Category Archives: Konsertit

Altti Kuusamo ja Eero Heinonen. Kuva © Eila Tarasti.

Helsingin yliopiston musiikkiseuran Beethovenin aika –matinea Kielikeskuksen musiikkisalissa 8.4.2025 klo 16. Ludwig van Beethoven, sinfonia nro 6, ”Pastoraali”; Eero Heinonen, piano; Altti Kuusamo, esitelmä

Yhdistelmä Heinonen, Kuusamo, Beethoven ja Liszt takasi sen, että sali oli jälleen täpötäynnä eivätkä kaikki mahtuneet edes kunnolla sisään. Mutta oli se sen arvoista todellakin. Kun pianisteja valittiin tähän sarjaan, oli selviö, että Eero Heinonen olisi yksi heistä ja puolestaan hänen valintansa oli juuri Pastoraalisinfonia. Mitä kuultiin, vastasi odotuksia: saatiin todistaa monumentaalista, orkestraalista tulkintaa Lisztin sovituksesta, jonka ultravaikeat äänimassat eivät milloinkaan ylittäneen hallittua yleissointia ja joka oli yksityiskohtien ilmeikkyydessä mieliä liikuttava.

Miksi Pastoraalisinfonia kiehtoo? Jos on naiivi kuulija, on syytä mennä ja odottaa pitkän hitaan osan loppuun, jossa kuullaan käen kukunta, satakieli ja viiriäinen. Eräät tutkijat ovat olleet tunnistavinaan enemmänkin lintuja teoksesta, mutta toiset kehottavat jättämään moisen realismin sikseen. Sir Donald Toveyn teoksessa Symphonies and Other Orchestral Works (1989) – brittiläisten muusikkojen raamatussa – mennään jopa niin pitkälle, että kehotetaan unohtamaan kaikki ohjelmat ja otsakkeet, koska kyseessä on sinfonia, absoluuttinen musiikki.

Silti vilpitön kuulijamme kiinnittää huomionsa siihen, että osien nimet eivät olekaan italiaa: allegro, andante, presto ja niin edelleen vaan saksaa eli säveltäjän äidinkieltä – siis kaikissa tulkinnoissa eri maissa sen maan omalla kielellä. Ei siis voi välttyä siltä, että ensimmäinen osa onkin Erwachen heiterer Empfindungen bei der Ankunft auf dem Lande (iloisten tuntemusten herääminen maalle tultaessa). Siinä kuvataan siis maalle muuttoa, johon monilla liittyy niin euforisia mielikuvia. Tätä seuraa Szene am Bach (kohtaus puron äärellä) – taas jotain ihan konkreettista; on pyritty selvittämään, mikä puro se olisi ja Heiligenstadtin asukkaat ovat vaatineet etuoikeutta siihen. Edelleen Lustiges Zusammensein der Landleute eli maalaisten iloinen tapaaminen, jossa on erehdyttävän kansanmusiikillisia ja tanssillisia elementtejä. Jos etsii tästä jotain folklorea erehtyy taas; Tovey pitääkin sitä idioottimaisena: ei tässä ole mitään nimenomaisia kansansävelmiä. Tämä on tyypillinen scherzo, josta on suora linja Brucknerin sinfonioihin. Donner. Sturm eli Ukkonen. Myrsky. Tästä nyt ei ole epäilystäkään, mutta realistit ovat huomauttaneet, että Beethovenilla ukkosen jyrinä on aina ennen salamointia! Ei yllätä: se on sangen taiteellinen ukkosen representaatio.

Lopulta: Hirtengesang.Frohe,dankbare Gefühle nach dem Sturm (iloa, kiitollisia tunteita myrskyn jälkeen). Tämä myrsky ei tapahdu merellä – vaikka oli tämä Sibeliuksen Myrskyllekin inspiroivaa – vaan maalla ja kaikki pelastuvat. Kohoava asteikko dominanttiseptimisoinnulla on yläsävelsarjan jäljitelmä ja sateenkaaren symboli, jos halutaan – ennen vapauttavaa, katarttista pastoraalisen kolmijakoista, keinuvaa teemaa aivan niin kuin Les Adieux -sonaatin lopussa.

Oli miten oli, Beethoven itse kielsi jyrkästi, että hänen sinfoniansa olisi mikään pittoreski luonnon kuvaus. Hän puki säveliksi luonnon ja maaseudun virittämiä tunteita, siinä kaikki. Ja ohjelman ohessa ja siitä huolimatta teos on sinfoninen rakenteellisessa mielessä.

Altti Kuusamo, Suomen johtava taidehistorioitsija klassis-romanttisen maalaustaiteen alalla, erityisesti Italian manierismin, barokin ja renessanssin kaudella, loi katsauksen pastoraaliaiheen tematiikkaan alkaen jo antiikin Vergiliuksesta, jonka säettä Diffugere nives redeunt iam gramina campis, Kinokset katoavat, jo palaavat ruohot kentille, voisi tässä hyvin toistaa. Renessanssin kautena yksi keskeisimpiä maalauksia oli venetsialaisen taiteilijan Giorgionen Pastorale ja Pastoraalinen konsertti vuosilta 1508-1509. Se on allegoria: kaksi jumalallista muusaa, alastonta naishahmoa on kahden pukeissa soittavan miehen seurassa. Tämä on luonnon, mutta myös runouden allegoria.

Le Concert champêtre by Giorgione and/or his disciple Titian (who probably finished the painting after Giorgione’s death in 1510). © Wikimedia Commons.

Sitä paitsi Giorgionella on toinen maalaus nimeltä Myrsky, jota Kuusamo ei tosin maininnut, vuodelta 1506, jonka allegoria on arvoitus: nainen pikkulapsen kera oikealla ja puettu nuori mies, ilmeisesti sotilas, vasemmassa laidassa. Maalaus tunnetaan Italiassa myös nimellä La zingara e il soldato, Romani ja sotilas; myrskyä siinä kuitenkin vasta ennakoidaan. Teos on kiehtonut kautta aikojen ja se oli muun muassa lordi Byronin lempitaulu. Yhtä kaikki luonto tuli keskeiseksi tietenkin Rousseaun ansiosta, mutta romantiikan luonto oli enimmäkseen universaalia kuten Caspar David Friedrichillä. On silti olemassa kuva, jossa Beethoven säveltää Pastoraalisinfoniaa metsän keskellä. (Kehtaako tässä edes mainita Walt Disneyn Phantasy-elokuvaa, jossa Pastoraalisinfonian musiikki elävöittää kohtauksia antiikin maailmasta; olen sitä jo analysoinut toisaalla.)

