Ylioppilaskunnan soittajien juhlakonsertti YS99 – Ystävyyden juurilla. Aku Sörensen, kapellimestari; Iris Candelaria, sopraano. Helsingin yliopiston päärakennuksen juhlasali keskiviikkona 16.4. 2025 klo 19
Niin, ihme on tapahtunut: YS esiintyi jälleen omassa salissaan yliopistolla. En tiedä, mikä ihme tämän sai aikaan yliopiston hallinnossa, kun vuosikaudet YS on ollut pakotettu soittamaan kaikkialla muualla paitsi tässä salissa, jossa se aikanaan aloitti satavuotisen taipaleensa. Tätä historiaa juhlittiin nyt täsmälleen samalla ohjelmalla kuin 1928. Toivo Haapanen johti silloin ja Aulikki Rautawaara esiintyi juuri äsken pitämänsä ensikonsertin jälkeen. Aku Sörensen, eli tuttavallisesti Aku, lainasi tuon konsertin kriitikkoa, joka toivoi innostuksen jatkuvan edelleen; Aku saattoi nyt todeta, että näin on käynyt. Innostus ei ole kadonnut. Mutta lisäisin, että taidot ovat luultavasti lisääntyneet.
Kyseessä on osa laajempaa YS-juhlakauden kiertuetta Itä-Suomessa, jossa ohjelma on vähän erilainen, sillä muu Savon maa saa (sai?) kuulla lisäksi Richard Straussin Serenadin puupuhaltimille ja Einojuhani RautavaaranA Requiemin in Our Timen. Olisi toki ollut mukavaa kuulla ne nytkin. Teki mieli sanoa kuten kuulemma sopraano Raili Kostian vanhemmat Savon konsertin jälkeen.”Nyt passois soettaa yks yljmääräenen!” Mutta vackert så vaikka konsertti pääkaupungissa jäikin nyt vähän lyhyehköksi.
Alkunumero oli harvoin kultu Gluckin alkusoitto Ifigeneia Auliissa -oopperaan. Wagner tunnetusti sovitti sen uudestaan – ja ennen kaikkea suorastaan lainasi sen idean Valkyyrian 1. näytöksen alun jousien unisonon lepattavassa kuvioinnissa d-mollissa. En voi sille mitään, mutta kuulen siinä myösa alkuidean Beethovenin yhdeksännen ensiosan pääaiheeseen yhtälailla d-mollissa. Ainoastaan temposta olen eri mieltä eli että Gluckilla johdanto tulisi soittaa huomattavasti hitaammin kuin tämä varsinainen allegro ja koko teema mieluiten sehr tüchtig,joka sävel painokkaasti.
Sibeliuksen Rakastava-sarja soi orkesterilla pehmeän sulokkaasti. Sitä seurasi hauska ja lyhyt Grétryn Vartioston ohimarssi oopperasta Les deux avares. Kapellimestari ilmoitti kappaleen olevn YS:n epävirallinen tunnusmusiikki. Hienoa, että YS oli saanut paikalle tuoreeltaan huomiota herättäneen sopraano Iris Candelarian, joka esitti vaikuttavalla eläytymiselä ja vahvalla tässäkin salissa hyvin kantaneella äänellä aarian Mozartin Taikahuilusta.
Illan päänumero oli sitten Schubertin Keskeneräinen, joka sopii YS:n karaktäärille erinomaisesti. Se on sekä lyyrinen että dramaattinen mutta ei koskaan beethoveniaanisella voimalla. Joku voisi sanoa, ettei noin laulava liedmäinen teema nyt sovi sinfonian pääaiheeksi, mutta tuota kaikkien tuntemaa teemaa tuki säestyksen sointiverkko, joka on tehty samoista sävelistä.
YS:n vaiheita on ollut varsin upeaa seurata jo pitkänkin aikaa; se on tietenkin aivan keskeinen osa Helsingin yliopiston musiikkielämää ja historiaa. Kapellimestarit ovat olleet sarja tulevia ja sen hetkisiä kuuluisuuksia. Aku Sörensen on varmasti ollut oikea valinta. Hän osaa yhdistää vakavan ammattitaidon soittajiston nuorekkaaseen yleisilmeeseen. Yleensä lasken aina katsomossa YS.n konserteissa, kuinka monta musiikkitieteen opiskelijaa, entistä tai nykyistä, on mukana. Mutta nyt en tunnistanut kuin yhden! YS:ssä solmitaan kuitenkin jopa koko elämän kestäviä ystävyyksiä, heidän juhlakirjansakin oli aiemmin otsikoitu Ystävyyden sinfonia. Eli tämä on nyt juuri sitä yhteisöllisyyttä, jota kaikki juhlapuheet nykyisin kilvan kuuluttavat.
