Amfion pro musica classica

Category Archives: Kirjoittajat

Aspenin jälkijäristyksiä 2: Zürich

Toinen mukava yllätys jonka Aspenin kapellimestariakatemia poiki oli kutsu avustamaan Zürichin maineikasta Tonhalle-orkesteria. Olin jo vuosi sitten käynyt Zürichissa kuuntelemassa Kurt Masurin harjoituksia hänen johtaessaan Mendelssohin Italialaisen ja Brucknerin neljännen sinfonian. Tällä kertaa halusin matkustaa seuraamaan, kuinka minua kesällä Aspenissa opettanut Tonhallen ylikapellimestari David Zinman orkesteriaan harjoittaa.

Kirjoitin Tonhallen toimistoon sähköpostia ja kysyin sopisiko heille, että tulen kuuntelemaan Zinmanin harjoituksia maaliskuun puolivälissä. Hämmästyksekseni minulle vastattiin, että itse asiassa tuolle viikolle tarvittaisiin assistenttia ja kysyttiin, olisinko valmis viipymään koko viikon ja avustamaan ylikapellimestaria harjoituksissa! Työn alla olisi Richard Straussin musiikkia, mutta varsin epätavallisissa puitteissa – kyseessä olisi nimittäin mykkäelokuvan säestäminen livenä!

Ruusuritari-elokuvamusiikki ei ole kovinkaan monelle tuttu, joten kerron hieman sen taustoista. Saksalainen elokuvaohjaaja Robert Wiene oli tehnyt vuonna 1925 Ruusuritarista elokuvaversion ja ylipuhunut Straussin muokkaamaan oopperansa partituurin elokuvan säestykseksi. Näin Strauss tekikin, mutta kierrätti uuteen partituuriin materiaalia myös muista teoksistaan, sekä sävelsi kokonaan uusia jaksoja. Musiikki valmistui vuonna 1926 ja siitä on säilynyt fragmentteja Straussin itsensä johtamana hiljattain julkaistulla CD:llä. Elokuva ja musiikki joutuivat kuitenkin hukkaan vuosikymmeniksi, ja vasta vuonna 2006 ne esitettiin uudestaan rekonstruoituna versiona. Viimeinen filmikela on valitettavasti tuhoutunut, joten elokuvan loppuminuutit esitetään still-kuvien avulla.

Tonhalle-orkesterin tarjous oli lähes liian hyvää ollakseen totta, joten aloin välittömästi tehdä matkajärjestelyjä. Matkustin paikalle hieman aikaisemmin jotta ehdin tavata Sir Mark Elderin, joka johti Zürichin oopperassa Straussin Ariadne auf Naxosin. Zürichin ooppera on muuten erittäin hyvässä vedossa, ja talon johdossa  on tällä hetkellä Ranskan Kansallisorkesterin kapellimestari Daniele Gatti. Mielenkiintoista kyllä, Clevelandin orkesterin ylikapellimestari Franz Welser-Möst oli talon edellinen GMD ja hän on viime vuosina lennättänyt Zürichin produktioiden laulajia Yhdysvaltoihin esittämään samat teokset kanssaan Clevelandin orkesterin säestyksellä. Samalla viikolla kun Zinmanilla oli Rosenkavalier-projekti, hän muuten johti myös Hoffmannin kertomukset oopperassa – todella hieno produktio sekin!

Ensimmäinen työpäivä Tonhallessa oli sangen yksitoikkoinen – käytin neljä tuntia siihen, että merkitsin partituurin jokaisen harjoitusnumeron kohdalle, mistä vastaava kohta löytyy filmiltä. Harjoituksia varten meille oli annettu Frank Strobelin Dresdenin Semperoopperassa johtama esitys, joka ei aina ollut kovin hyvin synkronissa kuvan kanssa. Työnkuvani piti myös olla helppo – aina kun kapellimestari pyytää orkesteria aloittamaan tietystä kohtaa, on minun löydettävä sama paikka filmiltä. Minulle oli järjestetty oma pultti aivan kapellimestarin edestä, ja ohjasin videota kannettavalla tietokoneella joka oli liitetty kapellimestarin monitoriin.

Ensimmäisenä harjoituspäivänä työnkuvani kuitenkin muuttui yllättäen. Liu-uimme jatkuvasti pois synkronista filmin kanssa, ja harjoitustauolla maestro Zinman pyysikin, että vastaisuudessa viestittäisin hänelle milloin olemme jäljessä, milloin edellä kuvasta, sillä hän ei aina ehdi tarkkailemaan sekä kuvaa että partituuria yhtä aikaa. Tästä eteenpäin tehtäväni oli siis ”johtaa orkesterin johtajaa”! Mietin vähän itsekin kumpi oikeastaan on isompi meriitti, johtaa Tonhalle-orkesterin vaiko johtaa Tonhalle-orkesterin ylikapellimestaria!

Viimeinen yllätys tuli eteen viimeisessä harjoituksessa, kun filmiyhtiön edustaja kysyi harjoituksen jälkeen Zinmanilta, millaisen monitoroinnin hän haluaa konsertteja varten. Vastaus oli: ”Täsmälleen samanlaisen kuin harjoituksessakin – videomonitorit sekä kapellimestarille että apulaiskapellimestarille. En pysty tekemään tätä ilman häntä!” Olo oli hieman hölmistynyt kun tajusin että esiintyisin lavalla Tonhalle-orkesterin riveissä. Onneksi olin sattumalta ottanut mustaa vaatetta matkaan etten pistäisi silmään lavalla mustissa olevien muusikoiden joukosta.

Itse esitykset menivät loistavasti, ja suurimmaksi osaksi olimme paremmin yhdessä nauhan kanssa kuin Frank Strobelin alkuperäinen esitys (joka muuten löytyy Youtubesta). Orkesteri soitti tämän äärimmäisen raskaan (120 minuuttia tauotonta soittoa) ja virtuoosisen teoksen todella upeasti. Jotkut tempot olivat yli-inhimillisen nopeita, ja ehdotinkin filmiyhtiön edustajille, että joitakin välitekstejä voisi pitää näkyvissä vain sekunnin pari kauemmin, jotta orkesterilla ei olisi koko ajan niin kiire. Minulle kerrottiin että teos on itse asiassa edelleen työn alla, ja että pieniä muutoksia saatetaan hyvinkin tehdä.

Yleisö piti esityksistä, vaikka elokuva onkin vanhanaikaisuudessaan paikoin todella korni. Kannattaa katsoa itse Youtubesta. Musiikki oli joka tapauksessa niin hienoa, että olisi mukava johtaa teos jonkin suomalaisorkesterin kanssa, varsinkin kun teos tuli Zinmania avustaessa opiskeltua perin pohjin.

Viime aikoina Zinman on muuten ollut taas otsikoissa erottuaan odottamatta Aspenin musiikkifestivaalin johdosta. Viime kesän lopulla alkaneita erimielisyyksiä festivaalin pienentämisestä taloustilanteen huononemisen edessä ei siis ollut saatu sovittua, ja tilanne päättyi nolosti. Sääliksi käy erityisesti kapellimestariopiskelijoita jotka näin menettivät isähahmon joka David Zinman oli kapellimestariakatemialle ollut viimeiset kymmenen vuotta. On vaikea kuvitella mistä löytyisi yhtä korkean luokan kapellimestari joka samalla on hyvä pedagogi.

Muistin varassa

Kuva: Elina Eskelä

Esiintyvä taiteilija toimii muistinsa varassa konsertin aikana. Sensorinen muisti tallentaa kaikkea juuri kuultua 0,2 -0,5:n sekunnin mittaisina muistipaketteina, ja muusikko reagoi nopeasti kaikkeen juuri soittamaansa muotoillessaan musiikkia. Muutamien sekuntien – muutaman kymmenen sekunnin kokoisia jaksoja taas työstää lyhytkestoinen auditiivinen muisti. Tästä muistista hyvänä esimerkkinä toimii ”uusintaotoksena” tunnettu ilmiö: Melun keskellä puhuvan henkilön puhe voi jäädä ensin epäselväksi, mutta puheen voi mielessään ikään kuin toistaa uudelleen ja ”kuulla”, mitä henkilö sanoi, vaikkei ensi kuulemalta sanoista saanutkaan selvää.