Kysyin professori Kuusamolta, joka on tunnettu myös semiootikkona, miten hän soveltaisi uutta käsitettään ’attraktiopiste’ Beethoveniin. Altti lupasi miettiä asiaa. Attraktiopiste tarkoittaa sitä, että maalauksessa on jokin kohta, joka kiinnittää heti huomiomme ja koko tulkintamme lähtee siitä liikkeelle.

Tosiaan, musiikissakin on attraktiopisteensä tai ainakin ’memoranduminsa’ toisin sanoen ne paikat, teemat ja melodiat – nuo Proustin ’jumalaiset panttivangit’! – jotka muistamme vielä konsertin jälkeenkin kotonamme.

Jos nyt ei pidetä käen kukuntaa tällaisena, niin mielestäni koko sinfoniassa ilmenevä loputon toisto, nykyaikana sanottaisin redundanssi, on tällainen seikka. Ensi osan sivuaiheen laukkaavaa rytmiä (esimerkiksi tahdeissa 151-186 ja 197-233, joita edinburghilainen jo edesmennyt kollegani Raymond Monelle olisi pitänyt varmaan laukkaavan hevosen topiikkana) toistetaan sellaisenaan 30 kertaa – ja taite vielä kerrataan. Emmekä silti kyllästy siihen!

Myös Adorno on kiinnittänyt huomionsa tähän toistoon verrattomassa postuumissa Beethoven-teoksessaan. Hän toteaa: Glück der Wiederholung wird zum gesteigerten Glück (toiston onnesta tulee kohonnutta onnea), Zeit als Glück (aika onnena, Adorno op. cit. 162-163).

Samalla ilmenee toinenkin ’attraktiopiste’: modulaation sijaan siirrytään uuteen sävellajiin, kun on siis kuultu ensin mainittua aihetta jo 15 kertaa B-duurissa, hyppäämällä suoraan samaan D-duurissa (samaa efektiä Wagner soveltaa Lohengrinin III näytöksen sotaisassa välisoitossa). Adorno käyttää tällaisesta siirtymästä saksan kielen termiä Rückung. Turhaan sain etsiä sen merkitystä kaikista saksan sanakirjoista kotikirjastossani. Täytyi kysyä Berliinissä asuvalta suomalaiselta pianistilta Terhi Dostalilta: tosiaan kyseessä on ’hyppäys’ suoraan uuteen sävellajiin.

Jos joku nyt sattumalta haluaa vielä syventyä tähän pastoraalisuuteen musiikissa, niin suosittelen Monellen teosta The Musical Topics. Hunt, Military and Pastoral (IUP, 2006) ja erityisesti hänen analyysiaan purokohtauksesta (s. 242-244). Hän todistaa, että Beethovenin Pastoraalisinfonia oli osa Sinfonia caracteristica tai Sinfonia pastorella -perinnettä. Sellaisia teoksia oli runsaasti esikuvina, mutta Beethoven kiisti ne kaikki: hänen sinfoniansa oli mehr Ausdruck der Empfindung als Malerei. Adornolle hitaan osan teemassa säestyksestä eli taka-alasta tulee tärkeämpi kuin itse teema. Kyseessä on jotain ajatonta (musiikki on machine à arrèter le temps, ajan pysäyttämisen kone, sanoi Lévi-Strauss); päämäärätöntä, impressionistista. Adornolle hidas osa on glückliche Regression ins Amorphe (Onnellinen paluu muodottomuuteen). Mutta samalla se on ankaran sinfoninen.

Kaiken kaikkiaan se tuntuu loputtoman ja autuaan pitkältä matkalta linnunlaulun virkistävään ’kohokohtaan’. Itse asiassa tämä sinfonia on ajalliselta kestoltaan, lukuunottamatta yhdeksättä, Beethovenin pisin.

Mutta kuinka ihmeessä tämä kaikki saadaan aikaan pianolla? Liszt on kyllä onnistunut täydellisesti. Hyvin tärkeää on esityksessä tempon valinta. Kokemattomat kapellimestarit johtavat usein innoissaan aivan liian nopeissa tempoissa; heidän pitäisi kuulla Furtwängleriä! Pianolla virtuositeetti asettaa onneksi tempoille rajansa: ne on valittava sen mukaan, että pystyy soittamaan nopeimmatkin ja vaikeimmatkin kuviot. (Joskin olen kaikille sarjamme pianisteille kuiskannut, ettei kaikkia nuotteja tarvitse soittaa, nämähän ovat sovituksia!)

Sitä paitsi pitääkö meidän uskoa Adornoa, kun hän sanoo, ettei Beethoven osaa instrumentroida? Schlecht instrumentieren. ”On helppoa osoittaa, ettei hän osannut soitintaa – esiin tunkevat oboet, yhdessä surisevat fagotit, kuulumattomat puupuhaltimet, röhkivät käyrätorvet, mahdottoman simppeli jousisoitinsatsi” (Adorno, op. cit. 238). Tosin Adorno lisää: ”Eikö tämä puute ole toisaalta inhimillistä?” Joka tapauksessa siitä seuraa, ettei pianosovitus teekään vääryyttä alkutekstille, vaan päin vastoin seuraamme musiikin muodon prosessia ehkä helpommin pianolla.

Heinosen tempon valinnat noudattivat ensin mainittuja ohjeita, rauhallisesti, rauhallisesti. Aiheiden graafinen linja ja yksinkertainen huumoripitoinen ilmeikkyys välittyi erinomaisesti. Mutta samalla pianon massiivisimmissakin kohdissa sointi oli aivan omaa pianistista kulttuuriaan ja täytti koko salin jykevän vakuuttavasti, ei forseeraten. Edelleen teoksen muodon konseptio toimi mestarillisesti. Heinonen jäsensi teoksen selkeästi ja mitään liioittelemtta. Ja juuri näin myös huumori toimii. Itse transkriptiossa eräät kohdat kuulostavat monimutkaisemmilta kuin orkesterilla, näin esimerkiksi maalaisten tanssissa.