HYMSin Beethovenin aika -sarjan matinea tiistaina 15.4.2025 klo 16. Yliopiston kielikeskuksen musiikkisalissa. Risto Lauriala, piano; professori Hannu Riikonen, esitelmä
HYMSIn Beethoven-sykli jatkui ja jos mahdollista vielä suuremmalla yleisömenestyksellä. Kaikki eivät tahtoneet mahtua sisään, joten kai tämä jotenkin iskee sitten ajan hermoon. Ihmiset haluavat kuulla myös musiikin aivan klassisista ja perustavista asioista – ja huippuasiantuntijoiden välittämänä. Risto Laurialan vaikuttavia tulkintoja suurteoksista, kuten sarjassamme aiemmin Goldberg-muunnelmista – ja professori Riikosen tietämystä Euroopan poliittisesta historiasta odotettiin hartaasti.
Musiikilla on totta kai aina jotain yhteyttä yhteiskuntaan, mutta millaista ja miten, onkin jo oma pulmansa. Beethovenin kytkee 1800-luvun alun tapahtumiin tietenkin Napoleonin hahmo taustalla ei vain Eroica-sinfoniassa. Tämä vei Riikosen pohtimaan Napoleonin seuraamuksia jopa Suomessa saakka – mihin lisäisin, että tavallaan Napoleonin aiheuttama Suomen sota oli taustana yhdelle kansalliseepoksistamme eli Vänrikki Stoolin tarinoille.
Muuan yhdistävä tekijä taiteille ja politiikalle oli ihan konkreettisesti Teplitzin kylpylä, jonka vieraskirja 1812 kertoo Beethovenin ja Johann Wolfgang von Goethen vierailuista monien kauden kuuluisuuksien ohessa. En muista, kävikö Mme Staël myös siellä, mutta tämä ajan suuri intellektuellihan teki visiitin jopa Suomeen. Tietenkin Goethe ja Beethoven tunsivat toisensa, olihan Beethoven säveltänyt Egmont-alkusoiton Goethen näytelmään ja lauluja tämän runoihin. Muistettakoon kuitenkin, että Goethe oli kaksikymmentä vuotta vanhempi kuin Beethoven, eivätkä he ymmärtäneet toisiaan lainkaan. Kun kaksi suurmiestä tapaa toisensa, eivät he usein puhu muusta kuin aivan triviaaleista asioista ja anekdooteista. Pohjimmaltaan Beethovenin usein raju tasavaltalaistemperamnetti oli Goethelle outo; Goethe ei pitänyt myöskään hitaista surullisista osista, koska ne johdattivat hänet mielentilaan, jollaista hän halusi karttaa. Goethe eli hovipiireissä ja piti Beethovenia hienostumattomana kun taas Beethoven ei voinut sietää Goethen tapaa mielistellä ylempiä; näin professori Riikonen kertoi. Mainittakoon, että Teplitzissä tapasivat sitten Itävallan Frans I, Aleksanteri I ja Preussin Fredrik Vilhelm III jotka solmivat allianssin. Lopuksi Riikonen kertoi vielä uudesta teknisestä laitteesta, metronomista, jota Beethovenkin alkoi käyttää. Johann Metzel plagioi vekotinta. Muun muassa seitsemännessä sinfoniassa on Beethovenin metronomi-merkintöjä, mutta kapellimestari Felix Weingartner kehotti muuttamaan niitä hitaammiksi etenkin finaalissa. Kaikki ei ollut realistista.
Laurialan tulkinta sai kyllä haukkomaan henkeään, sillä hän syöksyi viimeisen osan vivaceen melkoisella rajuudella; oli aivan kuin Pastoraalisinfonian kiltit ja kömpelöt maalaiset olisivat yhtäkkiä saaneet nietzscheläisen dionyysisen tartunnan ja ryhtyneet bakkanaaliin. Sinfonian yksi lempinimiä onkin ’tanssin apoteoosi’.
Beethoven sävelsi teoksen 1812 rinnan kahdeksannen kanssa, jolloin jos seitsemättä hän jopa itse kutsui sankarilliseksi niin kahdeksas oli klassisen ja apollonisen tyyni. Laurialalla on erinomainen sonaatin ja sinfonian muototaju näinkin romanttisessa ja hurjasti laukkaavassa musiikissa kuin seitsemännessä. Hän soitti myös tarpeen vaatimat kertaukset erityisesti tuossa pitkässä ihastuttavassa scherzossa. Weingartner pitää niitä tärkeinä ja esittää niistä tarkan kaavion. Sinfonian alun pitkä johdanto asteikkokulkuineen kasaa energiaa jatkoon, jossa se sitten laukeaa villiin menoon. Ei ihme, että vanhalla flyygelillä soitettaessa – kun koskettimet painuvat melko alas ja ne ovat teräväreunaisia – tapahtuu haavereita sormille, joiden verijälkiä kävivät sitten konsertin jälkeen tutkimassa paikalle osuneet lääkäritkin.
Teoksen hidas osa on sen varsinainen hitti. Se on allegretto, mutta Beethoven itse sanoi, että se on oikeastaan andante. Tovey kiistä jyrkästi että sillä olisi mitään ohjelmaa, mutta sitkeästi elää Arnold Scheringin ehkä keksimä myytti, jonka mukaan se on kuvaus Mignonin hautajaisista Goethen Wilhelm Meister -romaanissa. Joka tapauksessa osaa on esitetty jopa irrallaan ja joskus liitetty kahdeksanteenkin sinfoniaan. Se on vaikuttava rondo-muoto, jossa pääaiheen annetaan kasvaa ja kehittyä mahtavaksi hymniksi. Tämä ennakoi jo Brucknerin adagio-osia joihin sinfonian pääpaino siirtyy.
