Amfion pro musica classica

Category Archives: Kirjoittajat

Elokuvaa, Lutoslawskin laatikoita ja Christmas in July

Akatemiaorkesterin sellosektio, äärioikealla Sasha Mäkilä.

Kaksi viikkoa lisää Aspenia takanapäin, ja meillä kapellimestariopiskelijoilla on ollut jo kolme mielenkiintoista erikoisprojektia: elokuvamusiikin nauhoitus, modernin musiikin workshop ja lastenkonsertti. Niistä lisää tuonnempana, kunhan ensin pidän lupaukseni valottaa hieman festivaalimusiikkikoulun yleistä rakennetta.

Mainitsinkin jo aiemmin, että oppilaita täällä on reilut 700, ja heistä valtaosa tietenkin on orkesterisoittajia. Muutkin instrumentit ovat edustettuina, minkä lisäksi täällä opiskelee laulajia, säveltäjiä (sekä ”tavallisia” että filmimusiikin tekijöitä), äänitetuottajia ja kapellimestareita. Kamarimusiikille ja modernille musiikille on omat opinto-ohjelmansa myös.

Kaksi kolmasosaa opiskelijoista saa taloudellista tukea opintoihinsa. Henkilökohtaisessa koesoitossa hyväksytyt instrumentalistit saavat fellowshipin mikä tarkoittaa sitä, että heillä on festivaalilla täysi ylöspito ja opetuksestakaan ei tarvitse maksaa. Harkinnanvaraisten stipendien suuruus vaihtelee 500 dollarista aina fellowshipin kokoluokkaan asti. Lisäksi kaikki kapellimestarit ovat fellowship-opiskelijoita.

Festivaalin kesto, yhdeksän viikkoa, on melko pitkä aika, joten opiskelijoilla on myös mahdollisuus valita ”half session” eli reilun kuukauden verran joko festivaalin alusta tai lopusta. Fellowship-opiskelijoilla tätä mahdollisuutta ei kuitenkaan ole.Instrumentalistien ohjelmaan kuuluvat ensisijaisesti orkesterisoitto ja omat soittotunnit. Useimmille siinä onkin kyllin, koska orkesterit esiintyvät maksavalla yleisölle ja ohjelmat ovat vaativia. Uskon, että Aspen voisi olla hyvinkin inspiroiva kokemus Suomesta tuleville instrumentalisteille – ainoa rajoittava tekijä on tietysti matkan hinta ja se, että täysin sponsoroidun kurssin saaminen vaatii sen henkilökohtaisen koesoiton.

Kapellimestareiden ohjelma on ollut edelleenkin tavattoman kiireinen. Meille pyritään antamaan mahdollisimman monipuolinen kuva (amerikkalaisen) kapellimestarin työstä, ja mahdollisuus kokeilla siipiämme erilaisten projektien parissa. Tässä kapellimestariakatemia onnistuukin erinomaisesti.

Sasha johtaa.

Mielenkiintoisin uusi kokemus minulle oli elokuvamusiikin äänityssessio. Filmisävellyskurssille osallistuneille säveltäjille oli annettu viiden minuutin pituinen takaa-ajokohtaus eräästä tuoreesta elokuvasta, ja he kaikki olivat säveltäneet sitä varten musiikin suurelle orkesterille. Kapellimestarin piti johtaa orkesteria kuulokkeet päässä klikkiä kuunnellen, jotta musiikki pystyttäisiin synkronoimaan myöhemmin filmin kanssa. Viikkoa myöhemmin meille järjestettiin katselusessio, jossa näimme ja kuulimme lopullisen editoidun version mahdollisine studiossa tehtyine päällekkäinäänityksineen. Lopputulos todella yllätti tasokkuudellaan, ja jotkut kappaleet olivat sävellyksinäkin erittäin hienoja.