Sinfonian päättyessä sali puhkesi pitkiin, lämpimiin aplodeihin; oli koettu jotain aivan uutta tämän sinfonian parissa.

– Eero Tarasti

Joel Papinoja.

Aleksi Haukka. Kuva © E. Tarasti.

Helsingin yliopiston musiikkiseuran matinea sarjassa Beethovenin aika, Kielikeskuksen musiikkisali, Fabianinkatu 26, tiistaina 1.4.2025 klo 16. Eroica-sinfonia Franz Lisztin sovituksena, Joel Papinoja, piano; fil. tri. Aleksi Haukan esitelmä Ranskan vallankumouksen ajan musiikki.

HYMSin Beethoven-sarja, joka alkoi jo pari viikkoa sitten, on herättänyt ilahduttavaa huomiota pääkaupungin musiikkielämässä. Sali on ollut jo kolme kertaa aivan täynnä. Matineat aloitti Tiina Karakorpi soittamalla Beethovenin II sinfonian tyylipuhtaasti ja eloisasti, sitten ne jatkuivat italialaisen nuoren pianovirtuoosin Giuliano Tuccian tulkinnalla V sinfoniasta, joka oli sopivan dramaattinen ja kohtalokas. Sinfonioita ei siis kuulla ihan numerojärjestyksessä eikä aivan kaikkia; parittomia on enemmän kuin parillisia eli romantiikka hallitsee. Tästähän Harri Vuori puhui viikko sitten.

Lainasin Theodor Adornon Beethoven-esseetä esipuheessani käsiohjelmassa: ”Sinfonia on musiikillinen keho… sinfonia liikkuu, ojentautuu, jää paikalleen, kulkee edelleen, ja näiden eleiden kokonaisuus on kehon tiedostamatonta esittämistä. Sinfonian kehollisuus on sen yhteiskunnallinen olemus: se on jättimäinen ruumis, yhteiskunnan kollektiiivinen keho osiensa dialektiikassa.”

Tältä pohjalta on luontevaa tarkastella Eroicaa yhteydessä kauden historialisiin tapahtumiin, ennen kaikkea Ranskan vallankumoukseen, joka sattui Beethovenin varhaisnuoruuden aikaan. Tiedetään, että Eroica oli omistettu alunperin Napoleonille. Beethovenin tasavaltalaisia ajatuksia siedettiin Metternichin vanhoillisessa Wienissä. Hänen puheisiinsa ei puututtu, hänet hyväksyttiin originellina nerona.

Aleksi Haukka on juuri väitellyt menestyksekkäästi Helsingin yliopiston musiikkitieteessä aiheesta Patrioottiset laulut Espanjan itsenäisyysssodassa, Ranskan vallankumouksessa ja Suomessa varhaisella 1800-luvulla. Ranskan vallankumous loi oman musiikkielämänsä. Gosseck, Méhul ja Cherubini sävelsivät tilaisuuksiin sopivia teoksia, muun muassa kaatuneiden sankarien muistosinfonioita. Oli hyvä kuulla näytteitä näistä sävellyksistä. Ja itse Marseljeesi on varsin sotaisa ollakseen kansallishymni.

Kun sinfoniat sovittaaa pianolle tapahtuu tuossa ’käännöksessä’ paljonkin. Liszt sovitti runsaasti, koska musiikkimaailma kaipasi niitä. Mutta yleensä niistä tuli niin vaikeita, ettei niitä osattu soittaa läheskään joka kodissa. Liszt itse kutsui sovituksiaan ranskaksi partition de piano, ja Eroican surumarssin hän sävelsi George Sandin vieraana Nohantin idyllissä. Se sopi hyvin, olihan Sand sanonut: Ecoutez Monsieur, je suis George Sand, je suis communiste. Liszt onnistui Beethoven-sovituksissaan paremmin kuin minkään muun säveltäjän kuten Wagnerin teoksissa. Hän toivoi, että niitä pidettäisiin vain arrangementeina eikä dérangementeinä (häiriöinä). Pianolla huomio kiinnittyy uusiin seikkoihin, ehkä vielä enemmän musiikin substanssiin ja muotoon. Mutta muistettakoon, mitä Carl Dahlhaus sanoi: Beethoven ei säveltänyt sinfonian muodossa vaan muodolla. Eli jokainen sinfonia on erilainen, jokaisella on oma sointinsa ja muotomaailmansa.

Joel Papinoja lumosi soitollaan kuulijat ja sai aivan varauksettoman innostuneen vastaanoton. Siinä oli kaikki aivan kohdallaan. Hän otti alussa melko nopean ja keveän tempon, joka oli sinänsä kuin Haydnia ja piti siitä kiinni ihailtavan systemaattisesti niin, että osa pysyi loistavasti koossa. Nuo järkälemäiset sointupilarit, joihin musiikki dramaattisesti jähmettyy monessa paikassa, ovat aitoa Sturm und Drangia, eräänlaista vastarinnan musiikkia. Musiikin virtaaminen pysäytetään ja se kääntyy kuin taaksepäin. Purkautuakseen sitten lyyriseen, melankoliseen sivuaiheeseen. Nämä ovat teoksen huippukohtia.

Tietenkin Beethovenilla eri teemoja voi soittaa eri tempoissa ja erityisesti pianolla kun ei ole toisia soittajia häiritsemässä. Silti Hans von Bülow rohkenee hidastaa tempoa tai levittää sitä kaksin verroin V sinfonian finaalin käyrätorvien maailmoja syleilevässä sivuteemassa (mitä Felix Weingartner tosin paheksui Beethoven-opuksessaan!). Papinoja toteutti virtuoosipaikat erityisen briljantisti ja mukaansatempaavasti tuossa vilkkaassa tempossa. Surumarssi oli hyvin vaikuttava. Huomasin, minkä säväyksen se teki kuulijoihin… Miten paljon siinä onkaan jo tulevaa Wagneria idulla. Scherzo oli kevyt ja nopea, mutta oikealla tavalla painokkaasti Papinoja soitti käyrätorvien metsästystopokset. Mendelssohnia vilahti myös eräissä soinnuissa. Finaalin alku oli virtuoosinen ryöpsähdys. Sitä seurasi humoristinen pääaihe, jossa on hyvä malttaa odottaa… ja lopulta tuo Beethovenin tuotannossa harvinainen jättiläisfuuga. Papinoja sai tämän monimutkaisen kontrapunktiseen rakenteen pysymään koossa. Kaiken kaikkiaan tämä tulkinta oli ehdottomasti mieliinpainuva elämys.