Lauriala sai tulkinnallaan yleisön vakavaksi ja liikuttumaan. Mutta sitten lopussa odottaakin varsinainen triumfi. Lauriala kertoi jo aiemmin puhelimessa huolestuneena, että pystyisikö soittamaan teoksen yhtä nopeasti kuin orkesteriversiossa. Mutta sanoisin, että enemmänkin! Lopputulos oli henkeäsalpaava. Yleisö jäi saliin vielä pitkäksi aikaa keskustelemaan kuulemastaan ja vaihtaman ajatuksiaan myös taiteilijan kanssa – ja sehän on tällaisen matinean tarkoituskin. Aikaa jää myös kommentoinnille. HYMS sai varmasti uusia ystäviä. Muuan professori kertoi, miten hän ei ollut koskaan aiemmin kuullut tällaisesta seurasta! Vaikka HYMS on sentään eksistoinut jo 40 vuotta. Tapahtuman kulttuurista luonnetta edesauttoi myös se, että kustantaja Jarkko Tuusvuori on aina ollut paikalla kirjoineen ja nyt oli mukana myös professori Riikosen tuotantoa.
Helsingin yliopiston musiikkiseuran Beethovenin aika –matinea Kielikeskuksen musiikkisalissa 8.4.2025 klo 16. Ludwig van Beethoven, sinfonia nro 6, ”Pastoraali”; Eero Heinonen, piano; Altti Kuusamo, esitelmä
Yhdistelmä Heinonen, Kuusamo, Beethoven ja Liszt takasi sen, että sali oli jälleen täpötäynnä eivätkä kaikki mahtuneet edes kunnolla sisään. Mutta oli se sen arvoista todellakin. Kun pianisteja valittiin tähän sarjaan, oli selviö, että Eero Heinonen olisi yksi heistä ja puolestaan hänen valintansa oli juuri Pastoraalisinfonia. Mitä kuultiin, vastasi odotuksia: saatiin todistaa monumentaalista, orkestraalista tulkintaa Lisztin sovituksesta, jonka ultravaikeat äänimassat eivät milloinkaan ylittäneen hallittua yleissointia ja joka oli yksityiskohtien ilmeikkyydessä mieliä liikuttava.
Miksi Pastoraalisinfonia kiehtoo? Jos on naiivi kuulija, on syytä mennä ja odottaa pitkän hitaan osan loppuun, jossa kuullaan käen kukunta, satakieli ja viiriäinen. Eräät tutkijat ovat olleet tunnistavinaan enemmänkin lintuja teoksesta, mutta toiset kehottavat jättämään moisen realismin sikseen. Sir Donald Toveyn teoksessa Symphonies and Other Orchestral Works (1989) – brittiläisten muusikkojen raamatussa – mennään jopa niin pitkälle, että kehotetaan unohtamaan kaikki ohjelmat ja otsakkeet, koska kyseessä on sinfonia, absoluuttinen musiikki.
Silti vilpitön kuulijamme kiinnittää huomionsa siihen, että osien nimet eivät olekaan italiaa: allegro, andante, presto ja niin edelleen vaan saksaa eli säveltäjän äidinkieltä – siis kaikissa tulkinnoissa eri maissa sen maan omalla kielellä. Ei siis voi välttyä siltä, että ensimmäinen osa onkin Erwachen heiterer Empfindungen bei der Ankunft auf dem Lande (iloisten tuntemusten herääminen maalle tultaessa). Siinä kuvataan siis maalle muuttoa, johon monilla liittyy niin euforisia mielikuvia. Tätä seuraa Szene am Bach (kohtaus puron äärellä) – taas jotain ihan konkreettista; on pyritty selvittämään, mikä puro se olisi ja Heiligenstadtin asukkaat ovat vaatineet etuoikeutta siihen. Edelleen Lustiges Zusammensein der Landleute eli maalaisten iloinen tapaaminen, jossa on erehdyttävän kansanmusiikillisia ja tanssillisia elementtejä. Jos etsii tästä jotain folklorea erehtyy taas; Tovey pitääkin sitä idioottimaisena: ei tässä ole mitään nimenomaisia kansansävelmiä. Tämä on tyypillinen scherzo, josta on suora linja Brucknerin sinfonioihin. Donner. Sturm eli Ukkonen. Myrsky. Tästä nyt ei ole epäilystäkään, mutta realistit ovat huomauttaneet, että Beethovenilla ukkosen jyrinä on aina ennen salamointia! Ei yllätä: se on sangen taiteellinen ukkosen representaatio.
Lopulta: Hirtengesang.Frohe,dankbare Gefühle nach dem Sturm (iloa, kiitollisia tunteita myrskyn jälkeen). Tämä myrsky ei tapahdu merellä – vaikka oli tämä Sibeliuksen Myrskyllekin inspiroivaa – vaan maalla ja kaikki pelastuvat. Kohoava asteikko dominanttiseptimisoinnulla on yläsävelsarjan jäljitelmä ja sateenkaaren symboli, jos halutaan – ennen vapauttavaa, katarttista pastoraalisen kolmijakoista, keinuvaa teemaa aivan niin kuin Les Adieux -sonaatin lopussa.
