Tampere Biennalen lauantai-illan konsertit aloitti entinen UTA-, nykyinen Jousia-kvartetti, joka on samannimisen orkesterin pienryhmittymä.
Konsertin avasi saksalais-suomalaisen Klaus Wieden (s. 1950) kolmas kvartetto, joka sai kunniamaininnan Kuhmon kamarimusiikin sävellyskilpailussa pari vuotta sitten. Klassisista muodoista ja rytmisistä ja melodisista unisonoista huolimatta teos vaikutti hieman hahmottomalta ja meluisalta. Liekö sävellyksen synkkääkin synkempi, häiriintyneen mielen kohtaaman kuoleman tematiikka vaikuttanut, kun meno Tapio Tuomelan kantaesitetyssä, sävelkieleltään humoristisen oloisessa ”The Fiddler” -kvartetossa oli myös aika totista. Miellyttävä teos on tuttuun tapaan läpikuultavan musikanttinen.
Yhtyeen työskentelyssä kiinnittää huomiota Tapiola Sinfoniettan konserttimestarina toimivan primas Janne Nisosen tanssahtelevaan liikehdintään, joka itse asiassa tuntuu olevan eduksi ainakin uudemman musiikin hahmottamisessa. Pientä epävarmuutta yhteispelissä ja balanssissa oli silti aistittavissa: osuutta asiaan oli kenties vakisellistin poissaololla, vaikka tuuraamaan olikin saatu oiva Johannes Rostamo.
Kimmo Hakolan kolmannen kvarteton tulkinnasta jäi mieleen energinen viisijakoinen keskiosa. Myös tähän teokseen olisin kaivannut lisää emotionaalista vapautumista – irtautumista nuoteista – ja suurempaa tarkkuutta ja finessiä sävelpuhtauden ja soinnin suhteen.
Festivaalin ulkomaiseksi pääesiintyjäksi oli kiinnitetty fantastinen italialaishuilisti Mario Caroli (s. 1974). Tuhkapilvi esti pianisti Keiko Nakayaman saapumisen Suomeen, mutta mistään ei olisi huomannut, että duonumeroita korvaavat soolokappaleet oli istutettu ohjelmaan vasta viime hetkellä. Sinänsä harmi, että Veli-Matti Puumalan ja Matthew Whittallin teokset jäivät nyt kuulematta.
Jos olisin huilisti, ottaisin Jukka Tiensuun varhaiset huilukappaleet oitis ohjelmistooni! Konsertin avanneessa Cadenzassa oli ensimmäisestä pianopianopianissimosta alkaen selvää, että nyt oltiin tekemisissä poikkeuksellisen intensiivisen tulkitsijan kanssa. Tiensuun Four Etudes vuodelta 1974 oli aivan erinomainen teos ensiosan villeydestä lopun sotto voceen, ja multifoneihin ja perkussioääniin sillä välillä.
Kuulin nyt ensimmäistä kertaa Kaija Saariahon Laconisme de l’ailen miehen esittämänä. Tässä ihastelin Carolin joustavaa rekistereiden ja dynamiikan hallintaa – välillä soitin kuulostikin aivan klarinetilta. Teos puhuttelee parhaiten ulkoa esitettynä, mutta oli tulkinta nytkin aivan vakuuttava, ja Carolin intonoimana oli tekstissä jotain sellaista hiljaista auktoriteettiä, jota naishuilistien tulkinnoissa en kenties ennen ole kuullut.
Romanialaissäveltäjä Doina Rotarun Mithya oli mainio yhdistelmä kansanomaista melodiikkaa, perinteisen ekspressiivistä huilismia ja moderneja tekniikoita. Kolmannessa osassa viehätti arkaainen, shamanistinen bassohuilu.
Konsertin varsinainen tärppi oli Salvatore Sciarrinon eeppinen, 42-minuuttinen La perfezione de uno spirito sottile huilulle, sopraanolle ja ”lyömäsoittimille ilmassa”, joista jälkimmäiset oli nyt jätetty pois. Sciarrino on visioinut esityksen ulkona tapahtuvana, dramaattista maisemaa vasten esitettävänä rituaalina, johon leijoihin sidotut perkussiot tuovat omaa helinäänsä.
Riisuttukin versio hienovaraisine kuunvaloineen toimi Tampere-talon pienen salin hyvässä akustiikassa. Sciarrino on eräs omintakeisimmista nykysäveltäjistä ja kykenee vangitsevaan sävelkieleen miltei täysin ilman melodiaa tai havaittavaa pulssia, pelkän äärimmäisellä herkkyydellä käsiteltyjen erikoistekniikoiden aikaansaaman väreilyn voimin. Sciarrinon kaikki huiluteokset levyttänyt ja säveltäjän kanssa pitkään yhteistyötä tehnyt Mario Caroli on tämän ultravirtuoosisen musiikin suvereeni tulkki, erittäin hienostunut mutta voimakas, laajat kaarrokset hyppysissään pitävä muusikko.
Myös mezzosopraano Sonia Turchetta oli vahvasti läsnä, ja hänenkin tulkintansa teki punnitun vaikutelman. Tähän sain ainakin osittaisen selityksen nähtyäni hänen käyttämänsä nuotit, ks. yllä.
Iltaklubille taiteellinen johtaja Lotta Wennäkoski oli valinnut Magnus Lindbergin varhaisen kokeellisen teoksen Action – situation – signification. Klubiympäristössä jäivät monet detaljit kuulematta, mutta kulttuuriteko tällaisen kappaleen ohjelmistoon ottaminen silti on, vähintäänkin antamalla perspektiiviä kuuluisan säveltäjän nykyiseen työhön. On kiinnostavaa, miten alkuperäisen Toimii-yhtyeen persoonat ovat varmasti vaikuttaneet musiikkiin ja sen soitinnukseen: esittäjyyteen laajimmin suhtautuva rooli on varattu klarinetistille (eli nykyäänkin melko lailla estottomalle Kari Kriikulle). Elektroakustiseen musiikkiin keskittyvä defunensemble ja lyömäsoittaja Janne Tuomi hoitivat homman hyvin.
