilpittömiä.

Paula Vesalan herkät tulkinnat olivat niin kaukana PMMP:n Rusketusraidoista, että hänen muuntautumiskykyään ei voi kuin ihailla. Pekka Kuusistokin todisti taipuvansa paitsi viulunsoittoon myös biisinikkarointiin, urkuharmooninsoittoon ja taustalaulamiseen.

Ennakkoluulottomuudesta on tullut klisee, mutta Pekka Kuusiston Tuusulanjärven ympäristöön synnyttämälle itsensä näköiselle festivaalille tämä määritelmä sopii. Kamarimusiikkitapahtumassa kuulee takuuvarmasti puhuttavia tulkintoja tutusta ohjelmistosta, marginaalista ja muista genreistä poimitun musiikin kanssa vastakkain- ja rinnan aseteltuna: tänä kesänä on kuultu samassa konsertissa esimerkiksi Schumannia ja punkyhtye Joy Divisionin kappaleita.

Kuusisto kirjoittaa ohjelmakirjassa soittavansa joskus tarkoituksellisen rumasti, sillä ”kauneinkaan ei ihastuta […] jollei sopivan matkan päässä lymyile kontrastia. Joskus tulokset tuntuvat väkeviltä, toisinaan keskittymishäiriöisiltä.” Viimekertaiselta festivaalilta on edelleen hyvässä muistissa Messiaenin Aikojen lopun kvarteton viimeinen osa, jossa viulistin kuvia kumartamaton vibraton ja jousen käyttö ja improvisatorinen suhde tulkittavaan materiaaliin loivat hauraudessaan uskomattoman vangitsevan tunnelman.

Riskinotto kannattaa, vaikkei eilinen Beethovenin Kreutzer-sonaatti skottipianisti Alasdair Beatsonin kanssa inspiroituneista hetkistä ja tehokkaasta finaalista huolimatta vastaavaa vaikutelmaa jättänytkään. Kuusisto oli buukannut kansanmuusikot Pekko Käpin ja Vilma Timosen esittämään uuden, päivän humanitääriseen teemaan räätälöidyn teoksensa sonaatin osien välissä. Kenties Käpin jouhikkointro innoitti viulistin hakemaan ensimmäisen osan alkuun mahdollisimman vähän resonoivaa ääntä, mitä ratkaisua en tässä yhteydessä ymmärtänyt.

Vielä vähemmän ymmärsin Käpin ja Timosen kollaasia, jonka aiheena oli ilmeisesti naisiin kohdistuvan väkivallan ehkäiseminen. Teoksessa resitoitiin ja soitettiin sanelukoneella kaiketi Tolstoin ja Raamatun tekstejä, joiden lomassa esitettiin ylipitkiä, staattisia improvisaatioita. Hämmästelin, miten vähiin sointiväreihin kansanmuusikot niissä tyytyivät.

Ennen muuta teos vahvisti käsitystäni siitä, että musiikki kannattaisi pitää erossa palopuheista ja kannanotoista: jos haluaa ilmaista jotain näin konkreettista, olisi yleisönosastokirjoitus tai pamfletti painavampi käsikassara. Nyt teksti söi musiikin tekemää vaikutusta, ja päin vastoin.

Sama teos voi aiheuttaa soittajissa tyystin erilaisia impulsseja, minkä Janácekin skitsofreenisen ensimmäisen jousikvarteton vimmainen tulkinta myöhäisillassa osoitti; yleensä tästä häiriintyneestä musiikista kuullaan varsin salonkikelpoisia ja ”kauniita” esityksiä. Kvartetti haki kansanmusiikkivaikutteisesta satsista ekstreemejä ja piti taatusti otteessaan – pienenä annoksena näin äärirajoilla oleva soitto toimii. Seuraavaksi olisi kiinnostavaa kuulla esitys, jossa kamarimusiikkikumppanit uskaltautuisivat vielä syvemmälle Kuusiston maailmaan, jossa rumuus on osa musiikkia ja arvo sinänsä.