Oli miten oli, Beethoven itse kielsi jyrkästi, että hänen sinfoniansa olisi mikään pittoreski luonnon kuvaus. Hän puki säveliksi luonnon ja maaseudun virittämiä tunteita, siinä kaikki. Ja ohjelman ohessa ja siitä huolimatta teos on sinfoninen rakenteellisessa mielessä.
Altti Kuusamo, Suomen johtava taidehistorioitsija klassis-romanttisen maalaustaiteen alalla, erityisesti Italian manierismin, barokin ja renessanssin kaudella, loi katsauksen pastoraaliaiheen tematiikkaan alkaen jo antiikin Vergiliuksesta, jonka säettä Diffugere nives redeunt iam gramina campis, Kinokset katoavat, jo palaavat ruohot kentille, voisi tässä hyvin toistaa. Renessanssin kautena yksi keskeisimpiä maalauksia oli venetsialaisen taiteilijan Giorgionen Pastorale ja Pastoraalinen konsertti vuosilta 1508-1509. Se on allegoria: kaksi jumalallista muusaa, alastonta naishahmoa on kahden pukeissa soittavan miehen seurassa. Tämä on luonnon, mutta myös runouden allegoria.
Sitä paitsi Giorgionella on toinen maalaus nimeltä Myrsky, jota Kuusamo ei tosin maininnut, vuodelta 1506, jonka allegoria on arvoitus: nainen pikkulapsen kera oikealla ja puettu nuori mies, ilmeisesti sotilas, vasemmassa laidassa. Maalaus tunnetaan Italiassa myös nimellä La zingara e il soldato, Romani ja sotilas; myrskyä siinä kuitenkin vasta ennakoidaan. Teos on kiehtonut kautta aikojen ja se oli muun muassa lordi Byronin lempitaulu. Yhtä kaikki luonto tuli keskeiseksi tietenkin Rousseaun ansiosta, mutta romantiikan luonto oli enimmäkseen universaalia kuten Caspar David Friedrichillä. On silti olemassa kuva, jossa Beethoven säveltää Pastoraalisinfoniaa metsän keskellä. (Kehtaako tässä edes mainita Walt DisneynPhantasy-elokuvaa, jossa Pastoraalisinfonian musiikki elävöittää kohtauksia antiikin maailmasta; olen sitä jo analysoinut toisaalla.)
Kysyin professori Kuusamolta, joka on tunnettu myös semiootikkona, miten hän soveltaisi uutta käsitettään ’attraktiopiste’ Beethoveniin. Altti lupasi miettiä asiaa. Attraktiopiste tarkoittaa sitä, että maalauksessa on jokin kohta, joka kiinnittää heti huomiomme ja koko tulkintamme lähtee siitä liikkeelle.
Tosiaan, musiikissakin on attraktiopisteensä tai ainakin ’memoranduminsa’ toisin sanoen ne paikat, teemat ja melodiat – nuo Proustin ’jumalaiset panttivangit’! – jotka muistamme vielä konsertin jälkeenkin kotonamme.
Jos nyt ei pidetä käen kukuntaa tällaisena, niin mielestäni koko sinfoniassa ilmenevä loputon toisto, nykyaikana sanottaisin redundanssi, on tällainen seikka. Ensi osan sivuaiheen laukkaavaa rytmiä (esimerkiksi tahdeissa 151-186 ja 197-233, joita edinburghilainen jo edesmennyt kollegani Raymond Monelle olisi pitänyt varmaan laukkaavan hevosen topiikkana) toistetaan sellaisenaan 30 kertaa – ja taite vielä kerrataan. Emmekä silti kyllästy siihen!
Myös Adorno on kiinnittänyt huomionsa tähän toistoon verrattomassa postuumissa Beethoven-teoksessaan. Hän toteaa: Glück der Wiederholung wird zum gesteigerten Glück (toiston onnesta tulee kohonnutta onnea), Zeit als Glück (aika onnena, Adorno op. cit. 162-163).
Samalla ilmenee toinenkin ’attraktiopiste’: modulaation sijaan siirrytään uuteen sävellajiin, kun on siis kuultu ensin mainittua aihetta jo 15 kertaa B-duurissa, hyppäämällä suoraan samaan D-duurissa (samaa efektiä Wagner soveltaa Lohengrinin III näytöksen sotaisassa välisoitossa). Adorno käyttää tällaisesta siirtymästä saksan kielen termiä Rückung. Turhaan sain etsiä sen merkitystä kaikista saksan sanakirjoista kotikirjastossani. Täytyi kysyä Berliinissä asuvalta suomalaiselta pianistilta Terhi Dostalilta: tosiaan kyseessä on ’hyppäys’ suoraan uuteen sävellajiin.