Pitkäkestoiseen muistiin asiat taas jäävät pysyvästi (jopa eliniäksi). Tämän muistityypin avulla muusikko taas työstää esityksiä ennen konserttia. Soittimen hallinta, opitut historialliset konventiot ja oma taiteellinen identiteetti liittyvät pitkäkestoiseen muistiin, jonka lukuisten eri osien avulla esitys konsertissakin edelleen muokkautuu ja rakentuu uudelleen. Historiallisena esimerkkinä kerrotaan usein Arturo Toscaninista, jolla sanotaan olleen poikkeuksellisen tarkka pitkäkestoinen muisti. Kenraaliharjoituksessa fagotisti kertoi tietyn matalan sävelen läpän rikkoutuneen soittimestaan, johon kapellimestarin kerrotaan vastanneen huojentavasti ”ei hätää, sitä säveltä ei esiinny illan konsertissa”.

Muisti ja historia

Esiintyvän säveltaiteilijan työ tuntuu muistin käytön näkökulmasta hyvin samanlaiselta kuin säveltäjän työ. Päivittäisessä säveltämisessä palautuu mieleen ne esimerkilliset teokset, joita sävellyskoulutuksessa tutkittiin sekä niiden teknisesti ja esteettisesti esimerkilliset ominaisuudet, joita ei assosiaation kerran tapahduttua voi enää sivuuttaa. Sibelius-Akatemian sävellysopintojen tärkeimmässä sivuaineessa nimeltään satsioppi  harjoitellaan historiallisia tyylejä, tekniikoita ja muodon rakentamista (sonaatti, variaatio, sarja) kirjoittamalla pienimuotoisia teoksia Bachista aina Bartokin tyyliin. Ilman tätä oppiainetta olisi vaikea kuvitella olevansa säveltäjä (yhtä lailla kuin olevansa kuvataiteilija kertaakaan muotokuvaa, maisemaa tai asetelmaa tehneenä) vaikka oma taiteellinen työ olisikin hyvin toisenlaista.

Sävellyksenopettajani professori Veli-Matti Puumalan tunneilla Sibelius-Akatemiassa opin rinnakkain perinteisiä sävellystaitoja ja uuden musiikin ilmiöitä. Jossain vaiheessa kaksi juonnetta yhdistyivät. Vaikka itse musiikillinen materiaali saattoi olla hyvinkin kokeilevaa, sen käsittelyyn pystyi aina soveltamaan historiallisia menetelmiä. Klassinen, tasapainoinen äänenkuljetus (schenker-analyysin hengessä), kontrapunkti ja huolellinen muodon rakentaminen (suhteessa historiallisiin esimerkkeihin, ei kopioiden) oli mahdollista vaikkei musiikki sisältäisi lainkaan melodista tai perinteistä ilmaisua tai etenisi tavanomaisella tavalla. Puumalan Pianokonserton Seeds of Time (2004) ensimmäisessä osassa kuulin tällaisen kahteen suuntaan vetävän musiikin voimakkaimmillaan. Musiikki kuulosti kuin ylikuumentuneessa tilassa olevalta. Kiehumaisillaan oleva materiaali tuntui pilkkoutuvan erilaisiksi väreiksi ja alkuaineiksi, joita voimakas suunnan tuntu ja sommittelu pitivät samalla herkeämättömässä otteessa. Orkesterin rooli oli mielestäni myös tulkittu uudelleen lajityyppiinsä nähden, solistisen stemman esittävän roolin tapaan nyt orkesteri asettautui lukemattomiin erilaisiin esittäviin rooleihin erilaisten kokoonpanojen avulla.

Historian uudelleentulkintaa

Mikä on tällaisen historiallisen kytkemisen tai sen tarpeellisena näkemisen tarkoitus? Miksei säveltäjä voi aloittaa tyhjältä pöydältä ja hylätä kaikki säännöt? Miksipä ei, jos tarkoituksena on tuottaa ulkokohtaisesti uutta musiikkia, joka ei sisällöltään pyri muuttamaan totunnaisuuksia tai reagoimaan niihin millään tavalla. Mielenkiintoisimmat kokeelliset teokset usein käsittelevät tai kommentoivat perinteisiä ratkaisuja jollain kekseliäällä tavalla, ja tarjoavat uusia näkökulmia uusien keksintöjen sijaan.

Georges Aperghis antaa vokaalimusiikissaan tuiki perinteiselle keinolle, sanamaalailulle täysin uudenlaisen tehtävän. Sanamaalailulla tarkoitan tekstin värittämistä musiikillisella kuvailulla. Aperghisin vokaalimusiikissa kielen erilaiset äänteet ovat usein musiikillisen toiminnan ydin. Niille säveltäjä on antanut erilaisia luonteenpiirteitä ja musiikillisia käyttäytymistapoja, joita sitten ”maalaillaan” tai väritetään sanoilla ja lauseilla. Sanalliset merkitykset siis maalailevat musiikkia – ei toisin päin – ja pohjarakenteesta pintaan välillä pulpahtava teksti laajentaa musiikillista kontekstia virkistävällä tavalla.

Kävin Pariisissa 2008 puolen vuoden ajan Aperghisin sävellystunneilla yksityisoppilaana. Pääsin myös seuraamaan Aperghisin mukana Machinations (2000) -teoksen harjoituksia Pompidou-keskuksen konserttisalissa. Teos on neljälle äänelle ja elektroniikalle kirjoitettu teos, joka kuuluu varmasti vuosikymmenen kokeellisimpiin vokaalimusiikkiteoksiin. Sain keskustella laulajien kanssa ja käydä heidän kanssaan läpi stemmoja, jollaisia en ole koskaan aiemmin nähnyt. Nuotti muistutti sanoista ja tavuista tehtyä karttaa, joista erilaisin toimintasäännöin, asetelmin ja värein oli tehty stemma, joka tuotti joka esityskerralla jonkin verran erilaisen lopputuloksen. Kuulin samana keväänä myös teoksen Dans le mur (2008) kantaesityksen. Pianolle ja elektroniikalle kirjoitetun teoksen nauhaosuus koostuu 1800-luvun soitetuimpien pianoteosten fragmenteista, joista on rakennettu valtava elektroninen ääniseinämä. Perinteinen sointi on kuultu uudelleen, ja valettu rosoiseksi, betoniseksi pinnaksi. Tähän seinään pianostemma ikään kuin spraymaalaa nykyaikaisen versionsa soolopianomusiikista.

Ääniä uudelleen kuultuna

Ennen pääaineopintojani sain osallistua Avantin! Suvisoiton sävellyskurssille, jossa vierailevana opettajana oli Helmut Lachenmann, instrumentaalisen konkreettisen musiikin keskushahmo ja äänisävellyksen teoretisoija. Äänisäveltämisellä viittaan sävellystapaan, joka ottaa lähtökohdakseen ääni-ilmiöt ja niiden akustiset ominaisuudet, ei niinkään historiallisia satsillisia sävellyksen keinoja. Kuuntelin ihaillen, kun Lachenmann puhui sävellyksestään ”…Zwei Gefühle…”, Musik mit Leonardo (1992), kuinka harpun käyttö sävellyksessä jo sinänsä vie kuulijan ajatukset heti kitaraan ja siten espanjaan kulttuuri-ilmiöiden kokonaisuutena. Yksittäinen Es-duurikolmisoinnun lyhyt katkelma on taas ilmiselvästi Eroica-sinfonian alluusio ja kuinka ”esteettinen apparaatti” näin syntyy tahtoi säveltäjä sitä tai ei, ja siihen on reagoitava tavalla tai toisella. Lachenmann oli täysin irtautunut säveltämisen historiallisesta satsillisuudesta, mutta oli toisilla tavoilla hyvin tietoinen musiikin historiallisista viitteistä, joita halusi työssään käyttää asettaen ne uuteen valoon.

Säveltäjä vastasi Suvisoiton saunalla pitkälle yöhön asti kaikkiin kysymyksiimme säveltämisestä osoittamatta väsymyksen merkkejä. Kun Zwei Gefühlen esityksessä pianistin avustaja pyrki pianon valtavaa kantta villisti nostellen tuottamaan wah-wah -efektin pianolla (muun orkesterin ähistessä ja puhistessa hälyistä koostuvien stemmojensa kimpussa), ajattelin, että tässäpä harvinaisen riemastuttava taiteilija, joka ei pelkää mitään. Tutustuin myöhemmin Lachenmannin kirjoituksien kokoelmaan, Musik als existentielle Erfahrung (Schriften 1966-1995), joissa esityistä äänityypeistä tai -malleista teen nyt kirjallista lopputyötäni Sibelius-Akatemialle.

