Katson läpi Talescapes-kappaletta, jonka sävelsin Ylioppilaskunnan Laulajien ja Matti Hyökin tilauksesta heidän 125-vuotisjuhliinsa. Lähden perjantaina Suomeen kuuntelemaan lauantaina olevaa kantaesitykstä. Jännittää normaalisti ja kaikki detaljitason asiat korostuvat omissa silmissä. Olin seuraamassa vain yhtä harjoitusta kuukausi sitten, minkä jälkeen on tapahtunut varmasti paljon. Read More →
Funktioita
Kovin talvista, mutta myös suurimman osan aikaa aurinkoista. Pääsiäismaanantaina kävin Strausbergin keskiaikaisessa pikkukaupungissa, minne pääsee Berliinistä paikallisjunalla 2,70 euron hintaan, matka kestää vajaan tunnin yhteen suuntaan. Jos haluaa Helsingistä matkustaa Espooseen, siitä ilosta pitää maksaa 3,80.
En ole myöskään aikaisemmin kunnolla käynyt Hansaviertelissä, missä Tiergartenin puistoon levittäytyy vuoden -57 asuntomessualue (http://www.interbau57.com, http://de.wikipedia.org/wiki/Interbau). Sodan jälkeisten nimekkäiden arkkitehtien, kuten Le Corbusier, Walter Gropius, Egon Eiermann, Alvar Aalto jne., suunnittelema alue on kaunis ja idealistisuudessaan vaikuttava. Le Corbusierin talo ei tosin mahtunut kyseiselle alueelle ja se rakennettiin Olympiastadionin lähelle.
Talot ovat harvassa viheralueiden ympäröiminä, palvelut keskitetysti lähellä, tunnelma on erittäin rauhallinen. Kuka haluaa asua niissä nykyään on eri kysymys. esimerkiksi äänieristys ei varmasti ole hyvä, mutta kyseessä on myös arvovalinta. Eräällä tavalla nykyajan rakentaminen lähiöparitaloalueineen ja umpioituine kerrostaloasuntoineen heijastaa myös epäyhteisöllisyyden ihannetta, joka rakennuskannan mukana säilyy. Interbau57 on paitsi erään aikakauden poliittisten asetelmien, myös nousevan demokratian ja idealistisen arvomaailman ilmentymä. Kansattaa aina välillä miettiä, mikä niissä oli hyvää.
Yhteenveto Berliinin nykymusiikkifestivaaleista
Liza Limin TON oli pettymys. Ultraschall ja Maerz Musik -festivaaleja jälkikäteen verratessa ensin mainittu on laadullisesti tasainen ja toimii perinteisellä konseptilla; pääosin kamarimusiikkia ja pari orkesterikonserttia. Joukossa oli paljon hyviä teoksia, nuoremman polven säveltäjiä sekä myös vähän vanhempia repertoaarikappaleita. Maerz Musik sen sijaan tuntuu tarkoituksella etsivän yllättäviä ja valtavirrasta poikkeavia teoksia ja yhdistämään erilaisia yleisöjä, välillä oikein onnistuneesti. Tosin melko konseptuaalisten teosten ja improvisoidun tai sen kaltaisen musiikin lomassa olisi mieluusti kuullut viikon loppupuolella enemmän hyviä sävellyksiä.
Tähän liittyen muistuu mieleen Ultraschallissa esitetty Elliott Carterin Boston Concerto, jonka esitti Deutsches Symphonie-Orchester Berlin Brad Lubmanin johdolla. Vuonna 2002 sävelletty teos on vaikuttavaa ajatuksen lentoa ja ilmaisun briljanssia. Hämmästyttävää energiaa vailla vanhuuden resignaatiota. Teoksesta päätellen tänä vuonna 100 vuotta täyttävä (www.carter100.com) Carter voisi olla uransa kypsässä vaiheessa ja jatkaa
vaikka kuinka kauan.