Modernin musiikin workshop olikin sitten säveltäjille hieman kirpaisevampi kokemus. Meillä oli reilu 20 minuuttia aikaa lukea kukin noin kymmenminuuttinen kappale, ja lopputulos vaihteli valtavasti riippuen tietysti siitä, miten ”soittajaystävällistä” satsia nuoret säveltäjät olivat onnistuneet kirjoittamaan. Oma säveltäjäpartnerini Matti Kovler (etunimestä huolimatta ei suomalaisyhteyksiä) oli niin kaukonäköinen että puhtaaksikirjoitti kokonaan uudet, selkeämmän ja yksinkertaisemman näköiset stemmat jotta välttyisimme ajan käyttämiseltä selityksiin. Meidän sessiomme olikin tästä syystä sujuvin koko harjoituksessa, vaikka notaatiossa olikin ”Lutoslawskin laatikoita” ynnä muuta sälää.

Yhdysvalloissa apulaiskapellimestarin tehtäviin luetaan yleensä orkesterin yleisökasvatus- ja pops-osastoista huolehtiminen. Siksi Aspenin ohjelmaan kuuluukin jokavuotinen lastenkonsertti, jonka teema tällä kertaa oli ”Christmas in July”. Voitte kuvitella miten suunnattoman innostuksen tämä aihepiiri herätti soittajissa ja kapellimestareissa. Viime kesänä teema oli kuulemma ollut Halloween! Erikoiset teemavalinnat johtuvat tietysti siitä, että opettajamme valitsevat ohjelmiston meitä silmälläpitäen ja haluavat joka vuosi tarjota kurssilaisille ohjelmistopaketin josta tulee myöhemmin olemaan hyötyä. Matalista ennakko-odotuksista huolimatta konsertti onnistui loistavasti ja yleisöllä oli silminnähden hauskaa. Toinen opettajistamme, Murry Sidlin, näytti esimerkkiä sujuvasta konsertin juontamisesta.

Seuraavalla viikolla ohjelmassa olisi oopperatyötä, mutta se jää minulta valitettavasti väliin, koska teen pienen lenkin Etelä-Afrikkaan jossa olen kansainvälisen alttoviulukongressin kapellimestarina. Afrikasta palattuani päivitän taas lisää Aspenin kuulumisia!

Metropolista Keski-Suomeen

Michael Finnissy

Pariisista päädyttiin sitten Viitasaaren Musiikin aika -festivaalille. Pääsyynä oli Bashô Fragments -teokseni kantaesitys, mutta samalla kiinnosti mahdollisuus päästä todistamaan millainen ohjelmakokonaisuus on syntynyt ensimmäistä kertaa Perttu Haapasen toimesta. On mukava todeta, että tulos on tekijänsä näköinen: konsertit ja niiden teosvalinnat muodostavat eräänlaisen borgesilaisen haarautuvien polkujen labyrintin, jossa pienet sivuhaarat kytkeytyvät toisiinsa mitä yllättävämmillä tavoilla. Kaiken takana on visio ja rohkeus sen toteuttamiseen. Mutta kyse ei ole jonkinlaisesta mahtipontiseen tyyliin saarnattavasta pelastavasta sanomasta, vaan Pertulle ominaisesta valppaudesta ja uteliaisuudesta pienten asioiden ääretöntä rikkautta kohtaan. Perttu Haapanen ei ole conquistadori tai lähetyssaarnaaja, vaan herkästi eläytyvä musiikillinen matkaaja, joka onnistuu kommunikoimaan oudoimpienkin olioiden kanssa.

Pariisissa kesäkuussa seurasin sikäläistä Agora -festivaalia. Musiikin aika on Agoran komeisiin puitteisiin verrattuna pieni festivaali kaukana Euroopan sydämestä. Silti olen kokenut tämänkertaisen Musiikin ajan konserteissa raikkaampia musiikillisia elämyksiä kuin Pariisissa. Syynä voi olla pienen festivaalin etuasema: isot festivaalit ympäri maailman kierrättävät samoja ohjelmakokonaisuuksia, joissa loistavat samat kanonisoidut ja turvallisiksi todistetut säveltäjä- ja esittäjänimet. Suuren festivaalin on paljon vaikeampi ottaa riskejä pienempään verrattuna.

