Amfion pro musica classica

Category Archives: Kirjoittajat

Stockholm Early Music Festival

Red Priest. Kuva: Martin Reidl

Olin kesäkuussa Tukholman vanhan musiikin festivaaleilla soittamassa ja kuuntelemassa. ”Sveriges kanske mest kvalificerade musikfestival”, mainostetaan verkkosivuilla Aftonbladetissa kirjoitetun jossakin festivaalia koskeneessa arvostelussa. Viime vuosien esiintyjälistalla ovat edustettuina monet kaikkein tunnetuimmista ja arvostetuimmista vanhan musiikin nimistä ja kokoonpanoista (kuten The Harp Consort, L’Arpeggiata, Jordi Savall ja Tallis Scholars sekä myös Helsingin barokkiorkesteri). Tämän vuoden yleiseltä julkisuusarvoltaan suurin vetonaula oli brittiläisen nokkahuilistin Piers Adamsin johtama Red Priest. Tämä Antonio Vivaldin lempinimestä nimensä ottanut kokoonpano on tullut tunnetuksi rajuista ja erikoislaatuisista show-elementeistä ja ”kovasta meiningistä”, jota on yhtyeen kotisivujen mukaan verrattu Rolling Stonesiin ja Cirque de Soleiliin. Tämän vuoden teema Red Priestillä ole ”Pirates of the Baroque”, lähtien suoraan pilailupuodin hyllystä haetuista kiusallisista merirosvoasuista.

Olen ehdottomasti sitä mieltä, että täysillä pitää soittaa, kun lavalla ollaan ja samantekeviä esityksiä ei maailma tarvitse. Tällä kertaa kuitenkin jokin meni vikaan, esitys ei vakuuttanut eikä tuntunut rehelliseltä, vaan tuotteistetulta ja liian tarkkaa koreografiaa orjallisesti noudattavalta. Yllättävä kontrasti laskelmoinnin tunteelle oli se, että Red Priest soitti koko konsertin ulkoa, joka on kamarimusiikkikonsertissa lähes ainutlaatuista (ja vanhaa musiikkia ei juuri koskaan muutenkaan ole tapana soittaa ulkoa). Voimakas ilmaisutarve ja valtava lataus, joka konsertissa oli oli toki varsin vaikuttavaa, mutta miten nämä hienot ja elintärkeät asiat voisi saada tarjoiltua uskottavammassa ja ehkä jopa hienostuneemmassa paketissa. Vai onko vastuu kuitenkin kuulijalla, vastuu siitä, ettei yritä saada konsertista sitä, mitä ennakolta on odottanut vaan ottaa jokaisen esityksen itsenään ja arvostaa kaikkia konsertteja vaatimatta niitä seuraamaan omia makutottumuksiaan.

Yhtyeemme Gli Affetti Freschi (Meelis Orgse, barokkiviulu; Antto Vanhala, barokkiviulu ja -alttoviulu; Matias Häkkinen, cembalo ja urut) esiintyi myös kyseisillä festivaaleilla. Soitimme Storkyrkosalenissa konsertillisen varhaista italialaista barokkimusiikkia otsikolla ”The Next Generation”. Konserttiamme varten pääsimme harjoittelemaan naapurin Finska kyrkaniin pari tuntia ennen sen alkua, mutta kun saavuimme paikalle, emme päässeetkään kirkkosaliin, kuten olimme luulleet, vaan yläkerran pikkuiseen seurakuntasaliin, jossa meitä odotti cembalon ja urkujen sijaan syntetisaattori, josta oli sentään ystävällisesti etsitty cembalosoundi valmiiksi… Harjoittelimme sillä sitten minkä pystyimme ja lähdimme kohti konserttipaikkaa, jonne pääsimme sisään peräti viisi minuuttia ennen keikan alkua johtuen edellisen konsertin venähtämisestä. Yleisö seisoi kapealla kujalla sateessa odottamassa ja pujottelimme viivästystä pahoitellen laittamaan vehkeitä valmiiksi. Kun konsertti vihdoin alkoi, kaikki meni siitä lähtien oikein hyvin. Täysi salillinen yleisöä vaikutti olleen tyytyväinen kuulemaansa ja meillä itsellämmekin oli loistavan hauskaa lavalla.

