Category Archives: Arviot

Maailman kolmen parhaan sinfoniaorkesterin joukkoon maailmassa rankattu Berliinin filharmonikot nauttii tällä hetkellä nousukiidostaan trendikkäin tavoin. Sen yleisöyhteistyöohjelmia mm. berliiniläiskoulujen kanssa on kiitelty, ja filharmonian konserttien nettilähetykset Digital Concert Hallissa tuovat orkesterin koteihin ympäri maailman. Tänä keväänä orkesterin ohjelmistossa on ollut suomalaisittain mielenkiintoinen sarja, kun kapellimestari Sir Simon Rattle on soitattanut ensimmäistä kertaa orkesterin historiassa kaikki Sibeliuksen sinfoniat yhden kauden aikana – kolmannen sinfonian kohdalla on kyseessä peräti filharmonikkojen ensimmäinen konserttiesitys.

Olin paikalla filharmoniassa kuuntelemassa Rattlen ja Berliinin filharmonikkojen Sibelius-sarjan huipennusta, josta tuli odotetusti mielenkiintoinen konserttielämys. Viidennen, kuudennen ja seitsemännen sinfonian sijoittaminen samaan konserttiin (ja soittaminen tässä järjestyksessä) toi hienolla tavalla esiin Sibeliuksen sävelkielessä 1920-luvulle tultaessa tapahtuneen tiivistymisen. Ensimmäisen maailmansodan alla alkaneen ja itsenäistymisen jälkeen 1919 valmistuneen viidennen sinfonisesta moniosaisesta muodosta on monella tapaa pitkä matka yksiosaisen seitsemännen sinfonian täysin ainutlaatuiseen orgaaniseen muotoiluun. Rattle soitatti kuudennen ja seitsemännen sinfonian ilman taukoa; seitsemännen sinfonian aloittava asteikkokulku loi sinfonioiden välille perisibeliaaniselta modulaatiolta kuulostavan sillan.

Samassa konsertissa kuultuna sinfoniat antoivat aihetta pohdiskella Sibeliuksen statusta kansallisena säveltäjänä. Viidennessä sinfoniassa on helppo kuulla kansallista kuvastoa: ei tarvitse venyttää mielikuvitustaan kuullakseen, kuinka yhdeksi sulautuneet ensimmäinen ja toinen osa julistavat uljaasti isänmaan puolesta voitokasta taistoa, hidas osa puolestaan kauniin Suomenmaan pastoraalimaista idylliä, viimeisen osan joutsentematiikasta puhumattakaan. Paavo Berglundin hengessä viidennestä on tavattu hakea pitkää melodista linjaa, pyritty korostamaan jatkuvuutta, pitämään intensiteettiä yllä ja maalaamaan paksulla pensselillä. Siksi olikin piristävää kuulla kuinka Rattle päinvastoin rakensi sinfoniaa taite kerrallaan, hyvin huolellisesti yksityiskohtia alleviivaten.

Tämän seurauksena sinfonia etääntyi perinteisestä sointiasustaan ja kansallisista assosiaatioistaan, ja huomio kiinnittyi sitä vastoin rikkaisiin sointi- ja harmoniaväreihin. Pitkän vuolaan melodialinjan sijaan Rattle korosti tekstuurin moniäänisyyttä, poimi Sibeliuksen usein hieman kätköön jäävää polyfonisuutta esiin pyrkimättä ollenkaan peittelemään kirpeiksi äityviä dissonansseja. Mikä tarkkuudessa ja värikkyydessä voitettiin, hävittiin tosin ensimmäisen osan kokonaisrakenteessa, joka jäi tällä kertaa lievästi hahmottomaksi, kollaasimaiseksi. Toisaalta viimeisen osan rakenne pysyi joutsenteemoineen hyvin koossa ja aina vaikea loppu onnistui yllättävänkin hyvin. Rattlen viimeisen osan Largamente assai oli ohjeen mukaan hyvin verkkainen, ja lopun stretto, kiihdytys, kontrastina melko suuri. Ratkaisu riuhtaisi viimeisen osan irti maasta tavalla, joka säilytti kuin säilyttikin jännitteen viimeisten, usein arvoitukseksi jäävien sointupilareiden välisessä tyhjässä tilassa.

