Category Archives: Kirjoittajat

Tapio von Boehm ja Cecilia Damström. Kuva © Eila Tarasti.

Cecilia Damström Festival. Sunnuntaina 9.3.2025 klo 17. Ritarihuoneella (House of Nobility). Hedvig Paulig, sopraano; Uuden Ajan Ensemble; Tapio von Boehm, kapellimestari

Vai pitäisikö sanoa ’huuto’, sillä kyseessä oli sangen julistava tilaisuus, tuli mieleen ranskalaisen intellektuellin Jacques Attalin teos Les bruits (Hälyjä), jossa hän oletti, että musiikin muutokset edeltävät ja ennustavat yhteiskunnan kriisejä. Damström tahtoo painokkaasti olla kantaaottava säveltäjä, vaikka tämä termi liitetään usein sosialistiseen realismiin. Sen hän nyt toki kiistää selvästi illan viimeisen teoksen huumoria viljelevällä päätösosalla, kun hymni ”Oi suuri ja mahtava Neuvostoliitto” muuntuu groteskiksi irvikuvaksi musiikissa, joka kuvaa jätteiden virtaamista mereen. Hieman niin kuin Berliozin Fantastisen sinfonian lopussa idée fixen vääristyneet variantit noitien sapatissa.

Tähän festivaaliin, joka oli, sanottakoon se heti, ehdoton merkkitapaus musiikkielämässämme ja uudessa säveltaiteessamme, kuului kuusi teosta vuosilta 2011-2020, siis melkoinen läpileikkaus säveltäjän tähänastisesta tuotannosta. Eteemme hahmottui vahva, itsenäinen säveltäjäprofiili, taiturimainen orkesterin käsittelijä ja sisällöltään painavaa lajia. Richard Wagner sanoi kerran vaimolleen Cosimalle, että ”muusikko, joka ei ymmärrä ideoiden maailmaa, on kuin nauta [kaikella kunnioituksella eläimiä kohtaan!] … ja hänen olisi parempi tehdä jotain aivan muuta”.

Damströmiltä ei ideoita puutu. Kaikki teokset olivat sangen ohjelmallisia, joista lyhennelmät olivat luettavissa käsiohjelmassa. Tosin siinä sanottiin: ”Puita säästääksemme konserttiohjelman pidemmät teostekstit löydät QR-koodilla!” Luin ne vasta konsertin jälkeen; ne vyöryttivät eteen suuren määrän vakavoittavia faktoja mielenterveyden ongelmista, jotka koskettavat kaikkia, ahneuden kuolemansyntiin, pakolaisuuteen, ilmastokatastrofiin ja jätteiden tuhoamiseen saakka. Kieltämättä ne muodostivat jo pelkkinä vihjeinä kaikkia liikuttavan, jopa järkyttävän kontekstin, jossa teoksia kuunteli. Mutta parempi näin väljässä muodossa, sillä musiikki on aina musiikkia, se on oma maailmansa ja vaikuttaa kuulijaan vain sillä, jos on vaikuttaakseen. On olemassa paljon eettistä, jaloon päämäärään pyrkivää taidetta, joka on valitettavasti taiteena tylsää. Eli politiikan professori Heikki Patomäen lanseeraama käsite: kontrafinaliteetti kiteyttää tilanteen: päämäärä voi olla ylevä, mutta tulos jotain aivan vastakkaista. Toivottavasti en nyt tuonut liikaa kriittisiä aspekteja, sillä Damströmin musiikki valloittaa kuulijan välittömästi sellaisenaan musiikillisilla kvaliteeteillaan. Hän on todellakin Suomen johtavia nykysäveltäjiä!

