Amfion pro musica classica

Category Archives: Kirjoittajat

Episodeja erään professorin elämästä, osa 9

Kuva: Martin Pojak

2.4. Pitkäperjantai.  Tämä on päivä jolloin ei tule tehdä mitään. Enkä olet tehnytkään. Ystäväni ja kollegani Barin yliopistosta,  prof.  Augusto Ponzio on käyttänyt termiä ’diritto di infunzionalità’ , oikeus toimimattomuuteen. Se on varmasti yksi ihmisen perusoikeuksia.

Paitsi aamulla kokeilin hieman pianolla Reynaldo Hahnin pianokvartettoa torstaisen  harjoittelun jälkeen. Hänhän oli Proustin  musiikkineuvonantaja ja ystävä, venezuelalaissyntyinen säveltäjä  (1871-1947) josta tuli Pariisin oopperan johtaja.  Hän sävelsi  operetteja, kamarimusiikkia, lauluja, pianokonserton, hänen äänensä voi kuulla levykansiossa   Les introuvables du chant francais (EMI), jossa hän esittää kupletin Qu’est ce qu’il faut pour être heureux. Joka tapauksessa hänellä on hieno viulusonaatti ja pianokvartetto ja –kvintetto. Hänen musiikkinsa kuulostaa yksinkertaiselta,  mutta ei ole sitä pohjimmaltaan ollenkaan,  se on rytmisesti hyvin epäsäännöllistä. Viulusonaatissa tunnustan lisänneeni ensiosassa yhden ylimääräisen aksentin sivuteeman joka tahtiin.

Pianokvarteton hidas osa on jollain tavalla sibeliaaninen  pitkine urkupisteineen – ja muuten samoin hänen tunnettu ’melodiensa’  Si mes vers avaient des ailes (Jos säkeilläni olisi siivet). Soinnut viittaavat joskus Messiaeniin.

1.4. Kiirastorstai. Aamulla harjoitukset juhlasalissa, soitan edelleen Chaussonia ja nyt myös Hahnia. Illalla radiosta tulee Matteus -passio birminghamilaisversiona Simon Rattlen johdolla. Sointikuvaltaan keveämpi ja heleämpi kuin mitä tehdään Suomessa perinteisesti. Mutta mihin perustuu  tämän teoksen keskeinen asema musiikin historiassa? J.S. Bach tiesi itse kirjoittaneensa päääteoksensa. Siinä yhdistyvät ja huipentuvat barokin musiikin kaikki aspektit, se on musiikin monumentti siinä missä joku Michelangelon Viimeinen tuomio huipentaa koko Italian renessanssin  maalaustaiteen.

Mutta miten Matteus -passio on kohonnut suuruuteensa? Epäilemättä se on eräänlainen ooppera, vaikka onkin uskonnollinen teos. Se on ooppera ilman näyttämöä, ilman visuaalisuuta mutta jostain syystä sen teho on voimakkaampi kuin minkään oikean oopperan. Kyseessä on tietenkin erään tarinan kertominen ja tarina ei ole mikään  ’throw-away-story’ , kertakäyttöteksti, vaan historia joka halutaan kuulla aina uudestaan ja uudestaan, koska se on samalla niin syvästi vertauskuvallinen ja keskeinen koko kulttuurissamme. Mutta oopperassa yleensä eeppinen tarinan kerronta hidastaa juonen etenemistä ja on epädramaattista. Matteus passiossa sen sijaan juoni harkitusti  keskeytetään monet kerrat, eikä jännite silti katoa minnekään.

Tarina kerrotaan italialaisesta oopperasta lainatulla tyylikeinolla secco recitativolla, jonka tehtävä oopperassa on välittää tietoa, siksi sanojen, semantiikan on oltava ymmärrettävää ja yksiselitteistä. Resitatiivin käyttö tekee kerronnasta ikään kuin raportaasia, tosielämän kertomusta , se luo realistisen kerronnan ’effet de sensin’ , merkitysvaikutelman kuten semiotiikassa sanottaisiin. Tapahtumat tässä tarinassa ovat sinänsä ahdistavia, kauhistuttavia, väkivaltaisia – niistä kertominen on kuten psykoanalyytiko Sirkka Knuuttila on todennut  ’traumafiktiota’ (ks Knuuttilan  väitöskirja  Fictionalising trauma, University of Helsinki 2009). Mutta traumaattisen  tapahtuman pelkkä kuvaus ei vapauta meitä sen sisältämästä ahdistuksesta, das Unheimiliche –elementistä kuten Freud sanoi, vaan siihen tarvitaan emotionaalista, eläytyvää kerrontaa. Se toteutetaan nimenomaan  barokin instrumentaali – ja vokaalimusiikin kaikin tyylikeinoin, lajein ja affektein, kuorojen ,solistiaarioiden, orkesterin välisoittojen  avulla. Ne kommentoivat tapahtumia, keskeyttävät niiden etenemisen, sallivat kuulijan  pysähtyä pohtimaan, eläytymään, tuntemaan ja kuuntelemaan –  itseään. Näin ollen itse draamaa ei näytetä lavalla, eikä sitä tarvitsekaan, vaan sen kulkua seurataan sen kautta,  miten  musiikki reagoi siihen. Tällä tavoin vaikutus on huomattavasti tehokkaampi kuin jos kaikki vain näytettäisiin spektaakkelina. Matteus passio on siis ooppera ilman oopperaa, ilman spektaakkelia, ainoa spektaakkeli on sisäinen. Toimintaa ei juuri esitetä sellaisenaan,  vaan  sen vaikutusten kautta.

Kuorot edustavat  yhteisön ääntä – kuten jo antiikin tragediassa – tai kuten myöhemmin romantiikan kaudella todettiin, se toimii elävänä muurina  näyttämön ja katsomon välillä. Koraalit ovat samoja joita seurakunta laulaa yhdessä  jumalanpalveluksessa, näin ollen kuulija voi maksimaalisesti samaistua niihin. Ne tuovat kuulijat yhteisönä tapahtumien keskipisteeseen, pakottavat seuraamaan niiden kulkua. Mutta toisaalta samat kuorot toimivat myös dramaattisina  tehokeinoina, ulvovana kansanjoukkona. Kuoro siis omaa useampia narratiivisia rooleja. Tällä on se teologinen funktio, että kärsimysdraaman aiheuttajia ovat kaikki syntiset, aivan samat,  jotka  välillä laulavat koraalia ja  ovat jo kohta valmiita mihin tahansa tekoihin. Instrumentaalimusiikki ja vokaalisoolot  yhdistävät barokin kansalliset koulut, italialaisen, ranskalaisen ja saksalaisen, ja ovat jo itse asiassa Empfindsame -tyylin eli tunteellisen tyylin kynnyksellä Musiikin abstraktin affektiivisuuden käyttö on mestarillista, Sicilianon kolmipolvinen rytmi on viimeisen baritoniaarian  rauhoittava peruskuvio kun kaikki on jo ohi ja musiikki on saavuttamassa katharsiksen metafyysisenä lohdutuksena. Sen huipentaa loppukuoro,  jossa etäännytään draaman ja  kerronnan tasosta absoluuttisen musiikin tasolle eräänlaisena transsendenssina.