Jos joku nyt sattumalta haluaa vielä syventyä tähän pastoraalisuuteen musiikissa, niin suosittelen Monellen teosta The Musical Topics. Hunt, Military and Pastoral (IUP, 2006) ja erityisesti hänen analyysiaan purokohtauksesta (s. 242-244). Hän todistaa, että Beethovenin Pastoraalisinfonia oli osa Sinfonia caracteristica tai Sinfonia pastorella -perinnettä. Sellaisia teoksia oli runsaasti esikuvina, mutta Beethoven kiisti ne kaikki: hänen sinfoniansa oli mehr Ausdruck der Empfindung als Malerei. Adornolle hitaan osan teemassa säestyksestä eli taka-alasta tulee tärkeämpi kuin itse teema. Kyseessä on jotain ajatonta (musiikki on machine à arrèter le temps, ajan pysäyttämisen kone, sanoi Lévi-Strauss); päämäärätöntä, impressionistista. Adornolle hidas osa on glückliche Regression ins Amorphe (Onnellinen paluu muodottomuuteen). Mutta samalla se on ankaran sinfoninen.
Kaiken kaikkiaan se tuntuu loputtoman ja autuaan pitkältä matkalta linnunlaulun virkistävään ’kohokohtaan’. Itse asiassa tämä sinfonia on ajalliselta kestoltaan, lukuunottamatta yhdeksättä, Beethovenin pisin.
Mutta kuinka ihmeessä tämä kaikki saadaan aikaan pianolla? Liszt on kyllä onnistunut täydellisesti. Hyvin tärkeää on esityksessä tempon valinta. Kokemattomat kapellimestarit johtavat usein innoissaan aivan liian nopeissa tempoissa; heidän pitäisi kuulla Furtwängleriä! Pianolla virtuositeetti asettaa onneksi tempoille rajansa: ne on valittava sen mukaan, että pystyy soittamaan nopeimmatkin ja vaikeimmatkin kuviot. (Joskin olen kaikille sarjamme pianisteille kuiskannut, ettei kaikkia nuotteja tarvitse soittaa, nämähän ovat sovituksia!)
Sitä paitsi pitääkö meidän uskoa Adornoa, kun hän sanoo, ettei Beethoven osaa instrumentroida? Schlecht instrumentieren. ”On helppoa osoittaa, ettei hän osannut soitintaa – esiin tunkevat oboet, yhdessä surisevat fagotit, kuulumattomat puupuhaltimet, röhkivät käyrätorvet, mahdottoman simppeli jousisoitinsatsi” (Adorno, op. cit. 238). Tosin Adorno lisää: ”Eikö tämä puute ole toisaalta inhimillistä?” Joka tapauksessa siitä seuraa, ettei pianosovitus teekään vääryyttä alkutekstille, vaan päin vastoin seuraamme musiikin muodon prosessia ehkä helpommin pianolla.
Heinosen tempon valinnat noudattivat ensin mainittuja ohjeita, rauhallisesti, rauhallisesti. Aiheiden graafinen linja ja yksinkertainen huumoripitoinen ilmeikkyys välittyi erinomaisesti. Mutta samalla pianon massiivisimmissakin kohdissa sointi oli aivan omaa pianistista kulttuuriaan ja täytti koko salin jykevän vakuuttavasti, ei forseeraten. Edelleen teoksen muodon konseptio toimi mestarillisesti. Heinonen jäsensi teoksen selkeästi ja mitään liioittelemtta. Ja juuri näin myös huumori toimii. Itse transkriptiossa eräät kohdat kuulostavat monimutkaisemmilta kuin orkesterilla, näin esimerkiksi maalaisten tanssissa.
Sinfonian päättyessä sali puhkesi pitkiin, lämpimiin aplodeihin; oli koettu jotain aivan uutta tämän sinfonian parissa.
Helsingin yliopiston musiikkiseuran matinea sarjassa Beethovenin aika, Kielikeskuksen musiikkisali, Fabianinkatu 26, tiistaina 1.4.2025 klo 16. Eroica-sinfonia Franz Lisztin sovituksena, Joel Papinoja, piano; fil. tri. Aleksi Haukan esitelmä Ranskan vallankumouksen ajan musiikki.
HYMSin Beethoven-sarja, joka alkoi jo pari viikkoa sitten, on herättänyt ilahduttavaa huomiota pääkaupungin musiikkielämässä. Sali on ollut jo kolme kertaa aivan täynnä. Matineat aloitti Tiina Karakorpi soittamalla Beethovenin II sinfonian tyylipuhtaasti ja eloisasti, sitten ne jatkuivat italialaisen nuoren pianovirtuoosin Giuliano Tuccian tulkinnalla V sinfoniasta, joka oli sopivan dramaattinen ja kohtalokas. Sinfonioita ei siis kuulla ihan numerojärjestyksessä eikä aivan kaikkia; parittomia on enemmän kuin parillisia eli romantiikka hallitsee. Tästähän Harri Vuori puhui viikko sitten.
Lainasin Theodor Adornon Beethoven-esseetä esipuheessani käsiohjelmassa: ”Sinfonia on musiikillinen keho… sinfonia liikkuu, ojentautuu, jää paikalleen, kulkee edelleen, ja näiden eleiden kokonaisuus on kehon tiedostamatonta esittämistä. Sinfonian kehollisuus on sen yhteiskunnallinen olemus: se on jättimäinen ruumis, yhteiskunnan kollektiiivinen keho osiensa dialektiikassa.”