Työmuisti Alan Baddeleyn mukaan

Muisti teoksen mallina

Konserton solisti joutuu uutta teosta opetellessaan käyttämään erilaisia muistikeinoja teoksen ulkoa oppimiseen. Sain Musiikin aika -festivaalilta tilauksen pianolle, ensemblelle ja elektroniikalle, ja ajattelin tarttua tähän peruslähtökohtaan stemman opettelusta. Minkälainen olisi solistin sijaan itse teos, joka erilaisten muistikeinojen avulla oppii itsensä? Teoksen aikana olisi kuultavissa erilaisia muistin prosesseja ja keinoja uloskirjoitettuina, ja kappale oppisi itsensä ulkoa vähitellen, asia kerrallaan.

Alan Baddeley on yksi tunnetuimpia muistia tutkineista psykologeista, joka yhdessä Graham Hitchin kanssa kehitti työmuistia käsittelevän vaikutusvaltaisen teorian Multicomponent model of working memory vuonna 1974. Mallin myöhemmässä, päivitetyssä versiossa työmuisti koostuu yhdestä pääjärjestelmästä (Central executive), joka ohjaa kolmea sille alisteista muistijärjestelmää. Fonologisessa luupissa (Phonological loop) oppiminen tapahtuu toiston ja harjoittelemisen avulla (hieman lorujen oppimisen tapaan). Visuaalis-tilallinen luonnoslehtiö (Visuo-spatial sketchpad) taas pyrkii ympäristön havaitsemiseen ja siinä liikkumisen oppimiseen (kuten uuden asuinympäristön hahmottamiseen ja erilaisten reittien oppimiseen). Episodinen muisti (Episodic Buffer) pyrkii taas tunnistamaan pienistäkin tapahtumista niihin tyypillisesti liittyviä tarinoita, episodeja.

Uuden teoksen temaattinen materiaali perustuu Baddeleyn mallin varaan (kts. kuva). Tämän lisäksi muistimalleja on sovellettu sävelmateriaalin, soitinnuksen ja valmistavan materiaalin tekoon. Pianon rungon eri osista nauhoitetut äänet on muutettu harmonioiksi, näin pianon rakenteesta jää etäinen muistijälki, pitkäkestoisen (lähes haihtuneen) muistin esimerkkinä. Pianon vasaroiden, kielten ja koskettimiston klangit taas toistuvat ensemblen tuottamina, lyhytkestoisen muistin käsiteltävinä. Vanhemman pianokirjallisuuden piirteitä ilmenee käsien liikkeissä, motorisuudessa, haptisen muistin sovelluksena. Teoksen kantaesittää defunensemble ja se on omistettu solistilleen Emil Holmströmille.

Kirjoittaja on helsinkiläinen säveltäjä. Raasakka on toiminut Korvat auki! -yhdistyksen puheenjohtajana 2003-2006, Uusinta-kamariyhtyeen intendenttinä 2006-2009 sekä Ung Nordisk Musik -festivaalin toimikunnan jäsenenä vuodesta 2006. Kotisivut: www.fimic.fi/fimic/raasakka

Episodeja erään professorin elämästä, osa 11

Charles Rosen Steinwayn äärellä.

16.3. Sähköpostiini ilmaantui yllättäen viesti Richard Taruskinilta, Edellisessä blogissani kerroin hänen Oxford Music History teossarjastaan jossa ei Sibeliusta mainittu sanallakaan. Vaikka blogini on suomeksi oli Taruskin Kaliforniassa saanut sen käsiinsä ja tietokoneessahan on automaattinen kielenkäännöslaite ja tekstini keskeisen kohdan: ’amerikkalais-venäläinen kolonialistinen musiikinhistoria’ ymmärtää jo sellaisenaan. Taruskin ilmoitti ihailevansa Sibeliusta ja kehotti minua katsomaan hänen teoksensa paperback versiota jossa Sibelius mainitaan. Muuan opiskelijani toimitti minulle kopion noista sivuista, ja tosiaan: Sibelius mainitaan kahdesti: alaviitteenä Roy Harrisille ja Serge Koussevitskylle!

13.-14.3. Teemme vierailun Mäntän-Vilppulan kaupunkiin erinäisissä asioissa ja tapaamme kaupungin kulttuurielämän johtohenkilöitä. Musiikkiväkihän tuntee Mäntän pianoviikoista, joita manageroi entinen oppilaamme Hasten Sohlstrand, ja johtaa Otto Huttunen Ammattikorkeakoulussa. Lisäksi Mäntässä on merkittävää Honkahovin nykytaiteen keskus, jonka on perustanut Linkonevan perhe, heidän galleriansa ikkuna on Suomen suurin yksityiskodin lasi-ikkuna ja siitä näkyy ihastuttava maisema järvelle. Edelleen varsinainen nähtävyys on Serlacchiuksen taidekokoelma, uskomaton aarteisto ei vain Suomen taiteen kultakautta vaan Tintorettoa, Zurbarania… Tällä kertaa Gallen-Kallelan muotokuva Gustav Mahlerista jonka hän maalasi takkatulen ääressä Hvitträksissä 1907 ei ollut esillä .. mutta täällä se on, eikä Louvressa kuten vahingossa sanoin ulkolaisille opiskelijoilleni. Mänttähän haki Euroopan kulttuuripääkaupungin asemaan ja pääsi hyväksi kakkoseksi Turun jälkeen. Mänttäläisten broshyyri oli kyllä erinomainen, juuri oikeaan tyylilajiin kirjoitettu, kepeään sävyyn mutta painavalla asialla. Mänttään kuuluu 10 kuntaa Ruovedeltä keuruulle. Mäntän klubi on erinomainen yöpymispaikka, siellä voi soittaa vaikka keskellä yötä flyygliä jos sattuu olemaan klubin ainoa asukki.

14.3.
Mutta sunnuntaina oli vuorossa Wagnerin Lohengrin Tampere-talossa. Lähinnä mieleeni tuli Tampere-talon Parsifal kauan sitten, josta kirjoitin matkakuvausesseen à la Paul Claudel, siitä tuli yksi luku romaaniin Professori Amfortasin salaisuus. Olisimme halunneet syödä lounasta ennen oopperaa mutta se ei ollut mahdollista, olisi pitänyt varata pöytä jo aikoja ennen. Vaikka salissa oli tyhjää. Ehdotan että vika korjataan, ruokaa annetaan halukkaalle sillä tyhjällä vatsalla ei Wagneria sovi kuunnella. Tästä piti itse maestro huolen Bayreuthissa jossa näytösten välillä on pitkät ateriatauot. Olin vilkaissut eräistä lehdistä muutamia arvosteluja, sillä ensi iltaan emme päässeet kohta mainittavan tohtoriseminaarini johdosta. Tiesin että kyseessä oli jonkinlainen modernisoiva nykyohjaus, ei sentään niitä saksalaisia pahimmasta päästä. Kasper Holten oli ohjaajan nimi. Ensimmäinen näytös jätti allekirjoittaneen ymmälle ja monen muunkin Wagner-seuralaisen joita tapasimme,. Mutta esitys ja ohjaus kohentui huomattavasti loppua kohti ja ohjaaja sai teoksen huipentumaan Lohengrinin  identiteetin paljastumiseen Graal-aariassa aivan lopussa Tämä oli mahdollista kiitos saksalaisen tenorin Endrik Wottrichin jonka äänivarat sallivat tämän huipennuksen joka usein jää toteutumatta lopussa väsymyksen takia. Jopa Max Lorentz kuulostaa pingottuneelta äänitteissään 30-luvulta tässä kohtauksessa. Wottichilla on aito Lohengrin ääni, heleä, suorastaan pohjoismainen. Mutta mielestäni ooppera perustuu vastakohdalle Lohengrinin edustaman legendanomaisen satumaailman (ks Andre Jollesin määritelmät näistä folkloren lajeista teoksessa Die einfachen Formen 1930) ja historiallisen reaalisen maailman välillä. Elsa kuuluu jälkimmäiseen, jonka edustajat elävät omassa lainkäytön, sotien, juonien, ja sopimusten maailmassa. Lohengrinin täytyy säilyä alusta loppuun satusankarina joka vierailee arkitodellisuudessa mutta taas palaa sinne mistä tulikin.