EUBO – Euroopan unionin barokkiorkesteri

EUBO harjoittelee Edinburgissa elokuussa 2009

Euroopan unionin barokkiorkesteri (EUBO, ent. EBO) on EU:n yhdessä eri sponsoritahojen kanssa ylläpitämä elin, jonka tehtävänä on viedä barokkimusiikkia mahdollisimman tasapuolisesti kaikkiin Euroopan unionin kolkkiin. Asiantuntijaraati valitsee keväisin pidettävissä koesoitoissa suunnilleen sadasta hakijasta parikymmentä jäsentä soittamaan kyseisen vuoden kiertueilla. Tänä vuonna valinta osui kolmen suomalaissoittajan kohdalle, allekirjoittaneen lisäksi barokkiviulisti Irma Niskanen ja barokkisellisti Louna Hosia kutsuttiin EUBO:n jäseniksi kaudelle 2009. Suomalaisedustus on tänä vuonna vahva, me kolme muodostamme peräti suurimman kansallisen ryhmän jaetusti espanjalaisten ja italialaisten kanssa (riippuen hiukan laskutavasta ja meneillään olevasta kiertueesta, mutta kuitenkin)! Suomalaissoittajat ovat olleet kautta orkesterin historian maamme suhteelliseen väestömäärään nähden hyvin edustettuina, eikä tämä vuosi siis ole poikkeus.

Koesoitot järjestettiin huhtikuussa Luxemburgin Echternachissa, jossa sijaitseva Centre Culturel Trifolion on myös EUBO:n ”kotipesä”, jossa harjoitellaan ja useimmiten esitetään uudet konserttiohjelmat ensimmäisenä. Paikan päälle kutsutaan hakemusten perusteella suunnilleen sata hakijaa Euroopan unionin jäsenmaista ja heistä valitaan kunkin kauden ohjelmien vaatimusten mukainen orkesteri, joka kiertää lähinnä Eurooppaa suunnilleen heinäkuun ja joulukuun välisen ajan keskimäärin neljän eri konserttiohjelman kanssa.

Hiukan poiketen tavanomaisista orkesterikoesoitoista EUBO:n pruuvit kestävät kolmisen vuorokautta, joiden aikana vain soitetaan, syödään tai nukutaan. Koesoiton ydin on koko ajan pyörivä orkesteri, jota johtavat taiteellinen johtaja Lars Ulrik Mortensenin lisäksi myös muut valintaraadin jäsenet, eli niinsanotut tutorit (mm. Helsingin barokkiorkesterin päävierailija Riccardo Minasi, Trossingenin korkeakoulun viuluprofessori Anton Steck sekä cembalisti Matthew Halls). Sen lisäksi kaikki hakijat pääsevät osallistumaan myös monenlaisille kamarimusiikki- ja soolotunneille, joilla eri tutorit pääsevät näkemään mahdollisimman monipuolisen kuvan kunkin soittajan taidoista ja valmiuksista.

Myönnän auliisti, että kolmepäiväinen päivittäin aamusta myöhään iltaan kestävä koesoitto oli suunniteltu niin taitavasti olemaan mahdollisimman stressaava ja monipuolinen, että suunnilleen kaaduin sänkyyn heti kun soitto loppui. Ehkä kyseessä oli myös jonkinlainen rasitustesti kiertue-elämää varten. Olen vahvasti sitä mieltä, että varsinkin kun kyseessä on kausittain vaihtuva orkesteri, jonka jäsenten pitää pystyä toimimaan yhdessä saumattomasti alusta asti, perinteinen Mozartin konsertto ja orkesteripaikat yksin sermin takaa -koesoitto ei olisi toimiva vaihtoehto. Koesoittojen tulokset julkistettiin vapun tienoilla ja ensimmäinen harjoitusperiodi alkoi vasta heinäkuussa, joten palautumiselle jäi onneksi runsaasti aikaa!

Hosokawaa Pohjois-Italiassa

Kuva: MITO

Torinon perinteinen Settembre Musica -festivaali laajentui vuonna 2007 MITO-festivaaliksi, joka yhdistää Pohjois-Italian kaksi jättiläistä: Milanon ja Torinon. Festivaalin ohjelmisto pyrkii kattamaan mahdollisimman laajalla otteella musiikin kaikki osa-alueet uudesta musiikista maailmanmusiikkiin. Moniin konserteista on vapaa pääsy. Tänä vuonna festivaalin teemana oli Japani ja erityisesti Toshio Hosokawan tuotanto. Pääsin seuraamaan kolmiviikkoisen festivaalin runsasta tarjontaa kolmen päivän ajaksi.