Tältä pohjalta on luontevaa tarkastella Eroicaa yhteydessä kauden historialisiin tapahtumiin, ennen kaikkea Ranskan vallankumoukseen, joka sattui Beethovenin varhaisnuoruuden aikaan. Tiedetään, että Eroica oli omistettu alunperin Napoleonille. Beethovenin tasavaltalaisia ajatuksia siedettiin Metternichin vanhoillisessa Wienissä. Hänen puheisiinsa ei puututtu, hänet hyväksyttiin originellina nerona.
Aleksi Haukka on juuri väitellyt menestyksekkäästi Helsingin yliopiston musiikkitieteessä aiheesta Patrioottiset laulut Espanjan itsenäisyysssodassa, Ranskan vallankumouksessa ja Suomessa varhaisella 1800-luvulla. Ranskan vallankumous loi oman musiikkielämänsä. Gosseck, Méhul ja Cherubini sävelsivät tilaisuuksiin sopivia teoksia, muun muassa kaatuneiden sankarien muistosinfonioita. Oli hyvä kuulla näytteitä näistä sävellyksistä. Ja itse Marseljeesi on varsin sotaisa ollakseen kansallishymni.
Kun sinfoniat sovittaaa pianolle tapahtuu tuossa ’käännöksessä’ paljonkin. Liszt sovitti runsaasti, koska musiikkimaailma kaipasi niitä. Mutta yleensä niistä tuli niin vaikeita, ettei niitä osattu soittaa läheskään joka kodissa. Liszt itse kutsui sovituksiaan ranskaksi partition de piano, ja Eroican surumarssin hän sävelsi George Sandin vieraana Nohantin idyllissä. Se sopi hyvin, olihan Sand sanonut: Ecoutez Monsieur, je suis George Sand, je suis communiste. Liszt onnistui Beethoven-sovituksissaan paremmin kuin minkään muun säveltäjän kuten Wagnerin teoksissa. Hän toivoi, että niitä pidettäisiin vain arrangementeina eikä dérangementeinä (häiriöinä). Pianolla huomio kiinnittyy uusiin seikkoihin, ehkä vielä enemmän musiikin substanssiin ja muotoon. Mutta muistettakoon, mitä Carl Dahlhaus sanoi: Beethoven ei säveltänyt sinfonian muodossa vaan muodolla. Eli jokainen sinfonia on erilainen, jokaisella on oma sointinsa ja muotomaailmansa.
Joel Papinoja lumosi soitollaan kuulijat ja sai aivan varauksettoman innostuneen vastaanoton. Siinä oli kaikki aivan kohdallaan. Hän otti alussa melko nopean ja keveän tempon, joka oli sinänsä kuin Haydnia ja piti siitä kiinni ihailtavan systemaattisesti niin, että osa pysyi loistavasti koossa. Nuo järkälemäiset sointupilarit, joihin musiikki dramaattisesti jähmettyy monessa paikassa, ovat aitoa Sturm und Drangia, eräänlaista vastarinnan musiikkia. Musiikin virtaaminen pysäytetään ja se kääntyy kuin taaksepäin. Purkautuakseen sitten lyyriseen, melankoliseen sivuaiheeseen. Nämä ovat teoksen huippukohtia.
Tietenkin Beethovenilla eri teemoja voi soittaa eri tempoissa ja erityisesti pianolla kun ei ole toisia soittajia häiritsemässä. Silti Hans von Bülow rohkenee hidastaa tempoa tai levittää sitä kaksin verroin V sinfonian finaalin käyrätorvien maailmoja syleilevässä sivuteemassa (mitä Felix Weingartner tosin paheksui Beethoven-opuksessaan!). Papinoja toteutti virtuoosipaikat erityisen briljantisti ja mukaansatempaavasti tuossa vilkkaassa tempossa. Surumarssi oli hyvin vaikuttava. Huomasin, minkä säväyksen se teki kuulijoihin… Miten paljon siinä onkaan jo tulevaa Wagneria idulla. Scherzo oli kevyt ja nopea, mutta oikealla tavalla painokkaasti Papinoja soitti käyrätorvien metsästystopokset. Mendelssohnia vilahti myös eräissä soinnuissa. Finaalin alku oli virtuoosinen ryöpsähdys. Sitä seurasi humoristinen pääaihe, jossa on hyvä malttaa odottaa… ja lopulta tuo Beethovenin tuotannossa harvinainen jättiläisfuuga. Papinoja sai tämän monimutkaisen kontrapunktiseen rakenteen pysymään koossa. Kaiken kaikkiaan tämä tulkinta oli ehdottomasti mieliinpainuva elämys.
