Christian Thielemannin johtama Brahmsin ensimmäinen sinfonia sai tunteet kuohumaan. Yleisöstä kuului niin buu- kuin bravo-huutojakin. Thielemann on perisaksalainen, erittäin dominoiva kapellimestari, huhut kiertävät hänen oikeistopolitiikastaan. Read More →
Wiener Philharmoniker Gasse ja ruotsalaispommeja
Wienin Filharmonikot on varmaan maailman ainoa orkesteri, jota Berliinin Filharmonikot arvostavat kaltaisenaan, vaikka orkestereilla on valtavat eronsa. Silmiin – tai tarkemmin sanottuna korviinpistävin – ero on Wieniläisten täysin erilainen ääni-ideaali, joka alkaa jo wieniliäisoboesta, jonka kaltaista ei ole missään muualla maailmalla. Jousten sointi on Wienissä kompaktimpi ja yhtenäisempi, mutta sillä ei ehkä ole berliiniläisten rikkautta ja värikkyyttä. Wienin Filharmonikoiden keskuudessa istuu nykyään neljä naista (Berliinissä naisia on sentään 120 jäsenestä jo 16), tosin vasta yksi heistä on saanut kunnian olla myös Musikvereinin jäsen ja saa myös maininnan konserttiohjelmassa. Jäseneksi voi hakea vasta viiden vuoden orkesterityön jälkeen eikä jäsenyys ole missään tapauksessa itsestäänselvää. Wienin Filharmonialla on tässä mielessä erikoinen rakenne. Orkesteri on virallisesti Wienin valtionoopperan orkesteri, jolta orkesteri myös saa oopperaorkesterin palkat. Wienin Filharmonian siitä teki vasta orkesterimuusikoiden kesken perustama Musikverein, yksityinen herrojen clubi, joka on vastuussa orkesterin valtavasta menestyksestä sinofoniaorkesterina. Ehkä tämä selittää miksi Wieniläiset tekevät melkein kaksi kertaa enemmän töitä (40-50 Dienstiä eli harjoitusta tai konserttia kuukaudessa) kuin Berliiniläiset.
Wieniläiset kävivät ennen pääsiäistä konserttivierailulla Berliinissä – Brucknerin yhdeksäs Sinfonia Thielemannin johdolla. Orkesterin matkustaessa sillä on tapana ottaa mukaan viulunrakentaja, joka ennen jokaista konserttia puhdistaa ja huoltaa kaikki jousisoittimet. Soittimet matkustavat erikoisissa matka-arkuissa. Kuhunkin arkkuun mahtuu 10 viulua tai 4 selloa. Kun koko orkesteri on jo lounastauolla tai nukkumassa päiväuniaan, orkesterin viulunrakentaja kiillottaa vielä jokaikisen soittimen.
Berliinin ja Wienin Filharmonikot tekevät myös yhteistyötä Salzburgissa. Salzburger Osterfestspiele on Berliinin Filharmonian valtakuntaa ja kesällä Salzburg kuuluu puolestaan Wieniläisille. Eilen loppuneessa ohjelmassa oli Simon Rattelin johtama Wagnerin Rheingold ja kolme sinfoniakonserttia, joista Beethovenin Missa Solemniksen johti Haitink. Seuraavien vuosien aikana festivaalilla esitetään koko Nibelungin Ring yhteistyössä Aix-en-Provence:n festivaalin kanssa, jossa orkesteri esiintyy viime vuodesta lähtien joka kesäkuussa. Festivaalin ehdoton kohokohta oli mielestäni Yefim Bronfmanin fantastisesti esittämä Rachmaninovin kolmas pianokonsertto. Hänen rinnallaan Lang Langin tulkinta Prokofievin kolmannesta konsertosta oli merkityksetön.
