Category Archives: Arviot

Oli valitettavaa, että Kimmo Hakolan (s. 1958) uusi sinfonia ei pitkän sairasloman vuoksi valmistunut RSO:n keskiviikkoiseen konserttiin. Tilalla esitetyt Hakolan kaksi tuoretta teosta – KIMM (2008) ja Maro (2006) – paikkasivat kuitenkin puutetta hyvin. Kumpikaan teoksista ei ennestään ollut helsinkiläisyleisölle tuttu, ja molemmat kappaleet valottivat osuvasti Hakolan nykyistä musiikillista maailmaa.

KIMM-teoksen käsiohjelmatekstissä Hakola heittäytyy lennokkaaksi: ilmaukset ”horisontti”, ”taivaanlaki”, ”nadiiri”, ”suhteeni polyfoniaan” ja ”uudet musiikilliset maisemat” virittivät kuulijan odotukset korkealle. Kappaleen alkupuoli oli kuitenkin varsin vaatimatonta musiikkia, jossa yksinkertaiset diatoniset melodia-aiheet vaelsivat staattisten sointupintojen yllä. Teos ei näyttänyt tarjoavan sen paremmin kiehtovia visioita kuin suuria sävellysteknisiä taidonnäytteitäkään.

Sitten tuli kuitenkin yllätys. Vaskien vihlovat rääkäisyt ilmestyivät dissonoivaksi kontrapunktiksi aiemman musiikin ylle. Tämän jälkeen teos eteni monenlaisten tilanteiden kautta rauhalliseen päätökseen. Kappaleen pitkä linja rakentui huikeasti, ja erilaiset musiikilliset ainekset nivoutuivat saumatta yhteen saman kaarroksen alle. Teoskommentin vihjaamaa lineaarista kontrapunktia KIMM ei kovin paljoa tarjonnut, mutta ehkä polyfonian voi tässä yhteydessä ymmärtää laajemmin: se on myös erilaisten musiikkien vuoropuhelua saman teoksen sisällä.

Maro (2006) on ohjelmakommentin mukaan paitsi musiikillinen merikuva, myös säveltäjän kommentti Itämeren saastumista vastaan. Kiusallisia taiteellisia ja juridisia kysymyksiä nousi kuitenkin pintaan; kappaleen kaunis alkupuoli kun toi kovasti mieleen Hakolan samoihin aikoihin syntyneen huilukonserton. Maron keskivaiheen vellovat sointikentät sekä lopun hakkaavat huipennukset olivat toki tehokkaita, mutta aivan vakuuttavaa kokonaiselämystä teos ei antanut.

Radion sinfoniaorkesteri oli lennokkaasti mukana Hakolan teosten käänteissä.

Johannes Brahmsin 50-minuuttinen toinen pianokonsertto (1881) lukeutuu pianokonserttokirjallisuuden kaikkein vaativimpiin haasteisiin. Teoksen pianotekniset vaikeudet ovat mittavia, ja järkälemäisen muodon hallinta tuottaa jokaiselle pianistille päänvaivaa.

Nuori solisti Roope Gröndahl (s. 1989) selvisi tehtävästään suvereenin tyylikkäästi. Hän selvitti vakuuttavasti soittimelliset haasteet, ja hänen luontaisen musikaalisuutensa kantoi esityksen alusta loppuun. Kehittymisen varaa Gröndahlin soitossa toki vielä on. Konserton ensimmäisen ja toisen osan jylhä sinfonisuus ei tulkinnasta aivan vielä välittynyt, ja myös eri aiheiden karakterisointi voisi olla vielä vahvempaa. Parhaiten Gröndahlin temperamentille sopi teoksen finaali, jossa Gröndahl tavoitti erinomaisesti kepeän lyyriset grazioso-sävyt. RSO hoiti konserton mittavan orkesteriosuuden sooloineen taidokkaasti.