Tälläkin kertaa kaksi eri kokonaisuutta esitettiin limittäin, ja Gesualdon madrigaalit vuorottelivat kvarteton osien kanssa. Kotimaisen Guarneri del Gesualdo Ensemblen notkeat ja solistiset laulajat korostivat hekin musiikin viiltävää dramatiikkaa. Halosenniemen kuivassa akustiikassa yhtyeen sointi oli painottunut liiaksi keskirekisteriin – ehkä tukevampi basso-osasto olisi myös auttanut harmillisen suurpiirteiseksi jäänyttä intonaatiota.

Jukka Tiensuun väkevä nemo avasi Suvisoiton päätöskonsertin Porvoon Taidetehtaalla. Haastava partituuri on täynnä Tiensuulle tyypillistä nopeiden triolien ja kuudestoistaosien svengaavaa repetitiota ja glissandoja neljäsosasävelaskelilla ja ilman. Elektroninen osuus koostuu lyömäsoittajan laukaisemista sampleista, äänen vahvistamisesta ja säveltäjälle läheisestä nauhakaikuefektistä. Avantin virtuoosit selvittivät vaikeat stemmansa täysin suvereenisti: erityismaininnan saa Hanna Kinnusen hysteerinen huilusoolo.

Tiensuun säveltäjäkuvassa on viehättävää oman, välillä epätrendikkäänkin sävelkielen periksiantamattoman seuraamisen lisäksi se, että hän systemaattisesti pidättäytyy selittämästä teoksiaan. Tässä hän lähestyy hiljattain siteeraamiani Pierre Boulez’n ja Petr Kotikin ajatuksia – toisaalta sävellysten monikieliset ja -mieliset nimet houkuttelevat kuulijaa pelaamaan sanojen merkityksien ja musiikin yhdistämisellä. Kokonaisuuden voi tietysti vastaanottaa myös yhdistämällä haiku-runojen tapaan kaksi erilaista mielikuvaa ilman narratiivia niiden välillä.

Monet instrumentalisteista ovat pitäneet ihmisäänen, eritoten laulun, jäljittelyä korkeimpana päämääränään. Viimeisen sadan vuoden aikana on sävelletty paljon musiikkia, joka kähinöineen ja karjuntoineen on ehkä bel cantoa paremmin kiinni omassa ajassamme. Paatuneempikaan avantgardisti ei silti voine välttyä liikuttumasta nemo-yhtyeen puhjetessa kuorolauluun teoksen loppupuolella: ihmisen ääni puhuttelee ilman suotimia. Eikä Tiensuu karta instrumentaaliteatterin keinoja muutenkaan, ja teos päättyy ykkösviulun ja klarinetin mykkään elehdintään samplatun vihellyksen säestyksellä, kenties George Crumbin Vox Balaenaen innoittamana.

Illan kantaesitys oli Kirmo Lintisen toinen pianokonsertto, jonka oli tilannut monipuolinen jazzin ja improvisoidun musiikin taitaja Seppo Kantonen. Yhteistä toukokuussa ensiesityksen saaneen ensimmäisen konserton kanssa on ainakin pianon rooli orkesteritekstuurin osana ja yksiosainen muoto, jonka taitteet säveltäjä omien sanojensa mukaan on tarkoittanut rajuiksi. Ehkei kuulokuva istumapaikaltani heti lavan edessä ollut optimaalinen, mutta olisin kaivannut sinänsä kiinnostaviin jaksoihin enemmän karakterisointia ja värikkyyttä. Kantonen oli konserton pätevä solisti ja kenties vapautuneimmillaan improvisoiduissa jaksoissa orkesterin säestyksellä ja ilman.

Hérodiade ei saanut minua kääntymään Paul Hindemith -faniksi. Käsityötaitoa en kiistä enkä sitä, että jotkut jaksot soivat myöhäisromanttisen lihaisasti. Sävelkieli kuulostaa silti korvaani hiukan pölyttyneeltä ja jäykältä.