Torinon Astra-teatterissa ja Milanon Piccolo Teatro Studiossa esitetty Hosokawan yksinäytöksinen ooppera Hanjo (2004) toi mieleeni Kaija Saariahon Adriana mater -oopperan. Molempien säveltäjien parhaissa teoksissa kuulijan ajantaju muuttuu. Hosokawan orkesteriteoksia tai Saariahon elektroakustista musiikkia kuunnellessa saa rauhassa kellua musiikillisessa avaruudessa, joka on eräänlaista ikuista läsnäoloa. Musiikki on jatkuvassa liikkeessä, mutta samalla se on staattista, sillä kaikki suunnat ovat simultaanisesti läsnä. Molemmat säveltäjät ovat verranneet musiikkiaan kohtuun, jossa lapsi kuuntelee äitinsä sydämenlyöntejä.

Väitän siis, että sekä Hosokawan että Saariahon perimmäinen musiikillinen herkkyys on luonteeltaan vertikaalia ja tilaan liittyvää. Silti he ovat halunneet kirjoittaa oopperoita, joissa tarina kerrotaan pääosin perinteisen lineaarisesti. Kuten muissakin teoksissaan, myös Hanjossa Hosokawa luo orkesterin avulla syklisesti hengittävän hiljaisia sävyjä hienovaraisesti kuuntelevan tekstuurin. Tunnelma oli maagisen salaperäistä siihen saakka kunnes laulajat avasivat suunsa. Lähes koko oopperan ajan rukoilin vain sitä, että he olisivat hiljaa.

Toshio Hosokawa. Kuva: Guy Vivien

Syy ei ollut laulajien, kaikki kolme olivat erinomaisia. Oopperan oli ohjannut Luca Veggetti sopivan vähäeleisesti ja kauniin abstrakti näyttämöllepano oli ohjaajan vaimon Moe Yoshidan käsialaa. Myös itse oopperan aihe ja teksti ovat erinomaisia. Kyseessä on Hosokawan maanmiehen Yukio Mishiman (1925-1970) moderni no-näytelmä vuodelta 1955 Donald Keenen englanninkielisenä käännöksenä. Miksi en siis osannut eläytyä teoksen maailmaan? Täytyy aluksi tunnustaa, että ooppera Mishiman tekstiin on minulle juuri nyt erityisen hankalaa kuunneltavaa. Olen jo usean vuoden ajan yrittänyt työstää oopperan muotoon toista myöhäisempää Mishiman näytelmää nimeltä Markiisitar de Sade (1965). Kuuntelukokemustani Milanossa leimasi hyvin voimakkaasti tämä oma painini Mishima-demonin kanssa.

Hosokawan ooppera osoittautui uskolliseksi Mishiman näytelmälle ainakin siinä mielessä, että tekstiä on leikattu pois äärimmäisen vähän. Muutenkin tulee sellainen kuva, että säveltäjä on halunnut ikään kuin vetäytyä hienotunteisesti taka-alalle, jotta ei dominoisi näytelmän kulkua omilla tulkinnoillaan. Mishiman näytelmä on omaperäinen ja radikaali tulkinta vanhasta no-klassikosta. Hanjon voi nähdä Lucia di Lammermoorin japanilaisena sisartarinana: molemmissa draamoissa rakastajansa hylkäämä tyttö menettää järkensä valon. Mishima siirsi vanhan klassikkotarinan 1950-luvun Tokion boheemeihin taiteilijapiireihin. Yoshion hylkäämä Hanako-tyttönen on päätynyt toisen naisen kynsiin. Näytelmän ja oopperan kiinnostavin hahmo on Hanakoa intohimoisen mustasukkaisesti rakastava naistaiteilija Jitsuko. Milanossa roolin tulkitsi loistava amerikkalainen mezzosopraano Fredrika Brillembourg, joka oli esiintynyt myös teoksen kantaesityksessä Aix-en-Provencessa 2004.

