Category Archives: Kirjoittajat

Satunnainen konserttivieras Suomessa ei välttämättä tule ajatelleeksi, miten etuoikeutettuja olemme mitä tulee lippujen hintoihin. Esimerkiksi Radion sinfoniaorkesterin konserteista ei käsittääkseni ole mahdollista maksaa yli 20 euroa ja Kansallisoopperan kalleimmatkin liput ovat 70 euron luokkaa. Puhumattakaan halvemmista paikoista tai opiskelija- tai muista alennuksista. Pidän äärimmäisen positiivisen asiana sitä, että Suomessa klassisen musiikin konserttien lippujen hinnat ovat enemmän tai vähemmän samassa luokassa esimerkiksi elokuvalippujen kanssa. Kutsukaa sitä sitten vaikka elitismiksi.

Täällä Amsterdamissa (ja monessa muussakin paikassa maailmalla) on varsinkin opiskelijan lähes mahdotonta käydä konsertissa omalla rahalla kovinkaan usein, koska lippujen hinnat ovat suorastaan pilvissä: sisäänpääsy normaaliin Nederlands Philharmonisch Orkest:in tai Concertgebouw-orkesterin konserttiin ilman sen kummempia erikoisuuksia maksaa suunnilleen 40€ (tai parisen euroa vähemmän, jos on valmis istumaan jonkin salin pylväistä takana). Muutenkin kaikkien konserttien liput tuntuvat olevan hinnoitellun aina niin sanotusti yläkanttiin. Paikallinen alennuskäytäntö sotii ainakin allekirjoittaneen oikeustajua vastaan, koska se ei ole statusperusteinen, vaan ikäperusteinen. Ainoastaan alle 26-vuotiaat saavat alennusta lippunsa hinnasta. Minkään valtakunnan opiskelijakortti tai muu itku ei auta. Nuorison lisäksi myös yli 65-vuotiaille on usein pieni alennus luvassa, mutta keskustellessani asiasta Concertgebouw’n lippukassalla mukavan tyttösen kanssa, hän kertoi epävirallisesti, että usein kun konserttiin odotetaan normaalia enemmän varttunutta väkeä, hinnastosta poistetaan ikäalennus kokonaan. Hollantilaiset todella ovat sielultaan kauppiaskansaa.

Maaliskuussa Concertgebouw’ssa esiintyi katalonialaisen viola da gambisti ja kapellimestari Jordi Savallin maineikas yhtye, vuonna 1989 perustettu Le Concert des Nations (samana vuonna kuin paraikaa 20-vuotisjuhlakonserttejaan soittava kotimainen Battalia, suosittelen). Ajattelin, että kerrankos sitä nyt mielellään maksaa korkeimman luokan taide-elämyksestä hienoimmassa mahdollisessa miljöössä. Hintaan 48,50€ (pylvään takana siis, alennusta 1,50€) olisi kuvitellut saavansa jotakin elähdyttävää, mutta todellisuus oli ihan toista. Ensinnäkin maestro Savallin patsastelu jonkinlaisessa silkkiyöpuvussa salin yllättävän pitkiä portaita pitkin ylös ja alas joka kappaleen välissä oli tarpeeksi harmillista, mutta kun soittokaan ei noussut seremonian tasolle, olin ainakin itse pettynyt konserttiin. Ohjelmassa olivat Bachin Brandenburgilaiset konsertot II, III ja IV sekä Purcellin Fairy Queen -sarja. Erityisesti Bacheissa soittajilla oli niin epäkiinnostava, toisaalta flegmaattinen ja toisaalta hämmästyttävän pompöösi ote, että yleisössä istuessa lähinnä hämmästytti se, miten noin kokeneet ja kiitetyt muusikot voivat soittaa noin silmiinpistävän epäkiinnostuneen oloisesti, mutta silti itsetietoisesti. Eräs mahdollisuus tietysti on se, että pitkä kiertue ympäri mannerta illasta toiseen samaa ohjelmaa toistaen leipäännyttää innokkaammankin pelimannin. Kyllä rautaisen ammattilaisen pitäisi silti pystyä soittamaan kiinnostavasti vaikka hampaat irvessä, jos kerran soittaa ilta toisensa jälkeen konsertteja enemmän tai vähemmän loppuunmyydyille yleisöille maailman parhaissa saleissa.

Toisaalta tulin myös ajatelleeksi, että on mahdollista, että Savallin kaltaisten vanhempien partojen soittotapa on tämän päivän kuumaverisen nuoren miehen makuun liian hienovireistä ja vähäeleistä. Muodissa oleva soittotapa on näet vaihtunut Savallinkin uran aikana jo moneen kertaan. Ja etäinen mahdollisuus on myös, että esitys oli räätälöity hollantilaiseen makuun (paikallinen varsinkin vanhan musiikin soittotapa on hiukan akateemisen tuntuinen), mutta siitä huolimatta mahdollinen ja toivottava soiton riemu ja ilo ei yltänyt lavalta yleisöön asti.