Konsertissa oli kaksi puoliskoa: ennen väliaikaa kuultiin kolme teosta, jotka käsittelevät ihmisen eksistentiaalisen, henkilökohtaisen elämän asioita. Sitä vastoin jälkipuoliskon kolme teosta nostivat esiin yhteiskunnallisia aiheita. Vähän niin kuin Pariisin koulukunta puhuu psykosemiotiikasta ja sosiosemioiikasta – ja itse käytän teorioissani termejä Moi (ransk. Minä) ja Soi (yhteiskunta). Mietin oliko tällä kahtiajaolla seuraamuksia säveltäjän tyylin suhteen. Ehkä lähinnä siinä, että jälkipuolisko oli, jos mahdollista, vielä dramaattisempaa ja painokkaampaa kuin alkupuolisko.

Damström noudattaa Richard Straussin ohjetta, kun tämä kuuli Stravinskyn Sacren: täytyy aloittaa heti mukaansa tempaavasti, ei epäröiden. Nixus-teoksen (op.75, 2020) musiikki loi eteemme kuvan katastrofista, sointi oli harkitun brutaalia, kakofonista, toistoa käytettiin paljon hyväksi. Adorno olisi laskenut tämän musiikin samoin kuin Stravinskyn ensin mainitun teoksen psykoanalyyttisesti katatonisen tilan kuvaukseksi. Ensimmäinen taite sujui näisssä merkeissä, mutta toinen taite oli hallusinaatiota, irreaalista, tuota Adornon ’fantasmagoriaa’ , jos nyt saa vielä häntä lainata. Mutta patarumpjen myötä palattiin alkuosan tunnelmaan, shokkiefekteihin, joskin välillä musiikki muuttui kuin kuplivaksi sateeksi (vähän niin kuin Sibeliuksen Tapiolan lopussa, muistaakseni), ja oli myös ironisia, kuin naurua matkivia eleitä.

Toinen teos oli laulusarja nimeltä Dagbok (2011-2013), ilmeisesti viiden laulun runot olivat säveltäjän itsensä laatimia. Niiden perussävy oli melankolinen, surullinen: Jää, Et sanaakaan, Kylmempi, Polut ja Minä haluan, kuin kaikki jotain hylkäämistä heijastellen ja pohtien. Säestyksen ostinato väreili, oli rytmiltään eloisa, melodinen; puupuhaltimilla itsenäiset linjat kuin eri polkuja ikonisesti jäljitellen. Hetkittäin oltiin kuin ei-dissonoivassa vokaliisissa. Hedvig Pauligin  mielestäni tummasävyinen ja kaunis  sopraano sopi erinomaisesti tähän yhteyteen. Laulutyyli oli jotain linjalla Sibelius – Richard Strauss – Alban Berg. Musiikki oli varmaan sarjallista, mutta rivi oli valittu niin, että siinä ei ollut repiviä intervalleja, vaan konsonoivia ja pehmeitä. Ja tämä saattaaa olla Damströmin harmonisen kirjoituksen ydin muuallakin: orkesterin kaikkein väkevimmissä nousuissa sointi säilyttää esteettisyytensä eikä ylitä kuulijan kipukynnystä.

Lucrum (op. 57, 2018) oli saanut innoituksensa synnistä ’ahneus’ , kuten jo todettiin. Tuli mieleen La Bruyèren klassikkoteos Luonnekuvia 1600-luvulta, jossa kuvataan erilaisia karaktäärejä. Jousien itsepintainen kuviointi sai kasvaa aina enemmän ja enemmän juuri niin kuin ahne haluaa aina vain lisää. Yksi saksalaisen ravintolan prinsiippi on Lieber etwas gutes und dafür ein bisschen mehr (Mieluummin jotain hyvää ja sen päälle vielä lisää…). Tätä neuvoi eräs musiikintutkija soveltamaan Wagnerin melodiikkaan…. mutta yhtä hyvin se käy tähän.

Väliajalla käytiin innokkaita keskusteluja musiikista, yleisöä oli runsaasti, ja valtaosa nuorempaa väkeä. Orkesterikin, joka soi rikkaasti ja täyteläisesti, intohimoisen rohkeasti, koostui nuorista ammattimuusikoista ja opiskelijoista Tapio von Boehmin määrätietoisen mutta samalla vivahteikkaan johtamisen myötä. Tämä nuori kapellimestari on aivan omassa lajissaan perustamansa orkesterin kanssa, jonka ansiona on ollut esittää valtaisa määrä kotimaisten nuorten säveltäjien teoksia. Niiden pitkä luettelo löytyi ensin mainitun QR-koodin takaa. Mutta oli orkesterin joukossa kokeneempiakin soittajia, kuten Jyväskylän kaupunginorkesterin aiempi konserttimestari Harri Forstén, joka jatkaa aktiivisesti viulistin uraansa.