Kaikki ainekset vahvaan musiikkidraamaan ovat siis olemassa, mutta silti teos ei minua täysin vakuuttanut. Libretto kuulosti laulettuna juuri siltä aneemisen tylsältä jokapaikanenglannilta, jota solkataan kaikilla mantereilla. Tunnelma sähköistyi heti, kun Hanakon ”hulluuteen” sisäistyneesti eläytynyt japanilainen sopraano Miwako Handa lausui muutaman avainfraasin japaniksi. Silloin teos sai aivan uudenlaista potkua. Perinteisen no-teatterin vokaaliseen monimuotoisuuteen ja hurjuuteen verrattuna on surullista todeta kuinka yksioikoisen latteasti Hosokawa käsittelee vokaalilinjoja. Nähtävästi juuri tämänkaltainen ”laulajaystävällinen” ilmaisu takaa sen, että teos saadaan vaivattomasti kiertämään eri festivaaleilla.

Syksy saapui tänä vuonna Pohjois-Italiaan tavallista aikaisemmin. Hanjon Milanon esityksen alkupuolella rankkasade rummutti teatterin kattoa sellaisella voimalla, että musiikki meinasi peittyä sateen jylinän alle. Onneksi sade lopulta taukosi ja Johannes Debusin johtama musikFabrik sai hienoimmatkin pianissimot kaikkien kuultavaksi.

Unohtumattoman kesän huipentuma

Sasha ja viulusolisti Anna Lee. Kuva: Laura Mirahver

Viimeiset kolme viikkoa Aspenissa olivat yhtä kiireisiä kuin koko muukin kesä – soittamisen määrä tuntui vain kasvavan ja orkesterilaiset olivatkin loppumetreillä aivan läkähdyksissä. Opettajavieraat olivat täkäläisiä huippuja: James Depreist, Leonard Slatkin sekä israelilainen Asher Fisch, joka vastikään nimitettiin Seattlen oopperan ylikapellimestariksi. Viimeksi mainittu opetti oopperatyötä, johon en Etelä-Afrikan matkani takia voinut osallistua, mutta näin kuitenkin viimeiset harjoitukset sekä työn lopputuloksen joka oli yleisölle avoin ”mestarikurssi” Aspenin Wheeler-oopperateatterissa.

Maestro Fisch oli kiistatta kesän mielenkiintoisin opettajavieras – innostava, positiivinen, aulis jakamaan kokemuksiaan. Hänen ja oopperaohjaaja Edward Berkeleyn johdolla opiskelijat toteuttivat kohtaukset Falstaffista, Rigolettosta ja La Traviatasta. Avoin mestarikurssi oli todella viihdyttävä ja onnistunut konsepti; kohtaus esitettiin ensin kerran alusta loppuun, minkä jälkeen maestro Fisch opasti kapellimestaria, orkesteria ja laulajia musiikillisissa asioissa, ja ohjaaja ohjasti laulajia vakuuttavampaan näyttämötoimintaan, kaikki rakentavan dialogin keinoin. Laatuero ensimmäisen ja viimeisen oton välillä oli yleensä huikea!

Kapellimestariakatemian tiistaiset konsertit tuntuivat kasvavan suosiossa sitä mukaa mitä pitemmälle kesä eteni. Kaksi viimeistä konserttia soitimme lähes täysille teltoille! Toiseksi viimeisen konserttimme ohjelma oli pelkkää Sostakovitsia: juhla-alkusoitto, ensimmäinen viulukonsertto ja ensimmäinen sinfonia. Kesän suurin haaste minulle oli säestää 13-vuotiasta Korean ihmettä Anna Leetä Sostakovitsin viulukonsertossa – suvereeni soittaja, mutta kuitenkin melko nuori vielä! Mukavana yllätyksenä akatemian loppupuolella oli se, että jotkut meistä opiskelijoista määrättiin ”oikeisiin töihin” pitämään stemmaharjoituksia festivaalin muille orkestereille.