Semiotiikan vatikaani
16.1.
Tänään lähdemme Pariisin ulkopuolelle tapaamaan Anja Fantapietä, ent. Salmenhaaraa, ja hänen miestään kapellimestari Henry-Claude Fantapiétä Thierryn linnaan, n. 90 km Pariisista itään. Menemme junalla. Hauskaa katsella maisemia ikkunasta ja lukea italialaista La repubblica sanomalehteä. Chezyn asemalla ovat Fantapiét vastassa. Kaupunki on pieni ja sitä halkoo Marne- joki. Etäällä keskustasta vihreiden niittyjen keskellä linna, jonka puutarhasta ja edustalta avautuu pittoreski maisema. Henry-Claude on kotoisn Nizzasta ja itse asiassa pianisti Gabriele Tacchinon luokkatoveri – Tacchinon taas tiedämme itsekin opiskeluajoilta, hän oli Févrierin tähtioppilas. Henry-Claude on juuri julkaissut fantastisen teoksen Chef d’orchestre, Kapellimestari, johon on koonnut koko uransa tiedot ja taidot kokemuksensa suodattamana. Aivan suurenmoinen teos, suosittelen kaikille! Tämä täytyy näyttää Sasha Mäkelälle, joka on tulossa Pariisiin Kurt Masurin assistentiksi – uskomatonta, entinen musiikkitieteen opiskelija laitokseltamme. Lounaalla muistelemme menneitä, Erkkiä ja kaikkea. Seinällä on Anjan hieno muotokuva, saman maalarin muistaakseni Asta Mäkelän maalaama, kuin laitoksemme 3B kerroksessa olevan Salmenhaaran kuvan. Henry-Claude pitää kapellimestariluokkaansa linnassaan silloin tällöin. Hänellä on oppilaita Kolumbiasta, Libanonista ja on kai joku puoli-suomalainenkin. Juttelemme ranskalaisesta musiikista, Villa-Lobosista jne. Hyvin rattoisaa… ja vähän nostalgista.
17.1.
Aamulla menen vielä Käymään Anne Henaultin luona aamuteellä, sillä on jäänyt asioita. Pariisi on semiotiikan vatikaani Anne sanoo, täällä kanonisoidaan kaikki. Puhumme tieteenalame maailmantilanteesta ja suunnittelemme jatkoa, hän varoittaa kiinalaisista. Mielestäni Isille voisi perustaa filiaalin Pariisiin.
Denfert-Rocheraulta kiiruhdan toiselle puolelle jokea, eli Bastillen vieressä sijaisevaan rvintola Bofingeriin, jossa olen aina halunnnut käydä, mutten ole koskaa päässyt. Se ei löydy noin vain, mutta sitten sinne päästään kiitos vieraamme Osmo Pekosen karttojen. Ravintola on todella säilytetty Belle époquen tyylisenä. Se on elegantti, muttei hirveän kallis. Osmo on esittänyt kutsua saapua juhlapuhujaksi Mikkelin Maakuntarahaston vuosijuhlaan. Hän on matemaatikko ja ehdotan, että hän tutkisi matemaatikkotaustaisia semiootikkoja, sellaisia kuin Rene Thom, Jean Petitot – ja miksei jopa Alain Badiou jne.
Lounaan jälkeen ostan levyjä Bastillen Fnacista ja onnistun saamaan Berezovskia, mutta Tarasovin levyt on myyty loppuun. Lisäksi löydän italialaisen Giuseppe Martuccin sinfoniat. Tämän jälkeen kiiruhdan taas joen toiselle puolelle, ensin metrolla linjaa yksi Concordelle ja sieltä jalan Blvd Germainin alkuun, jossa on Politiikan tutkimuksen laitos ja ystäväni Landowskin työhuone. Hän esittelee viimeisimpiä teorioitaan, jotka ovat sukua omilleni.