Klassisen musiikin ammattilaisiin (esittäjiin ja säveltäjiin) voidaan monilta osin soveltaa eräänlaista kolmijakoa: On modernin instrumenttikoulutuksen saaneita soittajia, joiden saama koulutus edustaa vanhastaan ajattelutapaa, jossa musiikin historia nähdään jonkinlaisena jatkumona, jossa nykyhetki edustaa parasta tietämystä siitä. Sen lisäksi on periodisoittajia, joiden koulutus pyrkii antamaan jokaiseen musiikkiin sen oman näkökulman. Ja kolmantena ryhmänä voidaan nähdä säveltäjät ja soittajat, jotka pyrkivät luomaan ja/tai esittämään uudenlaista musiikkia. Nykyaikana onneksi yhä harvempi muusikko pysyttelee kategorisesti vain yhdessä näistä leireistä.

Suomen kokoisessa maassa ei ole varaa nirsoilla barokkisoitinten taitajia keikoille haalittaessa, ainoastaan niihin keskittyneitä soittajia on kertakaikkiaan liian vähän. Mukaan on otettava myös monipuolisia modernin puolen muusikoita, jotka taitavat myös vanhoja soittimia. Onneksi meillä on sikäli tervehenkinen toimintakulttuuri, että kiinnostuneet otetaan avosylin mukaan kokeilemaan ja heti, kun taidot riittävät, myös keikoille ilman turhia ennakkoluuloja siitä, ettei olisi mahdollista kyetä ylläpitämään monenlaisten musiikkityylien hallintaan. Olen itsekin pianistintaustani vuoksi kokenut aikanaan saman lämpimän vastaanoton, joka ”ulkopuolisille” on kotimaassa tarjolla.

Muualla Euroopassa tilanne ei ole välttämättä ollenkaan sama. Suurimpia syitä on varmaankin se, että periodisoittajia kertakaikkiaan on paljon enemmän, joten ”kaksoisagentteja” ei tarvita yhtä kipeästi. Useimmiten asenne vaikuttaa olevan se, että omat pienet tai keskisuuret soittajapiirit pyritään pitämään mustasukkaisesti suljettuina ulkopuolisilta yrittäjiltä. Esimerkiksi täällä Hollannissa ollaan Suomea dogmaattisempia mitä tulee periodiliikkeeseen. Monesti varsinkin opiskelijasta tuntuu siltä, ettei musisoinnin tärkein päämäärä olisi mahdollisimman kiinnostava ja vaikuttava soiva lopputulos, vaan mieluummin keskitytään pyörimään periaatteellisella tasolla. On ehkä hiukan yllättävää, että nimenomaan Suomessa eikä esimerkiksi Hollannissa on kuluneen parinkymmenen vuoden aikana saatu vakiinnutettua molempiin suuntiin suhteellisen hyvin toimiva yhteistyö: tänä päivänä periodisoittajien asiantuntemusta ja ammattitaitoa arvostetaan moderneissa piireissä ja toisaalta niissä ollaan nykyään usein aidosti kiinnostuneita tutustumaan perioditekemiseen. Eikä moderni tausta ole mikään leima periodipuolelle syvemmällekään loikanneen soittajan otsassa. Täytyy myös huomioida, että periodipuolen spesialistien modernin puolen osaaminen ei ole mitenkään automaattista Suomessa, vaikka siellä onkin hiljattain alettu säveltää myös melko paljon uutta musiikkia periodisoittimille.

Huolimatta paranevasta vuorovaikutuksesta modenin puolen muusikot ovat usein hiukan varuillaan periodisoittajien kanssa soittaessaan. Jostain syystä periodisoittajat saattavat helposti vaikuttaa besserwissereiltä, jotka tulevat viisastelemaan ja hämmentämään tuttua ja turvallista soppaa ihan turhanpäiten. Luonteva keskusteleva yhteistyö ei ainakaan aina tunnu onnistuvan toivotulla tavalla.

Satuin pääsiäisen aikoihin paikalle Het Haagse Residentie Orkest:n (Haagin kaupunginorkesteri) Matteus-passioharjoituksiin paikalliseen konserttitaloon. Vierailevana kapellimestarina oli Richard Egarr ja continuosoittajana oli Amsterdamin konservatorion cembalonsoiton professori Menno van Delft. Egarr on tunnettu monipuolisena kaikkien kosketinsoitinten taitajana ja kapellimestarina, joka työskentelee kaikenikäisen musiikin parissa. Hänen äärimmäisen energinen ja karismaattinen otteensa orkesteriin oli upeaa katsottavaa. Erittäin hyvät laulusolistitkin saivat soittajat ja kuoron hengittämään kanssaan ilmaisvoimaisella esiintymisellään. Kerrankin modernin sinfoniaorkesterin ja periodikapellimestarin yhteistyö ei tuntunut varovaiselta ja kompromissihakuiselta, vaan soiva lopputulos oli aidosti innostunut ja tuore. Tarkoitukseni ei ole väittää, että kaikkien muusikoiden pitäisi olla joka alan asiantuntijoita, vaan herättää ajatuksia siitä, ettei soittajan ole hyvä jumiutua pelkästään omaan erityisosaamisalueeseensa. Kaikki tyylit ja periodit antavat uusia ja valaisevia näkökulmia toisiinsa.