Zinmania ehdimme nähdä työssään kahden konsertin verran, mutta hän jätti meille hyvästit jo viikkoa ennen festivaalin loppumista, sillä hänen piti kiiruhtaa Zürichiin avaamaan Tonhalle-orkesterin syyskausi! Festivaalin päätöskonsertin johtikin sitten Leonard Slatkin. Ohjelma oli hieman yllättävästi Verdin Requiem – ei ehkä iloisin tapa juhlistaa Aspenin 60. musiikkifestivaalin päätöstä! Coloradon sinfoninen kuoro sai volyymillaan teltan liepeet lepattamaan, vaikkei sanoista aina tahtonutkaan saada selvää.

Kokonaisuutena Aspenin musiikkiakatemia oli todella mielenkiintoinen kokemus. Amerikassa tuntuu olevan vallalla selkeästi erilainen tapa esittää musiikkia kuin Euroopassa. Visuaalisilla asioilla on paljon merkitystä, mikä ilmeni niin nuorten solistien kilpailuesiintymisissä kuin kapellimestariakatemian opetuksen painotustenkin perusteella. Zinman oli opetuksessaan hyvin käytännönläheinen, mutta muille opettajille pääasia tuntui olevan se, että kapellimestari ennen muuta näyttää hyvältä johtaessaan!

Rahaa kapellimestariakatemiaan on satsattu hurjasti, mutta se ei aina tuntunut löytävän tietään oikeaan paikkaan – esimerkiksi käyttööni annetussa sellossa oli iso halkeama, jota ei saatu korjatuksi koko kesänä! Lisäksi festivaalin ainoa VHS-videonauhuri hajosi kesän puolivälissä joten ne opiskelijoista joilla ei ollut omaa kameraa mukana, jäivät ilman tärkeää palautetta omasta johtamisestaan. Yksi hauska sivujuonne akatemian varainhankinnassa oli se, että jouduimme antamaan puoli tuntia orkesteriaikaa yhdelle päälahjoittajista, joka halusi välttämättä johtaa Straussin Lepakko-alkusoiton… Hyvistä puolista pitää painottaa ohjelmiston ja erilaisten johtamismahdollisuuksien monipuolisuutta, sekä sitä että käytössämme oleva orkesteri oli todella ensiluokkainen.

Parhaina muistoina kesästä jäivät mieleeni hyvässä sellosektiossa soittaminen (!) ja Coloradon upea luonto. Maanantaiset patikkaretket vuoristoon olivat todella tervetullutta vaihtelua muun viikon oravanpyörälle! Jos opiskelet orkesterinjohtoa tai satut olemaan USA:ssa Aspenin koesoittojen aikaan, kannattaa hakea musiikkiakatemiaan stipendiaatiksi – tiedossa on taatusti unohtumaton kesä!

Elokuvaa, Lutoslawskin laatikoita ja Christmas in July

Akatemiaorkesterin sellosektio, äärioikealla Sasha Mäkilä.

Kaksi viikkoa lisää Aspenia takanapäin, ja meillä kapellimestariopiskelijoilla on ollut jo kolme mielenkiintoista erikoisprojektia: elokuvamusiikin nauhoitus, modernin musiikin workshop ja lastenkonsertti. Niistä lisää tuonnempana, kunhan ensin pidän lupaukseni valottaa hieman festivaalimusiikkikoulun yleistä rakennetta.

Mainitsinkin jo aiemmin, että oppilaita täällä on reilut 700, ja heistä valtaosa tietenkin on orkesterisoittajia. Muutkin instrumentit ovat edustettuina, minkä lisäksi täällä opiskelee laulajia, säveltäjiä (sekä ”tavallisia” että filmimusiikin tekijöitä), äänitetuottajia ja kapellimestareita. Kamarimusiikille ja modernille musiikille on omat opinto-ohjelmansa myös.

Kaksi kolmasosaa opiskelijoista saa taloudellista tukea opintoihinsa. Henkilökohtaisessa koesoitossa hyväksytyt instrumentalistit saavat fellowshipin mikä tarkoittaa sitä, että heillä on festivaalilla täysi ylöspito ja opetuksestakaan ei tarvitse maksaa. Harkinnanvaraisten stipendien suuruus vaihtelee 500 dollarista aina fellowshipin kokoluokkaan asti. Lisäksi kaikki kapellimestarit ovat fellowship-opiskelijoita.