Väliajan jälkeen kuultu Tundo (op.49, 2016/2018) oli omistettu kaikille pakolaisille. Miten järkyttävän aktuelli aihe. Sotaa kuvataan aivan kuin Pendereckin Fluorescencesissä sireenimäisillä hälytyssignaaleilla. Tutti ja soli vuorottelivat. Pakolaisten vaellusta ilmennetään eräänlaisella kävelyaiheella – vähän niin kuin Stravinskyn/Cocteaun Sotilaan tarinassa.... il a beaucoup marché… mutta lopussa oli tonaalinen yllätys: jousten nouseva terssi ja kolmisointua!

ICE (op.77, 2021) paneutui ilmaston lämpenemiseen. Sen piti esittää sulavia jäätiköitä. Miten musiikilla voi kuvata jäätä? Ei tullut mieleen muita ennakkotapauksia kuin Debussyn Les pas sur le neige. Damströmin teos alkoi lumoavan kauniilla harpun ja piano arpeggiolla. Ajattelin heti, ah, tämän haluaisin kuulla vielä uudestaan – ja katsoa partituurista, miten se oli tehty. Onneksi säveltäjä antaa sen palata aivan lopussa, siis musiikillinen anafora, joka saa symbolisen merkityksen eli herättää toivon, että jää voi vielä palata kaikkien pelastukseksi. En muista, että Bachelardkaan olisi kuvannut jäätä missään muodossa eri elementtien, maan, tulen, veden ja ilman filosofiassaan. Tapahtukoon se siis musiikin keinoin. Aaltomaista liikettä, räikeitä kauhunhuutoja, mutta ei ylittäen siedettävyyttä.

Viimeinen teos toi yllätyksen: huumorin. Wasteland (op. 81, 2021-2022) seuraa kolmen vaatteen matkaa lajittelukeskuksen kautta polttolaitokseen, jonne kuulemma 80% vaatteistamme päätyy ja muuntuu myrkyllisiksi päästöiksi mereen. Tämä teos on siis yhtälailla ekologinen kuin muutkin edellä puolustaen kierrätystä. Kyseessä on niin ikään myös postmoderni sävellys lainauksineen, jotka tunnistaa helposti. Jo joutui armas aika ja suvi suloinen toistuu miltei johtoaiheen omaisesti, mutta esiin sukeltaa myös Bizet’n Carmenia ynnä muita, virran kuvauksessa jopa Smetanan Moldauta. Ja todellisena shokkiefektinä raikui Oi suuri jamahtava Neuvostoliitto tavalla, joka on ilman muuta pilailevaa aitoa postmodernia naurua menneelle. Damström harrastaa saman soinnun repetitiota aksentoituina koko orkesterin voimin ikään kuin vakuuttaakseeen ja suorastaan yli-vakuuttaakseen kuulijaa sanomastaan.

Kuten sanottu, konsertti oli kauttaaltaan loistokas näyttö säveltäjän monipuolisesta lahjakkuudesta ja hänen sanomansa väkevyydestä. Nämä sävellykset eivät jää yhden esityksen varaan. Ja Uuden ajan ensemble jatkakoon idealistista työtään nykymusiikin hyväksi.