Olen opiskellut cembalonsoittoa vaihto-opiskelijana Amsterdamin konservatoriossa (ent. Sweelinck-konservatorio) tämän vuoden tammikuusta asti. Hollanti on jo pitkään ollut suomalaisten periodi-instrumentalistien pyhiinvaelluskohteena, ennen siksi, että kotimaassa oli vaikeaa tai mahdotonta opiskella vanhoja soittimia maailman huipputasolla. Nykyään, kun Suomessakin opetus ja puitteet ovat huippuluokkaa, kiinnostaa Alankomaiden periodiliikkeen perinteet ja laajuus. Missä muualla vanhan musiikin liikkeen alkuaikojen merkkihenkilöt käyvät opiskelijamatineoissa tukemassa ja kannustamassa oman työnsä nuoria jatkajia? Tai missä muualla 1950-luvulta asti aktiiviset mestarit konsertoivat yhä seuraavien sukupolvien edustajien kanssa? Tietenkin ulkomaisia opiskelijoita houkuttelevat myös kuuluisat Concertgebouw-sali ja -orkesteri sekä muutenkin loistava konserttitarjonta ja keskeinen sijainti lähellä muitakin Keski-Euroopan keskuksia.

Hollanti on tunnettu myös avoimuudestaan ja vapaamielisyydestään – lähinnä rajojensa ulkopuolella ja sellaisten henkilöiden keskuudessa, jotka eivät välttämättä ole siellä käyneet. Täällä oli aikanaan hippiliikkeen Euroopan-keskus, ja vähemmistöjen oikeudet sekä päihdepolitiikka ovat olleet monesti ympäröiviä maita askeleen edellä. Nykyään paljon puhutusta vapaudesta ei ole jäljellä juuri muuta kuin punakoiden brittituristien, kovaäänisten espanjalaismatkailijoiden ja vaaleanpunaisiin verkkareihin pukeutuneiden amerikkalaisteinien laumat – lienevät kuulleet, että Amsterdamissa oli hyvät bileet joskus 1960- ja 70-lukujen taitteessa. Sittemmin ne juhlat ja se vapaus on koettu niin monen pyhiinvaeltajasukupolven toimesta, että jäljellä olevat paikalliset ovat lopen kyllästyneitä katselemaan kotikaupunkinsa välineellistämistä johonkin kesäfestivaalin ja ruotsinlaivan välimaastoon.

Nimensä takaisin Amsterdamin konsevatorioksi muuttanut oppilaitokseni on saanut täysin uudet tilat käyttöönsä vuosi sitten. Entinen jykevän linnamainen rakennus sijaitsee Concertgebouwin ja kansallismuseon kanssa Museumpleinillä kaupungin ainoassa avarassa kohdassa. Nykyinen on puolestaan hiukan Helsingin konservatoriota muistuttava 12-kerroksinen lasimöhkäle keskellä rakennustyömaata päärautatieaseman takapihalla keinotekoisella saarella, johon toistaiseksi pääsee vain tilapäisiä siltarakennelmia pitkin. Viereinen uudisrakennus on ollut koko kevään perustusvaiheessa, johon kuuluu kanavan mutapohjan vahvistaminen runsaalla paalutuksella, josta johtuen koko konservatoriorakennus tärisee. Paalutuskoneen aamusta alkuiltaan jatkuva tasainen jyske on vaikuttanut meihin koululla paljon oleskeleviin yllättävällä tavalla: koko koulun opettajisto ja opiskelijat on pyritty tehokkaasti ehdollistamaan siihen, että kaiken musiikin peruspulssi on 53 iskua minuutissa. Ja siinä on onnistuttukin: tempo on hyvin helppo palauttaa mieleen kotonakin.

Tungoksesta ja hiukan epäystävällisestä tunnelmasta huolimatta täälläkin asumisessa on puolensa. Erityisesti maaliskuun puolivälissä alkaneet mitä kauneimmat kevätsäät ovat pyyhkineet käytännön huolet tehokkaasti maton alle. Konservatorion 9. kerroksessa sijaitsevassa kirjastossa kiinnostavia kokoelmia tutkiessa on voinut tarkkailla hiljalleen vihertyvää kaupunkia, johon korkea sijainti antaa lähes täydellisen panoraamanäkymän.