Papinoja on vankka käytännön muusikko, joka pystyi kuitenkin soittamaan tämän sangen solistisen teoksen juuri vapauduttuan oopperan Eläinten vallankumouksen korrepetiittorin työstä. Tässä olikin kyseessä hieman toisenlainen vallankumous. Nyt voisi odottaa Papinojalta laajoja sarjoja, esimerkiksi Beethovenin sonaatteja hieman vuosisadan vaihteen tyyliin. Hän kykenee kaikkein vaativimpiin tehtäviin ja vakuuttaa kuulijansa täydellisesti.

– Eero Tarasti

Piia Komsi, Ilmo Ranta, Kaija Saarikettu. Kuva © Eila Tarasti.

Paratiisin linnut. Aino Acktén kamarifestivaali. Lyceumsklubben, Rauhankatu 7, Helsinki, torstaina 13.3.2025 klo 19. Piia Komsi, sopraano, Kaija Saarikettu, viulu, Ilmo Ranta piano sekä kirjailijoita

Torstai alkoi hieman vakavissa merkeissä, kun juhlittiin talvisodan päättymistä ja TV:ssä näytettiin Risto Orkon dokumenttielokuva puolelta päivin. Mutta iltaa kohti tunnelma muuttui iloisemmaksi, kun alkoi yksi noita Suvi Olavisen järjestämiä iltamia laulun, viulun ja runouden merkeissä. Muusikkouteen kuuluu myös säveltäminen ja ainakin kaksi eturivin säveltaiteilijaamme, sopraano Piia Komsi ja viulisti Kaija Saarikettu ovat ottaneet haasteen vastaan. Yhdessä armoitetun lied-pianistin Ilmo Rannan kanssa he esittivät sävellyksiään, mutta myös muuta musiikkia Armas Järnefeltistä Sibeliukseen ja Richard Straussiin. Myös runoilijat, joiden tekstejä oli sävelletty, olivat paikalla ja käyttivät puheenvuoroja. Näin ilta oli kuin suomalainen schubertiadi, antoisa ja tunnelmallinen konsertti myös kahvitarjoilun parissa.

Piia Komsi on sellainen virtuoosinen äänitaiteilija, ettei häntä voi enää kutsua pelkästään sopraanoksi; hän käyttti kaikkia mahdollisia ihmisäänen resursseja sävellyksissään. Illan kokoava teema olivat linnut sävelissä, siis eräänlainen musiikkiornitologia, jonka profeettoja ovat olleet ranskalaiset Olivier Messiaen ja François-Bernard Mâche. Mutta pakkohan oli myös viitata Beethovenin Pastoraali-sinfonian käkeen ja Ravelin Oiseaux exotiques -teokseen.

Liedissä on aina joku idea, joka ilmenee sanana. Tätä on pohtinut Seppo Nummi, laulumusiikin ja liedin varsinainen spesialisti, jota en nyt voi olla lainaamatta. Esseessään ”Sanan ja sävelen alkemia”, joka on julkaistu kirjassa Laulujen lunnaat (Otava 1982, s. 41-51) on yhä aktuelleja pohdintoja. Siinä on tuo kaavakuva kahdesta tasosta, jotka ratkaisevat musiikillisen ’naturalismin’ ongelman, ts. miten musiikki kuvaa luontoa. Ylätasolla ovat ihmisen luomat eri symbolijärjestelmät: draama, lyriikka, musiikki; toinen taso on ideoiden: säveltäjä tavoittaa runon idean ja palaa symbolien konkreettiseen maailmaan sekä pukee kokemansa musiikin kielelle. ”Syntyy puhtaasti sävelellinen taideteos… Liedin tulee ja se voi tehota vain musiikkina. Sana on tullut musiikiksi ja kokenut täydellisen metamorfoosin.” (op. cit. 48)

Se mitä kuultiin Lyceumsklubbenilla sopii Nummen teoriaan, vaikkei kaikki ollutkaan enää perinteistä liediä tämän lajiperinteen mielessä. Nummi sanoo sitten vielä laulajan rooolista:

”Laulun soitin on ihminen kokonaisuutena. Eivät siis vain äänihuulet, keuhkot, suun sanoja muovaavat lihakset ja kehon välittömästi resonoivat osat muodosta soitinta meissä, vaan jokainen laulun tapahtumaa säestävä liike, jokainen hermosäikeemme, ihomme hengittävät huokoset ovat sen osia. Ja laulun soittimella on kaiken lisäksi sielu… Laulun soitin on koko ajan orgaanisessa tapahtumatilassa, Viulu tai huilu säilyttävät kutakuinkin perusasunsa… Henkinen, psyykkinen ja fyysinen ovat laulussa erottamaton ykseys.” (op. cit. 49.)

Onpa hyvin sanottu! Ja sopii erinomaisesti Piia Komsin esitysten, niin laulamisen kuin itse laulujen ’teoriaksi’.

Järnefeltin kolme laulua olivat lintuaiheisia: Varpunen, Pääskylle ja Leivo. Kansallisromantiikkaa, kuitenkin aika kaukana Sibeliuksesta. Ohjelma jatkui Kaija Saariketun sävellyksellä Drei Lieder (2021); laulut Johanni ja Herbst olivat Rudolf Steinerin teksteihin ja Winterabendin runo oli Jussi Tuurin. Säveltäjä itse kuvasi laulujaan meditatiiviseksi tarkastelutavaksi, ne olivat atonaalisia linjalla Berg-Schönberg, mutta sekä lauluääni että piano oli hajautettu laajalle alalle, mikä loi ilmavan soinnillisen yleisilmeen tässä muuten ekspressionistisessa tyylilajissa.