– Eero Tarasti

Professori Juha Kangas ja harmonikkataiteilija  Mika Väyrynen

Mikkelin Kaupunginorkesteri Mikaelissa torstaina 6.3.2025 klo 18. Juha Kangas, kapellimestari; Mika Väyrynen, harmonikka. Grieg, Sallinen, Walton, Šostakovitš, J.S. Bach/Max Reger

Mikkelin kaupunginorkesteri on jousiensemble, jossa on ’vain’ 12 soittajaa. Mutta silti se on yksi hienoimpia orkestereita maassamme. Olen voinut seurata sen monia vaiheita alkaen jo siitä, kun enoni Ilmo Saijonmaa soitti siinä selloa. Johtaja taisi olla Tiitus Mäntynen, jota en kuullut, ja sitten pitkään Harry Miller. Kun orkesteri supistui pelkkiin jousiin heräsi epäiyksiä, että riittääkö kiinnostavaa ohjelmistoa. Samaan aikaan oli Mikkelissä vielä varuskuntasoittokunta, josta olisi voinut saada helposti puhaltajia. Sasha Mäkilän kautena orkesteri vieraili ulkomailla Kiinaa myöten. Ja nyt se menestyy yhteistyössä Saimaa sinfoniettan kanssa Erkki Lasonpalon innostuneella johdolla.

Tämän illan ohjelma oli hienosti suunniteltu ja se olikin jousiensemblien asiantuntijan professori Juha Kankaan käsialaa, kuten sain sitten kuulla seuraavana päivänä Hotelli Scandicin aamukahvilla. Mutta oli se myös aika vaativa kuulijalle, etten sanoisi sofistikoitu. Konsertin yleisilme oli vakava kuin jo pääsiäisen odotuksessa, vaikka kaksi alkunumeroa – Edvard Griegin Kaksi melodiaa, Norjalainen ja Ensimmäinen tapaaminen – olivat liikuttavaa pohjoista lyriikkaa. Olisivat voineet soittaa myös vaikka Griegin Aamutunnelman Peer Gyntistä, yksi maailman eniten esitetyimmistä klassisen musiikin kappaleista, niin olisi jäänyt mieleen jokin musiikillinen memorandum kotiin vietäväksi.

Aulis Sallisen Kamarimusiikkia V: Barabbas-muunnelmia sopi erinomaisesti ohjelmaan, koska säveltäjä täyttää 9. huhtikuuta 90 vuotta. Muistan miten hauska seuralainen hän oli rouvineen Helsingin yliopiston promootioillallisilla saadessaan kunniatohtorin arvon. Viimeksi puhuin Sallisen musiikista 2017, kun Matti Toivanen TV:sta juonsi kamarikonserttia Helsingin Vuotalossa.

Nyt kuultua teosta sopii kyllä kutsua sinfoniaksi tai ainakin sinfoniseksi. Mitään synkeää ohjelmasisältöä ei tarvita, sillä Sallisen musiikki vangitsee kuulijan välittömästi ja pitää kuulijan kiinnostuksen vireillä tässä yksiosaisessa puolen tunnin mittaisessa teoksessa. Sallinen on musiikin suuri käsityöläinen, joka saa jousiyhtyeestä esiin uskomattoman määrän soinnillisia variaatioita. Keskeinen rooli on tietenkin harmonikalla, jonka sulautuminen jousiin toimi yllättävän vakuuttavasti. Ei tarvinnut muistaa, mitä Seppo Heikinheimo sanoi harmonikasta, nimittäin, että sitä kuuntelee mieluiten kesäiltana ja järven tuolta puolen. Mika Väyrynen on sitä paitsi taidoiltaan hämmästyttävä virtuoosi. Olen aiemmin kuullut vain Merja Ikkelää, Matti Rantasta ja Timojuhani Kyllöstä taidemusiikin harmonikan soittajina. Väyrynen on kuuluisa kaikkialla maailmassa, soittanut Pariisissa ja Wienin Musikvereinissa.

