Category Archives: Sasha Mäkilä

Kesäfestivaalin ohjelmistoprofiili poikkeaa tarkoituksella täysin Clevelandin orkesterin talvikaudesta, koska Blossomiin yritetään houkutella pikemminkin perheitä ja kaveriporukoita myöhäisiltapäivän piknikkiä viettämään. Tänä kesänä perheet sai sankoin joukoin liikkeelle lippu-uudistus jonka mukaan jokaista nurmilipun lunastanutta aikuista kohden sai ottaa kaksi alle 18-vuotiasta perheenjäsentä ilmaiseksi mukaan. Edellämainitusta profiloinnista johtuen ohjelmistossa on erityisprojekteja kuten elokuvamusiikkia filmin kanssa, balettia, viihdetaiteilijoita ja tietysti ”americanaa”. Jotkut isänmaalliset klassikot orkesteri heittikin kesän aikana neljä kertaa!

Kaikkein vaikuttavin americana-show niin hyvässä kuin pahassa oli Jack Everlyn konsertti, joka oli omistettu Irving Berlinin musiikille. Berlin on kirjoittanut mm. kappaleet ”There’s No Business Like Show Business” ja ”Blue Skies”, jotka ovat tunnettuja USA:n ulkopuolellakin. Jack Everly tuli Clevelandiin oman komppisektion ja neljän laulusolistin kanssa, ja show olikäsikirjoitettu pienintä piirtoa myöten. Monesti Everly kääntyi yleisön puoleen orkesterin soittaessa hiljaa taustalla, ja kertoi sopivasti liioiteltuja anekdootteja Irving Berlinin elämästä (oli mm. paljon romanttisempaa kertoa että hän tuli keskeltä Siperiaa kuin Valko-Venäjää!). Jopa spontaanin kuuloisiksi tarkoitetut vitsit Everly tarjoili viileästi ilmeenkään värähtämättä, mutta se amerikkalaisyleisön mielestä selvästikin kuului asiaan.

Shown lopussa Everly ”yllättäen” keskeytti viimeisen kappaleen ”God Bless America”, koska halusikin muistaa yhdysvaltain armeijassa palvelleita, joita hän pyysi nousemaan ylös yleisön joukossa. Yllättävän moni harmaahapsi kömpikin pystyyn, ja koko yleisö lauloi kappaleen yhdessä Everlyn omistaessa sen isänmaan puolustajille. Olin tästä isänmaallisuuden ilmauksesta hyvin vaikuttunut, ja myös järkyttynyt siitä miten laskelmoidusti Everly kykeni avaamaan läsnäolijoiden kyynelkanavat. Minulle konsertti edusti ehdottomasti amerikkalaisuuden huippua musiikillisessa mielessä.

Ehkä paras tämän kesän ulkoilmaelämyksistä oli Joffrey Balletin vierailu Blossomissa. Tämä Chicagossa majaansa pitävä balettiryhmä edustaa USA:n kärkeä, ja he toivat mukanaan monipuolisen katsauksen niin modernia kuin klassistakin tanssia. Koko projektin tekee mahdolliseksi se, että Blossomin lavan edessä on ihka oikea orkesterimonttu, joka kuulemma oli vuosikymmenet pois käytöstä, mutta joka nyt on putsattu käyttökuntoon. Baletin lisäksi operetit ja musikaalit voisivat sopia hyvin Blossomiin tulevaisuudessa!

Kaikkein dramaattisin tanssiesitys oli Othellon ja Desdemonan duetto Elliot Goldenthalin Othello-balettimusiikkiin. Joffrey Balletin johtaja Ashley Wheater yrittääkin puhua Clevelandin orkesteria ympäri koko baletin esittämiseen tulevaisuudessa. Ohjelmassa oli myös koreografioita mm. Arvo Pärtin musiikkiin, ja koko show huipentui Balanchinen koreografiaan Stravinskyn viulukonserttoon, jonka esitti yksi konserttimestareistamme Jung-Min ”Amy” Lee. Yksi asia jota harkitsisin balettiesityksien kohdalla tulevaisuudessa on projisointi valkokankaalle nurmilipun ostaneita varten. Itse istuin hyvällä paikalla keskellä paviljonkia, mutta luultavasti nurmella istuneet katsojat jäivät paitsi monesta herkästä vivahteesta.