Ja illalla on konsertti: Nicolas Luganski, tämä venäläinen nuoren polven pianisti ja Pariisisaa juhlittu tähti. Muistan hänen viime esiintymisensä Helsingissä. Kun menin Finlandia-talolle onnittelemaan, halusin kutsua häntä soittamaan sarjassani Romantic generation yliopiston juhlasaliin vedoten hänen patrioottisiin vaistoihinsa. Siellä oli keisari Aleksanterin I:n pysti, siellä soittivat Richter ja Gilels jne. Mutta Luganskilta pääsi spontaanisti suusta: How much? Rahaahan meillä ei ole tunnetusti yliopistolla. Mutta muistan hänen kätensä, kun puristin sitä. Harvoin saa puristaa niiin lihaksikasta, pehmeää ja lämmintä kättä, erityisesti soiton jälkeen. Se jäi mieleen hänen ’merkkinään’.
Luganskin pianoilta muodostuu kutenkin jonkinlaiseksi pettymykseksi. Hänellä on ohjelmassaan Lisztin transsendenttisia etydejä ja Petrarca-sonetteja, mutta ei Lisztiä voi soittaa pelkkänä sointina. Hänen musiikkinsa on narratiivista, siinä on aina takana jotain. Vasta ylimääräisissä Luganski pääsee omalle alalleen venäläisiin ja Rahmaninoviin ja yleisö on haltioissaan.
Viimeisen kerran Pariisin valot yön loistossa, kun kävelee Théatre Champs Elysees’ ltä kohti Etoilesia.
Metaseminaari ja illallinen
15.1.
Klo 10 tapaan Seppo Koistisen, Suomen evankelisluterilaisen kirkon kulttuuripalvelujen johtajan. On suunnitteilla sarja tapatumia teemasta Pyhyys ja musiikki. Idea on Tarmo Kunnaksen ja asian ympärillä on jo ehditty pitää kokouksia Hgissä. Ajatuksena on järjestää ainakin kaksi symposiumia, yksi Helsingissä ja toinen Pariisissa. Niihin liittyisi myös musiikkia. No, ainakin voisi käyttää apuna noita kahta nuorta musiikintohtoria, joiden väitöksissä olen ollut mukana Pariisissa ja Strasbourgissa, Emmanuel Gorgea ja Benoit Aubignyta, jälkimmäinen sitä paitsi kuuluu kai dominikaaneihin tai jesuiittoihin – ja tutki kuoromusiikkia mukaan lukien suomalainen nykymusiikki.
Tapaaminen sujuu Institut finlandais’n viereisessä kahvilassa. Sen jälkeen pistäydyn kirjakauppaan, joka on seuraava ovi Rue des Ecolesilla ja siitä Place dela Sorbonnen J. Vrinin filosofiseen kirjakauppaan, jossa teen löytöjä. Löytyy Gabriel Marcelin Etre et avoir ym. mitä tarvitsen. Mutta ei pitäisi enää ostaa kirjoja, niihin hukkuu sitten kotona.
Klo 16 on seminaariesitelmä Anne Henaultin ns metaseminaarissa, Maison de la Recherchillä rue Serpentilla, lähellä Blvd Micheliä. Olin siellä viimeksi puhumassa toissa vuonna. Tehtäväni on selostaa eksistentiaalisemioottista musiikkianalyysia esimerkknä Mozartin Fantasia d-molli. Talossa on yhdessä salissa sentään piano. Yleisöä tulee runsaasti vaikka Henault varoitti, että tämä on joulun jälkeen ensimmäinen istunto ja ihmiset nuokkuvat vielä kodeissaan ihan niin kuin Suomessa. Tulee paitsi tuttuja Pariisin koulun semiootikkoja jopa Eric Landowski, kuuluisa politiikan tutkija, myös musiikkiväkeä kuten Ivanka Stoianova, vanha ystävä, Julia Kristevan sisar ja professori Pariisin VIII:ssa. Puheen jälkeen seuraa vilkas keskustelu, Todella teräviä kommentteja. He hieman vierastavat uutta suuntaustani, sillä en ole enää pesunkestävä Greimasin koulun edustaja, vaan olen lähtenyt omille teilleni. Mutta luulen, että jotkut tajuavat, mistä on kysymys. Prof. Nicholas Meeus, belgialainen Sorbonnen musikin teorian professori kertoo, että Mozartin d-molli-fantasia pianolle on keskeneräinen teos. Ettei vain sotkisi c-molli fantasiaan, jonka keskitaite ei ole Mozartin käsialaa. Tätä täytyy kysyä häneltä jälkeenpäin. Jean-Francois Bordron korostaa ’tapahtuman’ käsitettä, kun olen todistanut, että muuan es-sävel on nimenomaan eksistentiaalinen sävel tässä teoksessa (muualla Amfionissa: Mozartko avantgardesäveltäjä?, toinen kappale).