Kapellimestarin jo kohottaessa tahtipuikkoa ensimmäiseen lyöntiin saatiin lisää instrumentaaliteatteria kännykän alkaessa lurittaa yleisössä. Kesti verrattain kauan, ennen kuin Grande Valse ja yleinen pulina saatiin loppumaan – mutta miksi juuri silloin joku halusi sihauttaa auki virvokepullonsa? Silti, myös tätä on elävä musiikki.

Johannes Brahmsin neljään vakavaan lauluunsa Lutherin Raamatusta valitsemat tekstit ovat niin vahvoja, että Detlev Glanertin orkestraatio ja välisoitot tuntuivat pikemminkin latistavan kokonaisuutta kuin tuovan siihen jotain lisää. Antti Häyrynen toteaa ansiokkaassa ohjelmakirjatekstissään sovituksen kunnioittavan Brahmsin sointi- ja sävymaailmaa, mutta enemmän omaan makuuni on revisionistisempi uudelleen tulkitseminen esimerkiksi Luciano Berion tyyliin. Baritoni Markus Lehtinen auttoi luomaan pitkän kaaren teoksen ylle, vaikka solistin ääni välillä kapeahkolta kuulostikin.

Kolmiosaisessa konsertissa musiikin johdosta vastasi kolme kapellimestaria. Kollaasi johdatteli pohtimaan minkä tahansa orkesterin identiteettiä ja musiikillisen johtajan työhön kuuluvia motorisia ja psykologisia elementtejä. Dmitri Slobodeniouk johti Tiensuun ja Lintisen teokset rauhallisesti mutta selkeästi, kollegiaalista katsekontaktia soittajien kanssa suosien. Seuraavana korokkeella oli velhomainen Hannu Lintu, jonka lyönti on huomattavasti eksentrisempää ja välillä liikkumattomuuteen asti viitteellistä. Sähköistävällä, välillä jopa hurjalla olemuksellaan Lintu saa soittajistosta irti värikkyyttä ja muhevia sointeja, rytmisestä tarkkuudesta tinkimättä.

Konsertin päättäneen Robert Schumannin toisen sinfonian johti John Storgårds, jonka sivuttaissuuntaista lyöntiä orkesterin oli ehkä välillä hieman vaikea seurata: ainakaan kauniin hitaan osan pulssi ei ollut aivan kohdallaan. On kenties tarpeetonta spekuloida, olisiko Schumannin musiikista ilman säveltäjän mielenterveydellisiä ongelmia tullut niin rosoista kuin millaisena sen nyt tunnemme. Oli miten oli, varsinkin myöhemmästä tuotannosta tekee kiinnostavan juuri kauneuden pysymättömyyden ja vääristymisen kipeys. Vaikka toisessa sinfoniassakin on tätä vastakkainasettelua, tuntuu kokonaisuus junnaavalta. Maanisuus vie teoksessa voiton.

Soitto oli Taidetehtaalla kauttaaltaan nautinnollista. Muusikoista oli vaistottavissa sellaista heittäytymistä ja paneutumista tehtävään, mitä ei monien soittajien vakityöpaikoilla filharmonisessa maailmassa ihan aina voi kokea.

Oli ilahduttavaa nähdä loputtoman tuntuisesti kiemurteleva jono Porvoon tuomiokirkon edustalla ennen perjantai-illan ensimmäistä Suvisoiton konserttia. Festivaali ei muuten juuri näkynyt kaupunkikuvassa, ja yleisö taitaakin tulla etupäässä Helsingistä, mutta tyyriistä lipuista huolimatta kirkko oli tupaten täynnä.