26.3.  Tänään on Helsingin yliopiston 370. vuosijuhla,  arvokas tilaisuus,  jota seuraa vastaanotto päärakennuksen tiloissa. Osallistun yleensä aina. Aluksi soittaa Postiglione- niminen nuori kvartetti, hyvin elävästi ja musikaalisesti  Mozartia ja sitten vielä Lipposen puheen jälkeen Shostakovitshia. Yleensä juhla huipentuu johonkin arvokkaaseen musiikkinumeroon… mutta  mitä kuullaankaan: iskelmämusiikkia. Saukin sanoittama Yksin, Piazzollan Buenos Airesin Maria ja Las chicas del tango (sinänsä mukavien nuorten hyvin esittämänä). Katson käsiohjelmaa:  tämä musiikkipuoli  on  ’courtesy  (!) by Sibelius Academy’. Yliopisto on siis ulkoistanut muiden ohessa myös musiikin.  Muistuttaisin, että yliopistolla on kuitenkin rikas omaehtoinen musiikkielämänsä, useita orkestereita kuten YS ja Akateeminen puhallinorkesteri, kuoroja runsaasti, kamarimusiikkiryhmiä, HYMS joka tuottaa  juhlasaliin kansainvälisiä huippukonsertteja – ilmaiseksi!! –  kuten vain pari viikkoa aiemmin Charles Rosenin  Chopin resitaalin. Miksi heille tai oikeammin meille ei anneta kallisarvoisia esiintymistilaisuuksia yliopiston juhlissa?  Kenen yliopistossa olemme?

Kokeellinen musiikkiteatteri ja kuinka hukkasin sen

Sirkka Lampimäki peilikuvansa kanssa. Kuva: Keijo Lahtinen

Käsittelen seuraavassa kirjoituksessani ”kokeellista musiikkiteatteria”. Jotta voin määritellä käsiteltävän aiheen, joudun käyttämään muutamia hankalasti määriteltäviä aputermejä, kuten ”musiikki”, ”teatteri”, ”kokeellinen”, ”musiikkiteatteri” ja ”kokeellinen musiikkiteatteri”. Toivon, että lukija ottaa niistä tarkemmin selkoa tarpeen mukaan omalla ajallaan.

No, ehkä määrittely on vähän iso sana, oikeastaan aion pikemminkin kertoa, miten minulla oli selvä käsitys kokeellisesta musiikkiteatterista ja sitten hukkasin sen. Ja jotta tekin voitte osallistua aarteenetsintään, haluan tarjota neljä kiintopistettä. Neljä teosta, joita voi hyvällä tahdolla ja huonossa valaistuksessa kutsua kokeelliseksi musiikkiteatteriksi. Nämä neljä esimerkkiä eivät ole toki täydellisiä, varmaan joudutte kysymään paikallisilta tarkemmin. Yleensä se on siellä siellä, mistä viimeksi katsotte. Näillä neljällä teoksella on kuitenkin eräs oleellinen etu, ne ovat minulle entuudestaan tuttuja, sillä olen enemmän tai vähemmän säveltänyt ne. Tulette jatkossa huomaamaan, että ”enemmän tai vähemmän” koskee sanoja ”minä”, ”säveltänyt” ja ”ne”.

Jos olen jotain kokeellisesta musiikkiteatterista oppinut, niin sen, että raamit ja struktuurit on hyvä pitää järjestyksessä. Rekonstruoikaamme siis tapahtumat ja seuratkaamme vaiheita kronologisessa järjestyksessä. Taival on epäilemättä pitkä, mutta otetaan askel kerrallaan.

Ruudullisen puvun tapaus

Eräänä iltana toimistooni astuu blondi, jonka tarjouksesta ei voi kieltäytyä. Hän paljastuu sopraano Sirkka Lampimäeksi. Hänen koloratuureissaan ei tosin ole mitään käheää ja paheellista, joten tiivistetään hiukan: Lampimäki oli vaativa nainen, hän ei halunnut valita kahden miehen välillä: ”Jatkotutkintokonserttiin tulee sekä Mozart että Hyytiäinen!”

Selvähän se, säveltäjät ovat heikkoina kauniisiin ääniin ja luulenpa, että ne kolmiviivaiset g:tkin  olivat aidot.

Hurjan ajojahdin jälkeen huomasin olevani vyötäröön asti sementissä: Minut oli laitettu lavalle ruudullisessa puvussa sekä cameo-roolissa ja Kuudennen kerroksen orkesteri soitti periodi-instrumenteilla aivan oudossa vireessä. Lampimäki oli löytänyt vierelleen tenori Olavi ”High-C” Suomisen, mutta juoni oli pirullisen ovela, välillä ne olivat omana itsenään ja välillä taas käyttivät nimiä ”Mozart” ja sen kimuli ”Aloisia”. Salaperäinen eurooppalainen aristokraatti Kurt Kopecky näytti pyörittävän muusikoita miten tahtoi. Oikeasti meitä kaikkia vedettiin kuitenkin kuin kuollutta lahnaa, Jaakko ”Jack” Nousiainen ohjaili meitä koko ajan kuin marionetteja. Poliisin arkistoissa tämä juttu vedettiin villaisella ja kansioon nimeksi tuli Madame Hertz und Herr M.

Mikä oli motiivi? Tutkimusten aikana höpistiin paljon faktoja, bändi soitti musiikkia ja kyllä siinä paljon rooleja esitettiin ihan puolin ja toisin. Lehdistö haistoi palaneen käryn ja savun laskeuduttua Hesari kirkuu otsikoissaan: ”Konserttimuoto meni uusiksi”. Ilmeisesti siis joku ainakin pääsi hengestään.

Tämäkö nyt sitten oli kokeellista musiikkiteatteria? Ei mitenkään hirmuisen kokeilevaa, ja teatteriakin maltillisesti. Orkesteri antaa lisäpisteitä, kun saivat heittää instrumentaaliteatterin nimissä tenoria nuotista tehdyillä paperitolloilla. Tällainen lajityyppi tuntuu olevan Keski-Euroopassa muotia, käytetään valmista klassikkoteosta, kuten sielunmessua, laulusarjaa tai tässä tapauksessa vapaampaa valikoimaa Mozartin konserttiaarioita ja niiden ympärille rakennetaan uusi sovitus ja dramatisointi.

Toimiko musiikki? No Mozartin säveltämien bravuuri-aarioiden kanssa on aika turha lähteä kilpasille, mutta kyydissä oli kivaa. Kun Sirkka Lampimäen kanssa ensimmäistä kertaa asiasta puhuimme, alkoi mielessäni soida Järnefeltin ”Sirkka lauloi lystiksensä”. Se sitten pääsi mukaan musiikilliseksi materiaaliksikin: kvintti ylös, sekunti alas ja sama alusta. Sitten kun joka kolmas napsaistaan vielä puolisävelaskelta pienemmäksi, niin tuloksena on kaunis krooma. Tämä siis tiedoksi kaikille paikalla oleville musiikkihistorioitsijoille 2200-luvulta.

Mutta nyt meidän on aika rohkeasti mennä sinne, minne kukaan ihminen ei ole aikaisemmin mennyt.

Säveltäjän lokikirja, tähtipäivämäärä 01092009

Olemme saapuneet omituiselle planeetalle, jonka asukkaat eivät puhu keskenään, mutta jotka kommunikoivat toisilleen elektronisten laitteiden välityksensä. He kutsuvat tekstiviesteissään näitä laitteita ”kännyköiksi”.