Jos Rattle viidennen sinfonian ensiosassa sortuikin – minun mieleeni – turhan paljon detaljeihin kokonaisrakenteen kustannuksella, kuudennessa ja seitsemännessä ote oli hyvällä tavalla hieman suurpiirteisempi. Syynä tähän saattaa toki olla sekin, että Rattle ja filharmonikot ovat tehneet viidennen sinfonian vain muutama vuosi sitten, kun taas kuudennen ja seitsemännen edellisistä esityksistä on jo pidempi aika. Tai sitten viides, jonka ulkoa johtanut Rattlekin kaiketi parhaiten tuntee, on niin paljon kuudetta ja seitsemättä soitetumpi, että sen kanssa piti tehdä jotain tavallisuudesta poikkeavaa. Yhtä kaikki kuudes ja seitsemäs olivat ehjempiä ja täysipainoisempia kokonaisuuksia, jos kohta yksityiskohdissaan hieman vähemmän täydellisiä.

Kuudes sinfonia vaikuttaa äkkiseltään perinteiseltä sinfonialta neljine osineen, mutta osat ovat muodoltaan perinteistä poikkeavia persoonallisuuksia. Osien välillä on myös monia motiivisia yhteyksiä. Rattlen ja berliiniläisten tasapainoisessa tulkinnassa sinfonian rakenne muototui hyvin ehjäksi ja joskus kuudetta vaivaava hahmottomuus oli tiessään. Huippukohdat olivat myös hienosti rakennettuja: esimerkiksi ensimmäisen osan loppupuolella oleva vaskikoraali ei jäänyt irralliseksi, ”epäilyttäväksi” banaliteetiksi, vaan kasvoi aidosti sitä edeltäneestä kudoksesta. Kuudennessa ja samoin seitsemännessä sinfoniassa Rattlen tempovalinnat olivat verraten kohtuullisia, ja seitsemännen sinfonian esitys on parhaimpia, mitä olen ikinä kuullut. Viidennessä vaivanneita viipyileviä hidastuksia ja aggressiivisia kiihdytyksiä ei kuudennessä ja seitsemännessä sinfoniassa enää ollut. Sibeliuksen satsi oli silti niissäkin kiinnostavalla tavalla tuoreen kuuloista, hyvin yleismaailmallista, hyvin vähän kansallista.

Sibeliuksen musiikin vastaanottaminen ei silti ole saksalaisille helppoa. Skandinaaveille, englantilaisille ja amerikkalaisille ilmeisen hyvin avautuva Sibeliuksen musiikillinen kieli on austrogermaaniseen romantiikkaan totunneelle saksalaisyleisölle vierasta, ja kolmen Sibeliuksen sinfonian sijoittaminen samaan konserttiohjelmaan onkin melkoinen riski. Jopa sinfoniat hyvin tuntevalle suomalaiselle kokonaisuus on hieman raskas – ohjelmistosuunnittelun näkökulmasta Rattle saavutti ratkaisullaan mielestäni enemmän kuriositeettiarvoa kuin loi voitokasta Sibelius-kuvaa. Sibeliusten sinfonioiden soittaminen Berliinissä on kuitenkin hyvin arvokasta. 1900-luvun alun tärkeimmistä sinfonisista teoksista saatiin näin erittäin hienoja, persoonallisia esityksiä, jotka on vieläpä tallennettu jälkipolville, kiitos mainion Digital Concert Hallin.

Linkki konserttiin löytyy tästä.

Lue Amfionin juttu helmikuun konserteista, joissa esitettiin Sibeliuksen neljä ensimmäistä sinfoniaa, tästä. Rattlen hieno ajatus yhdistää Sibeliuksen sinfonioita valikoituihin Ligetin ja Kurtagin orkesteriteoksiin sekä täyteen sarjaan Beethovenin pianokonserttoja on sivunmennen sanoen puolestaan esimerkki Sir Simonin onnistuneesta ohjelmistosuunnittelusta. Näiden kolmen toisiaan jännittävästi muistuttavien (ja voisi sanoa jopa tasaveroisten) säveltäjien välille syntyy puhuttelevia siltoja, ja Mitsuko Uchidan Beethoven-soitto on jo sinällään syy käväistä BPh:n Digital Concert Hallissa vierailulla.

Oli valitettavaa, että Kimmo Hakolan (s. 1958) uusi sinfonia ei pitkän sairasloman vuoksi valmistunut RSO:n keskiviikkoiseen konserttiin. Tilalla esitetyt Hakolan kaksi tuoretta teosta – KIMM (2008) ja Maro (2006) – paikkasivat kuitenkin puutetta hyvin. Kumpikaan teoksista ei ennestään ollut helsinkiläisyleisölle tuttu, ja molemmat kappaleet valottivat osuvasti Hakolan nykyistä musiikillista maailmaa.