Tämänkertainen Viitasaarelle kutsuttu säveltäjävieras Michael Finnissy sopi kuvioihin erinomaisesti: englantilainen Finnissy (s. 1946) on kohtalaisen tunnettu ja arvostettu säveltäjä ammattipiireissä, mutta hän ei ole vielä päässyt suuremman yleisön tietoisuuteen samalla lailla kuin vaikkapa maanmiehensä Harrison Birtwistle ja Jonathan Harvey. Festivaalilla kuulemani perusteella Finnissyn säveltäjäpersoona tuntuu olevan jännällä lailla kahtia jakautunut: toisaalta häneltä löytyy pienempimuotoisia kamarimusiikkiteoksia useille eri kokoonpanoille, toisaalta jättiläismäisiä eeppisiä soolopianomonumentteja. Hän on itse taitava pianovirtuoosi. Minulta jäi valitettavasti kuulematta konsertti, jossa Finnissy tulkitsi itse melkein tunnin mittaisen pianoteoksensa English Country-Tunes. Ian Pacen konsertissa kuulemani kaksi osaa Finnissyn mammuttimaisesta pianoteoksesta The History of Photography in Sound eivät saaneet minua innostumaan: musiikki velloi paikallaan ikävän pitkäveteisesti. Tulee mieleen joku eksentrinen loordi, joka jaksaa puhua tuntitolkulla koiristaan ja ketunmetsästyksestä saaden tylsistyneet vieraansa torkahtelemaan.

Koko festivaalin surkein mahalasku oli mielestäni Finnissyn kantaesityksenä kuultu Viitasaari pianolle ja vapaalle kokoonpanolle. Siinä Viitasaari näyttäytyi jonkinlaisena kuihtuneena itäblokin betoonilähiönä, jossa ”kansanmusiikki”  on suosiolla jätetty henkiin kertakaikkisen hampaattomuutensa ansiosta. Onneksi saimme kuulla samassa konsertissa nuoren Matei Gheorghiun (s. 1984) säveltämän kommentin nimeltä Bagatelle on Invented Finnish Folk Tunes, joka raikasti ilmapiiriä humoristisen railakkaasti. Nuorilta säveltäjiltä tilatut musiikilliset kommentit oli erittäin onnistunut idea. Niiden ansiosta nuorimman polven ääni pääsi kuuluville ja lisäksi konserttien kokonaisuudet muodostuivat jäntevimmiksi.

Toinen festivaalin säveltäjävieraista, saksalainen Dieter Mack (s. 1954) jätti kuulemieni teosten perusteella hyvin ristiriitaisen kuvan: sinänsä sympaattinen lähtökohta, toisiin kulttuureihin syvällinen eläytyminen, oli tuottanut ainakin Kammermusik III –teoksessa aggressiivisen meluisaa musiikkia, joka oli yhtä harmaata kuin keskivertomodernismi ylipäänsä. Säveltäjä oli suurella vaivalla rahdannut Uusinta-yhtyeen konserttia varten eksoottisia lyömäsoittimia mukanaan, mutta soitinten hienot aromit peittyivät liiallisella antaumuksella levitetyn majoneesin ja ketsupin alle.

Aivan toisenlainen kokemus oli ennen Mackin teosta esitetty vietnamilais-ranskalaisen Ton That Tiêtin (s. 1933) trio Lang Dzu. Teoksesta välittyi vahva henkinen läsnäolo, joka tiivistyi soitinten pitkissä monologeissa. Oli ilo kuunnella nuoren alttoviulistin Olga Reskalenkon sielukasta soittoa. Tiêt oli minulle tuttu Anh Hung Tranin filmistä Vihreän papaijan tuoksu, johon hän on säveltänyt musiikin.