Illaksi Anne Henault on kutsunut kotiinsa päivälliselle, vain meidät. He asuvat avenue Denfert Rocheraulla, joka jatkuu Blv Michelistä ylöspäin, on siis lähellä meitä eli sinne voi kävellä. Asunto on tyypillinen pariisilainen vanhan talon huoneisto, kaikki on ajan patinoimaa narisevaa puulattiaa myöten,luultavasti 1700-luvulta, mutta täysin asuttavaa. Seinällä suvun esi-isiä Marie Antoinetten kauteen saakka, seinillä gobeliineja ja muotokuvia.
Sarkozyn sisar asuu heidän naapurinaan. Puhumme rue de la Santen alueesta, ja Patrick Henault, suurlähettiläs kertoo että siellä toimii ns restaurant de coeur, eli ilmaista ruokaa jaetaan köyhille. Anne sanoo, että jos kuuntelee mitä kieltä pöydässä puhutaan, ei siellä kuule ranskaa ollenkaan. Ranska siis ruokkii kaikki Euroopan köyhät. Lähellä on myös Coluche-aukio, kuulun koomikon mukaan, täytyy mennä katsomaan. He muistelevat lämmöllä Moskovan aikaansa, kun Helsinki oli pelastus diplomaattiväelle, ja erityisesti Stockmann. Suurlähettiläs paheksuu suomettumisen käsitettä. Kysyn heiltä ranskalaisesta akateemisesta maailmasta: mitä tarkoittaa Ecole Normale Superieure. Se on laitos johon siirrytään suoraan lukiosta pariksi vuodeksi ennen mahdollisia yliopisto-opintoja Mutta koulu on niin elitistinen, sinne pääsy niin vaikeaa, että sen käyneen ei tarvitse elämässään enää opiskella muuta, hän painattaa käyntikorttinsa, jossa lukee Ecole Normale Superieure, se riittää kaikkiin töihin ranskalaisessa yhteiskunnassa. Vuosittain pyrkijöitä on 4000 ja heistä otetaan n 30. Anne H. on ollut aikoinaan sen priimus
Annen mielestä Pariisissa on aivan kaikki mitä maailmasta löytyy, se täytyy vain etsiä ja löytää. Kerromme käyneemme Quai Branlyn museossa. Patrikc H kertoo taustasta, miten alue oli tyhjillään ja Mitterrand halusi rakentaa siihen oman palatsinsa. Mutta tarvittiin Pariisin pormestarin lupa, ja koska hän oli Chirac, ei lupaa herunut. Sitten presidentti Chirac halusi siihen oman monumenttinsa. Mutta mistä saataisiin esineet? Yksi lähde oli kolonialismin museo ja se onnistuikin. Museo lakkautettiin ja sulautettiin Branlyhyn. Mutta toinen epäonnistui, onneksi, eli Musee de l’Homme jonka antropologista esineistöä ei luovutettu Chiracin museoon, vaikka hänen intohimonsa on esineiden keräily.