Category Archives: Kirjoittajat

Hei kaikki Amfionin lukijat! On kulunut reilusti yli kuukausi siitä, kun kirjoitin viimeksi Amfionin päiväkirjaani. New Yorkin oleiluni lisäksi olin lokakuussa viiden päivän pikavierailulla Suomessa, jossa pääsin todistamaan Stockhausenin Gruppenin vaikuttavaa Suomen ensiesitystä. Eilen (9.11.) puolestaan loppui Society for Music Theoryn (SMT) ja American Musicological Societyn (AMS):n neljän päivän yhteiskonferenssi Nashvillessä, tuossa klassis..Country-musiikin luvatussa kaupungissa (heh!).

Tiistaina 7.10. olin yhdessä elämäni parhaimmista konserteista. Kyseessä oli Philadelphia Orchestran konsertti Carnegie Hallissa, kapellimestarinaan sen tuore ylikapellimestari Charles Dutoit ja pianosolistina legendaarinen Martha Argerich.

Konsertti alkoi Maurice Ravelin (1875–1937) teoksella Valses nobles et sentimentales (1911), jossa PO:n soitto oli ilahduttavan hienostunutta ja tarkkaa. Orkesterin sointi on erittäin kaunis, minkä lisäksi jopa parvelta pystyi kuulemaan soittimet sekä erikseen että yhdessä – seikka, joka yhä aina jaksaa hämmästyttää Finlandia-talon akustiikkaan tottuneelle.

Yleisöä hemmoteltiin peräti kahdella pianokonsertolla: ensin kuultiin Sergei Prokofjevin (1891–1953) kaksikymmentäminuuttinen Pianokonsertto nro 1 Des-duuri Op. 10 (1911) ja väliajan jälkeen Dmitri Sostakovitsin (1906–1975) Konsertto nro 1 c-molli pianolle, trumpetille ja jousiorkesterille Op. 35 (1933).

Jo ensimmäiset tahdit Prokofjevin konsertossa osoittivat, että Argerich ja orkesteri olivat niin sanotusti loistoiskussa. Solisti, orkesteri, ja tietenkin myös yleisö tempautuivat konserton pyörteisiin, niin että aika vierähti kuin silmänrapäyksessä. Kuuntelin esitystä niin keskittyneesti, etten kirjoittanut edes tavanomaisia muistiinpanojani; niin mykistävää teoksen tulkinta oli.

Sostakovitsin konserton toisena solistina oli orkesterin oma soolotrumpetisti David Bilger, joka soitti hienosti, joskaan hän ei vienyt huomiota konsertin itseoikeutetulta tähdeltä. PO:lla on käsittämättömän hieno jousisto, joka hengitti, huokaili ja myötäili teoksen käänteitä ihailtavalla tavalla; yhdessä hetkessä jousiston sointi muuntui aavemaisen läpikuultavasta satsista raskaaseen, iskevään ikiliikkujapoljentoon.

On vaikea sanoa, kumpi esityksistä miellytti enemmän tekemättä vääryyttä toiselle, sillä Argerichin ja PO:n soitto oli yksinkertaisesti fantastista. Argerich on lisäksi niitä muusikkoja, joilla on kyky vakuuttaa kuulija siitä, että juuri näin meneillään oleva teos pitää esittää. Näin ollen on vaikea esittää kritiikkiä (ja miksi pitäisikään?) ilman, että itse kritiikki alkaisi vaikuttaa nipottamiselta.

Ja juuri kun ajattelin, ettei konsertti enää tästä voi parantua, mitä tapahtuikaan: Philadelphian orkesterin puhaltajat pääsivät loistamaan Modest Mussorgskin (1839–1881) teoksella Näyttelykuvia (1874), jotka Ravel orkestroi vuonna 1922. Esitys oli kerta kaikkiaan upea, rento, värikylläinen ja mukaansatempaava.

