Category Archives: Arviot

Sibelius-Akatemian konserttisalissa sunnuntaina 8.11. teki uusi Quadrion-jousikvartetti ensiesiintymisensä  Helsingissä. Kvartettia luotsaa sen primas Elina Vähälä, ja muut jäsenet ovat viulisti Maaria Leino, alttoviulisti Riitta-Liisa Ristiluoma ja sellisti Jussi Vähälä. Käsiohjelman mukaan kvartetti perustettiin vuonna 2008 ja sen ensiesiintyminen oli Hauhon musiikkijuhlilla heinäkuussa 2009.

Kuinka jousikvartetit syntyvät? Usein sattumalta esimerkiksi jonkin musiikkifestivaalin yhteydessä, ehkä hieman jonkun sopivan henkilön yhteen saattamana. Jotkut puolestaan ovat soittaneet yhdessä jo opiskeluajoista alkaen. Kuinka ne jaksavat hioa kokoonpanoaan, jossa jokainen ääni, sointu ja fraseeraus pitää saada kohdalleen? Yleensä harjoittelu vain osoittautuu niin inspiroivaksi, että on kertakaikkiaan pakko soittaa ja konsertoida. Quadrion koostuu taitavista soittajista – vaikka Vähälän muita ilmaisuvoimaisempi soitto erottuu joukosta, niin primakselle se sallittakoon.

Ensiviulun sointia auttaa varmaan myös Suomen Kulttuurirahaston omistama Stradivarius-viulu, mistä Vähälä saa hienoja kvaliteetteja loppumattomiin. Varsinkin konsertin avausteoksen, Mendelssohnin f-molli -jousikvarteton edetessä alkoi toivoa myös yhtyeen muille jäsenille saman luokan soittimia. Suomeen on hankittu OKO-pankin toimesta jousikvartetille yhteensopivat laatusoittimet – tässä olisi yhtye, joka todennäköisesti hyötyisi saadessaan nuo soittimet käyttöönsä! Mendelssohnin dramaattinen kvartetto, itseasiassa hänen viimeinen kamarimusiikkisävellyksensä, on sävelletty hänen sisarensa Fannyn, joka oli myös etevä säveltäjä ja pianisti, kuoleman johdosta vuonna 1847.

Toisena teoksena ennen väliaikaa saimme kuulla Benjamin Brittenin toisen jousikvarteton vuodelta 1941. Quadrionin soitto tuntui vapautuvan lisää tämän kappaleen parissa ja nyt syntyikin upeita heittoja ja vapaasti soivia satseja. Kolmannen osan alun hyytävät viulujen ja alttoviulun unisonot nostivat hienosti tunnelmaa ja finaali olikin sitten varsinaista ilotulitusta.

Väliajan jälkeen tuli kvartetin lisäksi lavalle näyttelijät Rea Mauranen ja Vesa Vierikko lukemaan Leoš Janácekin (1854–1928) ja Kamila Stösslován (1891–1935) kirjeitä. Säveltäjä oli tavannut vuonna 1917 häntä lähes 40 vuotta nuoremman kauppiaanrouvan ja rakastunut tähän syvästi. Suhde pysyi platonisena ja heidän kirjeenvaihtonsa, yhteensä noin 700 kirjettä, julkaistiin vasta vuonna 1990. Vierikko otti yleisönsä toteamalla, että hänet pitää nyt kuvitella vanhaksi mieheksi ja Mauranen puolestaan nuoreksi naiseksi. Kirjeissä Janácek palvoi yksipuolisesti ihastuksensa kohdetta, kunnes Kamila löysi säveltäjän elämän loppuvuonna vastaavia tunteita omalta puoleltaan. Tämä tuli hienosti esille Maurasen ja Vierikon lukemissa kirjeissä. Tätä seurannut jousikvarteton ”Intiimejä kirjeitä” esitys oli ilman muuta konsertin kohokohta. Saattoi kokea, että Quadrion syttyi tähän teokseen yhteisesti ja alussa vaivannut erilaisuus oli poispyyhkäisty. Kvartetti sai konsertin jälkipuolella esille myös kauniita hiljaisia sävyjä ja ne antoivat toiveita mielenkiitoisesta tulevaisuudesta.