Olemme päättäneet lähestyä näitä alkuasukkaita näiden ”kännyköiden” välityksellä, projektin nimi on Omnivore. Kyseessä on mobiilipäätelaitteiden avulla levitettävä musiikkiteatteriesitys. Aluksen ekspertit etsivät aihetta, jonka avulla kommunikaatiomahdollisuutemme olisivat optimaaliset ja päädyimme kirjoittamaan oopperan paikallisten asukkaiden ravinnosta ja siihen liittyvistä tottumuksista. Draamapäällikkö Jaakko Nousiainen on laatinut libreton ja vastaa ohjauksesta. Olen säveltänyt seitsemän taitetta, jotka käsittelevät ruokaan ja syömiseen liittyviä tapoja, esimerkiksi ravinnon suhdetta planeetalla vallitseviin uskontoihin sekä ruuan merkitystä parittelurituaaleihin.

Nämä seitsemän taitetta äänitetään ja videoidaan lyhyiksi tiedostoiksi, jotka planeetan asukkaat voivat katsoa henkilökohtaisista kommunikaatiolaitteistaan, teleportaatioon ei projektin tässä vaiheessa ole tarvetta. Omnivore käyttää uusinta teknologiaa ja se on rakennettu interaktiiviseksi. Jos katsoja ei reagoi säädettyjen määräaikojen sisällä, keskustietokone ottaa itse yhteyttä häneen. Myös oopperan sisäiset tapahtumat ovat interaktiivisia, katsoja vaikuttaa tapahtumiin jo tilatessaan seuraavan osan: esimerkiksi vuorokaudenaika ja aiempien soittojen tiheys vaikuttavat siihen, mitä sisältöjä hänen henkilökohtainen oopperansa saa.

Lauri Sallinen Omnivoren kimpussa. Kuva: Jaakko Nousiainen

Työprosessina Omnivore jaetaan eri osiin ja olemme edenneet suunnitelman mukaan. Olemme lähestyneet planeetan asukkaita käyttäen heidän omaa kieltään. Kommunikaatiossa käytetään yleiskielinä ”musiikkia” ja ”englantia”. Aluksen tietokone on geneettisesti muodostanut kokoonpanon, joka sisältää mezzosopraano Essi Luttisen, sähkökantelisti Eva Alkulan sekä klarinetisti Lauri Sallisen. Heillä kaikilla on runsaasti erikoislaatuisia kykyjä ja heidän elimistönsä on rakennettu varta vasten tätä teosta varten. Lisäksi olemme soluttautuneet planeetalle tiimillä, jonka koodinimet ovat ”Mikko Haapoja” ja ”Sibiksen Musiikkiteknologia”.

Tällä päivämäärällä teoksen auditiivinen osuus on nyt saatu generoitua kokonaisuudessaan digitaaliseen muotoon ja suunnitelmamme etenee vääjäämättömästi.

Tekninen toteutus: Rakennettu huomioiden ”kännykän” äänentoistomahdollisuudet sekä kuulijat, jotka todennäköisesti odottavat suurten väkijoukkojen liikuttelemiseen tarkoitettuja äänekkäitä kulkuvälineitä katsellessaan teosta.

Musiikillinen tyyli: Kamarimusiikki, pelkistetty.

Musiikillinen materiaali: (0,2,4,6,8) + (x, y) eri yhdistelmineen osien sisällä korkeintaan pari eri muotoa. Transpositioissa huomioitu peräkkäisten taitteiden välinen sopivan etäinen sukulaisuus.

Muuta: Lukuisia viittauksia aiempaan musiikkiteatteriin. Triviaalina (8,4,0,2,B) + (1,7), Pierrot.

Pintatasolla kännykän kautta koettava ooppera tuntuu kokeelliselta, mutta onko se oikeastaan sitä? Ääntä ja kuvaa sisältävää viihdettähän kännyköillä on katsottu jo pitkään, viihdettä etuliitteellä aikuis- ja ilman. Puhelimista taas kuunneltiin oopperaa jo todistettavasti yli sata vuotta sitten. Ehkä kännykkää varten sävelletty ooppera on kuitenkin jotakin toistaiseksi ainutlaatuista ja siten myös kokeellista, ainakin hiukan. Sinänsä oopperana Omnivore on aivan tuiki tavallinen, toki sen voi nähdä vain taltioituna versiona ja toki sen juoni on interaktiivinen, mutta kyllä tässä aivan selvästi musiikkiteatterin tunnusmerkit täyttyvät.

Mutta tähän mennessä kokeellisuudessa on saatu aika huonoja pisteitä. Säveltäjät rakastavat termiä avantgarde, joka mielestäni kuitenkin on ongelmallinen. Kuka nyt sitten jälkikäteen tulkitsee, kenen jäljessä mentiin ja oliko suuntana luvattu valtakunta vai sopisiko kielikuvaksi paremminkin sopulien vaellus? Itse pidän termistä kokeellisuus, siinä on jotain lämmintä , turvallista ja hientuoksuista. Kokeellisessa saa mennä pieleen. Kokeellisuus on turvaverkko ja tietoisuus siitä, että hyviä ja uusia juttuja syntyy vain silloin, jos uskaltaa pari kertaa tippuakin trapetsilta. Ei niinkään riskinottoa, vaan pikemminkin täysi varmuus itsensä nolaamisesta ja mokan vaalimista kallisarvoisena lahjana. Sirkusesimerkin innoittaman ottakaamme seuraavaksi huomioon nuoret lukijamme, useinhan puhutaan siitä, miten tärkeää on saada tulevat sukupolvet kiinnostumaan nykymusiikista.

Olipa kerran, kauan kauan sitten valtakunta nimeltä Metropolia. Se oli kaunis maa, jonka iloiset asukkaat tekivät töitä hymyillen, varsinkin Konservatorio-kylän asukkaat, jotka viettivät päivänsä soittaen musiikkia ja opiskellen ahkerasti posket punoittaen ja nuottilehden rapisten. Kerran vuodessa Metropolian asukkaat kokoontuivat suureen juhlaan, jossa esitettiin kaikkein uusimpia ja hienoimpia kappaleita, jokainen Metropolian muusikko halusi päästä tähän juhlaan, koska he niin rakastivat kaikkein uusinta ja vaikeinta musiikkia. Tämän juhlan nimi oli ”Aikamme kamarimusiikkia” ja sen valmistelut aloitettiin aina jo kuukausia etukäteen.

Mutta kauniin siniselle taivaalle nousi varjoja. Muusikot Annika Fuhrmann, Helmi Nyman, Kalle Kataja, Lauri Kilpinen ja Eero Lehtimäki olivat onnettomia. Juhlissa soitettiin kamalan paljon kiinnostavaa ja hienoa musiikkia, mutta mistään ei löytynyt kappaletta, joka olisi sopinut juuri heille. He kyselivät kylän kvasi-modernistisista betonitaloista ja kävivät jopa suuressa kirjastossa, mutta mikään ei tuntunut auttavan. He olivat etsineet jo kolme päivää alkoivat olla jo väsyneitä ja surullisia, mutta silloin kuului taivaalta omituista hurinaa.

Ihmeellisellä lentävällä koneella taivaalta ilmestyi taikuri nimeltä Miika ja tervehti heitä iloisesti. Hän sanoi: ”Älkää olko surullisia muusikot, minulla on teille juuri se, mitä tarvitsette. Tässä on teille nuotti, sen nimi on ettette! ettette on taikasävellys, joka muuttaa muotoaan joka kerta kun se esitetään ja se voidaan esittää millä kokoonpanolla tahansa. ettette on aina juuri sopivan vaikea kappale juuri sinulle, mutta soitettuasi sen huolellisesti läpi olet tullut paremmaksi muusikoksi!”