Berliinin Filharmonikot ovat olleet Salzburgissa vieraina jo varmasti yli 30 vuotta. Joka vuosi harjoitusten tauolla tavataan Café Niemetz:ssä, jossa jo Mozart kävi kahvilla ja jossa neekerinpusut ovatkin ruotsalaispommeja. Lounas syödään Hotelli Sinisessä Hanhessa, jonka tarjoaman Wiener Schnitzelin tai Tafelspitzin kaltaista pitäisi etsiä kaukaa, iltapäiväkahvit ja pakolliset käsintehdyt Mozart-Kugelit ja Bach-Würfelit nautitaan 1703 perustetussa Café Tomasellissa (samassa rakennuksessa asui jonkin aikaa Constanze Mozart, W.A. Mozartin vaimo) tai Café Fürst:ssä ja illalla ahtaudutaan kodikkaaseen ravintola Triangeliin Wiener Philharmoniker-kujalla, jossa on vakituisesti varattu aivan liian pieni ihailijoiden ympäröimä pöytä orkesterin muusikoille. Kuulostaa hienolta, mutta pitää myöntää, että melkein kolmen viikon festivaalin aikana miljonäärien ja turistien valtaama Salzburg alkoi jo ahdistaa. Jokainen katu on nimetty Mozartin perheenjäsenten tai Wienin Filharmonian historian mukaan, jokaisessa ikkunassa mainostetaan niitä ainoita aitoja Mozart-kuulia ja heti vieressä Lang Langin tai Rolando Villazonin levyjä eikä maitokahvia saa tilattua jollei muista että sen nimi onkin Mélange.
Berliini on tänään unelmieni täyttymys!
Pianistien Beethoven-tulkintoja
6.4.
Illalla käymme kylässä Dario Martinellin ja Lina Navickaiten luona Laajasalossa, siis naapurissa. Katsomme heidän kotiteatterissaan elokuvia pianisteista, sillä Lina tutkii eri Beethoven-tulkintoja. Wilhelm Kempf soittaa Myrsky-sonaatin 60-luvulla, hienoa! Äänitys tehty Pariisissa. Kuulimme häntä Salle Pleyelissä 70-luvulla. Muistan mitä Armi Klemetti kertoi Kempfin Suomen vierailuista, he tunsivat hyvin toisensa, Kempfin tapanahan oli improvioida yleisön antamista teemoista. Mutta kerran Pohjanmaalla oli konsertti kirkossa ja siellä plakaatti: Spotta ej på golvet. Tämä jäi pianistin mieleen ja sitä hän toisti tärkeimpänä muistonaan Suomesta vielä kauan.
Sitten katsomme Ivo Pogorelichia, olen kuullut vain juttuja. Aika vaikuttavan narsistista, mutta Bachin Engantilaisen sarjan ensi osan tempo päin honkia mielestäni. Aivan liian hysteerinen, ei ole tempo giusto niin kuin pitäisi. Ottaisi mallia siitä miten Wanda Landowska soittaa Bachin f-molli-konserton nauhalla erään ranskalaisen orkesterin kanssa. Todella vaikuttavaa juuri jykevä tempo! Mutta Scarlatti on parempi. Joku nuori puolalaien Andrzejewski soittaa Beethovenin Diabelli-muunnelmia. Aivan hassua, hän ottaa aivan liian tosissaan, pyrkii jokaisen variaation maksimaaliseen informaatioon ja yllättävyyteen, hänen kannattaisi kuulla miten Charles Rosen soittaa sen, keveästi von Oben niin kuin kuulimme Helsingin yliopiston juhlasalissa toissa vuonna. Mutta lopulta Zoltan Kocsis soittaa Beethovenin viimeisen sonaatin, näkemys on tallella. pianisti on ikkuna säveltäjän maailmaan.