Claude Debussyn (1862–1918) viimeinen (valmistunut) orkesteriteos, Jeux (1912), on kohta sadan vuoden ajan ollut säveltäjän muiden orkesteriteosten varjossa, vaikka Pierre Boulezin sukupolven sille antama erityinen arvostus on teoksen mainetta parantanutkin. Siksi olikin kovin ilahduttavaa, että Susanna Mälkki oli valinnut juuri Jeuxin Tampere filharmonian perjantain konsertin avausnumeroksi. Jeuxin jopa Debussyn mittapuulla omaleimainen orkestraatio, alituiseen vaihtuvat tempomerkinnät sekä erikoiset harmoniat vaativat kapellimestarilta ja orkesterilta paljon, jotta sävellys ei pirstaloidu. Mälkin ja orkesterin yhteistyö pelasi Jeuxissa varsin hyvin, ja pieniä rikkeitä soinnin puhtaudessa katsoo mielellään läpi sormien.

Illan ehdoton päänumero oli Kimmo Hakolan (1958–) Kitarakonsertto (2008), jonka solistina oli viimevuotisen kantaesityksen tapaan Timo Korhonen. Kitarakonsertossa tiivistyy Hakolan musiikin raikas häpeämättömyys. Konsertto alkaa iskevän rytmikkäästi, eikä soolo-osuus yritäkään peitellä soittimen vahvaa latinalaista perinnettä. Hakola ottaa musiikillaan kitarasta ja perinteisestä orkesterikokoonpanosta kaiken irti.

Keskiosaa kuvaa parhaiten Timo Korhosen luonnehdinta siitä, kuinka Hakolan musiikki on tunteikasta olematta sentimentaalista. Jos kaksi ensimmäistä osaa liikkuvatkin selvästi konserton perinteiden raameissa, päätösosa, Ghetto, on todellakin, kuten säveltäjä itse kuvaa, jotakin muuta. Klarinettikonserton (2001) päätösosan tavoin Ghetto tuo mukaan lähes ohjelmallisia sävyjä. Soolossa kuuluvat sefardijuutalaisesta musiikkiperinteestä saadut vaikutteet, ja orkesteri säestää milloin soittaen, milloin taputtaen ja välillä jopa huudahduksin.

Korhonen oli esityksen ehdoton päätähti, mutta orkesterin ja Mälkin työsarkaa on myös syytä suuresti kiittää. Heidän yhteistyöllään Kitarakonserton virtuoosinen aines, upea orkesterinkäyttö sekä musiikin silkka hauskuus välittyi erittäin hienosti.

Väliajan jälkeen saatiin järkälemäinen annos saksalaista sinfonista perinnettä Richard Straussin (1864–1949) Also sprach Zarathustran Op. 30 (1896) muodossa. Straussin kunnianosoitus Nietzschelle on värikäs, kekseliäs, joskin paikoittain varsin raskas orkesterirunoelma, joka vaatii kapellimestarilta hyvää kokonaisuuden hahmottamista, jotta teoksen rakenne ei peity efektien alle. Susanna Mälkki muotoili Zarathustrasta eheän kokonaisuuden, jonka orkesteri toteutti ammattitaitoisesti, vaikka siellä täällä kuuluikin muutama vähän muotopuoleksi jäänyt puhallinsointu.

Konsertti ole kerännyt myös varsin mukavasti yleisöä, joka viestittänee taas kerran siitä, että ohjelmistoratkaisujen ei aina tarvitse olla kaikkein perinteisimpiä, jos halutaan sali täyteen.

Helsingin kaupunginorkesterin konsertin ohjelma tuntui etukäteen mielenkiintoisen monipuoliselta: tarjolle oli laitettu 70 vuotta vanhaa saksalaista, uutta itävaltalaista musiikkia sekä romantiikan ajan vankkaa perusohjelmistoa. Moneen suuntaan kurkottanut ohjelma tarjosikin useampia yllätyksiä.

Hanns Eislerin (1898–1962) Kleine Sinfonie (1932) syntyi säveltäjän itsensä mukaan ajatuksesta, että sinfonia sävellysmuotona on ”enemmän tai vähemmän kuollut”. Lyhyen teoksen sävelkieltä leimaakin saksankielisen alueen sinfoniatraditiosta irtipyrkivä sentimentaalisuutta välttelevä ja paikoin fragmentaarinenkin ilmiasu. Eislerin musiikillinen ironia jätti kuitenkin varsin kesyn vaikutelman: ohjelmatekstissä groteskiksi kuvailtu scherzo-osa yllätti pehmeydellään ja nopea finaaliosa ei sekään oikein lähtenyt lentoon.