Kansallisoopperan Peter Grimesin toinen Grimes, yhdysvaltalainen Howard Haskin teki maanantai-iltana vangitsevan ja vaikuttavan suorituksen yhdessä 1900-luvun tärkeimmistä pääosista. En kuullut roolia ensi-illassa laulaneen, suuresti arvostamani Jorma Silvastin esittämänä, mutta ainakin Haskin teki Grimesista suurenmoisen kokemuksen. Alun lievän prässäämisen jälkeen hänen äänensä toimi ja kantoi upeasti, vivahteikkaasti ja syvän koskettavasti Kansallisoopperan salissa. Hän kykeni tavoittamaan Grimesiinsa aidon emotionaalisesti, vailla pienintäkään ylitulkinnan vaaraa. Mielenkiintoisena yksityiskohtana Haskinin afrikkalaisamerikkalainen tausta toi uuden ulottuvuuden yksilön ja yhteisön väliseen juopaan. Väärinymmärrettynä ja hyljeksittynä henkisen tasapainonsa menettävä Grimes erottui yhteisöstä tavallista voimakkaammin.

–
Benjamin Brittenin (1913-1976) musiikki on tyylillisesti omassa kategoriassaan aikalaisiinsa nähden. Neoklassisten selväpiirteisten linjojen seurana on niin ekspressiivisiä dissonansseja kuin impressionistisen pehmeää orkestrointia. Melodisissa ja rytmisissä aiheissaan Britten käyskentelee joskus lähellä Shostakovitsia, joskus Hindemithiä, usein amerikkalaisia Barberia ja Coplandia, toisinaan jopa Gershwiniä tai Gilbertin ja Sullivanin englantilaisia koomisia Savoy-oopperoita. Kuitenkin hän on kaiken aikaa täysin tunnistettavasti Britten, hieman alakuloinen ja tummanpuhuva.

Mikäli Brittenin musiikin vivahteita ja melodiseen linjaan väriä tuovia vaikutteita ei esittäessä tunnisteta, on vaarana, että menetetään ilmaisun hienovaraisen eloisa pintaväreily. Samoin Brittenin musiikin selväpiirteisyys ja kuulaan resonoiva sointi samentuu, jos harmonioiden kirpeys törmää huonoon balanssiin tai lieviin intonaation epätarkkuuksiin – tai mikäli hänen voimakkaita forte-paikkojaan aletaan prässäämään. Valitettavasti kaikkea tätä oli tarjolla maanantai-iltana Kansallisoopperalla.

Vaarana siis oli, että eloisan ja vivahteikkaan Brittenin sijaan saatiin yliannos raskasta, pompöösiä ja yksitoikkoista mäikettä. Onneksi esityksessä oli vastapainoksi monia hyviä yksilösuorituksia, niin Kansallisoopperan orkesterin hienoilta soolosoittajilta ja puhaltajilta kuin solistikunnastakin. On ehkä hieman epäreilua suomalaista solistikuntaa kohtaan tuoda niin paljon esiin illan tähteä, aivan omilla vesillään liikkunutta Howard Haskinia. Vaikutelmani kuitenkin on, että hänen ollessaan lavalla seurasimme Benjamin Brittenin Peter Grimesia. Haskin löysi Grimesistaan niin sen eri tyylilliset kuin emotionaalisetkin merkitykset.

Rauno Marttisen henkiinpuhaltama David Radokin ohjaus ja Tazeena Firthin lavastus ja puvut toimivat hienosti kerrontaa tukien, ja loivat puitteet koskettaville hetkille kalastajakylässä joskus 1700-luvun lopulla tapahtuneessa draamassa. Kuoro ja suomalaissolistit elivät sinänsä hienosti mukana, mutta varsin karkean voimakkaasti soittanut orkesteri pakotti monet prässäämään, mikä ei mielestäni ole linjassa Britteniin sopivan ilmaisun kanssa. Sinänsä tyydyttävien suoritusten rinnalla esille nousivat etenkin Esa Ruuttusen Kapteeni Balstrode ja Jaakko Kortekankaan apteekkari Keene. Kirsi Tiihosen Ellen jätti tällä kertaa neutraalimman vaikutelman.

Peter Grimesin viimeinen esitys on nyt keskiviikkona 12.5.

Robert Schumannin Adagio ja Allegro avasi torstai-illan Spring Light -festivaalin konsertin. Viimevuotisen yleisömenestyksen siivittämänä pianisti Anastasia Injushinan suunnittelema tapahtuma järjestetään toista kertaa, ja käsiohjelmassa luvataan jo nyt jatkoa. Laadukkaasti esitettyä perinteistä kamarimusiikkiohjelmistoa ei siis enää tarvitse metsästää pääkaupungin ulkopuolelta.