Häähuonekohtauksen lopussa ohjaaja panee Lohengrinn ampumaan pistoolilla hyökkäävän Telramundin, aivan epäonnistunut idea, tekee sankarista jonkinlaisen modernin aikamatkailijan. Muistan kun ystävänä psykiatri Oscar Parland sanoi että tässä oopperassa on kyse luottamuksesta. Voiko Elsa luottaa Lohengriniin vai ei.

Joka tapauksessa Wagnerin musiikkia nämä ohjaajan ideat eivät pystyneet horjuttamaan ja musiikillisesti esitys oli sangen nautittavaa: kaikki solistit erinomaisia. Ryhänen Saksan kuninkaana joka istuu rullatuolissa, Kirsi Tiihonen Elsana, Jukka Rasilainen Telramundina ja Helen Lokuta Ortrudina, uudentyyppisenä tämän  femme fatalemn tulkintana. Istuin permannolla rivillä 12 oikealla ja jotenkin tuntui kuin musiikki olisi tullut katon kautta. Käytetäänkö salissa sähköistä äänenvahvennusta?

16.3. Kollegani John Richardson kertoi saaneensa kutsu vastaväittäjäksi kotimaahansa Englantiin Bangorin yliopistoon, jossa Tristian Evans aikoo väitellä aiheesta Towards a theory of multimedia integration in post-minimal music.  Asia koskee sikäli minuakin että hän käyttää yllättävästi eksistentiaalisemiotiikan teoriaani Phil Glassin musiikin tutkimisessa.  Hänen mielestään amerikkalaiset taiteilijat Glass, Kerouac ja muut jotka oleskelivat Pariisissa 50-luvulla olivat eräänlaisia eksistentialisteja vaikkei heillä ollutkaan kontaktia vastaaviin varsinaisiin filosofeihin paikan päällä. Joka tapauksessa minimalistinen musiikki on nimenomaan amerikkalainen keksintö. Kuulin Phil Glassin koko illan teoksen Monsters of Grace  Minnesotan yliopiston campuksen juhlasalissa, siinä oli erikoisuutena Wilsonin elokuvaosuuus, katsojlle jaettiin saliin tullessa silmälasit joiden avulla filmi muuttui kolmiulotteiseksi. Olen myös tavannut Steve Reichin Helsinginssä Yhdysvaltain lähetystössä aikoinaan. Jostain syystä kysyin häneltä mitä hän ajatteli kuulusta Schenker-analyysista ja hän vastasi: Voi , en tulisi toimeen päivääkään ilman Schenkeriäni! Mutta erityisesti mr Evans käytti analyysiani Fazerin suklaamainoksesta, joka on syntiinlankeemukseni, ainoa tapaus jossa olen analysoinut iskelmämusiikkia (Ressu Redford), mutta se tapahtuikin kauan sitten (on luettavissa suom. kirjassani Esimerkkejä ja engl, kirjassani Existential semiotics). Mutta missä sijaitsee Bangor? Luulin ensin että Intiassa.

12.3. Tämä aamuna tuli surullinen viesti Edinburghistä Esti Sheinbergiltä Raymond Monelle poismenosta pitkän sairauden jälkeen. Monelle oli läheisin kollegani Englannissa – tai Skotlannissa kuten hän aina korjasi – ja ehtinytn olla jo kymmenisen vuotta Edinburghin yliopiston School of Musicista, missä hän hoitii virkaa nimeltä ’Reader’. Tällaista nimikettä ei ole muualla kuin U.K.:ssa, mutta se vastannee meidän lehtoriamme. Raymondiin tutustui 1988 kun Helsingissä pidettiin Musical Signification projektin toinen symposium. Hänen erikoisalaansa oli musiikin teoria missä hän oli säkenöivä ja taitava opettaja. Lisäksi hän kirjoitti säännöllisesti musiikkiarvosteluja lontoolaiseen The Independent lehteen. Hänen hahmonsa muistutti hieman Lentävän hollantilaisen Captain Dalandia, ja itse asiassa meitä yhdistikin Wagner- innostus. Hänen työhuoneensa ovessa oli mottona Hans Sachsin teema. Hänellä oli tapana viedä opiskelijansa joka vuosi eräälle saarelle lähellä Edinburghia, kirkon omistaamaan pensionaattiin, jossa he kuuntelivat koko Nibelungen sormuksen useampana päivänä. Toteutin tätä ideaa sitten muutaman kerran Helsingissäkin, mm. kerran tuolloinen opiskelijani Olli Virtaperko ehdotti, että se tehtäisiin Suomenlinnassa, yhdessä sen kivisessä holvissa, jotta saataisiin alkuperäistä tunnelmaa. Mutta Raymond tuli Helsinkiin, koska hän oli vanhoilla päivillään innostunut semiotiikasta. Hän sai tietää paljon sellaista tästä alasta mikä olisi ollut vaikea hankkia vain kirjoja lukemalla. Hän kutsui minua myös Edinburghiin luennoimaan. En ollut koskaan käynyt siellä ja soitin Georg Henrik v. Wrightille, jonka arvasin tuntevan paikan, Hän vakuutti että kyllä Edinburghia pidetään Britanniassa suuressa arvossa, kuninkaan linna ja kaikki.

School of Music sijaitsi Alison Housessa, heillä on hyvä musiikkikirjasto ja ennen kaikkea kuulu Russel collection of keyboard instruments. Professorina oli silloin (90-luvun alussa) muistaakseni Charles Osborne ja etnomusikoogiassa Peter Cook. Kaupungin taidekokoelmassa oli John Ruskinin piirustuksia ja musiikkia oli aina tarjolla. Kerran kuulin Mahleria kuululla festivaalilla. Oli ihastuttavaa käydä jossain tee-huoneessa jossa vanhat rouvat maistelivat sconeseja. Skotlannin murre oli hupaisaa: Black or weit? (=white) kysyttiin ennen kuin tee tuotiin ts. ilman maitoa vai kanssa).

Pian Raymond julkaisi ensimmäisen kirjansa Linguistics and semiotics in music (Harwood 1992), joka oli yleiskatsaus aiheeseen, hyvin tervetullut sillä tuohon saakka anglosaksinen maailma tunsi alalta vain Nattiezin teokset. Raymondin kaksi muuta kirjaa olivat:  The Sense of Music  (Princeton Univ Press 2000) ja The Musical Topics. Hunt, Military and Pastoral (IU Press 2006). Kutsuin häntä usein Helsinkiin ja Imatralle kansainvälisiin seminaareihini ja vastaväittäjäksi, ja vastavuoroisesti kävin itse Edinburghissa. Meillä oli paljon yhteisiä oppilaita kuten em Esthi Sheiberg jonka piti alun perin tulla tekemään Shostakovitsh väitöskirjaansa Helsinkiin ja Edith Zak Jerusalemista, joka tutki femme fatalea oopperassa alkaen Carmenista.

Edinburghissa Raymond eli askeettisesti, likellä opiskelijoita, hän toimi heidän dormitorionsa valvojanakin. Hänestä oli paljon apua kun lähetin omia opiskelijoitani Edinburghiin joka oli aiemmin HY:hyn erityisessä vaihtosuhteessa. Hän järjesti myös yhden kerran Musical Signification kongressin Edinburghissa v. 1992.

Raymondin esitelmiä ja luentoja kuunneltiin aina innostuksella, hän liitti niihin sarkastista huumoriaan. Nautin retkestä hänen kanssaan Ainolaan eräänä syksynä. Viimeisinä vuosinaan hän kirjoitti romaania Alban Bergin elämästä. Käsittääkseni se valmistuikin mutta ei ole vielä julkaistu.