Innokkaasti muusikot tutustuivat nuottiin ja kylläpä se olikin ihmeellinen: Nuotissa oli paljon ohjeita ja lyhyt pätkä orkesteripartituuria. Ohjeiden mukaisesti muusikot tutustuivat partituuriin huolellisesti, mutta nuottipa käskikin heidän esittää mahdollisimman erilainen teos kuin mitä partituurissa luki! Tämä oli ensin soittajista vaikeaa, mutta sitten he alkoivat miettiä, mitä kaikkea se voisikaan tarkoittaa. He eivät koskaan olleet edes miettineet, mikä voisi olla musiikkikappaleen vastakohta, sehän voisi olla melkein mitä vaan. Niinpä muusikot temppuilivat soittimiensa kanssa ja kokeilivat uusia tapoja, joilla niistä sai ääntä. He puhuivat paljon ja jossain vaiheessa jopa suunnittelivat, etteivät menisi lavalle ollenkaan vaan laittaisivat sinne rupisammakon läheisestä lammesta. Lopulta he kuitenkin päättivät sittenkin tehdä musiikkiesityksen ja katsoivat tarkasti, että lopputulos olisi mahdollisimman erilainen, kuin mitä tämä tietty partituuri sanoi.

Suuriin juhliin oli aikaa enää muutama päivä ja taikuri Miika saapui taas paikalle lentävällä laitteellaan. Muusikot näyttivät, mitä olivat keksineet ja taikuri oli hyvin tyytyväinen kuulemaansa ja näkemäänsä. Hän oli myös yllättynyt, koska ei tietenkään voinut tietää etukäteen, mitä muusikot olivat keksineet. Yhdessä he sitten viimeisinä päivinä kävivät esitystä läpi ja hioivat sen yksinkertaisemmaksi ja huolitelluksi. Kun suuren juhlan ilta sitten tuli, kaikki olivat ihmeissään: ettette olikin esitys, jossa oli hassuja esiintymispukuja, hurjia valoja ja kaikki tuntui toimivan yhteen kuin taiottuna. Esiintyjät soittivat hyvin yhteen ja heillä tuntui olevan hirmuisen hauskaa.

Esityksen jälkeen kaikki taikurin ystävät tulivat kiittelemään häntä: ”Olet varmasti kirjoittanut nuotin hyvin tarkasti! Oletko kysynyt apua ohjaajaystävältäsi ja olivatko valotkin tarkkaan suunnitellut?” Mutta Miika ja muusikot vain hymyilivät, sillä heillä oli yhteinen salaisuus. Taikuri oli antanut taikanuottinsa avulla muusikoille rohkeutta, mutta he olivat yhdessä rakentaneet lopputuloksen. Vaikka esitys ei ehkä mennytkään kirjoissa olevien sääntöjen mukaisesti, niin muusikoiden rohkeus oli saanut myös kuulijat innostumaan. Muusikot tiesivät, että he voisivat jatkossa tehdä ihan mitä haluaisivat ja taikurikin oli hyvällä tuulella, sillä hän oli saanut yllättyä iloisesti.

Tarinan opetus on, että kokeellinen lopputulos voi olla musiikkiteatteria tai lavalle tuotu laitapuolen kulkija. Ja myös se humaltunut läheisemme voi olla musiikkiteatteria. Syvä filosofinen rakenne saattaa kätkeä sisäänsä myös syvän musiikillisen rakenteen. Sen pituinen se!

Tässä vaiheessa olen jo karistanut unten maille kaikkein nopealiikkeisimmät lukijani, mutta sitkeimmissä jäljelle jääneissä saattaa herätä ajatus, että on uskomattoman typerää koittaa määritellä jotakin niin liukasta kuin kokeellinen musiikkiteatteri. Ristiretkelläni minua johtaa kuitenkin kirkas tähti Donaueschingenin yllä (suomeksi Viitasaaren). Berliinin Universität der Künstessä alkaa nimittäin syksyllä 2010 säveltäjille suunnattu erikoistumislinja ”Experimentelle Musiktheater”. Tästä voidaan induktion avulla päätellä, että juuri tälläkin hetkellä, jossakin synkässä ja vetoisessa toimistorakennuksessa joku poloinen byrokraatti huonosti istuvassa harmaassa villapaidassaan koittaa löytää kattavaa määritelmää kyseiselle linjalle. Ja tätäkin tärkeämpää: Ennen ensi syksyä täytyy löytyä kattava tapa arvostella kokeellisen musiikkiteatterin suorituksia, laittaa ne järjestykseen, antaa niistä opintosuorituksia, kääntää niitä toisille asteikoille, mitata niiden pituutta, painoa, ominaisresistanssia…

Miika Hyytiäinen. Kuva: Jaakko Nousiainen

Muistiinpanot ”Kokeellisen musiikkiteatterin” teoksesta Ilse (*1933)

Tapahtumapaikka ja -aika: Yliopistorakennus Berliinissä, Lange Nacht des Musiktheaters. Helmikuu 2009.
Tapahtuma: Yön kestävä tapahtuma, jossa samanaikaisesti esitetään lukuisia teoksia, jotka kuuluvat laajasti määritellen ”Kokeelliseen musiikkiteatteriin”.

Esiintyjät: Miika Hyytiäinen, Andrea Schmid ja Lisa Schwarz. Työryhmä on tehnyt yhdessä kaikki osatekijät kuten äänen ja objekti-installaatiot.

Arvosteltava esitys: Ilse (*1933). Ääni- ja esineintallaatio + teatterillisia toimintoja.

Esitystila: Yliopiston toisen kerroksen aula, huonetta rajaavat opiskelijoiden lokerot.

Esityksen kuvaus ja pintapuoliset analyyttiset havainnot: Tekijät ovat kehittäneet fiktiivisen henkilön, Ilsen, ja tuoneet kaappeihin hänen elämäänsä liittyviä esineitä, hänen muistojaan, pelkojaan ja haaveitaan. Lisäksi kaappeihin on sijoitettu lukuisia (noin kymmenen) kaiutinta, joista kuulemme näihin liittyviä ääniä. Lisäksi installaatio muodostuu hajuista ja lukuisista piirtoheittimistä, jotka syttyvät ja sammuvat näennäisen sattumanvaraisesti. Esitys tai installaatio käyttää toisaalta paljon ikonista kuvastoa, joka liittyy esimerkiksi Ilsen lapsuuteen toisen maailmansodan aikana tai hänen aikuisuuteensa DDR:ssä.

Taiteellisesti kiinnostavat ja persoonalliset kokemukset syntyvät yllättävistä yhdistelmästä: Vierekkäin ovat kaappi, jossa on itäsaksalaisia lastenkirjoja ja kaappi, joka on kokonaan täytetty kuivuneilla sämpylöillä. Eräässä kaapissa taas on makeita ruokia sekä hyytelöön juuttuneita linnun muotoisia pillejä, tämän hyytelön sisältä kuuluu lyhyitä sopraanon (Erna Sacks, ellen erehdy) esittämiä fraaseja, jotka muuttuvat etäältä kuuluvaksi pommien ujellukseksi. Teokseen kuuluu myös iso paperi, jolle Ilsen lapset ovat aloittaneet naivistisia maalauksiaan ja yleisölle on jätetty mahdollisuus jatkaa tätä työtä, tulla itsekin Ilsen lapsiksi.

Tyylinmukaisuus: Musiikillinen ja dramaattinen kokonaisuus on rakennettu harkitusti, mutta kokeilevasti. Teatterillinen puoli on häivytetty: Installaation oppaat esiintyvät sen katsojina ja pyrkivät manipuloimaan todellisia katsojia aktiivisuuteen, esineiden tarkempaan katseluun, haisteluun, maisteluun ja kokeiluun.