Kaksi messua – toinen soitinsävellys, toinen perinteisempi requiem tekstin, kuoron ja solistien kanssa – muodostivat konserttiohjelman toimivan parin. Ensin kuultu Jukka Tiensuun toinen klarinettikonsertto Missa (2006) istui sekä esittäjille että kirkkotilaan kuin hansikas. Solisti oli sijoitettu orkesterin taakse alttarille, ja oivallisen balanssin ansiosta niin kontrastoivat kuin yhtenäisetkin elementit erottuivat tekstuurin sisältä kirkkaina.

Tiensuu käyttää sävellyksessä taitavasti psykoakustiikan keinoja, kuten kolmen klarinetin tiheiden sointujen synnyttämiä interferenssiääniä, jotka tuntuvat saavan koko pääkopan resonoimaan. Innoittajana tässä on kenties toiminut György Ligetin 10 kappaletta puhallinkvintetolle. Myös vanhaa kunnon nauhakaikua livenä jäljittelevä efekti on käytössä ahkerasti.

Hiljattain Pohjoismaiden neuvoston palkitsema Kari Kriikku on oivallinen tulkitsija materiaalissa tiuhaan esiintyville orientaalis-ilkikurisille melismoille ja vuoroin svengaaville, kohta taas onnahtaville rytmeille. Osin improvisoituja kadensseja kurkkuäänineen ja virtuaalipolyfonioineen olisi kuunnellut vaikka kuinka pitkään.

Johann Michael Haydnin vuonna 1771 arkkipiispa Schrattenbachille säveltämä hieno sielunmessu oli kiinnostava tuttavuus ja osoittaa, että nuottilaareja kannattaa tutkia myös kantaohjelmistomappien ulkopuolelta. Näin Avantissa onkin tavattu tehdä. Orkesteri oli hyvässä vedossa, ja etenkin vasket puhalsivat komeasti. Vakuuttavasta solistikaartista jäi mieleen vaivattomasti ja jäntevästi fraseerannut tenori Tuomas Katajala.

Hieman väsyneenä hiippailin takaisin kirkkoon myöhäisillan pakahduttavan laajoja kaarroksia varten, mutta Anton Brucknerin seitsemännen sinfonian kamariversion esityksen jälkeen oli uupumus tiessään. Hanns Eislerin ja kumppaneiden 1920-luvun alussa tekemä sovitus yli tunnin mittaisesta teoksesta ei tuntunut lainkaan pitkältä, kiitos innoittuneen ja inspiroivan musisoinnin. Edellisessä konsertissa kapellimestarina uurastanut John Storgårds kaivoi väsymättömän oloisesti syviä sävyjä ensiviulustaan ja lietsoi hienot kamarimusiikkikumppaninsa paahteiseen, intensiiviseen soittoon, jonka pienet epätarkkuudet jäivät kokonaan unholaan.

Epäreilua: Haydn, Mendelssohn ja Carter kyllä muistetaan, mutta kahdeksankymppisen George Crumbin (s. 1929) musiikkia ei tasavuosista huolimatta vieläkään kuulla kovin paljon Suomessa. Opiskeluaikoina sävelletty soolosellosonaatti ja trio Vox Balaenae (Valaan Ääni) sentään välillä pulpahtavat esiin. Miten olisi, rohkeat tamperelaiset, Pulitzer-palkitun orkesterikappaleen Echoes of Time and the River tai Pierre Boulezin tilaaman Star-Childin ottaminen ohjelmaan?

Viime vuosikymmenien avantgardisteista Crumb on helpoimmin lähestyttäviä. Kenties saumattomammin kuin kukaan muu, hän on teoksissaan onnistunut yhdistämään suuren määrän kokeellisia soittotekniikoita tonaalissävytteiseen sävelkieleensä. Teosten kommunikoivuutta auttaa niiden narratiivisuus (raju jousikvartetto Black Angels esimerkiksi on Vietnamin sodan musiikillinen vertauskuva) ja teatterillisuus (laulusarja Night of the Four Moonsin lopussa esittäjät poistuvat lavalta laulaen ja soittaen, Haydnin jäähyväissinfonian tapaan). Kuuntelijaystävällistä on myös sävellysten muotojen tasapainoisuus ja dramaattisista sivupoluista huolimatta musiikin gravitaatio kohti pehmeää ja konsonoivaa ilmaisua.