Blossomin viimeinen esitys tänä kesänä oli Beethovenin yhdeksäs sinfonia jonka esitimme yhdessä Clevelandin orkesterin kuoron kanssa. Kyseessä on täysin vapaaehtoisvoimin toimiva, noin 150-henkinen kuoro, ja koska Suomessakin on päästy viime päivinä kuorokeskustelun makuun on ehkä hyvä hiukan avata sitä, miten COC (Cleveland Orchestra Chorus) on saatu toimimaan.

Kuorolla on pitkät perinteet, sillä nykyisessä muodossaan sen perusti Georg Szell vuonna 1952. Aktiivisia jäseniä on noin 150 ja monet heistä ovat laulaneet kuoron riveissä jo parikymmentä vuotta. Kuoro harjoittelee maanantai-iltaisin läpi kauden, minkä lisäksi on produktiokohtaisia lisätreenejä – Beethovenin yhdeksättä varten oli kolme kuoron omaa lisäharjoitusta, orkesteriharjoitus Severance Hallissa ja kenraaliharjoitus Blossomissa. Kuoroa johtaa Robert Porco, ja hänen lisäkseen palkattuun henkilökuntaan kuuluvat varajohtaja sekä kuoromanageri apulaisineen. Harjoituspianistina toimii Clevelandin orkesterin pianisti Joela Jones.

Päätin itse osallistua Beethovenin esitykseen laulajana, joten tulin henkilökohtaisesti todenneeksi miten hyvin kuorolaisista pidetään huolta. Nuottien mukana tuli lista muutoksista ja korjauksista, ja kuoron nettisivulta löytyivät äänitiedostoina ääntämisohjeet ja stemmojen hankalimmat paikat laulettuina. Kuoropuvusta ei tarvinnut olla huolissaan, harjoitustauolla minusta otettiin mitat ja seuraavalla viikolla sain kuoron varastosta sopivankokoisen ”tuxedon” ja uuden paidan. Ruokahuolto orkesteriharjoitusten tauolla toimi myös erittäin hyvin. Kaiken kaikkiaan järjestelyt pelasivat kuten pitääkin ja kuorolaisten tuli vain ilmaantua paikalle stemma harjoiteltuna ilman muita huolia – mikä onkin luultavasti ainoa tapa saada 150 hengen vapaaehtoisorganisaatio toimimaan!

Beethovenin laulaminen kuoron bassorivissa oli upea päätös kesälleni Blossomissa, ja kokemus antoi myös aivan uutta näkökulmaa kapellimestarin työhöni – laulajana teoksesta löytää aivan eri asioita kuin sellistinä tai ”vain” johtajana! Rankkasateesta huolimatta paviljonki oli tupaten täynnä yleisöä, ja nurmellakin oli yllättävän paljon porukkaa sateenvarjojen katveessa. Ennen finaalia sade onneksi hellitti ja ihmisäänet pääsivät täysiin oikeuksiinsa Schillerin Oodissa Ilolle. Esityksen päättyessä olin niin tunnelmassa että kuorokansioni jäi pitkäksi aikaa eteeni kun koko muu kuoro oli jo omansa laskenut alas. Mahtava elämys tuosta pikku etikettivirheestä huolimatta. Freude!

Clevelandin orkesterin Blossom-musiikkifestivaalin kyljessä toimii pienehkö musiikin kesäakatemia nimeltään Kent/Blossom Music. Nimi tulee siitä, että akatemiaa hallinnoi Kent State University, joka meille suomalaisille on valitettavasti kuuluisa aivan muista kuin musiikillisista yhteyksistä. Joka tapauksessa, tämä kamarimusiikkiin keskittyvä kesäakatemia on suosittu etenkin siksi, että suurin osa opettajista on Clevelandin orkesterin äänenjohtajia! Opiskelijoille tämä on oiva tilaisuus saada huippuluokan ohjausta sekä päästä ilmaiseksi seuraamaan orkesterin harjoituksia ja esityksiä Blossomissa.

Amerikkalaiseen tapaan Kent/Blossom Music toimii valtaosin yksityisten lahjoittajien tuen varassa, ja heidän muistiaan täytyy aika ajoin virkistää. Näitä muistinvirkistystilaisuuksia kutsutaan täällä nimellä ”fundraiser”, ja minuakin pyydettiin opettajakunnan jäsenenä osallistumaan  työpanoksellani varainhankintaan. Clevelandin orkesteirn muusikot olivat lupautuneet esiintymään kahdessa kamarimusiikkikonsertissa, mutta niissä esitettävät kantaesitykset olivat osoittautuneet liian hankaliksi ilman kapellimestarin ohjausta! Tartuin ilomielin haasteeseen siitä huolimatta, että samainen viikko oli täynnä harjoituksia Kent/Blossom kamariorkesterin kanssa.