Teoksen vahvuudet: Kokeellinen näkökulma teatteriin, monimediallisuus. Monipuolinen äänimaisema. Cageläisen ajatusmallin nykyaikaistaminen.

Teoksen heikkouden: Visuaalinen lopputulos ei ole viimeistelty, eikä katsojalle ole selvää, mitkä elementit kuuluvat teokseen ja mitkä eivät. Tekniset haasteet. Teoksen ulkokohtaisuus, persoonan häipyminen.

Varmastikaan tämä byrokraatti ei antaisi Ilse-rukalle kovin mairittelevia pisteitä. Mutta toivottavasti minä olen onnistunut antamaan teille muutamia kiintopisteitä, joiden välistä löydätte kokeellisen musiikkiteatterin, niin kuin minä sen ajattelen.

Jos tarinat jäävät vaivaan mieltä, niin teoksen Madame Herz und Herr M. nauhoitukseen voi perehtyä Sibatv:n sivuilla. Mobiilioopperan Omnivoren valmistumista taas voi seurata sen blogissa. Muista tekstissä mainituista teoksista saa lisätietoa Fimicistä ja säveltäjältä itseltään.

Episodeja erään professorin elämästä, osa 8

Milena Mollova

10.9. Kurssit alkoivat, pidän taas, pitkästä aikaa koko vuoden luentosarjaa länsimaisen taidemusiikin historiasta. Yritän antaa perustietoja, suhteuttaa taidemusiikkia aikakauteen ja muihin taiteisiin analysoida, keskeisiä tai tyypillisiä teoksia, soittaa, näyttää harvinaisia elokuvadokumentteja. Sarja osoittautuu oikeaksis ideaksi kuulijamäärästä päätellen. Paikkana on nyt uusi musiikkisali, Kielikeskuksen sisällä sijaitseva  juhlasali,. 3.  krs. täysin renovoitu ja sinne olemme sijoittanee vanhan täyspitkän Steinwaymme, jonka Tawastjstjerna aikoinaan osti Kaupunginorkesterilta. Musiikkitiede nimittäin joutui luopumaan Mariankatu 11 2. kerroksen viehättävästä ja ilmavasta seminaarisalista kun Valtio otti koko rakennuksen edustuskäyttöön. Siis taas yliopisto  joutui luopumaan ja siirtymään vähemmän arvokkaisiin tiloihin. Eikö yliopiston pitäisi olla Valtion ylpeyden aihe? Joka tapauksessa uusi sali on hieno, Fabianinkatu 26:ssa ja aika näyttää, miten yleisö löytää sinne tiensä,  kun HYMS alkaa sitä käyttää tilaisuuksiinsa. Salin varustuksiin kuuluu laite jolla voi suoraan heijastaa mitä tahansa kuvaa kankaalle. Loistavaa, tällaisia olin jo nähnyt mm Bolognassa opettaessani  ja ihmettelin, miksei sellaista ollut Helsingissä. itse asiassa ennen vanhaan oli kansakouluissa 50-luvulla tuollaisia, en tiedä miksi niitä kutsutaan. Ne vapauttavat powerpointista.

3.-5.9.  Bulgariassa opettamassa Mustan meren äärellä, ihastuttavassa Sozopolin rantakaupungissa. Kävin siellä ensi kerran jo 90-luvulla, kursseja järjestää nimellä Early Fall School of Semiotics Sofiassa toimiva New Bulgarian University. Kurssien johtaja on nykyisin Maria Popovan  jälkeen nuori Kristian Bankov, meidän kouluttamamme tohtori HY:sta. Kursseilla on n 50  osallistujaa Italiasta, Kreikasta, Makedoniasta,  Saksasta, Virosta ja Suomesta. Olen jo pitänyt luentoja mm musiikin semiotiikasta,  hotellin yläkerran pianobaarissa joka on kaupungin harvoja paikkoja jossa on edes sähköpiano. Vuosi sitten sain kunnian soittaa siellä pianoduoa legendaarisen bulgarialaispianistin Milena Mollovan kanssa, hänhän oli Tshaikovskin kilpailun voittajia 60-lvulla kun itse Shostakovitsh istui juryssa—ja kävi Helsingissä HYMSin vieraana toissa vuonna soittaen valtavan ohjelman Schumannin Karnevaalin, Schubertin sonaatin ja kaikki Chopinin Balladit. Mollova siis ehdotti että soittaisimme nelikätisesti Schubertin F molli fantasiaa, hän primoa ja minä secundoa.

Opiskelijoissa on tapahtunut myös suuri muutos: vielä v. 1993 he, bulgarialaiset, olivat niin arkoja että kun hississä tapasi ja sanoi good morning, niin he jähmettyivät mykiksi. Nyt kaikki on toisin. Ja Sozopol on muuttunut, ihanteellinen kurssinpitopaikka jopa 30 asteen helteessä sillä kuumuuden iskiessä voidaan opetus siirtää uima-altaan reunalle. Ohjelmaan kuuluu myös aina jalkapallo-ottelu Bulgaria vs muu maailma jota tyydyn ihailemaan etäältä.
Ainoa hieman hankala on matka Sozopoliin, yleensä tullaan bussilla tai autolla Sofiasta koko Bulgarian halki mikä  on sinänsä aina kiehtovaa ja miellyttävässä seurassa rattoisaa kuten teatterintutkija ja tangotanssija Ivaylo Aleksandovin autolla tällä kertaa. Maisemat ovat jylhiä, vuorisia ja tasankoisia kunnes lopulta tie kääntyy Varnan ja Burgasin kohdalla rannalle ja loppu on kiemurtelevaa – ja hieman vaarallista –   merenranta  reittiä.

Olin saapunut Sofiaan ja päivää aiemmin, koska siellä ilmestyi kirjani Eksistentiaalisemiotiikan perusteita bulgariankielinen käännös, jonka oli tehnyt Ivailo Kratshev. Suurtyö, ja sen julkistamistilaisuuden järjestivät lähetystömme Sofiassa ts vastapaikalle muuttanut suurlähettiläs Tarja Laitiainen ja hänen miehensä Ranskan suurlähettiläs Christian Subrenat, jonka muistamme hänen loistokkaalta Helsingin kaudeltaa, ja lukuisista konserteista lähetystössä. Subrenat julkaisi sitten myös kirjan L’Harmattanilla Viron kulttuurista. Nyt julkistamiseen saapui New Bulgarian Universityn rehtoreita, johtajia ja tutkijoita. Siellä kuultiin suomalaista kantelemusiikkia bulgarialaisen opiskelijan tulkitsemana. Kirjani ulkosau oli ihastuttavan omalaatuinen, kannen kuvioinnit suorastaan orientaalisen kiemuraisia.

2.9. Juhlimme Pirjo Kukkosen syntymäpäiviä laitoksella ja hänen juhlakirjansa julkistamista nimellä Kielen ja kulttuurin saloja. Kukkonen on lingvisti, mutta on tutkinut myös musiikkia, hiljaisuutta, Kanteletarta ja musiikin eri lajeja.