Myös konsertin ohjelmavalinta ja -järjestys ansaitsee erityiskiitoksen, sillä teosten väliltä löytyi monia linkkejä: Ravel, joka orkestroi Mussorgskin Näyttelykuvat; Prokofjevin konsertto ja Ravelin Valses nobles et sentimentales, jotka sävellettiin samana vuonna (1911); Sostakovitsin ja Prokofjevin konsertot olivat puolestaan sopiva pari niin kestosuhteiltaan kuin dramaturgisesti (ja tietenkin linkiksi voidaan katsoa myös se, että konsertot esitti sama pianisti konsertissa…). Oli myös hienoa, että jousistokin pääsi näyttämään taitonsa Sostakovitsin konsertossa ennen Näyttelykuvien puhaltajien juhlaa. Pienenä yksityiskohtana mainittakoon vielä, että siinä missä Sostakovitsin konsertossa on vain yksi puhaltaja – soolotrumpetisti – alkaa Näyttelykuvat juuri trumpettien fanfaarilla. Voiko tämä enää olla pelkkää sattumaa?

On kulunut kaksi päivää siitä, kun näin Salomen New Yorkin Metropolitan-oopperassa. Suomalaisissa medioissa (hiukan myös täällä rapakon takanakin) velloneen etukäteiskohun vuoksi  minusta tuntuu vaikealta kirjoittaa kokemuksestani. Ensinnäkin myönnän avoimesti, että tämä oli ensimmäinen kerta kun näin Salomen ”livenä”; voinko siis arvioida ohjausta, näytämöllepanoa, laulajia, koreografiaa? Koska kyseessä on päiväkirja, mielestäni voin! Siispä aloitetaan.

Read More →

Herkutteluviikko: 2x Metropolitan & 1x Carnegie Hall 24-26.9.08

Kuluva viikko on omalta osaltani ollut yhtä konsertissa- ja oopperassakäyntiä: keskiviikkona vierailin ensimmäistä kertaa Metropolitanin oopperassa, jossa esitettiin Amilcare Ponchiellin (1834–1886) nelinäytöksinen La Gioconda (1876). Torstaina oli vuorossa San Francisco Symphony -orkesterin konsertti Carnegie Hallissa, kapellimestarina Michael Tilson Thomas ja pianosolisteina Labèquen sisarukset. Eilen näin, kuulin ja koin Richard Straussin (1864 –1949) Salome-oopperan (1905), jossa sopraanomme Karita Mattila loisti Jürgen Flimmin modernisoidussa ohjauksessa.

1.      La Gioconda

La Giocondan on sanottu olevan ”laulajien ooppera”, sillä teos rakentuu kuuden päähahmon varaan, joiden esittäjien on oltava huippuluokan laulajia. Roolihahmot ovat eräänlaisia oopperan arkkityyppejä: on Gioconda, kaunis katulaulajatar (sopraano), La Cieca, Giocondan sokea, pyhimysmäinen äiti (altto, usein käytännössä mezzosopraanon esittämänä), Enzo Grimaldo, genovalainen aatelismies ja Giocondan rakastaja (tenori, tottakai…), Barnaba, Giocondaa himoitseva ilkeä inkvisiittorivakooja (baritoni, tottakai…), Alvise Badoero, tuima pääinkvisiittori (basso) sekä Laura, Alvisen nuori vaimo ja Enzon entinen rakastajatar (mezzosopraano). Lisäksi oopperaa tähdittävät kolmannen näytöksen kuuluisassa ”Tuntien tanssissa” soolotanssijat, jotka saivat keskiviikon näytöksessä kenties suurimmat yksittäiset aplodit.

Giocondan osan lauloi tähtisopraano Deborah Voigt, joka ammattimaisuudestaan huolimatta jätti itselleni hieman vaisun vaikutelman. Tämä korostui erityisesti silloin, kun oopperan kaksi naispäähahmoa, Gioconda ja Laura olivat yhtäaikaa näyttämöllä; Lauran osan esittänyt Olga Borodina oli nimittäin sellainen äänikuningatar (positiivisessa mielessä), että peittosi helposti alleen Voigtin, jonka ääni ei itsekään ole aivan lyyrisimmästä päästä. Laurahan on oikeastaan oopperan ”voittaja”, jolle La Ciecan ensimmäisessä näytöksessä antama rukousnauha (kuuluisa ”Voce di donna o di angelo”-aaria) suojelee ja tuottaa onnea. Juuri Lauran kantaman rukousnauhan takia Gioconda ei voi tuhota häntä, vaan luopuu vapaaehtoisesti Enzostaan ja toimii rakastavaisten hyväksi tuhoten lopulta itsensä. Traagiseksi kääntyvä sankaritarhahmo on toki ilmaisumahdollisuuksiltaan monipuolisempi kuin Lauran osa, ja viimeisissä kohtauksissa Voigt oli vaikuttavimmillaan.