Kaiken kaikkiaan Kleine Sinfonien odottamaani sovinnaisempi olemus jätti miettimään, mahtoivatko teoksen sävelkieli ja muotoratkaisut tuntua räikeältä ja tuoreelta edes 1930-luvun yleisön korvissa – sen verran hampaatonta ja kesyä musiikkia Eislerin teos on moniin aikalaisiinsa verrattuna.

Vuonna 1943 syntyneen itävaltalaissäveltäjä HK Gruberin trumpettikonsertto Busking (2007) asetti kiinnostuneen odottavan tunnelman. Jo teoksen tavallisesta poikkeava orkestraatio – trumpetti, harmonikka, banjo ja jousiorkesteri – tuntui raikkaan mielenkiintoiselta ja monia mahdollisuuksia tarjoavalta kokoonpanolta. Teos tarjosi kuitenkin illan suurimman yllätyksen: se oli lähes täydellinen vastakohta kaikelle sille, mitä olin itse teokselta ja säveltäjältä odottanut.

Teoksen aloittanut trumpetin suukappaleella soitettu jammailu oli ilmeisesti tarkoitettu hauskaksi vitsiksi, mutta muuttui aika pian itseään toistavaksi jankutukseksi. Samaa voisi oikeastaan sanoa koko teoksesta: varsin pitkä (tai ainakin siltä tuntunut) kolmiosainen konsertto oli kokonaisuudessaan muodottoman ja tasapaksun oloinen. Håkan Hardenbergerin virtuoosisen vaivaton esitys toki vakuutti, mutta lähinnä kevyen klubijazzin mieleentuova sävelkieli ei tarjonnut juurikaan kontrasteja edes teoksen eri osien välillä, minkäänlaisesta kulminaatiosta puhumattakaan.

Gruber jätti myös jännittävän ensemblen ilmaisumahdollisuudet lähes täysin hyödyntämättä. Aivan alussa kuultu, kenties hiukan New Orleans -jazziin viittaava nopeasti ohimennyt trio-osuus harmonikan ja banjon kanssa soi hyvin ja tähän ideaan olisin odottanut jonkinlaista kehittelyä, vastakommenttia tai edes paluuta. Teos kuitenkin jämähti solistin toisteiselle ja päämäärättömän tuntuiselle löysälle sooloilulle, jota kuultiin kiinnostavuuteensa nähden uskomattoman pitkän ajan. Ainoastaan toisen osan flyygelitorvelle kirjoitetut laulavat melodialinjat jousiston säestyksellä toivat pientä rikastusta teoksen kokonaismuotoon, mutta nämäkin elementit jäivät muuntumattomina ja väsyttävän pitkäkestoisina aivan liian toisteisiksi.

Nopea kolmas osa ei tarjonnut oikeastaan mitään uutta, mutta kontrastoi edes kestonsa puolesta kahden aikaisemman osan kanssa: jo puuduttavan laahaavien nopean ja hitaan osien jälkeen finaalin siedettävän kompakti kesto päätti teoksen tarjoamatta edelleenkään minkäänlaista huippukohtaa tai muutosta jo aiemmin kuultuun.

On vaikeaa arvella, mitä Gruber on Buskingilla halunnut tarkoittaa tai sanoa. Itseäni virkistää usein kuulla ”perinteisen modernismin” (en ota tähän nyt enempää kantaa, aiheesta riittäisi varmasti sanottavaa omaksi keskustelukseen asti) traditiosta irtisanoutuvien tai kokonaan ulkopuolelle jättäytyvien säveltäjien töitä. Tavanomaisten muotoratkaisujen välttely suvantoineen, kehittelyineen ja huippukohtineen on tietenkin jo sinänsä mielenkiintoinen ja rohkeakin lähtökohta, mutta Gruberin tältä osin kieltämättä omintakeinen teos ei tunnu tähtäävän oikein mihinkään eikä tästä syystä tarjoa kuulijalleen riittävästi tarttumapintaa. Busking kuulosti oikeastaan keskinkertaisen easy-listening -jazzbändin tai kabaree-muusikkoporukan jammailulta, jonka joku oli kirjoittanut nuoteille muistiin.

John Storgårdsin herpaantumattoman tarkka työskentely Helsingin kaupunginorkesterin kanssa oli vaikuttavaa, mutta sekä Eislerin että Gruberin teosten köykäisyys jätti musiikillisesti lattean vaikutelman.