Elokuussa.
Boulezin tapaaminen. En muista minä päivänä se tapahtui, mutta Pierre Boulez vieraili Helsingissä kuten kaikki tietävät. Syynä siihen, että keskeytimme ihanan kesäajan Mikkelissä, ja tulimme ’kaupunkiin’ kesken uinti- ja pyöräretkien ja sienestämisen, oli että Ranskan suurlähetteläs Mme Francoise Borolleaulta oli tullut kutsu saapua lähetystöön lounaalle säveltäjän kanssa. Tämä nyt oli tilaisuus vihdoin tavata kasvokkain tämä aikamme musiikin legendaarinen persoona, josta olin kuullut paljon ja jota olin tietenkin lukenut ja kuullut. Muistan kun hän johti v 1974 Pariisin Theatre de Villessä teoksensa Explosions jossa soittajat oli sijoitettu eri puolille salia. Ja muistan myös miten v 1982 Rosen soitti hänen pianoteoksiaan Centre Pompidoussa jne.

Ennen Boulezin astumista lähetystöön siellä väreili jännittynyt tunnelma. Maestro oli kuuluisa arvaamattomuudestaan ja kaikki olivat varpailllaan. Ja maestro saapui. Kun hän seisoi yksin puutarhaan viettävällä  terassilla, menin juttelemaan hänen kanssaan. Keskustelu tapahtui tietenkin ranskaksi ja se oli helppo aloittaa, sillä tunsin useita Boulezinkin ystäviä ja tuttuja, Charles Rosenin, Daniel Charlesin, Ivanka Stoianovan  jne. Mutta hyvin pian puhe kääntyi tietenkin Wagneriin, josta hän tuntui kertovan mielellään. Bayreuthin akustiikka hän vertasi ilmiöön, jossa uimassa kelluu niin että korvat jäävät vedenpinnan alle. Kaikki äänet kuuluvat monttuun tuolla tavalla. Itse asiassa hän lainasi erästä toista kapellimestaria jonka nimeä en nyt muista (taisi olla Szell tai Solti).

Hänenkään mielestään Wagneria ei pitänyt kytkeä Saksan 30-luvun ilmiöihini. Ei Wagner sitä kaikkea keksinyt.  Yllättävää oli, miten helppoa ja miellyttävää hänen kanssaan oli keskustella.

Tämä oli samantapainen yllätys kun aikoinaan tavatessani Richardin pojanpojan Wolfgang Wagnerin Parsifalin Helsingin esityksessä. Hän oli myös ihastuttavan välitön ja vaivaton, ei ollenkaan mikään diiva, vaikka syytä olisi ollut. Oli hauskaa kuulla hänen mainitsevan aivan kuin eiliseen viitaten: niin, isoisälläni oli tapana sanoa…. Mutta huvittavaa hänen tapauksessaan oli hänen puheensa – nimittäin kutakuinkin käsittämätön Sachsin murre.  Mikä vahinko, juuri kun pääsin kysymään kaikkea tärkeää ja hän vastasi kaikkeen auliisti. Siitä ei enimmäkseen saanut mitään tolkkua.  Ihmettelen että kun isoäiti oli sentään ranskalainen kreivitär d’Agoult ja äiti Cosima vaati ranskan taitoa miniältään, britti Winifrediltä, Villa Wahnfriedissä ei siis puhuttu  kirjakieltä.

Mutta Boulezin kanssa kaikki hänen ideansa tulivat selvästi esiin. Hän puhui lounaspöydässä Yhdysvaltojen musiikkielämästä. Sitten Finlandia talolla hän osuvasti vertasi maalaustaidetta ja musiikkia. Kun kuulija menee konserttiin ja kuuntelee sinfonian, hänen on pakko osallistua n. puolituntia tuohon prosessiin, hän ei pääse siitä karkuun. Mutta kun menee taidenäyttelyyn, voi pysähtyä, voi jatkaa mielensä mukaan, kuvaamataide ei ole niin pakottavaa kuin musiikki.

Episodeja erään professorin elämästä, osa 7

Galicia. Kuva: Louis S. Luzzo

21.-27.9. La Corunan – tai kuten sanotaan galitsiaksia A Corunan semiotiikan maailmankongressi, kaikkiaan kymmenes. Suuri tapahtuma ja tärkeä koska olen ollut IASS:n presidenttinä jo vuodesta 2004 eli Lyonin maailmankongressista lähtien  ja järjestänyt yhdessä kaikkien suomalaiskollegoitteni kanssa 9. maailmankongressin Helsingissä ja Imatralla 2007. Se oli suuri tapahtuma mutta hassua ettei suomalainen media siihen juuri lainkaan reagoinut – vaikka semiotiikka tutkii juuri kommunikaatiota. Sitäkin enemmän raportteja ulkomailta. Nyt oli espanjalaisten vuoro – myös parantaa mainettaan sillä kongressi Barcelonassa 1988 oli lähinnä katastrofaalinen. La Corunan isäntänä toimi José Maria Paz Gago, maailmanjärjestömme secretary general; olin käynyt jo paria vuotta aiemmin la Corunassa ja naapurikaupungiessa Vigossa ja Santiago de Compostelassa tapaamassa alueen johtajia pormestareita, minitereitä ja kuvernöööreja rahan keruussa, jolloin luvattiin paljon. Siellä sanottiin, että Vigo työskentelee, Santiago Compostela, opiskelee – ja A Coruna huvittelee…Mutta välissä iski talouskriisi ja lopulta kongressi toteutui, ei upeassa kulttuuripalatsissa meren äärellä satamassa, vaan kampuksella kaupungin ulkopuolella. Mutta kaikki toimi silti. Joskin useimpiin kahden tunnin sektioihin oli pantu 20 puhujaa, jolloin yhdelle jäi aikaa n. 5 minuuttia! Ruokana oli kuulemma kerran campuksen kahviossa kaluttavia sianluita. Kongressissa oli toki myös laaja musiikkisektio ja oma plenaarini koski, pyynnöstä, nimenomaan musiikkia viestintänä ja lisäksi Eilalla oli tematiikkaan Communication of culture/Culture of communication liitttyvä pianoresitaali, Mozartia, Chopinia, Lisztia Sibeliusta ja muuta suomalaista. Muukin musiikkianti oli kiintoisaa, kuten zarzuela- ja oopperailta hyvin erikoisessa, suorastaan pohjoista tyyliä muistuttavassa kallioon kaiverretussa konserttisalissa kaupungilla. Mukana kongressissa oli runsaasti suomalaisia tutkijoita.

Mutta kongressin mieliinpainuvia hahmoja oli yksi sen plenaaripuhujista kirjailija Salman Rushdie. Moni oli ennakkoon hieman ihmetellyt mitä tämä maailmankuulu brittiläisintialainen kirjailija teki semiootikkojen kongressissa, mutta kun  kuuli hänen henkevän ja syvällisen  puheensa, täynnä yleisinhimillistä pohdintaa, oli selvää että valinta oli täysosuma. Mitä Rushdie siis sanoi (yritän rekonstruoida kalenterini pikamuistiinpanoista.