Oooperan muut laulajat tekivät niin ikään varmaa ja nautittavaa työtä: La Ciecan osan esittänyttä puolalaista Ewa Podlesia olisin kuunnellut enemmänkin. Venezuelalainen Aquiles Machado oli Borodinan ohella näytöksen toinen ”äänitykki”, jonka Enzosta välittyi puhdaspiirteinen, rakkaudennälkäinen sankaritenori. Bulgarialainen nuori basso Orlin Anastassov (Metropolitanin debyytti) omaa terveen ja pakottoman, salin viimeiselle penkille asti kantavan äänen, jota oli erittäin miellyttävää kuunnella. Pahuudessaan Puccinin Toscan Scarpiaan verrattavan Barnaban osan laulanut italialainen Carlo Guelfi oli vakuuttava, joskaan ei häikäisevä baritoni, jonka italia oli luonnollisesti kohdallaan.

2.      San Francisco Symphony

Torstai-iltana New Yorkissa vierailulla oleva San Francisco Symphony -orkesteri oli valinnut NYP:n tavoin ohjelmaansa ei-saksalaista, 1900-luvun aikana tai sen jälkeen sävellettyä musiikkia. Konsertti alkoi György Ligetin (1923–2006) vuonna 1967 sävelletyllä teoksella Lontano, jonka jälkeen seurasi Francis Poulencin (1899–1963) Konsertto kahdelle pianolle ja orkesterille d-molli (1932), solisteina Katia ja Marielle Labèque. Konsertin jälkipuoliskolla kuultiin Sergei Prokofjevin (1891–1953) Sinfonia nro 5 B-duuri, op. 100 (1945).

Michael Tilson Thomas johti varmaotteisesti ja varsinkin Prokofievin sinfoniassa innostavasti. Haluaisin kuitenkin kritisoida hieman ohjelmistovalintaa, sillä mielestäni Ligetin hieno teos jäi totaalisesti unohduksiin Poulencin riemukkaan hurlumhei-konserton jälkeen. Haluttiinko (amerikkalais)yleisö pitää tyytyväisenä tai oliko Ligetin teoksen esittämisen syy ”hei-me-osataan-soittaa-uutta-musiikkia-ja-ollaan-avarakatseisia-ja-eihän-tämä-nyt-niin-vaikeata-ole-kun-se-on-tuttu-Kubrickin-elokuvasta”? Niin tai näin, konsertin alkuun olisi mielestäni sopinut paremmin vaikkapa jokin Mozartin serenadi tai vastaava yleisilmeeltään kevyempi teos. Kaiken lisäksi – uskomatonta kyllä – Ligetin jälkeen parvelta kuului pari yksittäistä buu-huutoa. Ja tämä teos on sentään yli neljäkymmentä vuotta vanha, siis jo musiikkia menneisyydestä!

Labequen sisaruksien sisääntulon myötä konsertin elokuvalline sivujuonne siirtyi  Amélien tunnelmiin. Poulencin konserton tulkinta ei jättänyt moitteen sijaa: duon yhteistyö oli saumatonta, soitto kirkasta, pulppuavaa ja elämäniloista – sanalla sanoen sellaista kuin tällaisen musiikin pitääkin olla. Ylimääräisenä kuultiin vielä nelikätinen rymistyskappale, jossa duo pääsi ilottelemaan samalla tuolilla istuen.

Prokofjevin 5. sinfonia oli hieno kokemus, jossa SFP ja Tilson Thomas näyttivät parasta osaamistaan. Orkesterilla on erinomaiset vaski- ja puupuhaltajat, jotka selvisivät hienosti sinfonian vaativista stemmoista. NYP:n tavoin myös SFP:llä oli tilaa ylimäääräiselle kappaleelle, joka oli tällä kertaa Delibes’n Sylvia-baletin Cortege de Bacchus – Ritari Ässästä tutulla teemallaan.

Hei taas kaikille! New Yorkin konserttikausi pyörähti käyntiin viime viikolla Lincoln Centerin New York Philharmonic -orkesterin konsertissa, jossa kapellimestarina oli Lorin Maazel ja pianosolistina Yefim Bronfman.