KIMM-teoksen käsiohjelmatekstissä Hakola heittäytyy lennokkaaksi: ilmaukset ”horisontti”, ”taivaanlaki”, ”nadiiri”, ”suhteeni polyfoniaan” ja ”uudet musiikilliset maisemat” virittivät kuulijan odotukset korkealle. Kappaleen alkupuoli oli kuitenkin varsin vaatimatonta musiikkia, jossa yksinkertaiset diatoniset melodia-aiheet vaelsivat staattisten sointupintojen yllä. Teos ei näyttänyt tarjoavan sen paremmin kiehtovia visioita kuin suuria sävellysteknisiä taidonnäytteitäkään.

Sitten tuli kuitenkin yllätys. Vaskien vihlovat rääkäisyt ilmestyivät dissonoivaksi kontrapunktiksi aiemman musiikin ylle. Tämän jälkeen teos eteni monenlaisten tilanteiden kautta rauhalliseen päätökseen. Kappaleen pitkä linja rakentui huikeasti, ja erilaiset musiikilliset ainekset nivoutuivat saumatta yhteen saman kaarroksen alle. Teoskommentin vihjaamaa lineaarista kontrapunktia KIMM ei kovin paljoa tarjonnut, mutta ehkä polyfonian voi tässä yhteydessä ymmärtää laajemmin: se on myös erilaisten musiikkien vuoropuhelua saman teoksen sisällä.

Maro (2006) on ohjelmakommentin mukaan paitsi musiikillinen merikuva, myös säveltäjän kommentti Itämeren saastumista vastaan. Kiusallisia taiteellisia ja juridisia kysymyksiä nousi kuitenkin pintaan; kappaleen kaunis alkupuoli kun toi kovasti mieleen Hakolan samoihin aikoihin syntyneen huilukonserton. Maron keskivaiheen vellovat sointikentät sekä lopun hakkaavat huipennukset olivat toki tehokkaita, mutta aivan vakuuttavaa kokonaiselämystä teos ei antanut.

Radion sinfoniaorkesteri oli lennokkaasti mukana Hakolan teosten käänteissä.

Johannes Brahmsin 50-minuuttinen toinen pianokonsertto (1881) lukeutuu pianokonserttokirjallisuuden kaikkein vaativimpiin haasteisiin. Teoksen pianotekniset vaikeudet ovat mittavia, ja järkälemäisen muodon hallinta tuottaa jokaiselle pianistille päänvaivaa.

Nuori solisti Roope Gröndahl (s. 1989) selvisi tehtävästään suvereenin tyylikkäästi. Hän selvitti vakuuttavasti soittimelliset haasteet, ja hänen luontaisen musikaalisuutensa kantoi esityksen alusta loppuun. Kehittymisen varaa Gröndahlin soitossa toki vielä on. Konserton ensimmäisen ja toisen osan jylhä sinfonisuus ei tulkinnasta aivan vielä välittynyt, ja myös eri aiheiden karakterisointi voisi olla vielä vahvempaa. Parhaiten Gröndahlin temperamentille sopi teoksen finaali, jossa Gröndahl tavoitti erinomaisesti kepeän lyyriset grazioso-sävyt. RSO hoiti konserton mittavan orkesteriosuuden sooloineen taidokkaasti.

Kansallisoopperan Peter Grimesin toinen Grimes, yhdysvaltalainen Howard Haskin teki maanantai-iltana vangitsevan ja vaikuttavan suorituksen yhdessä 1900-luvun tärkeimmistä pääosista. En kuullut roolia ensi-illassa laulaneen, suuresti arvostamani Jorma Silvastin esittämänä, mutta ainakin Haskin teki Grimesista suurenmoisen kokemuksen. Alun lievän prässäämisen jälkeen hänen äänensä toimi ja kantoi upeasti, vivahteikkaasti ja syvän koskettavasti Kansallisoopperan salissa. Hän kykeni tavoittamaan Grimesiinsa aidon emotionaalisesti, vailla pienintäkään ylitulkinnan vaaraa. Mielenkiintoisena yksityiskohtana Haskinin afrikkalaisamerikkalainen tausta toi uuden ulottuvuuden yksilön ja yhteisön väliseen juopaan. Väärinymmärrettynä ja hyljeksittynä henkisen tasapainonsa menettävä Grimes erottui yhteisöstä tavallista voimakkaammin.