Jotta saisitte jonkinlaisen käsityksen Raymondin persoonallisuudesta rohkene liittää tähän yhden hänen kirjestään vuodelta 2008, tasan kaksi vuotta sitten pääsiäisenaikaan. Annetaan hänen itsensä vielä kertoa elämästä Edinburghissa, siinä on mielestäni paljon tyypillisiä, häntä kuvaavia piirteitä:

”… Dear Eero ??It was very good to hear from you. I guessed that you would be totally busy with IASS and ISI. I was impressed by your polyglot letter! ?My activities have been various but uncoordinated. I have been reading about sociology and popular music, with a view to writing a critique of the whole issue of popular vs. serious; so much nonsense is written on both sides. We now have a very distinguished professor of popular music at Edinburgh (Simon Frith) who is a man of integrity and high intelligence who also appreciates serious music. In addition I have been composing an organ voluntary. It has taken me ages because I do not allow myself to devote much time to it. The organist of my church is also a colleague in the Department, as well as being University Organist and City Organist and a recording celebrity. He will certainly play my piece – if it’s playable. I will try to get a recording. My article ’Life and death in a fugue of Bach’, which you may remember at the Leuven conference of IMS, has come out in a Festschrift for Peter Williams (Peter is a former colleague). ?I continue to teach at two universities – harmony at Napier, semiotics at Edinburgh, and I supervise doctoral students. I very much enjoy students; it is strange that they never grow old. ?My novel was called ’Bird in the Apple Tree’ and it was about the 17-year-old Berg. My agent still has it and is still enthusiastic about it, but hasn’t found a publisher. If you have any secrets about finding publishers for novels, I’d like to know them. I understand that Nattiez has written novels but they haven’t been published. I am very glad to hear that your second novel will be out soon, and I look forward to seeing it. My own novel attempts to capture the spirit of 1900 Vienna and Carinthia – I even travelled to Villach and Klagenfurt for research, and visited the Berghof, the childhood resort of the composer. ?As for ICMS 10 – thank you, I would be glad to be a plenary speaker. I missed going to Vilnius last year as I was ill, but I would very much like to go. ?I think I may have told you that I was given an Honorary Chair last year, so all the American universities who have addressed me as ’professor’ for many years are now in the right! ?I may be visiting Barcelona in the next few months – I have a doctoral student, Joan Grimalt, whom I supervise on behalf of the university of B. ?The week after next, we have Wagner Week at Edzell in the Highlands. This is a wonderful time, and it’s good that it will come a little later this year, so we have a better chance of spring weather and wildflowers. ?Did you notice that Michael Spitzer has been elected Chairman of the Society for Music Analysis? I never thought of him as a committee man, but of course he’s a brilliant scholar. ?With very best wishes for Easter, to Eila and yourself ??Raymond”

7.-11.3. Laitoksellani järjestetään 13. musiikin semiotiikan kansainvälinen tohtoriseminaari. Ajatella, jo 13. Joka toinen vuosi eli tämä on 26 vuotta vanha perinne. Joskus olen pitänyt näitä Imatralla mutta enimmäkseen kodikkaassa laitoksessamme Vironkadulla, Kutsun aina joitain kollegojani ’co-directoreiksi’ ja nyt olemme saaneet itsensä Charles Rosenin New Yorkista, Marta Graboczin Strasbourgista, Juan Miguel Gonzales Martinezin Murciasta ja Edward Vennin Lancasterista (U.K.). Aiemmin näiden seminaarien funktio meille helsinkiläisille oli selvä: rekrytoida uusia tohtoriopiskelijoita HY:hyn. Mutta nykyisin kyseessä on ennemminkin tämän tieteenalan pitäminen yllä maailmanlaajuisesti.

Meille on aina erityinen ilo ja kunnia Charles Rosen saapuu paikalle. Tapasin hänet ensi kerran n 20 vuotta sitten Latinan kaupungissa lähellä Roomaa, jossa Raffaele Pozzi niminen musiikkitieteilijä järjesti symposiumin, johon Rosen oli kutsuttu ja jossa hän soitti. Sitten Rosen on ollut vieraanamme vähintään joka toinen vuosi ja sai viime vuonna Helsingin yliopiston Pacius palkinnon. Hänen seuransa on unohtumaton kokemus, sillä hän on itse elävä pianotraditio. Hänen opettajansa puolalaissyntyinen Moritz Roswenthal oli soittanut Brahmsille tämän musiikkia ja saanut tarkat ohjeet mm tempoista. Rosen osaa ulkoa kaiken sen musiikin mitä opetteli alle kaksikymppisenä, myös sinfonioita, jousikvartettoja ja oopperoita. Eniten hän tuntuu nauttivat siitä kun konsertin jälkeen pidetään vastaanotto jossain kodissa jossa on flyygeli ja jonka ääreen hän istuu soittamaan toista resitaalia. Vaikka hän kertoi Rosenthalin tarinaa Ferruccio Busonin vastaavasta käytöksestä: illallisen jäleen tätä pyydettiin soittamaan; Busoni teki työtä käslkettyä ja soitti kaikki Beethovenin viimeiset sonaatit plus Chopinin balladit yhteen menoon. Rosental totesi sarkastisesti: “It was one of those heavy dinners!”

Seminaarissa kuultiin kaikkein tuoreimpia väitöskirjaprojekteja. Jokaisella annettiin aikaa vähintään tunti, myös keskustelulle. Kata Risko oli tutkinut Haydnin musiikin unkarilaistopoksia, hän on Budapestista, Rebecca Thumpston Yorkista (.U.K.) tutki Debussyn jousikvarteton ohjelmasisältö ja oli itse laatinut teokselle narratiivisen juonen. Malgorzata Pawlowska on Krakovan kuulusta musiikkiakatemiaita, siis legendaarisen Mieczyslaw Tomaszewskin oppilas, hänen piti alkaa tehdä väitöskirjaa paholaisesta musiikissa, mutta jostain syystä hän luopui ja uusi aihe oli Romeo ja Julia narratologisena aiheena Berlozista Prokofjeviin. Kun tarina on selvä tulevat säveltäjien erot esiin.

Itse puhuin uusimmasta eksistentiaalisemioottisesta teoriastani … ja muuten seminaariin ilmestyi tuorein niteemme sarjassa Acta semiotica fennica nimittäin puolalaisen Poznaninsta kotoisin olevan Maciej Jablonskin väitöskirjan englantilainen laitos, Music as Sign, johon olen kirjoittanut johdannon koska minulla on se kunnia, että kirja käsittelee omaa teoriaani teoksessani A Theory of Musical Semiotics.

Minun on tässä pakko hieman huvittuneena todeta, ettei em. teokseni Indiana University Pressillä ole saavuttanut Suomessa juuri minkäänlaista reseptiota, vaikka se ilmestyi jo 1994. Sen sijaan nyt oppilaani tulevat luokseni ja sanovat: ”Oletko kuulut, että amerikkalainen Byron Almen puhuu sinusta teoksessaan A Theory of Musical Narrative. (2008) Ja tosiaan: tämä maerikkalainen tekijä kertoo saaneensa lähtökohtansa minun teoksestani jopa otsaketta myöten. Eli siis vasta kun joku amerikkalainen huomaa jotain, on se suomalaisten mielestä kiinnostavaa – ja olen koko ajan ollut täällä. Kaikki nämä vuodet – joskin nyt jo loppusuoralla, kuten eräs suomalainen opiskelijani sanoi minulle kohteliaasti.

Palatakseni seminaariin. Paolo Rosatoe on pescaralainen säveltäjä, jonka isä Giuseppe on kuuluisa kirjailija Abbruzzossa ja asuun ihanassa renessanssipalatsissa Lancianossa, jossa olemme vierailleet, tekee väitöskirjaa meille musiikkitieteeseen; hän uskoo, että musiikki perustuu homeostasiksen prinsiippiin. Nyt hän tutki Chopin cis-molli valssia, jonka esitti hänen 15-vuotias poikansa Riccardo musikaalisesti.

Maija Pietikäinen taas tekee väitöskirjaa eräästä ruortsalaisesta Wagner- laulajattaresta, jonka ääni meni pilalle Wagnerin musiikissa ja joka perusti sen jälkeen 1930-luvulla lauluterapiakoulun Saksaan. Pietikäinen tutkii laulua emansipatorisena aktina ja vallankäyttönä ja tekee työtään Jyväskylän yliopiston valtiotieteeseen. Nyt Pietikäinen käsitteli kahta etevää naisoppinutta, Hannah Arendtia ja Simone Weilia. Arendthan oli Heideggerin ja Jaspersin oppilas, loistava filosofi, joka pakeni Yhysvaltoihin.

Ensimmäisen päivän päätti meksikolaissyntyinen opiskelijamme Grisel Macdonel, hän on soveltanut eksistentiaalisemiotiikkaa Bottesiniin, kontrabasson ’Paganiniin’, tämän soittimen kruunaamattomaan kuninkaaseen ja luonut erittäin toimivan analyysiteorian musiikin esittämisestä.