Konsertti alkoi amerikkalaisen nykysäveltäjän, Steven Stuckyn (s. 1949) teoksella Rhapsodies for Orchestra (2008), joka oli samalla USA:n kantaesitys. Teos oli napakka, yksiosainen kokonaisuus, joka sisälsi erilaisia episodeja. Ensimmäiset pari minuuttia muistuttivat ainakin suomalaisen konsertissakävijän korvaan erehdyttävän paljon Magnus Lindbergin orkesterimusiikilta, mutta kappaleen edetessä tämä vaikutelma hälveni. Puu- ja vaskipuhaltimien käyttö oli miellyttävän monipuolista, ja eri soittimien ostinatot toimivat siltoina aina seuraaviin episodeihin. Teos oli hienosti rakennettu, ja erityisesti codassa tapahtuva asteittainen hiljentyminen oli vaikuttava.

Entisestä Neuvostoliitosta aikoinaan Israeliin emigroitunut pianisti Yefim Bronfman piti vahvasti ohjat käsissään Sergei Rahmaninovin (1873–1943) pianokonsertossa nro 3 d-molli  (1909). Maazel ja Bronfman näyttivät sopineen, että konsertto aloitetaan lähes saman tien kun pianisti on istuutunut flyygelin äärelle. Muutenkin alku otettiin melko säästellen: ensimmäiset kymmenen minuuttia olivat kovin eleetöntä – vaikkakin vaivatonta – soittamista sekä pianistilta että orkesterilta. Bronfman pääsi näyttämään virtuoosikykynsä liki täydellisessä suorituksessa ensimmäisen osan kadenssissa (kahdesta Rahmaninovin kirjoittamasta kadenssista se pidempi ja teknisesti vaikeampi). Pääteeman viimeinen esiintyminen ensimmäisen osan lopussa jäi mieleeni erityisen koskettavana hetkenä, jossa teema alkoi Bronfmanin soittamana yhtäkkiä hengittää, oli kauniisti muotoiltu sekä soitettu selkeästi hiljempaa kuin edellisillä kerroilla. Sen sijaan konserton viimeinen osan Bromfman soitti sellaisella tempolla, että orkesterilla oli jo vaikeuksia pysyä perässä. En ihan ymmärtänyt, mihin tuollaisella nopeudella pyrittiin – siihenkö, että esityksen jälkeen osa yleisöstä taputti seisten? – sillä kokonaisuus ei enää ollut kasassa. Sekin kolmannen osan kuuluisa paikka, jossa pianisti soittaa isoja arpeggioita, meni täysin nokilleen. Konsertto oli joka tapauksessa ilmeinen menestys ja näytti lunastavan kuulijoiden odotukset huutomyrskyn perusteella.

Konsertin jälkipuoliskolla kuultiin kahta sarjaa, jotka olivat Maurice Ravelin (1875–1937) Ma Mère l’Oye (1910/1912) sekä Béla Bartókin (1881–1945) Ihmeellinen mandariini (1919/1931). Maazel johti Ravelin hienostuneesti ja vivahteikkaasti, mutta tämä kaikki oli vain esimakua Bartókin nerokkaan teoksen räjähtävälle tulkinnalle, joka sai yleisön lämpenemään huimiin aplodeihin. NYP tuntui olevan elementissään ja soitti säkenöivästi, tarkasti, värikylläisesti ja intohimoisesti. Raivoisat aplodit johtivat peräti kahteen ylimääräiseen, jotka Mazel johti Ravelin ja Bartókin esitysten ohella ulkoa. Unkarilaisten sukujuurteni takia jouduin hiukan hymähtelemään ensimmäiselle ylimääräiselle, Brahmsin 5. unkarilaiselle tanssille. Bartókin teoksen jälkeen tällainen kappalevalinta oli – suonette anteeksi sanavalintani – hieman kitschiä. Toinen ylimääräinen oli puolestaan Bizet’n L’Arlésienne-sarjan (No. 2) viimeinen osa, Farandole, jossa orkesterin sooloklarinetisti pääsi lurittelemaan taiturimaisia kuvioita.

Kaiken kaikkiaan ensimmäinen kertani New York Philharmonicin konsertissa oli hyvä kokemus. Lincoln Centerin Avery Fisher Hall on akustiikaltaan kelpo sali, jossa näyttää olevan helppoa soittaa täyteläistä orkesterisatsia.