Schumannin kompaktia kappaletta soitetaan myös ainakin oboella ja sellolla. Nyt se kuultiin alkuperäisellä käyrätorvi ja piano -kokoonpanolla. Lontoon Philharmonia-orkesterin entinen soolokornisti Richard Watkins ja Ralf Gothoni muotoilivat kaihoisaa, välillä intohimoonkin päin kallellaan olevaa musiikkia puhuttelevasti. Kaikuisasta, vaskisoitinta korostavasta akustiikasta huolimatta balanssi oli nyt kohdallaan.

Gothonin intuitiivinen kamarimusisoinnin ymmärrys tuli selväksi myös Dmitri Sostakovitsin laajassa g-mollipianokvintetossa, jonka huippuhetkiä olivat vuoden 2005 Sibelius-viulukilpaiun voittajan Alina Pogostkinan huokauksenomaisesti aloittama toinen osa, fuuga adagio-tempomerkinnällä. Sympaattisen vaikutelman teki sellisti Alexander Baillie, joka soitti myös alun tuskaisen soolon hyvin jalosti ja repimättä.

Väliajan jälkeen kuultiin Franz Schubertin lempeästi keinahteleva oktetto jousille ja puhaltimille. Monien kertauksiensa vuoksi hieman pitkänoloinen teos sai myhäilevän tulkinnan Ysaÿe-kvartetin, Watkinsin ja mainioiden Niina Selinin, Jussi Särkän ja Jarkko Uimosen toimesta.

RSO ja Hannu Lintu tekivät kaikkensa herättääkseen henkiin Deryck Cooken ”esitysversion” Gustav Mahlerin keskeneräiseksi jääneestä kymmenennestä sinfoniasta. Lintu ravisteli orkesteria ylittämään itsensä energisen-ekstaattisella koreografiallaan, ja tuloksena saimme kuulla inspiroituneen esityksen laajakaarisesta sinfoniasta. Mutta onko teos Mahleria?

Ainoastaan 1. ja 3. osissa säveltäjä ennätti orkestrointivaiheeseen, muista osista on olemassa pelkkä muutamalle viivastolle hätäisesti kirjoitettu luonnos. Cooken orkesteriversion kautta paljastuu armottomasti Mahlerin viimeisteltyjen teosten suuruus: kuinka pitkä matka on luonnoksesta lopulliseen partituuriin, kuinka monitasoisesta ja rikassyisestä kudoksesta Mahlerin orkesteritekstuurissa on kaiken kaikkiaan kyse. Kymmenennen sinfonian scherzojen ja finaalin kuuntelukokemus muistuttaa vanhan taidekirjan valokuvia kuuluisista maalauksista, jotka kyllä sentään pystyy tunnistamaan kuvien perusteella, mutta joista puuttuvat kaikki hienovaraisemmat värisävyt ja syvyysvaikutelmat. Summittaisten ääriviivojen takaa voi aavistaa materiaalin sisältämän potentiaalin.

On houkuttelevaa kuvitella, mihin suuntiin Mahler olisi lähtenyt kehittelemään sinfonian raakamateriaalia, jos hänelle olisi suotu lisää elinpäiviä. Monet sinänsä vaikuttavat ideat esitellään nyt liian paljaina ja ympäristöönsä sulautumattomina. Sellainen on mm. 4. osan lopun ja finaalin alun toistuva kolkko rummunjysäys, jonka taustalla on Mahlerin New Yorkissa kokema urhean palomiehen hautajaissaattue. Myös Eeva Heikkilän kauniin puhuttelevasti soittama finaalin huilusoolo on tyylilajiltaan jotenkin liian suloisen siirappinen sopeutuakseen sinfonian muuhun mielenmaisemaan. Ääriosien vavahduttavimmat hetket ovat valtavat orkesteriklusterit, joihin aika tuntuu jähmettyvän. Jouko Harjanteen korkea trumpetti piirtyi traagisen sankarillisesti näitä musertavia monoliitteja vasten.