Kotimaisista kantaesityksistä jäi erityisesti mieleen avajaiskonsertissa kuultu Harri Suilamon Wasure-gai – Onnade Calligraphy kanteleelle ja kotolle. Kanteleen tavoin myös kotoa soitettiin teoksessa sormilla näppäillen, ja tämä lähensi soitinten äänimaailmoja toisiinsa. Suilamo on onnistunut luomaan teoksessa herkkävireisen sävelkielen, jossa perinteiset japanilaiset soittotekniikat ja eleet sulautuivat luontevasti osaksi säveltäjän ilmaisua. Torstaina kantaesitetty oma Bashô Fragments -teokseni bassoklarinetille, sellolle ja elektroniikalle on Suilamon teoksen tavoin saanut vaikutteita japanilaisesta kulttuurista. Teosten välisenä suurimpana erona näkisin sen, että itse en ole ainakaan tietoisesti käyttänyt japanilaisen musiikin eleitä tai tekniikoita teokseni soitinosuuksissa. Nauhaosuus oli omassa kappaleessani siinä mielessä ”autenttisen” japanilaista, että siinä kuultiin buto-tanssija Aki Suzukia lukemassa Bashôn haikuja. Mistä tässä suomalaisten säveltäjien hurahtamisessa japanilaiseen kulttuuriin on kyse? Ranskassa melkeinpä fetisistinen nippomania on yhä hengissä, huomasin siitä monia merkkejä jälleen Pariisissa. Suomalaisista vanhemmista kollegoista P.H. Nordgrenin lisäksi ainakin Paavo Heininen on vannoutunut japanilaisen kulttuurin tuntija, Silkkirumpu-ooppera on siitä komeimpana todisteena. Itselleni ei ole tapahtunut mitään äkkinäistä herätystä ja loveen lankeamista, vaan kiinnostus on kasvanut vähitellen Japanin-matkojen myötä. Niiden kautta Japanista on tullut minulle todella olemassa oleva paikka kaikkine valo- ja varjopuolineen, eikä pelkästään eksoottinen satumaa jonne voi projisoida omia fantasioitaan.

Korkeatasoinen harjoitusorkesteri ja reilusti aikaa puikoissa

Akatemian työviikko on nyt pyörähtänyt täyden kierroksen ja harjoitukset seuraavaa konserttia varten alkaneet, joten olen nyt saanut melko hyvän kuvan siitä miten opiskelu täällä etenee.

Meillä on täällä käytössä mahtavat resurssit, joista tärkein on AACA-orkesteri – 55-henkinen sinfoniaorkesteri jota täydennetään ohjelmiston vaatimusten mukaan. Festivaalilla toimii viisi sinfoniaorkesteria, mutta AACA on ainoastaan meidän käytössämme. Meillä on orkesterin kanssa konsertti joka tiistai, ja sitä edeltää viisi harjoitusta. Sen lisäksi meillä on viikottain kolme ohjelmistosessiota orkesterin kanssa, jolloin johtamaan pääsevät kaikki ne, jotka eivät johda konsertissa. Laskin että ensimmäisellä viikolla olin orkesterin edessä kuutena päivänä yhteensä noin kolme tuntia, mikä on todella paljon verrattaessa mihin tahansa muuhun kapellimestarikoulutusohjelmaan maailmassa!

Orkesterilla on oma nuotistonsa, kaksi nuotistonhoitajaa ja kaksi orkesterijärjestäjää. Kaikki toimii siis kuten ammattimaisessa orkesterissa kuuluukin! Harjoitukset videoidaan akatemian puolesta, konsertit tallennetaan DVD:lle. Esiintymispaikkamme on festivaalin pääareena Benedict-musiikkiteltta joka tiistain konsertissamme oli lähes puolillaan, mikä tarkoittaa liki tuhatta kuulijaa.