Välinumerona Ilmo Ranta esitti kroatialaisen Dora Pejačevićin (1885-1923) Notturnon Fis-duuri op. 50 nro 2 (1920). Tämä Budapestissa aatelisperheeseen syntynyt pianisti on säveltänyt kamarimusiikkia ja pianokonsertonkin. Kappaleessa oli lainattu satakielen laulua, joka piti säveltäjän ohjeen mukaan esittää aivan määrätyllä tavalla.

Seuraavaksi kuultiin Piia Komsin Lintu-sarja kantaesityksenä. Se taas oli syntynyt lasten musiikkikilpailussa, jossa tehtiin helppoa iloista nykymusiikia. Lapset opastettiin käyttämään ääntään spontaanisti päästäkseen siihen liittyvistä estoista, jotka olivat haitaksi äänen tuottamiselle. Näin laulut olivatkin eräänlaista avantgardea, jossa mentiin koko lauluilmaisun äärirajoille ja päädyttiin tavallaan myös musiikkiteatteriin. Laulujen otakkkeet Mustarastas, Käki kevätflunssassa, Ruisrääkkä, Minervan pöllö, Kurki ja Kookaburra olivat humoristisia kokeiluja, mutta välillä tuikahti myös perinteinen laulutapa. Melodian ja puheen välillä syntyi lukemattomia väliasteita. Ilmeisen tärkeä osuus oli tekstien kirjoittajalla Leena Sainiolla, joka toimii myös laulunlehtorina Espoon musiikkiopistossa. Sainio kertoi myös hauskasti laulujen syntyvaiheista ja taustoista.

Väliajalla nautittiin salongin tarjoiluista. Tapasin muun muassa säveltäjä Tapio Tuomelan, joka kertoi työstään Fernando Pessoan runouden parissa. Häntä askarrutti, kuinka hänen runojaan voitaisiin kääntää suomeksi. Ehdotin että hän sävelittäisi ne suomeksi. Tietenkin tarvitaan käännöstä myös yleisölle. Hyvä puoli on, että Tuomelalla on oma tiiminsä Sveitsissä, jolle säveltää. Tämä on aina tärkeää: ketkä tulevat esittämään. Myös säveltäjä Kimmo Hakola oli paikalla palattuaan juuri Espanjasta, jonne oli taas menossa.

Jälkipuoliskolla kuultiin Kaija Saariketun laulusarja Kesä Kai Niemisen teksteihin. Itse runoilija oli paikalla. Hänethän tunnetaan muun muassa Japanin asiantuntijana. Hän kertoi teksteistään Kesän hiljaisuus, Aamulla ja Juuri kun… ja lausui lisäksi vielä yhden uuden runon. Hänen tekstiensä taustana oli vuoden kierto muun muassa eräässä valokuvakirjassa, jossa oli Kai Kremerin laatikkokameralla ottamia kuvia suoraan paperille ilman negatiiveja. Nieminen puhui kirjastaan Fuuga, josta ihminen on kadonnut, kävellyt pois. Runot puhuvat sellaisesta, joka muuten pakenee.

Piia Komsin laulua Ad aestatem, Kohti kesää, on toistuvina mottoina kaikkien tuntemat sanonnat Kuu kiurusta kesään, Västäräkistä vähäisen ja niin edelleen. Tulin ajatelleeksi, miten Komsin ääni on myös oikeastaan instrumentaalinen. Mikä tuli esiin sitten loppupuolen laulussa Norden op. 90 nro 1 Sibeliukselta, joka nimenomaan arvosti instrumentaalista ääntä.

Kaija Saariketun laulu Paratiisinlintu Jussi Tuurin tekstiin koki myös kantaesityksensä. Lisäksi Saarikettu soitti viuluimprovisaation ylimääräisenä numerona varmalla, kokeneen muusikon otteella.

Piia Komsin humoristinen Husi sukkanen –sarja (2023) Leena Sainion tekstiin oli hauskaa ja kekseliästä pilailua alusta loppuun. Murr ei ollut kuitenkaan ihan E.T.A. Hoffmanin romaanin Kissa Murr. Eri tyylilajit vuorottelivat kokeellisesta äänenkäytöstä melodiseen liediin. Tämä sarja oli tehty myös lastenkilpailua varten.

Kuultiin vielä Jean Sibeliuksen Aufder Heide, Nummella, op.115 nro 1 viululle ja pianolle, kuulemma säveltäjän ainoa viuluteos, jonka otsake viittaa suoraan luontoon. Sen jälkeen Norden. Ilmo Ranta osasi huipentaa teoksen väkevään koodaan. Norden on tuttu, muistan myös aina kun kuulin sen jo 1970-luvulla Heljä Angervo-Karttusen konsertissa.

Ilta päättyi Richard Straussin Morgen–lauluun op. 27 sopraanolle, viululle ja pianolle. Se oli liikuttavaa saksalaista myöhäisromantiikkaa, varmaan juuri sitä, mitä Seppo Nummi tarkoitti liedillä.

– Eero Tarasti

Tapio von Boehm ja Cecilia Damström. Kuva © Eila Tarasti.

Cecilia Damström Festival. Sunnuntaina 9.3.2025 klo 17. Ritarihuoneella (House of Nobility). Hedvig Paulig, sopraano; Uuden Ajan Ensemble; Tapio von Boehm, kapellimestari

Vai pitäisikö sanoa ’huuto’, sillä kyseessä oli sangen julistava tilaisuus, tuli mieleen ranskalaisen intellektuellin Jacques Attalin teos Les bruits (Hälyjä), jossa hän oletti, että musiikin muutokset edeltävät ja ennustavat yhteiskunnan kriisejä. Damström tahtoo painokkaasti olla kantaaottava säveltäjä, vaikka tämä termi liitetään usein sosialistiseen realismiin. Sen hän nyt toki kiistää selvästi illan viimeisen teoksen huumoria viljelevällä päätösosalla, kun hymni ”Oi suuri ja mahtava Neuvostoliitto” muuntuu groteskiksi irvikuvaksi musiikissa, joka kuvaa jätteiden virtaamista mereen. Hieman niin kuin Berliozin Fantastisen sinfonian lopussa idée fixen vääristyneet variantit noitien sapatissa.