Tiistaina puhui ensiksi serbialainen, Kaliforniaan muuttanut Ljubica Ilic aiheenaan teoksen rajat, jossa hän filosofeerasi A. Schoenbergin ja Tzvetan Todorovin ideoiden pohjalta musiikin representaatiosta 1600-luvun maalaustaiteessa ja Alssandro Grandin musiikissa aina Schoenbergin sävellyksiin, itse asiassa hänen työnsä oli sukua kotimaisen tohtoriopiskelijamme Noora Arvolan väitöskirjalle niinikään musiikin esittävyyden, siis representaation ehdoista. Marjo Suominen oli seminaarin toinen suomalainen opiskelija joka tutkii Händelin Giulio Cesare oopperaa, sen identiteettiä ja autenttista tulkintaa, asteittain hänen työhönsä rakentuu aina uusia ja uusia tasoja,.

Tristan Ikor edusti ulkomaille ohjattavia tohtorioppilaitani, hän on jazz muusikko, saksofonisti joka tekee väitöskirjaa improvisaation filosofiasta Lyonin yliopistoon. Marta Graboczin plenaariluento käsitteli musiikin narratiivisuuden eri analyysitapoja, huippuajankohtainen aihe musiikkitieteessä.

Keskiviikkona Panu Heimonen Sibelius-Akatemiasta analysoi Mozartin pianokonserttojen kehittelyjaksoja ja niiissä ilmeneviä kiintoisia modulaatioita osittain Schenkerin pohjalta ja osittain käyttäen eksistentiaalisemiotiikan ideoita. Rosen kuuli esityksen ja piti sitä kiinnostavana. Aurea Dominguez on espanjalainen opiskelijani Barcelonasta, fagottitaiteilija joka tutkii 1800-luvun musiikin esityskäytäntöjä, ja tekee väitöskirjaansa meille Helsinkiin. Lina Navickaite-Martinelli on niinikään meidän opiskelijoitamme liettualainen pianisti, joka on siirtynyt musiikintutkimukseen, aiheenaan Beethovenin pianomusiikin tulkinnan eri koulukunnat.
Toisen plenaariluennon piti espanjalainen kollegamme Juan Miguel Gonzalez Martinez, hän on julkaissut kaksi tärkeää teosta espanjaksi, toinen vokaalimusiikin semiotiikasta ja toinen kirjallisuudesta ja musiikista.

Viimeisenä päivänä puhui ensiksi Dario Martinelli, joka ei enää Suomessa esittelyä kaipaa, hänhän on maailmankuulu zoomusikologi ja nyttemmin myös median ja musiikin tutkija, monipuolinen italialainen lahjakkuus jolle täytyisi löytyä hyvä paikka suomalaisessa tiede-elämässä. Nayden Yotov edusti bulgarialaisia oppilaitani, hän tutki Polanski Pianisti-elokuva ja musiikin käyttöä siinä näyttäen välähdyksiä tästä dramaattisesta elokuvasta. Julia Shpinitskaja taas soveltaa mulkikulturaalista teoriaa Erik Begmanin musiikkiin, ja siinä, jos missä tosiaan eri kulttuurien vaikutteet sulautuvat.

Kolmannen plenaarin piti Edward Venn, nuori britti, Mahlerin sinfonioista ja hän aloittikin seminaarin päätösosan,  joka oli kokonaan omistettu Mahlerille. Erinomaisesti valmistettu oli pariisilaisen Anne Roubertin (Conservatoire superieure de Paris) esitys ironiasta Mahlerin IX sinfoniassa. Tämä toi mieleen sen miten Esti Sheinberg aikoinaan puolusti väitöskirjaansa groteskista ja ironiasta Shostakovitshilla, olin vastaväittäjänä Edinburghissa aikoinaan, Kuuluisa on myös Robert Samuelin analyysi Mahlerin 5. sinfoniasta, mutta hän käyttää Roland Barthesilta lainattua koodimallia. David Samuel Baltuch on kapellimestari Birminghamista, joka tekee sinne väitöskirjaa Mahlerin johtamisesta ja on ollut ohjattavanani viime keväästä lähtien. Ja lopulta barcelonalainen kapellimestari Joan Grimalt tutkii Mahlerin 3. sinfoniaa.Raymon Monellen oppilaana.

Näin iltapäivä valmisti meidät illan konserttiin Finlandiatalolla, jossa John Storgårds johti Mahlerin 5. erittäin innoittuneesti. Koko seminaarimme pääsi sinne kiitos Filharmonian ystävällisen kutsun, näin kaikki näkivät myös Finlandiatalon.

Olin unohtaa mainita, että seminaariin osallistui myös kiintoisa tuttavuus Venezuelasta, Caracasin uuden konsertti-  ja teatteritalon Centro Cultural Chacaon musiikkijohtaja Eduardo Plaza. Hän on myös musiikkitieteilijä ja juuri tohtoroitunut aiheenaan Derridan teoriat musiikissa. Hän haluaisi tulla Suomeen Helsinkiin tekemään postdoktoraalitutkimusta aiheesta Debussyn musiikin esoteeriset aiheet. Hän on ollut Venezuelassa mm. Kalervo Kulmalan puhallinkurssien pianistina

Charles Rosenin esiintymiset ovat aina oma lukunsa. Pyynnöstäni hänen pianoresitaalinsa oli omistettu Chopinille. Se sopi hänen ohjelmaansa, sillä hän aikoi soittaa saman ohjelman sitten kuukautta myöhemmin Los Angelesissa. Konsertin järjesti HYMS, mutta pyynnöistämme huolimatta sitä ei lainkaan mainittu Helsingin sanomien palstoilla, ei missään muodossa. Mutta nettitiedottamisemme on jo niin tehokasta, että paikalla oli enemmän kuin kertaakaan aiemmin Rosenin Helsingin resitaaleissa, liki 300 yleisössä. Tämä on ilahduttavaa ja todistaa, ettemme siis enää tarvitse sanomalehtiä musiikkielämän tiedottamiseen, kaikki tieto tulvii nykyisin netistä.
Nokturnojen ja Barcarolan jälkeen oli masurkkoja ja Poloneesi-fantasia ja sitten cis molli valssi jonka kaikki aina haluavat kuulla ja Balladi f molli. Viimemainitut myöhäisteokset soitettuna erittäin virtuoosisesti. Pianistimme on nyt 83 vuotias. Väliajalla hän oli tyytymätön Barcarolaansa, mutta sanoi Fantasian ja Balladin onnistuneen niin kuin halusi. Sitten oli enää vuorossa h-molli sonaatti joka muodostui monumentaaliseksi.

Resitaalin jälkeen professori Jukka Meurman ja hänen puolisonsa Elisabeth oivat kutsuneet koko seminaarin kotiinsa Westendiin ja siellä, kuten arvata saattoi, ilta jatkui toisella konsertilla Emmiksi ristityn 20-luvun Steinway- flyygelin äärellä.

Keskiviikkona Rosen esitelmöi Fabianinkatu 26:n musiikkisalissa, aiheenaan Myth of tonal unity in Mozart’s operas. Luento oli äärimmäisen antoisa soittonäytteineen ja rekonstruoin sen tässä muistiinpanojeni perusteella.  Rosenin keskeinen kysymys oli miten Mozartin ooperat rakentuvat. Sonaattimuoto oli tapa yhtenäistää myös oopperaa 1700-luvulla. Mutta Mozartin tapa lähestyä oopperaa oli hyvin erilainen. Usein sille on asetettu vääriä kysymyksiä – ja saatu vääriä vastauksia. Kuten että jokaisen oopperan tulee päättyä samaan sävellajiin kuin missä se alkaa. Jokainen kohtaus oopperassa jota ei keskeytä resitatiivia tulee alkaa ja päättyä samassa sävellajissa. Finaaleissa sama sääntö aina kun sitä EI keskeytä mikään resitatiivi tai aaria. Finaali on kuin yksi kappale joka alkaa ja päättyy samassa sävellajissa (Kommentti: tässä tuli mieleeni Wagnerin Mestarilaulajien finaali joka on yhtä kuin alkusoitto, mutta lavennettuna välikohtauksilla). Mozartin Ryöstössä Osmin raivostuu keskellä aariaansa ja tällöin sävellaji vaihtuu. Se on merkki siitä, että hän menettää kontrollinsa. F- duuri siirtyy e- molliin ja sen sisässä on 10 minuutia puhuttua dialogia. Alkusoiton täytyi olla samassa sävellajissa kuin finaalin. Tätä tekniikkaa Mozart käytti täytettyään 20 vuotta. Figaron häissä alku on D- duuria, mutta välillä ollaan Es- duurissa ennen paluuta D-duuriin

Cosi fan tuttessa:  C- duuri –  D-duuri  – C-duuri ja Es-duuri — C- duuri (tai c- molli) –  Es duuri

Ts. miksi oopperan keskivaiheilla, sen keskifinaalissa sävellaji vaihtuu, mitä siinä tapahtuu?