Konsertin päätösnumero, Johannes Brahmsin (1833–1897) toinen sinfonia D-duuri tarjosi illan painokkainta kuultavaa. Vaikka en koskaan ole ollut mikään Brahmsin musiikin suuri ystävä, nousi tämä teos mielestäni konsertin ehdottomasti musiikillisesti ansiokkaimmaksi teokseksi. Toisaalta, kahden edeltävän mahalaskun jälkeen olisi ollut jo aika hankalaa jatkaa samalla löysällä linjalla.

2. sinfoniassa Brahmsin sävelkieli soi kenties iloisemmin ja valoisammin kuin missään muussa säveltäjänsä teoksessa. Niinikään teoksessa loistaa poissaolollaan se tietty raskassoutuisuus, joka mielestäni vaivaa joitakin muita säveltäjän töitä. Helsingin kaupunginorkesteri soi rauhallisen laulavasti ja muhkeasti Storgårdsin johdolla. Suuret kiitokset ansaitsee jälleen puupuhaltimien korviahivelevät soolot sekä jousiston saumattoman samettinen yhteissointi. Pitkinä kaarroksina pehmeästi soljunut elämänriemu ja iloisuus sai vaikuttavan huipennuksen teoksen mahtipontisessa finaalissa.

Harvoinpa kuulee pianoresitaalissa Sibeliuksen sinfoniaa, mutta Espoon pianoviikoilla tämäkin on mahdollista. Henri Sigfidsson tarjosi avajaiskonsertin yleisölle äärimmäisen viimeistellyn tulkinnan pianisti-kapellimestari Karl Ekmanin sovittamasta Jean Sibeliuksen viidennestä sinfoniasta. Sovitus on vuodelta 1922 – viidennen sinfonian viimeinen versio oli julkaistu kolme vuotta aiemmin – eikä sitä ole sittemmin päivitetty. Vaikka pianoversio oli kiintoisa tuttavuus, ei silti voi kuin todeta alkuperäisen teoksen peittoavan sovituksen mennen tullen. Asiaa ei auttanut Tapiola-salin suuruus ja akustiikan kuivuus. Vaikka Sigfridssonin muototaju ja orkesterin eri sävyjen esiintuonti oli ensiluokkaista, jäi sinfonia kuriositeetiksi. Erityisesti ensimmäinen osa tuntui toisinaan päämäärättömältä haahuilulta puhtaasti sovituksellisista syistä. Toisessa osassa Sigfridssonin taito kuunnella eri tasoilla eteneviä melodialinjoja oli huomattavan taidokasta. Kolmannen osan vaskien terssiaihe ei valitettavasti pianoversiossa heti noussut lentoon, mutta onneksi tämä onnistui myöhemmin volyymin ja  äänimassan lisääntyessä.

Sibeliuksen kumppaneina kuultiin Johann Sebastian Bachin g-molli-toccata ja Robert Schumannin Karnevaali. Sigfridssonin pianismissa korvaani miellytti eniten ajankäyttö ja luontainen rytmintaju.  Niin Toccatan alun resitatiivinomaiset, vapaat jaksot kuin myöhempi tarkkaa pulssia vaativa tekstuuri hengittivät luontevasti. Sigfridssonin äänentuotto on kuitenkin melko suoraviivaista, mikä rajoittaa sävymaailmaa jossain määrin. Vaikka Bach sujui suvereenisti, se ei tällä kertaa minua koskettanut.

Schumannin Karnevaalin parissa koettiin konsertin hienoimmat hetket. Tämän nuoruusteoksen 22 pientä kappaletta muodostavat monimutkaisen kokonaisuuden, jonka Sigfridsson nivoi taidolla yhteen. Erityisesti Chiarinassa ja Chopinissa hän sai pianon laulamaan sielua hivelevällä tavalla. Pierrotin vastakohtaisuudet hyppäsivät silmille hieman liian rajuina ja Paganini meni tekniikkaharjoituksen puolelle, mutta kokonaisuutena Karnevaali oli hieno esitys. Lopun Davidsbündlereiden marssissa filistealaisia (eli poroporvareita) vastaan oli  euforiaa, joka välittyi yleisön perukoille saakka. Tämä olisi varmasti miellyttänyt nuorta Schumanniakin taiteilijakavereineen. Encorena kuultiin Sibeliuksen oma virtuoottinen pianosovitus Finlandiasta.