–
Benjamin Brittenin (1913-1976) musiikki on tyylillisesti omassa kategoriassaan aikalaisiinsa nähden. Neoklassisten selväpiirteisten linjojen seurana on niin ekspressiivisiä dissonansseja kuin impressionistisen pehmeää orkestrointia. Melodisissa ja rytmisissä aiheissaan Britten käyskentelee joskus lähellä Shostakovitsia, joskus Hindemithiä, usein amerikkalaisia Barberia ja Coplandia, toisinaan jopa Gershwiniä tai Gilbertin ja Sullivanin englantilaisia koomisia Savoy-oopperoita. Kuitenkin hän on kaiken aikaa täysin tunnistettavasti Britten, hieman alakuloinen ja tummanpuhuva.

Mikäli Brittenin musiikin vivahteita ja melodiseen linjaan väriä tuovia vaikutteita ei esittäessä tunnisteta, on vaarana, että menetetään ilmaisun hienovaraisen eloisa pintaväreily. Samoin Brittenin musiikin selväpiirteisyys ja kuulaan resonoiva sointi samentuu, jos harmonioiden kirpeys törmää huonoon balanssiin tai lieviin intonaation epätarkkuuksiin – tai mikäli hänen voimakkaita forte-paikkojaan aletaan prässäämään. Valitettavasti kaikkea tätä oli tarjolla maanantai-iltana Kansallisoopperalla.

Vaarana siis oli, että eloisan ja vivahteikkaan Brittenin sijaan saatiin yliannos raskasta, pompöösiä ja yksitoikkoista mäikettä. Onneksi esityksessä oli vastapainoksi monia hyviä yksilösuorituksia, niin Kansallisoopperan orkesterin hienoilta soolosoittajilta ja puhaltajilta kuin solistikunnastakin. On ehkä hieman epäreilua suomalaista solistikuntaa kohtaan tuoda niin paljon esiin illan tähteä, aivan omilla vesillään liikkunutta Howard Haskinia. Vaikutelmani kuitenkin on, että hänen ollessaan lavalla seurasimme Benjamin Brittenin Peter Grimesia. Haskin löysi Grimesistaan niin sen eri tyylilliset kuin emotionaalisetkin merkitykset.

Rauno Marttisen henkiinpuhaltama David Radokin ohjaus ja Tazeena Firthin lavastus ja puvut toimivat hienosti kerrontaa tukien, ja loivat puitteet koskettaville hetkille kalastajakylässä joskus 1700-luvun lopulla tapahtuneessa draamassa. Kuoro ja suomalaissolistit elivät sinänsä hienosti mukana, mutta varsin karkean voimakkaasti soittanut orkesteri pakotti monet prässäämään, mikä ei mielestäni ole linjassa Britteniin sopivan ilmaisun kanssa. Sinänsä tyydyttävien suoritusten rinnalla esille nousivat etenkin Esa Ruuttusen Kapteeni Balstrode ja Jaakko Kortekankaan apteekkari Keene. Kirsi Tiihosen Ellen jätti tällä kertaa neutraalimman vaikutelman.

Peter Grimesin viimeinen esitys on nyt keskiviikkona 12.5.

Robert Schumannin Adagio ja Allegro avasi torstai-illan Spring Light -festivaalin konsertin. Viimevuotisen yleisömenestyksen siivittämänä pianisti Anastasia Injushinan suunnittelema tapahtuma järjestetään toista kertaa, ja käsiohjelmassa luvataan jo nyt jatkoa. Laadukkaasti esitettyä perinteistä kamarimusiikkiohjelmistoa ei siis enää tarvitse metsästää pääkaupungin ulkopuolelta.

Schumannin kompaktia kappaletta soitetaan myös ainakin oboella ja sellolla. Nyt se kuultiin alkuperäisellä käyrätorvi ja piano -kokoonpanolla. Lontoon Philharmonia-orkesterin entinen soolokornisti Richard Watkins ja Ralf Gothoni muotoilivat kaihoisaa, välillä intohimoonkin päin kallellaan olevaa musiikkia puhuttelevasti. Kaikuisasta, vaskisoitinta korostavasta akustiikasta huolimatta balanssi oli nyt kohdallaan.

Gothonin intuitiivinen kamarimusisoinnin ymmärrys tuli selväksi myös Dmitri Sostakovitsin laajassa g-mollipianokvintetossa, jonka huippuhetkiä olivat vuoden 2005 Sibelius-viulukilpaiun voittajan Alina Pogostkinan huokauksenomaisesti aloittama toinen osa, fuuga adagio-tempomerkinnällä. Sympaattisen vaikutelman teki sellisti Alexander Baillie, joka soitti myös alun tuskaisen soolon hyvin jalosti ja repimättä.