Figarossa Cherubino edustaa nuorukaista. Figaron misogyyninen aaria; Keskifinaalin sävellaji toistuu lopun finaalissa ja tämä tapahtuu myös Cosissa: Es duuri on huolen, harmin symboli. D duuri on jousisoittimien sävellaji: kukaan ei kirjoittaisi konserttoa käyrätorvelle D- duurissa. Kuulija tietää miten sävellaji soi, kun se palaa finaalissa. Idomeneossa jokainen nä ytös päättyy samaan sävellajiin. Ryöstössä C-duuri voi myös päättyä c –moliin, mutta se on monotonista. Ryöstö noudattaa vaudevillen periaatetta Jos tilanne ei muutu näyttämöllä, emme siirry uuteen sävellajiin. Syntyy sävellajikenttiä, mutta, miten ne toimivat? Kummassakin D- duuri aariassa on trumpetteja. Cherubinon aariassa on ylinousevia kvartteja – ja mitä yllättävin sävellajisuhde A-duuri – Es-duuri. 1700-luvulla ei vaelleta eri sävellajeissa kuten Wagnerilla tai Chopinilla, on helppoa pysyä samassa sävellajissa. Mutta vain Parsifal ja Mestarilaulajat alkavat ja päättyvät samassa sävelajissa. Wagner suunniteli sävellajisuhteert vain viimeisissä oopperoissaan: Parsifal on erityisen tarkkaan punnittu tässä suhteessa. Cosi fan tuttissa mennään sotaan siirtymällä E-duurista F-duuriin. Mozart järjesti musiikkinsa näin. Taikahuilussa oli perussävellaji Es –duuri,  mutta ollaan myös etäällä A duurissa ja E- duurissa. Idomeneon kvartetosta Mozart  oli erityisen ylpeä eikä voinut kuunnella sitä itse kyynelittä. Oopperassa täytyy myös käyttää etäisiä sävellajeja
Jokaisen näytöksen sävellaji on dominantti seuraavan näytöksen sävellajille Don Giovannin finaalissa on kolme orkesteria lavalla: 1. soittaa tahdissa 1,2,3/1,2,3, toinen soittaa kaksi kertaa nopeammin ja kolmas soittaa 1,2,/1,2,/1,2, jne.Keskifinaali: alkusoiton sävelajui palaa. Donna Anan aaria: aina d- mollissa.

Figaron neljä viimeistä sävellajia: Viva la libertà on C- duuria . Non piu andrate, sotilasmarssi C- duurissa mutta sen pitää sopia tiettyihin soittimiin, jotka soivat paremmin tietyissä sävellajeissa.

Mozart voi yleensä viipyä etäisessä sävellajissa vain kuusi sekuntia – Beethoven moduloi sonaateissa toonikasta dominanttin seitsemässä sekunnissa, kuten op. 109:ssä. Beethoven oli viimeinen säveltäjä joka teki näin. Mutta lisäksi subdominanttia saatettin käyttää toonikan korvikkeena 1700-luvun musiikissa.

Vielä luennon jälkeen Rosen istui flyygelin ääreen ja soitti katkelmia kuten Rosenkavalierista Feldmarchalinin aarian harmonioita, hänen suosikkikohtaansa.

Episodeja erään professorin elämästä, osa 10

25.3. Tämä on luentopäiväni torstai eli pidän länsimaisen taidemusiikin historian kurssia uudessa viihtyisässä musiikkisalissamme eli Fabianinkatu 26:ssa. Nyt olemme päässeet Wagnerista, jotenkin minusta tuntuu ettei Wagner mennyt ihan perille, vaikka joulun jälkeen yleisöön tuli Wagner-seuralaisia. Mutta nyt ollaan Venäjän musiikissa. Kiitos Marinskyn festivaalien minulla on mapit täynnä muistiinpanoja ja käännöksiä, joita nyt hyödynnän. On myös harvinaisia videoelokuvia, kuten venäläinen Skrjabin elokuva 70-luvulta, Aleksandrovin elokuva Glinkan elämästä vuodelta 1952 – uskomaton filmi, siinä on kuuluisa kohtaus jossa Liszt vierailee Pietarissa ja improvisoi yleisön antamista teemoista, hän poimii lukuisista tarjotuista yhden ja hetkessä siitä syntyy konserttiprafraasi Tshernomorin marssi… ja lopulta säveltäjä kutsutaan esiin: Glinka. Lisztiä näyttelee sangen uskottavasti Svjatoslav Richter. Eräät elokuvan kohtaukset on visuaalisesti lainattu maalaustaiteesta kuten Glinka säveltämässä Russlan ja ludmilaa maaten vuoteessaan, oliko se Repinin taulu? Tshaikovskin Pähkinänsärkijä on luultavasti hänen nerokkain sävellyksensä, minun pitäisi julkaista siitä Mikkelissä vanhalla käsikoneella kirjoittamani ’filosofinen analyysi’. Tämä teos on venäläisen musiikkikulttuurin suurin lahja ihmiskunnalle. Näytän Martti Talvelan Borisina Savonlinnassa 1974. Aivan uskomattoman vakuuttava rooli. Rimsky-Korsakovin a Scheherazadea voi tutkia Aivazovskin merimaalausten yhteydessä ajatellen merenkulkijan Simbadin laivan kuvausta. Rimsky oli itse meriupseeri. Upseeripiireissä häntä ei otettu vakavasti, koska hän oli muusikko, ja muusikkopiireissä häntä pidettiin pitkään musiikkia harrastavana upseerina. Ja hänestä tuli sitten kaikkein professionellein venäläinen säveltäjä, jonka harmoniaoppia ja orkestraatiokirjaa opettelemme vieläkin.

Mutta luentojen johdannoksi luen filosofi Vladimir Solovievin tulkintaa venäläisyydestä vuodelta 1897 (essee Die russische Frage, luen häntä saksaksi, en osaa venäjää). Venäjä on aina ollut olemassa ja tulee olemaan. Mutta kyseessä on miten se on olemassa, onko se olemassa arvokkaasti. Ja arvokasta olemista on kansallisen itsekkyyden unohtaminen, sillä Venäjän on Eurooppaa ja saanut kaiken arvokkaan Euroopasta. Siis: on tällaisiakin ääniä Venäjällä.
Joka tapauksessa tämän kurssin pitäminen on itselleni hauskaa, koska minulta on tilattu kirja ranskaksi musiikin historiasta Presses universitaires de Francelle, joka on Ranskan tärkein akateeminen kustantaja. Saa olla 300 sivua mutta ei liian vaikeatajuista … ja liitteeksi sopii dvd jossa puhun ja illustroin pianon ääressä. Se pitää olla valmis jo ensi kesänä.

18.3. Nyt on HYMSin vuosikokouksen aika. On ollut rikas vuosi, päätämme Pacius-palkinnosta, mutta esitystämme en kuitenkaan tässä vielä julkista. Toteamme, että ensi vuonna on paljon suuria projekteja. Erityisesti Erkki Melartinin harvinaisen Aino-oopperan esitys Vanhalla. Ohjaajana on Ville Saukkonen, orkesterina YS Mikk Murdveen johdolla, kuorona HYMSin kuoro, jolla on uusi virolainen johtaja, tuotantoryhmää ohjaa Marta Schmidt jolla on jo laaja kokemus – musiikkitieteen oppilaita tietenkin – ja Laura Åkerlund.