Pintatason teknisen briljanssin lisäksi Crumbin sävellyksissä on paljon eksplikoitua ja piilossa olevaa symboliikkaa, esimerkiksi partituurien ristin- tai spiraalin muotoon painettuja viivastoja ja lukusuhteita sekä oikeita ja itse keksittyjä sitaatteja vanhemmasta musiikista. Monissa teoksissa partituuri edellyttää muusikolta kokonaisvaltaista suhtautumista lavailmaisuun – soittamiseen, laulu- ja puheäänen käyttämiseen, liikkumiseen ja paikallaan pysymiseen – eikä ”kolmelle naamioidulle soittajalle” sävelletty ryhävalaiden laulujen innoittama Vox Balaenae ole tästä poikkeus. Puolet kasvoista peittävillä naamioilla Crumb on pyrkinyt ottamaan etäisyyttä inhimilliseen, musiikkiin välttämättä myös suorituksena suhtautuvaan maailmaan: naamioidut soittajat symboloivat luonnon mahtavaa, persoonatonta voimaa. Esitysohjeeksi on annettu myös syvänsininen, valtamerellinen valaistus.

(Valaan ääneen voi tutustua lisää erinomaisella englanninkielisellä opiskelusivustolla, jolla voi esimerkiksi kuunnella nauhoituksia ryhävalaiden ääntelystä ja kuunnella teos samalla partituuria seuraten. Preparoidusta pianosta voi lukea lisää täältä.)

Koska paneutuminen musiikkiteatteriin on useimpien säveltäjien keinovarana jäänyt edellisille vuosikymmenille, tuntuu kokonaisvaltainen lavailmaisu olevan monille klassisen musiikin esittäjillekin haasteellista. Zagros-yhtyeen huilisti Auli Kontisen, sellisti Miika Uuksulaisen ja pianisti Sonja Fräkin hillitty työskentely vei kuitenkin tarkoituksenmukaisella tavalla huomion itse musiikkiin. Jos kompromisseja ei asusteiden ja himmennetyn valaistuksen suhteen juurikaan tehty, oli sitä suurempi sääli, että teokseen elimellisesti kuuluva äänen sähköinen vahvistaminen oli jätetty pois. Ratkaisu voisi toimia kirkossa, mutta nyt jotkut Crumbin visionäärisimmistä sonoriteeteista saivat vain puolittaisen toteutuksen, eikä potentiaalisesti erittäin vaikuttava ja tämän konsertin painokkain teos nyt koskettanut.

Leonora-salin sinänsä miellyttävä akustiikka ei auttanut myöskään festivaalin teemasäveltäjä Sampsa Ertamon Paimenta alttohuilulle ja nauhalle. Hienovarainen kaiku ja äänenvahvistus auttaisi solistia nivoutumaan paremmin elektroniseen osuuteen.

Olin etukäteen innoissani Kallio-Kuninkalan festivaalin yhteistyöstä Keskisen Uudenmaan musiiikkiopiston oppilaiden kanssa, mutta odotin kyllä Äänet ja valo -esitykseltä jotain muuta kuin opiston kesäsoittajaisia. Pienet ja vähän vanhemmatkin pianistit olivat toki söpöjä, mutta esiintymisfoorumi oli valittu huonosti. Nyt Schumannin ja kumppanien lastenkappaleet venyttivät konsertin keston miltei kolmituntiseksi.

Kadotin ohjelmistosuunnittelun punaisen langan viimeistään toisen puoliajan päättäneessä numerossa, ja kokemus Brahmsin käyrätorvitrion esityksestä jäi valjuksi. Tommi Hyytisen torvi soi kyllä uljaasti, mutta ensemblen sointi kärsi turhan varovaisesta pianonsoitosta ja erimielisyydestä viritystason suhteen.