Muita työmuotoja ovat Murry Sidlinin pitämät videopalaute ja johtamistekniikkasessio jolloin meillä on käytössä pienempi soittajisto, sekä vierailevien opettajien pitämät ”score study” -luennot. Maanantaina Christopher Seaman piti meille hurmaavan esitelmän Brucknerin neljännestä sinfoniasta, joka oli meillä työn alla eilisessä ohjelmistosessiossa! Sen lisäksi festivaalilla on jatkuvasti käynnissä orkesteriharjoituksia, ja kolme kertaa viikossa on mahdollisuus kuulla festivaalin muita orkestereita (Festival Orchestra, Sinfonia ja Chamber Symphony) konsertissa. Tekemistä, nähtävää ja kuultavaa on rehellisesti sanottuna liikaa, joten joskus on tehtävä vaikeita valintoja!

Sunnuntaina David Zinman johti Festivaaliorkesterin ensimmäisen konsertin, jonka ohjelmassa oli Mozartin toinen viulukonsertto Gil Shahamin esittämänä, sekä Mahlerin viides sinfonia. Koska opiskelijat saavat ilmaislippunsa vasta ennen konsertin alkua ja huhu kuului että teltta oli myyty loppuun jo ennakkoon, olimme jo hyväksyneet ajatuksen seurata konserttia takahuoneen monitoreista. Viime hetkellä meidät kuitenkin päästettiin orkesterin takana olevalle kuorolehterille, jossa saimme seurata Zinmanin työskentelyä aitiopaikalta!

Uskomattominta oli jälleen se, kuinka muutamassa päivässä opiskelijoista ja heidän opettajistaan kasattu orkesteri veti esityksen puolesta täysin vertoja hyvälle ammattiorkesterille. Myös oman AACA-orkesterimme soiton taso on todella korkea ja motivaatio hyvä – tiistain konsertissamme soitimme Mozartin Haffner-sinfonian, Brittenin Four Sea Interludes oopperasta Peter Grimes, sekä Sibeliuksen ensimmäisen sinfonian. Konserttimestaria lukuunottamatta soittajat ovat eri puolilta USA:ta tulleita musiikinopiskelijoita, mutta jälki olisi kelvannut vaikka levylle.

Toistaiseksi Aspenin festivaali ja musiikkiakatemia ovat olleet sataprosenttisen positiivinen kokemus. Siksi onkin yllättävää olla ainoa suomalainen koko festivaalilla, kun paikalla on opiskelijoita mm. Englannista, Hollannista, Sveitsistä ja Espanjasta, lukuisista Aasian maista puhumattakaan! Ensi kerralla yritän valottaa festivaalin toimintaa instrumenttiopiskelijan näkökulmasta – jospa se rohkaisi joitakin meikäläisiä opiskelijoita hakemaan tänne ensi kesänä!

Aspenin musiikkiakatemia alkaa

Aspen, Colorado, toimii kesäisin kotina Yhdysvaltojen suurimmalle klassisen musiikin festivaalille, joka tänä vuonna juhlii 60 ikävuottaan. Tämä Kalliovuorten kainalossa sijaitseva pikkukaupunki tunnetaan myös monen filmitähden kotina ja talvisin vilkkaana hiihtokeskuksena. Täällä ilma on ohutta ja keskipäivän aurinko paahtava, yöt taas koleita – ainakin näin kesäkuussa.

Aspen Music Festival alkoi virallisesti toissapäivänä kanadalaispianisti Marc-André Hamelinin pianoresitaalilla, mutta meidät Aspen Music Schoolin opiskelijat on kutsuttu paikalle jo viikkoa aikaisemmin. Kaikki joutuvat tekemään koesoiton, minkä perusteella oppilaat sijoitetaan eri opettajille, kamarimusiikkiryhmiin ja eri orkestereihin. Kapellimestariakatemia on myös toiminut täydellä teholla alusta lähtien. Koejohdon jälkeen saimme välittömästi tietää kahden ensimmäisen viikon ohjelmiston ja sen, ketkä pääsevät johtamaan ensimmäisessä konsertissa. Pääopettajamme on festivaalin taiteellinen johtaja, Tonhalle-orkesterin ylikapellimestari David Zinman. Hänen lisäkseen opettajina toimivat festivaalilla vierailevat kapellimestarit, kuten tällä viikolla meitä ohjastanut brittiherrasmies Christopher Seaman, sekä tietenkin Zinmanin assistentti Murry Sidlin joka on kuulunut festivaalin vakiokalustoon jo kolmekymmentä vuotta.