7.4. Kuulen autossa Parsifalia, liikuttavaa, Nyt on pääsiäinen.
Ei sittenkään Varsovaan
Minun olisi pitänyt lähteä Varsovaan pitämän esitelmää aiheesta Beethoven ja kirjallisuus, mutta minun oli pakko perua. Erittäin ikävää, näin ei saisi tehdä, mutta oli tullut muuta ohjelmaa ja ennen kaikkea puheeni ei valmistunut, koska niukin naukin sain valmiiksi Mikkelin esitelmäni. Minun piti puhua mm. Schumannin Fantasiasta ja sen viimeisen osan musiikista, joka mielestäni on ainoa musiikki, joka vastaa Goethen Faust II:n loppukohtausta. Minun piti tämä yhteys todistaa, ja ottaa myös huomioon Fantasian ensiosan Beethoven-sitaatti An die ferne Geliebte -laulusarjasta. Mutta tämä jäi nyt toiseen kertaan. Varsovan Beethoven festivaali on fantastinen, olen ollut siellä aiemmin, senhän rouva Penderecki siirsi Krakovasta Varsovaan jostain syystä. Ohjelmaan kuuluu aina suurenmoisia konsertteja. Lisäksi minun olisi pitänyt tavata ystäväni ja kollegani Maciej Jablonski ja Mihal Bristiger, jotka ovat perustamassa julkaisusarjaa, jolla on hassu nimi ‘Tarasti Circles’ , tietenkin suuri kunnia, eli joka numeroon aikakauslehdessä tulee osasto, johon saan valita 3-4 artikkelia ‘koulustani’. Quelle honneur!
Elokuvamusiikin päivät Mikkelissä
Miltei suoraan Bolognasta Mikkeliin, sillä lupasin jo syksyllä Helinä Tepposelle puhua kotimaisesta elokuvamusiikista TJ Särkkä festivaalissa tapahtuman Hanget soi yhteydessä. Kaikkeen sitä joutuukin. Ehdin jo monta kertaa huokaista, sillä materiaaleja oli miltei mahdoton saada, ts. elokuyvien kopioita. Onneksi olen itse kopioinut VHS:lle jo vuosikaudet, joten sain sentään kymmenen elokuvan otoksen. Keräsin myös aineistoa Englundista, Marttisesta ja Sonnisesta, joita sain avuliailta ystäviltä. Englund ei itse arvostanut ollenkaan tätä sarkaa: hän piti kotimaista elokuvaa roskana ja samoin omaa musiikkiaan siihen, kuten Christan Holmqvist, hänen elämäkerturinsa on todennut. Elokuvamusiikissa klassinen erotteluhan on diegeettinen eli juoneen kuuluva ja ei-diegeettinen eli ulkoapäin tuleva, tunnelmaa luova musiikki. Olin Roomassa tavannut Ennio Morriconen syyskuussa, yli 500 elokuvan musiikin säveltäjän, joka kongressissamme kertoi hauskasti sattumuksia uraltaan. Mutta VHS:ää ei juuri enää voi käyttää aineistona. Mikaelin kone alkoi vipattaa jokaisen näytteen kohdalla. Teknikko neuvoi heti kopioimaan dvd:lle.
Muuten, on vaikea kuvata elokuvissa soittoa tai säveltämistä. Heti näkee onko näyttelijä soittaja vai ei. Särkän Pikkupelimannissa ei ole tätä ongelmaa, sillä kyseessä ovat aidot dokumentit, joissa esiintyy Heimo Haitto. Ehdottomasti otin mukaan loistavan konserttiparodian Rovaniemen markkinoilla elokuvasta, jossa Esa Pakarinen joutuu konservatorioon laulukonserttiin. Täytyy tuntea tarkaan taidemusiikin konventiot, että pystyy niillä irvailemaan näin taidokkaasti. Vieressä istuu musiikkiarvostelijan karikatyyri, joka lopuksi toteaa Pakariselle halveksivasti: teidän kaltaisten olisi paras pysyä siellä minne kuulutte. Miksi tulette konserttiin kun ette siitä mitään ymmärrä!