Toinen projekti on yhteistyöhanke Helsingin juhlaviikkojen kanssa nimittäin Sibeliuksen kaikkien sinfonioiden esittäminen niiden alkuperäisessä miljöössä eli juhlasalissa Tapiola sinfonietan soittamana ja Leif Segerstamin  johdolla. Muistamme vielä Segerstamin ainutlaatuisen Sibelius-sarjan Filharmonian kanssa. Erik Söderblom on idean isä, ja rohkenen tässä sanoa että hänkin on entinen oppilaani nimittäin pianonsoitossa musiikkitieteen laitoksella. Minua on pyydetty esittelemään teokset samassa salissa mikä on mieluisa tehtävä. Tämä sali on kotikenttääni, olen ollut siellä pikkupojasta lähtien ja kokenut siellä ensimmäisen voimakkaan taidemusiikkielämykseni Dvorakin Uuden maailman sinfonian kapellimestari Enrique Jordan johtamana. Muistan kun Darius Milhaud kömpi vaivalloisesti takaa lavalle johtamaan teoksiaan. Muistan kun Hilja Haahti sanoi Oke Peltoselle takapermannolla: Kyllä Messiaen on hieno säveltäjä – ja hän äänsi sanan ’Messiaen’ oikein, kuten myöhemmin totesin.

17.3. Uusi kirjani on ilmestynyt Italiassa! Tämä on aina erityinen juhlahetki sillä mikään ei ole niin vaikeaa suomalaiselle kuin julkaista ulkolaisilla hyvillä kustantajilla. Siihen vaaditaan vuosikausien työtä ei vain itse kirjan kirjoittamista vaan myös sen kääntämistä tai käännättämistä, kustantajan löytämistä, suhteita ja taas suhteita jne. Tämä teoksen nimi on I segni della musica. Che cosa ci dicono i suoni. Se on kääntänyt kanadalainen Pescarassa asuva pianisti Brent Waterhouse ja toimittanut säveltäjä Paolo Rosato, jonka koko perheen tunnemme jo parinkymmenen vuoden takaa. Mutta kustantajan tälle opukselle joka on siis käännös Berliinissä 2003 julkaistusta Signs of Music teoksesta, lisättynä tuoreemmalla laajalla luvulla ’Analisi musicale esistenziale e trascendentale’ sain iäkkäämmän kollegani Gino Stefanin kautta. Hän tunsi LIMin johtajan Libreria musicale italianan, Luccassa, ja heidän kanssaan tuli sopimus. Umberto Eco ei kyennyt tässä minua auttamaan. Sitten Paolon ansiosta Ricordi tuli mukaan eli Universal Music Publishing company jolla on toimistot ympäri maailmaa. Eli saan kirjani näkyviin kaikkiin noihin kauppoihin Buenos Airesista New Yorkiin. Italialainen yhteisö on laaja.

Harrastan jatkuvasti italialaisuutta, taisin jo kertoa että yksi syy on se että minua pidetään Pariisissa automaattisesti italialaisena. Helsingissä ostan viikottain La repubblicaa Asemalta tai Akateemisesta. Tiedän siis kaiken mm Berlusconin elämästä.

Aspenin jälkijäristyksiä 1: Cleveland

Severance Hall

Aspenin kapellimestariakatemiaan osallistumisella oli kauaskantoisemmat seuraukset kuin osasin viime kesänä kuvitellakaan. Sain nimittäin marraskuussa täysin yllättäen tiedustelun maailmankuulusta Clevelandin orkesterista, kiinnostaisiko minua hakea heidän apulaiskapellimestarinsa paikkaa! Kyseinen pestihän ei ole avoimessa haussa, vaan orkesteri kutsuu kokeisiin heitä kiinnostavia nuoria kapellimestareita, ja joku orkesterin luottohenkilö oli arvatenkin nähnyt minut Aspenissa ja suositellut ottamaan yhteyttä.

Jouduin hetken miettimään, sijoittaako rahaa lentolippuihin ja hotelliin siitä ilosta että on kerran voinut johtaa Clevelandin orkesteria vaikka paikka ei irtoaisikaan, ja päätin lopulta vastata myöntävästi. Riemuni olikin suuri, kun paluupostissa sain tietää orkesterin huolehtivan kaikista matkani kustannuksista! Kokeet olisivat kaksipäiväiset – ensimmäisenä päivänä kaksi haastattelua, toisena päivänä puoli tuntia työskentelyä Clevelandin orkesterin kanssa. Johdettavat teokset olisivat ensimmäinen osa Debussyn teoksesta La Mer ja Beethovenin Coriolan-alkusoitto.

Clevelandissa mieluisat yllätykset jatkuivat. Kun olin majoittunut Glidden House -hotelliin kivenheiton päässä orkesterin kodista Severance Hallista, sain huomata että kaikki kilpakumppanini ovat tuttuja kasvoja Aspenin kapellimestariakatemiasta: Los Angelesin Young Musicians Foundation nuoriso-orkesterin kapellimestari Case Scaglione, vuoden 2009 kansainvälisen Malko-kapellimestarikilpailun voittaja Josh Weilerstein, sekä Chicagon Millennium Chamber Playersin kapellimestari Robert Trevino.

Ensimmäisenä päivänä saimme kuulla Clevelandin orkesteria livenä heidän päiväkonsertissaan – tosin vasta sen jälkeen kun muusikot olivat jalkautuneet yleisön joukkoon ja jakaneet seuraavana maanantaina alkavaan lakkoonsa liittyviä lentolehtisiä (!). Orkesteri soitti Richard Straussin Don Juanin ja Brahmsin toisen sinfonian upeasti Franz Welser-Möstin johdolla. Severance Hall on ehdottomasti kaunein koskaan näkemäni konserttisali, ja akustiikan puolesta sijoittuu myös aivan kärkipäähän. Konsertin jälkeen meille tarjottiin lounas ja näytettiin hieman paikkoja. Iltapäivällä alkoivatkin sitten haastattelut, jotka sujuivat leppoisan jutustelun merkeissä. Kysymyksiä oli laidasta laitaan, koskien repertoaarin tuntemusta, kokemusta yleisökasvatusprojekteista, partituurien opiskelua, levytyskokemusta ynnä muuta.

Seuraavana päivänä jouduimmekin sitten tositoimiin Clevelandin orkesterin kanssa. Puoli tuntia riitti juuri siihen, että kävimme meille annetun tehtävän läpi ja ehdimme tehdä pari korjausta ennen seuraavaan tehtävään siirtymistä. Itse orkesterin johtaminen oli huikea elämys. Varsinkin Beethovenissa huomasin, miten tarkkaan orkesteri tulkitsee pienintäkin kapellimestarin antamaa vihjettä. Muusikot olivat todella valppaina aina viimeistä viulupulttia myöten! Konserttimestarina meillä oli maailman parhaaksi konserttimestariksi kehuttu William Preucil.

Konserttimestari Preucilin kanssa.

Kun kaikki neljä kokelasta oli nähty, harkitsi orkesterin ylikapellimestari Franz Welser-Möst haastattelijoidemme kanssa valintaansa noin puolen tunnin ajan, minkä jälkeen meidät kutsuttiin päätöstä kuulemaan. Minut kutsuttiin ensimmäisenä ylikapellimestarin huoneeseen, ja vajaan minuutin keskustelun jälkeen Welser-Möst yllätti minut täysin tarjoamalla assistentin paikkaa minulle! Minulla ei tuolla hetkellä ollut mitään illuusioita siitä, että minut valittaisiin kolmen lahjakkaan amerikkalaiskandidaatin ohi, vaan olin vain tyytyväinen siihen että tulin ja pääsin kokemaan sen miltä tuntuu ohjata todellista orkesterien Rolls-Roycea. Epäilin vielä huoneesta ulos tullessani että olinkohan sittenkään kuullut oikein, mutta orkesterin taiteellisen suunnittelijan kädenpuristus ja onnittelut vahvistivat sen tosiasian, että minut oli valittu apulaiskapellimestariksi yhteen maailman parhaista orkestereista.

Voi sanoa, että tämä ainutlaatuinen tilaisuus oli suoraa seurausta siitä, että vietin viime kesän Coloradon vuoristomaisemissa musiikkia opiskellen, mikä puolestaan oli seurausta amerikkalaisten kollegojeni uupumattomasta lobbauksesta Aspenin puolesta. Mestarikursseilla kannattaa tehdä parhaansa ja ottaa niistä kaikki irti, sillä koskaan ei tiedä kuka istuu yleisössä seuraamassa. Aspen tuotti minulle vielä toisenkin mieluisan yllätyksen talven aikana, mutta siitä kirjoitan toisella kertaa.