”Elämä ei ole tavallista eikä normaalia. Perhe on kuitenkin sen keskiössä. Opiskelin historiaa enkä kirjallisuutta. Tutkin miten suuret tapahtumat  suhteutuvat perheen elämään. Ei pitäisi tutkia historiaa ellei voi kuulla mitä ihmiset puhuvat. Jos haluat olla olemassa Bombayssa,  on puhuttava enemmän kuin yhtä kieltä, englantia,  jopa yhtä aikaa, se rohkaisi minua  leikkimään kielellä. Jos haluat olla kirjailija  täytyy silti kirjoittaa yhdellä kielellä mutta panna englanti soimaan kuin se olisi oma kieleni. Kun vaihtaa kieltä vaihtaa oman itsensä  samalla. Romaanilla on aika ja paikka. Jos romaani  on liian … sitä on tuskin aloitettu. Miten epätodelllinen paljasta todellisen. Pystyin kirjoittamaan romaanini Bombaysta koska tunsin koko tuon maailman. Realistinen intentio: paljastaa  todellisuus …jopa Gabriel Marquez vaikuttaa fantastiselta. Ihmisen suhde historiaan: voimmeko muokata maailmaa vai olemmeko vankeja sen sisällä? Romaani on tätä ajatusta vastaan: on olemassa globaali ymmärrys siitä, mikä on mielekästä. Romaani koskee  aina erityistä. Romaanikirjailijan versio totuudesta hylkää aina virallisen totuuden. Muistan että tämä tapahtui. Kuilu julkisen elämän ja yksityisen elämän välillä on supistunut. Ihmiset jotka muovaavat elämääsi ovat ympärilläsi, tämä voi muuttua. Asiat ovat jotka ovat elämämme ulkopuolella, kuinka ne selitetään, siinä on taideteoksen rooli. Miksi tuosta ihmisestä tuli väkivaltainen, tuosta ei? Vaikka kyseessä olivat samat olosuhteet. Siis kyseessä on luonne, ja valinta on tärkeä.” Rushdien puhe A Corunassa ja myös oma avausesitelmäni on nähtävillä netissä (ks Google: Eero Tarasti La Coruna 2009; ja ks. myös Salman Rushdie speech september 2009).

Tapasimme Rushdien vielä yksityisesti erään galitsialaisen mesenaatin kotona kaupungin ulkopuolella, jossa mm Eila soitti Sibeliusta;  jos on brittiläinen kasvatus niin yleensä pitää Sibeliuksesta.

14.9. Jousikvarteton historia alkoi Arkadia- kvartetin konsertilla Yliopiston juhlasalissa. Yleisömenestys oli hyvä 100-150 henkeä. Tämä osoittaa että konserttien kannattaa olla temaattisia, johonkin aiheeseen liittyviä. Täytyy myöntää että itsellenikin avautui juuri Arkadian soiton myötä tämän lajin olemuksesta jotain olennaista. Juuri parahiksi oli ilmestynyt amerikkalaisen Evan Jonesin toimittama antologia (kaksi osaa) Intimate voices. The twentieth century string quartet. Vol I Debussy to Villa-Lobpos Vol 2: Shostakovitch to the Avant-garde.  Rochester: University of Rochester Press 2009. Kirjoitin siihen Villa-Lobosista, joka kirjoitti 17 suurenmoisen idiomaattista kvartettoa.

Mutta ylipäätän yksi parhaimia esseitä jousikvarteton olemuksesta on Ludwig Finscherin teoksessa Studien zur Geschichte des Streichquartetts I. Saarbrücker Studien zur Musikwissenschaft. Bärenreiter, band 3,  1974.  Jousikvarteton alkuperähän liittyy wieniläisklassismiin Haydniin ja Mozartiin. Jousikvartetto oli kuten Quantz sanoi  Prüfstein eines ächten Contrapunctisten, aidon kontrapunktikon koetinkivi. Esim Mozartin sävellysopetus perustui siihen että vapaa kvartettosatsi oli seuraava aste kun oli ensiksi opittu kirjoittamaan ankaraa satsia Fuxin kontrapunktisääntöjen mukaan, ja jousikvartetto oli  sävellystieteen kruunu ylipäätään (  Ks op cit. s. 284-285). Jousikvartettoa pidettiin myös keskustelevana taidemuotona, dialogisena kuten nykyisin sanoisimme. Johann Friedrich Reichard kirjoitti 1773: Kvartetossa minulla on idea keskustelusta neljän henkilön välillä. Reichard sanoo, ettei siinä viidettä  tarvita, joten hän piti kvintettoa peräti tarpeettomana musiikin lajina. Mutta keskustelun idea tuli niin suositulsi että Carpani kuvasi sitä Haydnin kvartetoihin viitaten: ”Ma trovandosi nel quartetto una armonia perfetta, e campo e materia a più  ricchezza e grazia di melodia, ben presto il nostro autore (Haydn), si rivolse al quartetto, e lo portò al sommo della perfezione….Un amico mio s’immaginava nell’udire un quartetto d’Haydn d’assistere  ad una conversazione di quattro amabili persone, a questa idea mi è sempre  piaciuta, perchè molto si avvicina al vero. Sembrava a lui  di riconoscere nel violino primo un uomo di spirito ed amabile, di mezza età, bel parlato, che sosteneva la maggior parte del discorso da lui stesso proposto esaminato. Nel secondo violino, riconosceva un amico de primo, il quale cercava per ogni maniera di farlo comparire, occupandosi rare volte di se stesso, ed intento a sostenere  la  conversazione, più coll’adesione a quanto udiva all-altro, che con idée sue proprie. Il Basso era un uomo  sodo, dotto e sentenzioaso. Questo veniva via via  appogiando con laconiche, ma sicure sentenze il discorso del violino primo e talvolta  da profeta, come uomo sperimentato nella cognizione delle cose, prediceva cio che avrebbe ditto oratore principale, a dava forza e norma ai lui detti. La viola poi gli sembrava  una matrona alquanto  ciarliera, la quale non aveva, per veritá  cose molto importante da dire, ma pure voleva  intromettersi nel discorso e colla sua grazia condiva la conversazione, a talvolta con delle cicalate dilettose dava tempo agli altri di prender fiato. “  (op. cit. s. 288)…

Finscherkin huomauttaa humoristisesta alton – puhelias matroona joka puuttuu keskusteluun vaikkei olisikaan sanottavaa  –  kuvauksesta, nykyajan gender-teorioille kiinnostava kohta.

12.9. Säveltäjä Clara Petrozzi väitteli oppiaineessamme erittäin merkittävällä historiallisella työllään Perun taidemusiikin modernismista, väitös oli maailmankielellä eli espanjaksi, ja otsake kuului La música orsquestal peruana de 1945 a 2005. Identitdades en la diversidad. Olemmekin tuottaneet runsaasti latinalaisamerikkalaisia tohtoreita.

Suu poikki, taide taiteena!

Kuva: Fimic

Poikkitaiteellisuus alkaa taas olla muotisana säveltäjäpiireissä. Jotkut puhuvat monitaiteisuudesta tai taiteidenvälisyydestä – yhtä kaikki, perusidea on sama: ilmaisullisen päämääränsä saavuttaakseen taiteilija ei tyydy ainoastaan yhden taidemuodon käyttöön, vaan valjastaa niin yleisön silmät kuin korvatkin (muistista puhumattakaan) teoksensa kokemiseen. Tai sitten kaksi taiteilijaa löytää toisensa ja tuo kumpikin oman osuutensa teokseen, joka vasta yhteistyön kautta löytää oikean asunsa. Päätin hieman selvittää, miten taiteidenvälinen yhteistyö jaksaa, ja mikäpä olisikaan parempi areena uusien tuulien tutkailuun kuin aina yhtä elävä New York.

Manhattan juuri nyt

Meillä Suomessa säveltäjät ovat tavanneet korostaa käsityötaitoaan. Käytännön muusikkous on ollut avain onneen ja edellytys teosten esitetyksi tulemiselle. Amerikan ihmemaassa tuskin voitaisiin olla kauempana tästä ideaalista. Jo 1960-luvulla musiikkiteoksen määritelmän saattoi täyttää roihuava piano (Annea Lockwoodin Piano Burning) tai, John Cagen tunnetun esimerkin mukaisesti (teoksessa 4’33” ), neljän ja puolen minuutin hiljaisuuden aiheuttamat reaktiot yleisössä. Taide on taidetta, jos se ilmaisee jotakin, jäsentää maailmaa tai jopa onnistuu muuttamaan sitä. Sivuseikka on, kutsutaanko sitä musiikiksi, teatteriksi vai filosofiaksi.