Papinoja on vankka käytännön muusikko, joka pystyi kuitenkin soittamaan tämän sangen solistisen teoksen juuri vapauduttuan oopperan Eläinten vallankumouksen korrepetiittorin työstä. Tässä olikin kyseessä hieman toisenlainen vallankumous. Nyt voisi odottaa Papinojalta laajoja sarjoja, esimerkiksi Beethovenin sonaatteja hieman vuosisadan vaihteen tyyliin. Hän kykenee kaikkein vaativimpiin tehtäviin ja vakuuttaa kuulijansa täydellisesti.
Paratiisin linnut. Aino Acktén kamarifestivaali. Lyceumsklubben, Rauhankatu 7, Helsinki, torstaina 13.3.2025 klo 19. Piia Komsi, sopraano, Kaija Saarikettu, viulu, Ilmo Ranta piano sekä kirjailijoita
Torstai alkoi hieman vakavissa merkeissä, kun juhlittiin talvisodan päättymistä ja TV:ssä näytettiin Risto Orkon dokumenttielokuva puolelta päivin. Mutta iltaa kohti tunnelma muuttui iloisemmaksi, kun alkoi yksi noita Suvi Olavisen järjestämiä iltamia laulun, viulun ja runouden merkeissä. Muusikkouteen kuuluu myös säveltäminen ja ainakin kaksi eturivin säveltaiteilijaamme, sopraano Piia Komsi ja viulisti Kaija Saarikettu ovat ottaneet haasteen vastaan. Yhdessä armoitetun lied-pianistin Ilmo Rannan kanssa he esittivät sävellyksiään, mutta myös muuta musiikkia Armas Järnefeltistä Sibeliukseen ja Richard Straussiin. Myös runoilijat, joiden tekstejä oli sävelletty, olivat paikalla ja käyttivät puheenvuoroja. Näin ilta oli kuin suomalainen schubertiadi, antoisa ja tunnelmallinen konsertti myös kahvitarjoilun parissa.
Piia Komsi on sellainen virtuoosinen äänitaiteilija, ettei häntä voi enää kutsua pelkästään sopraanoksi; hän käyttti kaikkia mahdollisia ihmisäänen resursseja sävellyksissään. Illan kokoava teema olivat linnut sävelissä, siis eräänlainen musiikkiornitologia, jonka profeettoja ovat olleet ranskalaiset Olivier Messiaen ja François-Bernard Mâche. Mutta pakkohan oli myös viitata Beethovenin Pastoraali-sinfonian käkeen ja Ravelin Oiseaux exotiques -teokseen.
Liedissä on aina joku idea, joka ilmenee sanana. Tätä on pohtinut Seppo Nummi, laulumusiikin ja liedin varsinainen spesialisti, jota en nyt voi olla lainaamatta. Esseessään ”Sanan ja sävelen alkemia”, joka on julkaistu kirjassa Laulujen lunnaat (Otava 1982, s. 41-51) on yhä aktuelleja pohdintoja. Siinä on tuo kaavakuva kahdesta tasosta, jotka ratkaisevat musiikillisen ’naturalismin’ ongelman, ts. miten musiikki kuvaa luontoa. Ylätasolla ovat ihmisen luomat eri symbolijärjestelmät: draama, lyriikka, musiikki; toinen taso on ideoiden: säveltäjä tavoittaa runon idean ja palaa symbolien konkreettiseen maailmaan sekä pukee kokemansa musiikin kielelle. ”Syntyy puhtaasti sävelellinen taideteos… Liedin tulee ja se voi tehota vain musiikkina. Sana on tullut musiikiksi ja kokenut täydellisen metamorfoosin.” (op. cit. 48)
Se mitä kuultiin Lyceumsklubbenilla sopii Nummen teoriaan, vaikkei kaikki ollutkaan enää perinteistä liediä tämän lajiperinteen mielessä. Nummi sanoo sitten vielä laulajan rooolista:
”Laulun soitin on ihminen kokonaisuutena. Eivät siis vain äänihuulet, keuhkot, suun sanoja muovaavat lihakset ja kehon välittömästi resonoivat osat muodosta soitinta meissä, vaan jokainen laulun tapahtumaa säestävä liike, jokainen hermosäikeemme, ihomme hengittävät huokoset ovat sen osia. Ja laulun soittimella on kaiken lisäksi sielu… Laulun soitin on koko ajan orgaanisessa tapahtumatilassa, Viulu tai huilu säilyttävät kutakuinkin perusasunsa… Henkinen, psyykkinen ja fyysinen ovat laulussa erottamaton ykseys.” (op. cit. 49.)
Onpa hyvin sanottu! Ja sopii erinomaisesti Piia Komsin esitysten, niin laulamisen kuin itse laulujen ’teoriaksi’.
Järnefeltin kolme laulua olivat lintuaiheisia: Varpunen, Pääskylle ja Leivo. Kansallisromantiikkaa, kuitenkin aika kaukana Sibeliuksesta. Ohjelma jatkui Kaija Saariketun sävellyksellä Drei Lieder (2021); laulut Johanni ja Herbst olivat Rudolf Steinerin teksteihin ja Winterabendin runo oli Jussi Tuurin. Säveltäjä itse kuvasi laulujaan meditatiiviseksi tarkastelutavaksi, ne olivat atonaalisia linjalla Berg-Schönberg, mutta sekä lauluääni että piano oli hajautettu laajalle alalle, mikä loi ilmavan soinnillisen yleisilmeen tässä muuten ekspressionistisessa tyylilajissa.