Ensimmäinen varainkeruukonserteista järjestettiin Clevelandilaisen yksityiskodin olohuoneessa – jonka nurkasta luonnollisesti löytyi flyygeli – ja tilaa oli vaivattomasti noin viidellekymmenelle kuulijalle. Olimme jonkinlaisten coctailkutsujen päänumero, ja kuulin että kaikki kuulijat olivat lunastaneet pääsyn tilaisuuteen tuhansien dollarien lahjoituksilla – ja kaukaisimmat kuulijat tulivat Los Angelesista asti! Akustiset ja valo-olosuhteet olivat kehnot, mutta ymmärrettävästikin hyvä tarkoitus oli tässä tilaisuudessa pääasia. Toinen konserteista järjestettiin Kentin yliopiston konserttisalissa, ja siihen myytiin ovella edullisia ($15) lippuja. Sali tuli täpösen täyteen kuulijoita, joten tilaisuuksilla kerättiin mukava pesämuna seuraavan vuoden kesäakatemiaa varten.

Varsinainen savottani samalla viikolla oli muodostaa kesäakatemian opiskelijoista kamariorkesteri ja esiintyä heidän kanssaan Blossomin päälavalla. Ohjelmistoksi oli valikoitunut viikonlopun venäläiseen teemaan sopiva Prokofievin Klassinen sinfonia, ja oma ehdotukseni, neljä kappaletta Sibeliuksen musiikista Arvid Järnefeltin näytelmään Kuolema. Jouduin tosin paikalliselle reportterille veistelemään selityksen siitä miten Sibelius teemaan sopii, selittämällä että teoksen säveltämisen aikoihin Suomi oli vielä vahvasti Venäjän ikeen alla!

Kaiken kaikkiaan opiskelijat selviytyivät vaativasta ohjelmasta loistavasti, ja itsellenikin valkeni mm. miten hieno kappale Sibeliuksen itsensä väheksymä Valse Romantique onkaan. Sitä lukuunottamatta muut Kuolema-musiikin numerot olivat minulle tuttuja entuudestaan, ja Valse Triste oli tuttu jopa muutamalle nuorelle orkesterilaiselle.

Kent/Blossom-kamariorkesterin oman konserttiosuuden jälkeen lavalle nousi Clevelandin orkesteri David Zinmanin johdolla. Zinmanhan opetti minua Aspenin kesäakatemiassa kaksi kesää sitten ja oli välillisesti syynä siihen, että ylipäätään päädyin Clevelandin orkesterin palkkalistoille, joten jälleennäkeminen oli luonnollisesti miellyttävä. Itse asiassa ennen ensimmäistä harjoitusta Zinmania tuli tervehtimään viisi hänen oppilastaan, joista kaksi oli entisiä Clevelandin orkesterin assistentteja!

Konserttiin liittyi myös hieman dramatiikkaa viulusolisti Christian Tetzlaffin peruuttaessa viime hetkellä, ja paikalle yhden päivän varoituksella saatu nuori virtuoosi aiheutti orkesterin riveissä melkoista nurinaa hutiloivalla suorituksellaan. Tapaus oli tyyppiesimerkki amerikkalaisesta bisnesajattelusta – sen sijaan että pyydettäisiin jotakuta orkesterin viulusektiosta paikkaamaan peruutusta (ja orkesterista löytyy varmasti useita joilla on Tshaikovskin konsertto näpeissään!) ajatellaankin sitä, miltä ohjelmateksti näyttää sponsorien silmissä, ja tietenkin esiintymään halutaan joku joka näyttää hyvältä kuvissa ja jolla on kilometrin pituinen ansioluettelo, vaikka tämä ei olisi esittänyt kyseistä teosta vuosikausiin!

Konsertin lopuksi Kent/Blossom-kamariorkesterin soittajat liittyivät Clevelandin orkesterin kollegoidensa seuraan muodostaen jättiorkesterin Musorgskin Näyttelykuvien esitystä varten. Omien opettajien ja idolien vieressä soittaminen oli opiskelijoille huikea elämys ja osuva päätös kuudelle harjoittelun ja konserttien täyttämälle viikolle Kent/Blossom-kesäakatemiassa.

Monella Yhdysvaltojen isoista orkestereista on oma kesäfestivaalinsa – Bostonilla Tanglewood, Chicagolla Ravinia, ja Clevelandilla on oma kesäpaikkansa Blossom Music Center vajaan tunnin ajomatkan päässä orkesterin kotisalista. Clevelandin orkesteri esiintyy Blossom Pavilionissa, jota pidetään yhtenä maan parhaista ulkoilma-areenoista. Toiminta siellä alkoi vuonna 1968 George Szellin ollessa orkesterin ylikapellimestari, ja kesäkauden pituus on kasvanut alkuperäisestä kuudesta viikosta nykyiseen reiluun kymmeneen viikkoon.