Ennen konserttia Jouni Kaipainen ja Hannu Lintu keskustelivat Mahlerin joutsenlaulusta tuoden esille kiintoisia yksityiskohtia säveltäjän elämän ja teoksen syntyprosessin välisestä suhteesta. Sinfonian luonnosmateriaalit säilyivät jälkipolville säveltäjän lesken Alma Mahlerin ansiosta, vaikkakin Almalla tuntui olevan melko ristiriitainen suhde teokseen: Mahlerin kuoleman jälkeen hän piti luonnokset visusti piilossa ja vasta 1960-luvulla Mahlerin musiikin yleisen jälleenlöytämisen myötä luovutti aineiston kokonaisuudessaan tutkijoille. Tulee mieleen Alban Bergin Helene-lesken mustasukkainen keskeneräiseksi jääneen Lulu-oopperan 3. näytöksen luonnosten piilottelu. Löytyykö meiltä Suomesta mitään vastaavaa? Sibelius oli suorasukaisempi ja poltti itse kahdeksannen sinfoniansa.

Konsertin ensimmäisellä puoliajalla Steven Osbourne soitti Mozartin viimeisen pianokonserton B-duuri (KV 595) solistina. Esitys jäi ainakin itselläni Mahler-odotusten varjoon. Osbourne tuntui olevan tulkitsijana hyvin korrekti ja melko pidättyväinen. Ylimääräiseksi yleisö sai äänestää, että haluaako kuulla hitaan vai nopean kappaleen. Sen tuloksena solisti soitti luultavasti improvisoidun pätkän ”slow”-tempoista klassistyylistä musiikkia.

Gustav Mahlerin seitsemäs sinfonia (1904-05) on ensyklopedinen runsaudensarvi. Teos vilisee viittauksia Mahlerin aikaisempiin sinfonioihin ja muuhun aikakautensa musiikkiin. Välillä sinfonia vääristelee groteskeiksi irvikuviksi edeltäjänsä kuudennen sinfonian traagisia sävelaiheita. Sinfonian kokonaismuoto on usein koettu ongelmalliseksi: vastoin useampien muiden Mahlerin sinfonioiden kokonaisdramaturgiaa seitsemännessä ei rakennu lineaarista pelastus- tai perikatotarinaa.

Helsingin kaupunginorkesterin torstaikonsertissa sinfonian massiiviset ääriosat hahmottuivat selkeästi. Ei voinut kuin ihailla Leif Segerstamin taitoa rakentaa suurmuotoa tarkasti mietityillä temposuhteilla. Sinfonian 1. osan Richard Straussiin assosioituva ylipursuava sentimentaalisuus ja finaalin banalismeilla herkutteleva ”alla turca” –fanfaarijyskyttely pääsivät esiin railakkaasti.

Sinfonian keskiosien ”varjojen valtakunta” (Adornoa mukaillen) oli puolestaan pienoinen pettymys. Tunnelma ei vaihtunut tarpeeksi yölliseksi (Schattenhaft), vivahteiden kirjo jäi liian kapeaksi. Aloin uumoilla, että orkesteri ei taida tuntea teosta kovinkaan hyvin. Erityisesti 2. ja 3. osissa orkesteri keskittyi enemmän nuotinlukuun kuin tulkintaan. 3. osa Scherzo, joka parhaimmillaan on kaiken murskaksi jauhava alitajunnan kurimus, sai hieman arkisen tulkinnan. Puhallinten huudot ja jousten voihkaisut pitäisi tuoda esiin yhtä karrikoidusti kuin näyttelijöiden eleet 1920-luvun mykkäfilmissä. Myös Scherzoa ympäröivät Nachtmusik-osat kärsivät magiikan puutteesta. 2. osan unenomaiset etäiset lehmänkellot kalisivat liian kovaa peittäen hiljaiset jouset ja 4. osan lempeän humoristinen kitara-mandoliini –duo ei sulautunut osaksi kokonaissointia balanssiongelmien takia. Muutenkin Andante amoroso –osan viehkeää wieniläistunnelmaa kiristi liialla paineella prässäten soitetut jousisoolot.

Ääriosissa kuulimme sentään uljaita vaskisooloja, pasuunoiden iskuvoimaa ja korkean trumpetin säkenöivää hehkua. Käyrätorvisektio suoriutui taistelusta sankarillisesti. Toivottavasti Mahlerin seitsemäs hyväksytään myös meillä Suomessa osaksi kantaohjelmistoa. Teos vaatii kärsivällistä paneutumista ja rohkeaa heittäytymistä sekä esittäjiltä että yleisöltä.