Väliajan jälkeen kuultiin Franz Schubertin lempeästi keinahteleva oktetto jousille ja puhaltimille. Monien kertauksiensa vuoksi hieman pitkänoloinen teos sai myhäilevän tulkinnan Ysaÿe-kvartetin, Watkinsin ja mainioiden Niina Selinin, Jussi Särkän ja Jarkko Uimosen toimesta.

RSO ja Hannu Lintu tekivät kaikkensa herättääkseen henkiin Deryck Cooken ”esitysversion” Gustav Mahlerin keskeneräiseksi jääneestä kymmenennestä sinfoniasta. Lintu ravisteli orkesteria ylittämään itsensä energisen-ekstaattisella koreografiallaan, ja tuloksena saimme kuulla inspiroituneen esityksen laajakaarisesta sinfoniasta. Mutta onko teos Mahleria?

Ainoastaan 1. ja 3. osissa säveltäjä ennätti orkestrointivaiheeseen, muista osista on olemassa pelkkä muutamalle viivastolle hätäisesti kirjoitettu luonnos. Cooken orkesteriversion kautta paljastuu armottomasti Mahlerin viimeisteltyjen teosten suuruus: kuinka pitkä matka on luonnoksesta lopulliseen partituuriin, kuinka monitasoisesta ja rikassyisestä kudoksesta Mahlerin orkesteritekstuurissa on kaiken kaikkiaan kyse. Kymmenennen sinfonian scherzojen ja finaalin kuuntelukokemus muistuttaa vanhan taidekirjan valokuvia kuuluisista maalauksista, jotka kyllä sentään pystyy tunnistamaan kuvien perusteella, mutta joista puuttuvat kaikki hienovaraisemmat värisävyt ja syvyysvaikutelmat. Summittaisten ääriviivojen takaa voi aavistaa materiaalin sisältämän potentiaalin.

On houkuttelevaa kuvitella, mihin suuntiin Mahler olisi lähtenyt kehittelemään sinfonian raakamateriaalia, jos hänelle olisi suotu lisää elinpäiviä. Monet sinänsä vaikuttavat ideat esitellään nyt liian paljaina ja ympäristöönsä sulautumattomina. Sellainen on mm. 4. osan lopun ja finaalin alun toistuva kolkko rummunjysäys, jonka taustalla on Mahlerin New Yorkissa kokema urhean palomiehen hautajaissaattue. Myös Eeva Heikkilän kauniin puhuttelevasti soittama finaalin huilusoolo on tyylilajiltaan jotenkin liian suloisen siirappinen sopeutuakseen sinfonian muuhun mielenmaisemaan. Ääriosien vavahduttavimmat hetket ovat valtavat orkesteriklusterit, joihin aika tuntuu jähmettyvän. Jouko Harjanteen korkea trumpetti piirtyi traagisen sankarillisesti näitä musertavia monoliitteja vasten.

Ennen konserttia Jouni Kaipainen ja Hannu Lintu keskustelivat Mahlerin joutsenlaulusta tuoden esille kiintoisia yksityiskohtia säveltäjän elämän ja teoksen syntyprosessin välisestä suhteesta. Sinfonian luonnosmateriaalit säilyivät jälkipolville säveltäjän lesken Alma Mahlerin ansiosta, vaikkakin Almalla tuntui olevan melko ristiriitainen suhde teokseen: Mahlerin kuoleman jälkeen hän piti luonnokset visusti piilossa ja vasta 1960-luvulla Mahlerin musiikin yleisen jälleenlöytämisen myötä luovutti aineiston kokonaisuudessaan tutkijoille. Tulee mieleen Alban Bergin Helene-lesken mustasukkainen keskeneräiseksi jääneen Lulu-oopperan 3. näytöksen luonnosten piilottelu. Löytyykö meiltä Suomesta mitään vastaavaa? Sibelius oli suorasukaisempi ja poltti itse kahdeksannen sinfoniansa.

Konsertin ensimmäisellä puoliajalla Steven Osbourne soitti Mozartin viimeisen pianokonserton B-duuri (KV 595) solistina. Esitys jäi ainakin itselläni Mahler-odotusten varjoon. Osbourne tuntui olevan tulkitsijana hyvin korrekti ja melko pidättyväinen. Ylimääräiseksi yleisö sai äänestää, että haluaako kuulla hitaan vai nopean kappaleen. Sen tuloksena solisti soitti luultavasti improvisoidun pätkän ”slow”-tempoista klassistyylistä musiikkia.