Tähän festivaaliin, joka oli, sanottakoon se heti, ehdoton merkkitapaus musiikkielämässämme ja uudessa säveltaiteessamme, kuului kuusi teosta vuosilta 2011-2020, siis melkoinen läpileikkaus säveltäjän tähänastisesta tuotannosta. Eteemme hahmottui vahva, itsenäinen säveltäjäprofiili, taiturimainen orkesterin käsittelijä ja sisällöltään painavaa lajia. Richard Wagner sanoi kerran vaimolleen Cosimalle, että ”muusikko, joka ei ymmärrä ideoiden maailmaa, on kuin nauta [kaikella kunnioituksella eläimiä kohtaan!] … ja hänen olisi parempi tehdä jotain aivan muuta”.

Damströmiltä ei ideoita puutu. Kaikki teokset olivat sangen ohjelmallisia, joista lyhennelmät olivat luettavissa käsiohjelmassa. Tosin siinä sanottiin: ”Puita säästääksemme konserttiohjelman pidemmät teostekstit löydät QR-koodilla!” Luin ne vasta konsertin jälkeen; ne vyöryttivät eteen suuren määrän vakavoittavia faktoja mielenterveyden ongelmista, jotka koskettavat kaikkia, ahneuden kuolemansyntiin, pakolaisuuteen, ilmastokatastrofiin ja jätteiden tuhoamiseen saakka. Kieltämättä ne muodostivat jo pelkkinä vihjeinä kaikkia liikuttavan, jopa järkyttävän kontekstin, jossa teoksia kuunteli. Mutta parempi näin väljässä muodossa, sillä musiikki on aina musiikkia, se on oma maailmansa ja vaikuttaa kuulijaan vain sillä, jos on vaikuttaakseen. On olemassa paljon eettistä, jaloon päämäärään pyrkivää taidetta, joka on valitettavasti taiteena tylsää. Eli politiikan professori Heikki Patomäen lanseeraama käsite: kontrafinaliteetti kiteyttää tilanteen: päämäärä voi olla ylevä, mutta tulos jotain aivan vastakkaista. Toivottavasti en nyt tuonut liikaa kriittisiä aspekteja, sillä Damströmin musiikki valloittaa kuulijan välittömästi sellaisenaan musiikillisilla kvaliteeteillaan. Hän on todellakin Suomen johtavia nykysäveltäjiä!

Konsertissa oli kaksi puoliskoa: ennen väliaikaa kuultiin kolme teosta, jotka käsittelevät ihmisen eksistentiaalisen, henkilökohtaisen elämän asioita. Sitä vastoin jälkipuoliskon kolme teosta nostivat esiin yhteiskunnallisia aiheita. Vähän niin kuin Pariisin koulukunta puhuu psykosemiotiikasta ja sosiosemioiikasta – ja itse käytän teorioissani termejä Moi (ransk. Minä) ja Soi (yhteiskunta). Mietin oliko tällä kahtiajaolla seuraamuksia säveltäjän tyylin suhteen. Ehkä lähinnä siinä, että jälkipuolisko oli, jos mahdollista, vielä dramaattisempaa ja painokkaampaa kuin alkupuolisko.

Damström noudattaa Richard Straussin ohjetta, kun tämä kuuli Stravinskyn Sacren: täytyy aloittaa heti mukaansa tempaavasti, ei epäröiden. Nixus-teoksen (op.75, 2020) musiikki loi eteemme kuvan katastrofista, sointi oli harkitun brutaalia, kakofonista, toistoa käytettiin paljon hyväksi. Adorno olisi laskenut tämän musiikin samoin kuin Stravinskyn ensin mainitun teoksen psykoanalyyttisesti katatonisen tilan kuvaukseksi. Ensimmäinen taite sujui näisssä merkeissä, mutta toinen taite oli hallusinaatiota, irreaalista, tuota Adornon ’fantasmagoriaa’ , jos nyt saa vielä häntä lainata. Mutta patarumpjen myötä palattiin alkuosan tunnelmaan, shokkiefekteihin, joskin välillä musiikki muuttui kuin kuplivaksi sateeksi (vähän niin kuin Sibeliuksen Tapiolan lopussa, muistaakseni), ja oli myös ironisia, kuin naurua matkivia eleitä.

Toinen teos oli laulusarja nimeltä Dagbok (2011-2013), ilmeisesti viiden laulun runot olivat säveltäjän itsensä laatimia. Niiden perussävy oli melankolinen, surullinen: Jää, Et sanaakaan, Kylmempi, Polut ja Minä haluan, kuin kaikki jotain hylkäämistä heijastellen ja pohtien. Säestyksen ostinato väreili, oli rytmiltään eloisa, melodinen; puupuhaltimilla itsenäiset linjat kuin eri polkuja ikonisesti jäljitellen. Hetkittäin oltiin kuin ei-dissonoivassa vokaliisissa. Hedvig Pauligin  mielestäni tummasävyinen ja kaunis  sopraano sopi erinomaisesti tähän yhteyteen. Laulutyyli oli jotain linjalla Sibelius – Richard Strauss – Alban Berg. Musiikki oli varmaan sarjallista, mutta rivi oli valittu niin, että siinä ei ollut repiviä intervalleja, vaan konsonoivia ja pehmeitä. Ja tämä saattaaa olla Damströmin harmonisen kirjoituksen ydin muuallakin: orkesterin kaikkein väkevimmissä nousuissa sointi säilyttää esteettisyytensä eikä ylitä kuulijan kipukynnystä.

Lucrum (op. 57, 2018) oli saanut innoituksensa synnistä ’ahneus’ , kuten jo todettiin. Tuli mieleen La Bruyèren klassikkoteos Luonnekuvia 1600-luvulta, jossa kuvataan erilaisia karaktäärejä. Jousien itsepintainen kuviointi sai kasvaa aina enemmän ja enemmän juuri niin kuin ahne haluaa aina vain lisää. Yksi saksalaisen ravintolan prinsiippi on Lieber etwas gutes und dafür ein bisschen mehr (Mieluummin jotain hyvää ja sen päälle vielä lisää…). Tätä neuvoi eräs musiikintutkija soveltamaan Wagnerin melodiikkaan…. mutta yhtä hyvin se käy tähän.