David Zinman

Amerikassa kaikki on suurta, ja Aspenin musiikkijuhlat eivät ole poikkeus. Festivaali kestää yhdeksän viikkoa ja sen aikana yleisö voi ottaa osaa 350 tapahtumaan. Opiskelijoita on noin 750, opettajia ja esiintyjiä 200. Konsertteja pidetään päivittäin 2000-paikkaisessa Benedict-musiikkiteltassa (jonka aiempi versio oli muuten Eero Saarisen suunnittelema!), minkä lisäksi kaupungissa on mm. yksi Pohjois-Amerikan vanhimmista oopperateattereista.

Eilen ehdin käydä festivaalin ensimmäisessä orkesterikonsertissa, jonka johti (Isaacin poika) Michael Stern. Beethovenin ensimmäisen pianokonserton solistina toimi Jeremy Denk. Eurooppalaiseen silmään esiintyminen on täällä korostetun visuaalista – en ole aiemmin nähnyt pianistia joka soittaa jatkuvasti kasvot yleisöön päin kääntyneinä! Aspen Chamber Symphony soitti upeasti vaikka harjoituksia oli ehtinyt olla vasta pari päivää. Kesken konsertin meidät yllätti ukkoskuuro jonka pauhu teki soiton mahdottomaksi kuunnella (konserttisali on siis todellakin teltta, vaikkakin kiinteä sellainen). Konsertti siis keskeytettiin ja kapellimestari yritti viihdyttää yleisöä mikrofonin varressa sen aikaa kun kuuroa kesti! Onneksi säätiedotus piti paikkansa, ukkosrintama loittoni, ja konserttikin saatiin päätökseen. Noin tuhatpäinen yleisö osoitti suosiotaan täkäläiseen tapaan seisaaltaan.

Oma aikatauluni kapellimestariakatemian puitteissa on ollut tavattoman tiukka. Opetuksen lisäksi meidän oletetaan istuvan orkesteriharjoituksissa ja konserteissa, minkä lisäksi omalle harjoittelullekin pitäisi löytyä aikaa. Kapellimestariakatemia on tavattoman hyvin organisoitu, ja kerronkin siitä lisää ensi kerralla, kunhan saamme akatemian ensimmäisen konsertin ensin alta pois!

Yhteisöllistä oppimista

Kuva Pakilan musiikkiopistosta.

Monesti kuulee ja lukee valitettavan siitä, miten yksinäistä useimpien klassisen musiikin soitinten opiskelu usein on. Yhteissoiton määrän lisääminen ihan jokaisella tasolla aloittelijasta Akatemialle asti olisi mielestäni ensinnäkin suotavaa, mutta asian toinen puoli on samassa laitoksessa samalla luokalla saman instrumentin soittoa opiskelevien kollegojen välinen vuorovaikutus. En ole missään nimessä sitä mieltä, että ryhmätunneilla voitaisiin korvata yksityistunteja, mutta ehkä olisi hyvä, että molempia sortteja olisi tarjolla. Myös soittamisen pitäisi olla sosiaalinen harrastus – ja ammatti.