Manhattanilla 60-luvun henki elää ja voi hyvin edelleen. Tämä tuli todistetuksi maailmankuulun JACK-jousikvartetin konsertissa 4.3., kun kantaesityksensä sai Alexander Nessin teos Ideomania. Säveltäjä kirjoittaa ohjelmatekstissään pyrkineensä eroon musiikkia kahlitsevista “hyvistä tavoista” (good musical habits) ja halunneensa paljastaa runouden taiteessaan. Tavoitteensa saavuttaakseen hän on notatoinut teoksensa mahdollisimman huonosti: nuottikuvana toimivat yleisön eteen heijastetulla valkokankaalla tanssivat graafiset linjat, joista soittajat tulkitsevat teoksen mielensä mukaan.

Teoksen loputtua osa yleisöstä on hullaantunut, osa taputtaa vaivaantuneena laiskasti käsiään. Jos musiikki on Edgard Varèsen määritelmän mukaisesti organisoitua ääntä, ei tuloksessa ole paljon kehumista. Kukin soittaja on kahlannut stemmansa läpi muista välittämättä, joten syntyneet harmoniat ovat karkeita ja sattumanvaraisia. Mutta jos unohdetaan rajoittuminen pelkkiin ääniaaltoihin ja tarkastellaan syntynyttä tilannetta konseptitaiteena, on teos varsin mielenkiintoinen. Yleisössä istuessani huomaan seuraavani jännittyneenä soittajien selviämistä epämääräisestä tehtävästään sekä muiden yleisön jäsenten reaktioita (naurunpyrskähdyksiä, voivotteluja jne.) tilanteeseen.

Amerikan musiikin hillitymmät kasvot

Villissä lännessä on toki myös akateeminen puolensa. Hillitympää lähestymistapaa musiikillisen tradition uudistamiseen edusti newyorkilaisen ICE-yhtyeen yhteistyökonsertti Columbia-yliopiston nuorten säveltäjien kanssa Roulette-klubilla 28.2. Pienehkölle soitinensemblelle sävelletyt kantaesitysteokset muistuttivat Columbiassa professorina toimivan Tristan Murail’n innoittamine spektriharmonioineen yllättävän paljon sitä, mitä olemme tottuneet suomalaisissakin uuden musiikkin konserteissa kuulemaan. Poikkeuksellista oli teosten ilmaisullinen jämäkkyys ja, kuten ohjelmateksteistä tulin huomaamaan, taiteidenvälisyys.

Paul Cliftin, Alec Hallin, Bryan Jacobsin, Ashley Nailin ja Lu Wangin teokset olivat muotoutuneet lukuisten eri esikuvien mukaan, joista mainittakoon Davin Cronenbergin scifi-henkisten elokuvien leikkaustyyli, Cy Twomblyn maalaukset sekä amerikkalaisten nykynovellien mutkikkaat takautumarakenteet. Sävellykset saavat sisältöä muista taiteista napatuista esikuvistaan ja antavat samalla uuden tavan havainnoida näitä raferenssiteoksiaan. Nuorilla säveltäjillä on paitsi vankkaa musiikillista tietotaitoa, myös palava halu ottaa selville, mitä taide kaikkinensa on.

Samaan aikaan Suomessa

Kalevalan päiväksi sattuneen konsertin aikana ajatukseni harhailivat myös Suomen suuntaan: mitähän on mahdettu kuulla samana päivänä Ateneumissa järjestetyssä konsertissa, jossa kymmenen säveltäjä-kuvataiteilijaparin toteuttamat Kalevala-aiheiset teokset ovat saaneet Avantin toimesta julkisen kantaesityksensä? Poikkitaiteellisuus on ehkä ottanut yhden näkyvimmistä askelistaan maamme taide-elämässä – ainakin mitä tulee taidemusiikin hiukan sulkeutuneeseen maailmaan.

Samalla heräsi myös toive: jos eri alojen taiteilijoiden yhteistyö alkaisi jo varhaisemmassa vaiheessa, ei heitä tarvitsisi Kalevala-projektin tavoin ylemmältä taholta “naittaa” keskenään. Säveltäjien opinto-ohjelmaan voisi kuulua yhteistyötä mm. kuvataiteilijoiden ja teatterintekijöiden kanssa, sekä tietysti toisinpäin. Myös menneen ajan taiteilijoiden kanssa keskustelu on tärkeää: muiden taiteiden historian perustuntemus syventäisi lähestymistä omaankin alaan. Ja kaikkien agendaan tulisi sisältyä ainakin hiukan filosofiaa!

Tuloksena kuulisimme ehkä Ashley Nailin sisäistyneen kirjallisen vision kaltaisia sävellyksiä, Paul Cliftin tapaisia viittauksia elokuvan maailmaan tai Alexander Nessin jousikvarteton kaltaista konseptitaidetta, jonka äärellä on tarpeetonta miettiä, mihin taiteenlajiin teos kuuluu.

Summa summarum

Käsityöläisyyttä ei tarvitse hylätä, onhan suomalaisten säveltäjien valttina tunnetusti käytännönläheisyys ja hyvä yhteistyö muusikoiden kanssa. Traditioita, niin vanhoja kuin uusiakin, seuraamalla taataan tietty substanssi, jota amerikkalaishenkisistä hulluista visioista usein puuttuu. Ilman uusia ja rohkeita avauksia perinteisen sävellyskonseptin ulkopuolelle joudutaan kuitenkin nurkkakuntaisuuden ja näivettymisen vaaraan.

Monitaiteisuus on pikku hiljaa kotiutumassa suomalaiseenkin taide-elämään, ja esim. säveltäjien ja runoilijoiden välisestä yhteistyöstä Sibelius-Akatemialla on kuulemani mukaan saatu innostavia tuloksia. Avautumisen tietä on syytä jatkaa edelleen.

Konsertiksi kutsutuissa tilaisuuksissa vastaamme tulee varmasti joskus teoksia, joita kaikki eivät kutsu musiikiksi. Tärkeä kysymys onkin: tekeekö tämä seikka teokset arvottomiksi? Se, mikä organisoituna äänenä ei välttämättä tuota suurta elämystä, voi olla voimakas kokemus jossakin toisessa muodossa. Jos haluat tuomita teoksen vain sen perusteella, ettet pysty lokeroimaan sitä tiettyyn taiteenlajiin, viestini on: suu poikki, taide taiteena!

PS. Mainitsemani Piano Burning -teoksen säveltäjä Annea Lockwood ei itse asiassa ole Yhdysvalloista, vaan Uudesta-Seelannista. Teoksen fluxus-henkisessä konseptissa (piano sytytetään palamaan yleisön keskellä ja seurataan sen roihuamista) on kuitenkin jotain hyvin amerikkalaista. Kuulin Carleton Collegessa Minnesotan osavaltiossa opettavalta, Suomessakin opiskelleelta säveltäjä Alex Freemanilta, että kyseinen teos oli viime vuonna toteutettu heidän kampuskonsertissaan, ja kokemus oli ollut monelle opiskelijalle voimallinen. 1960-luku oli ja meni, mutta sen henki on joskus hyvä palauttaa mieleen. Miksipä ei kokeiltaisi jotakin saman kaltaista meilläkin?