Väliajalla käytiin innokkaita keskusteluja musiikista, yleisöä oli runsaasti, ja valtaosa nuorempaa väkeä. Orkesterikin, joka soi rikkaasti ja täyteläisesti, intohimoisen rohkeasti, koostui nuorista ammattimuusikoista ja opiskelijoista Tapio von Boehmin määrätietoisen mutta samalla vivahteikkaan johtamisen myötä. Tämä nuori kapellimestari on aivan omassa lajissaan perustamansa orkesterin kanssa, jonka ansiona on ollut esittää valtaisa määrä kotimaisten nuorten säveltäjien teoksia. Niiden pitkä luettelo löytyi ensin mainitun QR-koodin takaa. Mutta oli orkesterin joukossa kokeneempiakin soittajia, kuten Jyväskylän kaupunginorkesterin aiempi konserttimestari Harri Forstén, joka jatkaa aktiivisesti viulistin uraansa.

Väliajan jälkeen kuultu Tundo (op.49, 2016/2018) oli omistettu kaikille pakolaisille. Miten järkyttävän aktuelli aihe. Sotaa kuvataan aivan kuin Pendereckin Fluorescencesissä sireenimäisillä hälytyssignaaleilla. Tutti ja soli vuorottelivat. Pakolaisten vaellusta ilmennetään eräänlaisella kävelyaiheella – vähän niin kuin Stravinskyn/Cocteaun Sotilaan tarinassa.... il a beaucoup marché… mutta lopussa oli tonaalinen yllätys: jousten nouseva terssi ja kolmisointua!

ICE (op.77, 2021) paneutui ilmaston lämpenemiseen. Sen piti esittää sulavia jäätiköitä. Miten musiikilla voi kuvata jäätä? Ei tullut mieleen muita ennakkotapauksia kuin Debussyn Les pas sur le neige. Damströmin teos alkoi lumoavan kauniilla harpun ja piano arpeggiolla. Ajattelin heti, ah, tämän haluaisin kuulla vielä uudestaan – ja katsoa partituurista, miten se oli tehty. Onneksi säveltäjä antaa sen palata aivan lopussa, siis musiikillinen anafora, joka saa symbolisen merkityksen eli herättää toivon, että jää voi vielä palata kaikkien pelastukseksi. En muista, että Bachelardkaan olisi kuvannut jäätä missään muodossa eri elementtien, maan, tulen, veden ja ilman filosofiassaan. Tapahtukoon se siis musiikin keinoin. Aaltomaista liikettä, räikeitä kauhunhuutoja, mutta ei ylittäen siedettävyyttä.

Viimeinen teos toi yllätyksen: huumorin. Wasteland (op. 81, 2021-2022) seuraa kolmen vaatteen matkaa lajittelukeskuksen kautta polttolaitokseen, jonne kuulemma 80% vaatteistamme päätyy ja muuntuu myrkyllisiksi päästöiksi mereen. Tämä teos on siis yhtälailla ekologinen kuin muutkin edellä puolustaen kierrätystä. Kyseessä on niin ikään myös postmoderni sävellys lainauksineen, jotka tunnistaa helposti. Jo joutui armas aika ja suvi suloinen toistuu miltei johtoaiheen omaisesti, mutta esiin sukeltaa myös Bizet’n Carmenia ynnä muita, virran kuvauksessa jopa Smetanan Moldauta. Ja todellisena shokkiefektinä raikui Oi suuri jamahtava Neuvostoliitto tavalla, joka on ilman muuta pilailevaa aitoa postmodernia naurua menneelle. Damström harrastaa saman soinnun repetitiota aksentoituina koko orkesterin voimin ikään kuin vakuuttaakseeen ja suorastaan yli-vakuuttaakseen kuulijaa sanomastaan.

Kuten sanottu, konsertti oli kauttaaltaan loistokas näyttö säveltäjän monipuolisesta lahjakkuudesta ja hänen sanomansa väkevyydestä. Nämä sävellykset eivät jää yhden esityksen varaan. Ja Uuden ajan ensemble jatkakoon idealistista työtään nykymusiikin hyväksi.

– Eero Tarasti

Professori Juha Kangas ja harmonikkataiteilija  Mika Väyrynen

Mikkelin Kaupunginorkesteri Mikaelissa torstaina 6.3.2025 klo 18. Juha Kangas, kapellimestari; Mika Väyrynen, harmonikka. Grieg, Sallinen, Walton, Šostakovitš, J.S. Bach/Max Reger

Mikkelin kaupunginorkesteri on jousiensemble, jossa on ’vain’ 12 soittajaa. Mutta silti se on yksi hienoimpia orkestereita maassamme. Olen voinut seurata sen monia vaiheita alkaen jo siitä, kun enoni Ilmo Saijonmaa soitti siinä selloa. Johtaja taisi olla Tiitus Mäntynen, jota en kuullut, ja sitten pitkään Harry Miller. Kun orkesteri supistui pelkkiin jousiin heräsi epäiyksiä, että riittääkö kiinnostavaa ohjelmistoa. Samaan aikaan oli Mikkelissä vielä varuskuntasoittokunta, josta olisi voinut saada helposti puhaltajia. Sasha Mäkilän kautena orkesteri vieraili ulkomailla Kiinaa myöten. Ja nyt se menestyy yhteistyössä Saimaa sinfoniettan kanssa Erkki Lasonpalon innostuneella johdolla.

Tämän illan ohjelma oli hienosti suunniteltu ja se olikin jousiensemblien asiantuntijan professori Juha Kankaan käsialaa, kuten sain sitten kuulla seuraavana päivänä Hotelli Scandicin aamukahvilla. Mutta oli se myös aika vaativa kuulijalle, etten sanoisi sofistikoitu. Konsertin yleisilme oli vakava kuin jo pääsiäisen odotuksessa, vaikka kaksi alkunumeroa – Edvard Griegin Kaksi melodiaa, Norjalainen ja Ensimmäinen tapaaminen – olivat liikuttavaa pohjoista lyriikkaa. Olisivat voineet soittaa myös vaikka Griegin Aamutunnelman Peer Gyntistä, yksi maailman eniten esitetyimmistä klassisen musiikin kappaleista, niin olisi jäänyt mieleen jokin musiikillinen memorandum kotiin vietäväksi.