Erityisesti pianistien soitonopiskelu on ongelmallista yhteissoiton määrän vähäisyyden kannalta. Tilanne on sikäli hankala, että pienen pianistin on omaksuttava runsaasti erilaisia taitoja ja refleksejä ennen kuin hän voi säestää melodiasoittajia. Tämä hankaloittaa samanikäisten eri soitinryhmien edustajien yhteistyötä opiskelun alkuvaiheessa. Orkesterisoiton mahdollisuuden puuttuessa pianisteilta lähes tyystin jääkin usein ainoaksi vaihtoehdoksi opintojen alkuvaiheessa pakkopullan asteelle jäävä nelikätinen soitto toisten pianistien kanssa. Myöhemminkin erityisesti pianistit keskittyvät turhan paljon soolo-ohjelmistoonsa yhteissoittotaitojensa ja jopa myöhemmän uran kannalta elintärkeiden mitä parhaiten yhdessä soittamisen kautta rakentuvien sosiaalisten verkostojen luomisen kustannuksella. He eivät suinkaan ole yksin ongelmansa kanssa, vaan esimerkiksi kitaristit, harmonikan ja kanteleen soittajat sekä nokkahuilistit ovat varsin samanlaisessa tilanteessa isompien ja jousi- ja puhallinkokoonpanojen sekä bändisoiton hallitessa yhteissoittomarkkinoita.

Jatkuvan ja runsaan yhteissoiton lisäksi hyvää tekee myös kollegoiden kanssa yhdessä oppiminen. Amsterdamin konservatoriolla monet opettajat pitävät tunteja periodiluonteisesti. Suomessa yleinen kerran viikossa tunnille -työskentelytapa on täällä jopa hiukan harvinainen, ja vaikka opettajalla olisikin tapana pitää tiiviimpiä periodeja vähän harvemmin, se ei useinkaan tarkoita sitä, että luokka olisi välttämättä koolla silloin kun opettaja on paikalla. Kaikenlaisissa tunnillakäyntitiheyksissä on puolensa, mutta täällä olen varsinkin Paul Leenhoutsin ja Jorge Isaacin nokkahuiluluokan toimintaa seuratessani huomannut, että kerran kuukaudessa kokoontuva porukka on todella hitsautunut yhteen (luokalla opiskelee myös suomalainen Petri Arvo). Heillä on tapana kuunnella toistensa tunteja melko usein sen lisäksi, että muutaman kerran vuodessa järjestetään hiukan erikoisempia periodeja tukemaan soitonopiskelua. Esimerkiksi tämän lukuvuoden aikana on järjestetty näyttelijäntyö-workshop sekä kuvattu musiikkivideo jokaisen opiskelijan kanssa yhteistyössä Taideyliopiston elokuvaosaston kanssa (ja sivumennen sanoen myös yhteistyö sävellysluokan kanssa on melko aktiivista). Nämä niin sanotut Blok-viikot koostuvat parista-kolmesta päivästä rullaavia soittotunteja, torstaina pidettävistä lounas- ja iltakonsertista sekä perjantain palautesessioista (joilla koko luokka on läsnä kuuntelemassa toistensa palautteet, tässä esimerkkiä niille tahoille, jotka pyrkivät eräissä suomalaisissa oppilaitoksissa entisestään piilottamaan palautteenantotilanteita). Samankaltaisella systeemillä pyörii myös mm. Bob van Asperenin cembaloluokka.

Opiskelijat todella kokevat, että jaettu ja hyvin monipuolinen opiskelu todella ruokkii oppimista ja taiteilijana kypsymistä. Ja ryhmänä toimiminen myös vähentää kyräilyä ja kateellisuutta, muttei missään määrin vähennä kenenkään yksilöllisyyttä, eikä tarkoituksena ole kasvattaa tasapäistä laumaa samanlaisia soittajia. Päinvastoin: lahjakkaiden, omaperäisten ja aktiivisten kollegoiden työskentelyä seuratessa rohkaistuu luottamaan myös omiin näkemyksiinsä ja itsekin työskentelemään paremmin ja enemmän. Ikävä kyllä opiskelijoiden (sekä luokan sisällä että luokkien kesken) kesken täällä Amsterdamissa vallitseva hyvä ilmapiiri ei ole ainakaan vielä ehtinyt vaikuttaa esimerkillään opetushenkilökunnan keskinäisiin ihmeellisen kireisiin suhteisiin.