Välinumerona Ilmo Ranta esitti kroatialaisen Dora Pejačevićin (1885-1923) Notturnon Fis-duuri op. 50 nro 2 (1920). Tämä Budapestissa aatelisperheeseen syntynyt pianisti on säveltänyt kamarimusiikkia ja pianokonsertonkin. Kappaleessa oli lainattu satakielen laulua, joka piti säveltäjän ohjeen mukaan esittää aivan määrätyllä tavalla.
Seuraavaksi kuultiin Piia Komsin Lintu-sarja kantaesityksenä. Se taas oli syntynyt lasten musiikkikilpailussa, jossa tehtiin helppoa iloista nykymusiikia. Lapset opastettiin käyttämään ääntään spontaanisti päästäkseen siihen liittyvistä estoista, jotka olivat haitaksi äänen tuottamiselle. Näin laulut olivatkin eräänlaista avantgardea, jossa mentiin koko lauluilmaisun äärirajoille ja päädyttiin tavallaan myös musiikkiteatteriin. Laulujen otakkkeet Mustarastas, Käki kevätflunssassa, Ruisrääkkä, Minervan pöllö, Kurki ja Kookaburra olivat humoristisia kokeiluja, mutta välillä tuikahti myös perinteinen laulutapa. Melodian ja puheen välillä syntyi lukemattomia väliasteita. Ilmeisen tärkeä osuus oli tekstien kirjoittajalla Leena Sainiolla, joka toimii myös laulunlehtorina Espoon musiikkiopistossa. Sainio kertoi myös hauskasti laulujen syntyvaiheista ja taustoista.
Väliajalla nautittiin salongin tarjoiluista. Tapasin muun muassa säveltäjä Tapio Tuomelan, joka kertoi työstään Fernando Pessoan runouden parissa. Häntä askarrutti, kuinka hänen runojaan voitaisiin kääntää suomeksi. Ehdotin että hän sävelittäisi ne suomeksi. Tietenkin tarvitaan käännöstä myös yleisölle. Hyvä puoli on, että Tuomelalla on oma tiiminsä Sveitsissä, jolle säveltää. Tämä on aina tärkeää: ketkä tulevat esittämään. Myös säveltäjä Kimmo Hakola oli paikalla palattuaan juuri Espanjasta, jonne oli taas menossa.
Jälkipuoliskolla kuultiin Kaija Saariketun laulusarja KesäKai Niemisen teksteihin. Itse runoilija oli paikalla. Hänethän tunnetaan muun muassa Japanin asiantuntijana. Hän kertoi teksteistään Kesän hiljaisuus, Aamulla ja Juuri kun… ja lausui lisäksi vielä yhden uuden runon. Hänen tekstiensä taustana oli vuoden kierto muun muassa eräässä valokuvakirjassa, jossa oli Kai Kremerin laatikkokameralla ottamia kuvia suoraan paperille ilman negatiiveja. Nieminen puhui kirjastaan Fuuga, josta ihminen on kadonnut, kävellyt pois. Runot puhuvat sellaisesta, joka muuten pakenee.
Piia Komsin laulua Ad aestatem, Kohti kesää, on toistuvina mottoina kaikkien tuntemat sanonnat Kuu kiurusta kesään, Västäräkistä vähäisen ja niin edelleen. Tulin ajatelleeksi, miten Komsin ääni on myös oikeastaan instrumentaalinen. Mikä tuli esiin sitten loppupuolen laulussa Norden op. 90 nro 1 Sibeliukselta, joka nimenomaan arvosti instrumentaalista ääntä.
Kaija Saariketun laulu Paratiisinlintu Jussi Tuurin tekstiin koki myös kantaesityksensä. Lisäksi Saarikettu soitti viuluimprovisaation ylimääräisenä numerona varmalla, kokeneen muusikon otteella.
Piia Komsin humoristinen Husi sukkanen –sarja (2023) Leena Sainion tekstiin oli hauskaa ja kekseliästä pilailua alusta loppuun. Murr ei ollut kuitenkaan ihan E.T.A. Hoffmanin romaanin Kissa Murr. Eri tyylilajit vuorottelivat kokeellisesta äänenkäytöstä melodiseen liediin. Tämä sarja oli tehty myös lastenkilpailua varten.
Kuultiin vielä Jean Sibeliuksen Aufder Heide, Nummella, op.115 nro 1 viululle ja pianolle, kuulemma säveltäjän ainoa viuluteos, jonka otsake viittaa suoraan luontoon. Sen jälkeen Norden. Ilmo Ranta osasi huipentaa teoksen väkevään koodaan. Norden on tuttu, muistan myös aina kun kuulin sen jo 1970-luvulla Heljä Angervo-Karttusen konsertissa.
Ilta päättyi Richard Straussin Morgen–lauluun op. 27 sopraanolle, viululle ja pianolle. Se oli liikuttavaa saksalaista myöhäisromantiikkaa, varmaan juuri sitä, mitä Seppo Nummi tarkoitti liedillä.