Aulis Sallisen Kamarimusiikkia V: Barabbas-muunnelmia sopi erinomaisesti ohjelmaan, koska säveltäjä täyttää 9. huhtikuuta 90 vuotta. Muistan miten hauska seuralainen hän oli rouvineen Helsingin yliopiston promootioillallisilla saadessaan kunniatohtorin arvon. Viimeksi puhuin Sallisen musiikista 2017, kun Matti Toivanen TV:sta juonsi kamarikonserttia Helsingin Vuotalossa.

Nyt kuultua teosta sopii kyllä kutsua sinfoniaksi tai ainakin sinfoniseksi. Mitään synkeää ohjelmasisältöä ei tarvita, sillä Sallisen musiikki vangitsee kuulijan välittömästi ja pitää kuulijan kiinnostuksen vireillä tässä yksiosaisessa puolen tunnin mittaisessa teoksessa. Sallinen on musiikin suuri käsityöläinen, joka saa jousiyhtyeestä esiin uskomattoman määrän soinnillisia variaatioita. Keskeinen rooli on tietenkin harmonikalla, jonka sulautuminen jousiin toimi yllättävän vakuuttavasti. Ei tarvinnut muistaa, mitä Seppo Heikinheimo sanoi harmonikasta, nimittäin, että sitä kuuntelee mieluiten kesäiltana ja järven tuolta puolen. Mika Väyrynen on sitä paitsi taidoiltaan hämmästyttävä virtuoosi. Olen aiemmin kuullut vain Merja Ikkelää, Matti Rantasta ja Timojuhani Kyllöstä taidemusiikin harmonikan soittajina. Väyrynen on kuuluisa kaikkialla maailmassa, soittanut Pariisissa ja Wienin Musikvereinissa.

Kun ajattelee, että kuultu teos oli muunnelmasarja, pohdin, oliko se aina harmonikka, joka aloitti uuden variaation ja määräsi sen karaktäärin. Tietty perussyke säilyy kyllä kautta linjan, vaikka musiikki hiljenee välillä sangen mietteliääksi. Dramaattisssa huipennuksissa harmonikan ja jousien tiivis yhteisteho vastasi jo volyymiltaankin täyttä sinfoniaorkesteria. Tässä oli luonnolliseasti suuri ansio myös kapellimestari Juha Kankaalla, joka sai irti näin vaikuttavan intensiivisen tehon. Oli aivan paikallaan, että saatiin myös ylimääräinen Väyryseltä, hänen sovituksensa Rimski-Korsakovin Kimalaisen lennosta oopperasta Legenda tsaari Saltanista. Kuulin sen kerran Blooomigtonissa Indiana Universityn oopperassa, jolloin ilmassa moottorin avulla lentelevä kimalainen sai suurimmat aplodit.

Väliajalla nautittiin kahviossa voileipärullia ja Guiche lorraine –piirakkaa, joka oli onneksi lämmitetty. Sanon tämän, koska ei ole yhdentekevää mitä tapahtuu konsertissa salin ulkopuolella. Niin, olinkin aivan unohtaa, että ennen konserttia siitä kertoi kahvioon kertyneelle yleisölle intendentti Jaakko Anttila haastatteluineen. Tällainen johdattelu on tuiki tärkeää ja sellaiset on paras sijoittaa ennen itse konserttia, ei viime hetkellä lavalta tapahtuviksi. Vaikka kapellimestari olisi miten kuuluisa, sitä ajattelee vain, että voi ei, alkaisivat jo soittaa!

Mutta mikkeliläisiä ei ollut paikalla koko konsertissa kuin vajaa sali. Haloo, Mikkelin väki! Miksi ette kansoita salia ja tue ikiomaa taidemusiikin instituutiotanne? Paikallisessa sanomalehdessä ei ollut samana päivänä myöskään mitään ilmoitusta tilaisuudesta.

William Waltonilta oli valittu kaksi lyyrisen melodista elokuvamusiikin katkelmaa filmistä Henry V. Passacaglia ja Touch her soft lip and part, toisin sanoen sotaan lähtevien nuorten miesten laulu. Waltonhan lähinnä muistetaan alttovulukonsertostaan.

Kangas aloitti Šostakovitšin Sinfonian jousille ilman taukoa Waltonista, niin että sitä vähän hämmentyi, että missä ollaan menossa. Tämä on kyllä nykyisin muotia: muistan kun Simon Rattle aloitti Mahlerin VIII:n ilman taukoa Arnold Schönbergin Ein überlebener aus Warschau –teoksen jälkeen Berliinin filhamonikoilla, mikä saattoi koko sinfonian tiettyyn tulkintaraamiin.

Šostakovitšin sinfonia on vaikuttava ja mukana ovat kaikki hänen ikiomat ’topoksensa’ alkaen laukkaavasta daktyylirytmistä, mutta sisältäen myös erikoistehoja kuten jousien glissandoja. Allegretto furiososssa oli taas päällä orkesterin täysi volyymi, suuri intensiteetti, jonka Kangas sai purkautumaan soittajistaan. Mieliipainuvia olivat myös konserttimestari Elias Nymanin viulusoolot ja sellisti Sakari Kivisen ilmeikkäät repliikit – nyt en muista, olivatko ne tässä vai jo Sallisessa.

Eräänlaisena ylimääräisenä oli hyvin vakava J.S.Bachin koraalialkusoitto passioajan sävelmästä O Mensch bewein dein Sündegross (Oi ihminen, muista suuria syntejäsi). Sen oli sovittanut Meiningenissa vaikuttanut Max Reger, musiikinhistorian jossain määrin aliarvostettu kontrapunktin ja harmonian taituri.

Yleisö poistui näissä hartaissa tunnelmissa – mutta sai kokea yllätyksen heti Mikaelin pihalla, joka oli illan aikana jäätynyt superliukkaaksi hiekoittamattomaksi kentäksi, niin että hädin tuskin pääsi autolleen.

– Eero Tarasti