Festivaalin kesto, yhdeksän viikkoa, on melko pitkä aika, joten opiskelijoilla on myös mahdollisuus valita ”half session” eli reilun kuukauden verran joko festivaalin alusta tai lopusta. Fellowship-opiskelijoilla tätä mahdollisuutta ei kuitenkaan ole.Instrumentalistien ohjelmaan kuuluvat ensisijaisesti orkesterisoitto ja omat soittotunnit. Useimmille siinä onkin kyllin, koska orkesterit esiintyvät maksavalla yleisölle ja ohjelmat ovat vaativia. Uskon, että Aspen voisi olla hyvinkin inspiroiva kokemus Suomesta tuleville instrumentalisteille – ainoa rajoittava tekijä on tietysti matkan hinta ja se, että täysin sponsoroidun kurssin saaminen vaatii sen henkilökohtaisen koesoiton.

Kapellimestareiden ohjelma on ollut edelleenkin tavattoman kiireinen. Meille pyritään antamaan mahdollisimman monipuolinen kuva (amerikkalaisen) kapellimestarin työstä, ja mahdollisuus kokeilla siipiämme erilaisten projektien parissa. Tässä kapellimestariakatemia onnistuukin erinomaisesti.

Sasha johtaa.

Mielenkiintoisin uusi kokemus minulle oli elokuvamusiikin äänityssessio. Filmisävellyskurssille osallistuneille säveltäjille oli annettu viiden minuutin pituinen takaa-ajokohtaus eräästä tuoreesta elokuvasta, ja he kaikki olivat säveltäneet sitä varten musiikin suurelle orkesterille. Kapellimestarin piti johtaa orkesteria kuulokkeet päässä klikkiä kuunnellen, jotta musiikki pystyttäisiin synkronoimaan myöhemmin filmin kanssa. Viikkoa myöhemmin meille järjestettiin katselusessio, jossa näimme ja kuulimme lopullisen editoidun version mahdollisine studiossa tehtyine päällekkäinäänityksineen. Lopputulos todella yllätti tasokkuudellaan, ja jotkut kappaleet olivat sävellyksinäkin erittäin hienoja.

Modernin musiikin workshop olikin sitten säveltäjille hieman kirpaisevampi kokemus. Meillä oli reilu 20 minuuttia aikaa lukea kukin noin kymmenminuuttinen kappale, ja lopputulos vaihteli valtavasti riippuen tietysti siitä, miten ”soittajaystävällistä” satsia nuoret säveltäjät olivat onnistuneet kirjoittamaan. Oma säveltäjäpartnerini Matti Kovler (etunimestä huolimatta ei suomalaisyhteyksiä) oli niin kaukonäköinen että puhtaaksikirjoitti kokonaan uudet, selkeämmän ja yksinkertaisemman näköiset stemmat jotta välttyisimme ajan käyttämiseltä selityksiin. Meidän sessiomme olikin tästä syystä sujuvin koko harjoituksessa, vaikka notaatiossa olikin ”Lutoslawskin laatikoita” ynnä muuta sälää.

Yhdysvalloissa apulaiskapellimestarin tehtäviin luetaan yleensä orkesterin yleisökasvatus- ja pops-osastoista huolehtiminen. Siksi Aspenin ohjelmaan kuuluukin jokavuotinen lastenkonsertti, jonka teema tällä kertaa oli ”Christmas in July”. Voitte kuvitella miten suunnattoman innostuksen tämä aihepiiri herätti soittajissa ja kapellimestareissa. Viime kesänä teema oli kuulemma ollut Halloween! Erikoiset teemavalinnat johtuvat tietysti siitä, että opettajamme valitsevat ohjelmiston meitä silmälläpitäen ja haluavat joka vuosi tarjota kurssilaisille ohjelmistopaketin josta tulee myöhemmin olemaan hyötyä. Matalista ennakko-odotuksista huolimatta konsertti onnistui loistavasti ja yleisöllä oli silminnähden hauskaa. Toinen opettajistamme, Murry Sidlin, näytti esimerkkiä sujuvasta konsertin juontamisesta.

Seuraavalla viikolla ohjelmassa olisi oopperatyötä, mutta se jää minulta valitettavasti väliin, koska teen pienen lenkin Etelä-Afrikkaan jossa olen kansainvälisen alttoviulukongressin kapellimestarina. Afrikasta palattuani päivitän taas lisää Aspenin kuulumisia!