Tämänvuotinen Blossom-festivaali alkoi ”Fourth of July” -viikonlopun isänmaallisilla juhlakonserteilla. Avajaiskonsertin toista puoliskoa koristi
Glee-TV-sarjan takia USA:ssa huippusuosittu laulajatar Idina Menzel, ja paviljonkia ympäröivä nurmikenttä olikin tämän vuoksi mustanaan ihmisiä.
Aspenin musiikkitelttaan verrattuna suurin ero on se, että Blossomin paviljonki on ikäänkuin kuopassa, jolloin ympäröivältä nurmelta on erittäin hyvä näkyvyys orkesterilavalle. Kuuluvuutta parannetaan siten, että lavalta kuuluva musiikki soitetaan paviljongin reunalle asetetuista kaiuttimista pienellä viiveellä (60- ja 70-luvuilla viive tehtiin nauhasilmukan avulla!). Itse paviljongin sisällä musiikkia ei vahvisteta, ellei kyseessä ole viihteellisempi ohjelmisto.

Seuraavan päivän konsertti koostui kauttaaltaan patrioottisista orkesterihiteistä. Sousan kappaleita oli tietysti ohjelmassa paljon, ja jostain syystä amerikkalaiset pitävät myös Tsaikovskin 1812-alkusoittoa isänmaallisena sävelmänä (!). Ilotulitusfirma hoiti alkusoiton orkesteraatioon kuuluvien kanuunoiden täsmälaukaisun joten siihen ei tarvittu apulaiskapellimestarin herkkää kättä. Sen sijaan vastuulleni jäi Amerikan lipun avaaminen oikealla hetkellä Sousan ”The Stars and Stripes Forever” -kappaletta joka oli konsertin virallisen ohjelman päätös. Sanomattakin on selvää että molemmat avajaiskonsertit päättyivät ilotulitukseen, kuten myöskin 4. heinäkuuta ollut puhallinorkesterikonsertti, jonka herkkäkorvaisena päätin jättää väliin.

Toinen viikko piti sisällään ylikapellimestari Franz Welser-Möstin ainoat konsertit festivaalilla. Ensimmäisessä niistä soitettiin ainoastaan Brucknerin kahdeksas sinfonia, ja yleisömäärä jäi arvatenkin pieneksi. Viikonlopun toisessa konsertissa oli hieman parempi osanotto, mutta ohjelma oli yhtä ”kesäinen” sisältäen Adamsin viulukonserton (solistina moottorikäsi Leila Josefowicz) ja Brucknerin viidennen sinfonian. Outo ohjelmavalinta liittyi Clevelandin orkesterin seuraavan viikon residenssiin New Yorkin Lincoln Centerissä, jossa orkesteri soitti kokonaisen sarjan Adamsia ja Bruckneria (jota Welser-Möst yrittää markkinoida ”minimalismin isoisänä”).

Orkesterimme pitäessä hauskaa New Yorkissa jäin itse Clevelandiin, jossa festivaalin lippua piti korkealla Blossom Festival Orchestra. Se on koottu paikallisista soittajista kesän ajaksi vain muutamaa konserttia varten. Ensimmäinen festivaaliorkesterin konserteista olikin kesän tähän mennessä suosituin tapahtuma, Disneyn Pirates of the Caribbean -elokuvan esittäminen valkokankaalta siten, että orkesteri soittaa elokuvan soundtrackin livenä. Kapellimestarina oli kokenut studiokettu Richard Kauffman, joten kaiken olisi pitänyt sujua kuin tanssia vain, mutta todellisuus oli paljon jännittävämpi. Disney kokeili uutta teknologiaa produktiossa (joka oli muuten USA:n ensiesitys) ja kenraaliharjoituksen aikana klikkiraita alkoi pikkuhiljaa liukua erilleen kuvasta! Harjoitukset pistettiin hetkeksi poikki teknikoiden yrittäessä korjata vikaa, ja pienen paniikin jälkeen asia saatiin siedettävään kuntoon.

Itse esitys sujui kommelluksitta ja ainakin nurmelle synkronisaatio tuntui pelaavan hyvin. Tai voihan olla että hauska piknik-seurue ja tilkka rommia pehmensi vaikutelmaa sopivasti!