Kun ajattelee, että kuultu teos oli muunnelmasarja, pohdin, oliko se aina harmonikka, joka aloitti uuden variaation ja määräsi sen karaktäärin. Tietty perussyke säilyy kyllä kautta linjan, vaikka musiikki hiljenee välillä sangen mietteliääksi. Dramaattisssa huipennuksissa harmonikan ja jousien tiivis yhteisteho vastasi jo volyymiltaankin täyttä sinfoniaorkesteria. Tässä oli luonnolliseasti suuri ansio myös kapellimestari Juha Kankaalla, joka sai irti näin vaikuttavan intensiivisen tehon. Oli aivan paikallaan, että saatiin myös ylimääräinen Väyryseltä, hänen sovituksensa Rimski-Korsakovin Kimalaisen lennosta oopperasta Legenda tsaari Saltanista. Kuulin sen kerran Blooomigtonissa Indiana Universityn oopperassa, jolloin ilmassa moottorin avulla lentelevä kimalainen sai suurimmat aplodit.

Väliajalla nautittiin kahviossa voileipärullia ja Guiche lorraine –piirakkaa, joka oli onneksi lämmitetty. Sanon tämän, koska ei ole yhdentekevää mitä tapahtuu konsertissa salin ulkopuolella. Niin, olinkin aivan unohtaa, että ennen konserttia siitä kertoi kahvioon kertyneelle yleisölle intendentti Jaakko Anttila haastatteluineen. Tällainen johdattelu on tuiki tärkeää ja sellaiset on paras sijoittaa ennen itse konserttia, ei viime hetkellä lavalta tapahtuviksi. Vaikka kapellimestari olisi miten kuuluisa, sitä ajattelee vain, että voi ei, alkaisivat jo soittaa!

Mutta mikkeliläisiä ei ollut paikalla koko konsertissa kuin vajaa sali. Haloo, Mikkelin väki! Miksi ette kansoita salia ja tue ikiomaa taidemusiikin instituutiotanne? Paikallisessa sanomalehdessä ei ollut samana päivänä myöskään mitään ilmoitusta tilaisuudesta.

William Waltonilta oli valittu kaksi lyyrisen melodista elokuvamusiikin katkelmaa filmistä Henry V. Passacaglia ja Touch her soft lip and part, toisin sanoen sotaan lähtevien nuorten miesten laulu. Waltonhan lähinnä muistetaan alttovulukonsertostaan.

Kangas aloitti Šostakovitšin Sinfonian jousille ilman taukoa Waltonista, niin että sitä vähän hämmentyi, että missä ollaan menossa. Tämä on kyllä nykyisin muotia: muistan kun Simon Rattle aloitti Mahlerin VIII:n ilman taukoa Arnold Schönbergin Ein überlebener aus Warschau –teoksen jälkeen Berliinin filhamonikoilla, mikä saattoi koko sinfonian tiettyyn tulkintaraamiin.

Šostakovitšin sinfonia on vaikuttava ja mukana ovat kaikki hänen ikiomat ’topoksensa’ alkaen laukkaavasta daktyylirytmistä, mutta sisältäen myös erikoistehoja kuten jousien glissandoja. Allegretto furiososssa oli taas päällä orkesterin täysi volyymi, suuri intensiteetti, jonka Kangas sai purkautumaan soittajistaan. Mieliipainuvia olivat myös konserttimestari Elias Nymanin viulusoolot ja sellisti Sakari Kivisen ilmeikkäät repliikit – nyt en muista, olivatko ne tässä vai jo Sallisessa.

Eräänlaisena ylimääräisenä oli hyvin vakava J.S.Bachin koraalialkusoitto passioajan sävelmästä O Mensch bewein dein Sündegross (Oi ihminen, muista suuria syntejäsi). Sen oli sovittanut Meiningenissa vaikuttanut Max Reger, musiikinhistorian jossain määrin aliarvostettu kontrapunktin ja harmonian taituri.

Yleisö poistui näissä hartaissa tunnelmissa – mutta sai kokea yllätyksen heti Mikaelin pihalla, joka oli illan aikana jäätynyt superliukkaaksi hiekoittamattomaksi kentäksi, niin että hädin tuskin pääsi autolleen.

– Eero Tarasti

Sasha Mäkilän kansainvälisen kapellimestarikurssin päätöskonsertti perjantaina 21.2.2025. Helsinki Metropolitan Orchestra. Madetoja, Dvořák, Mozart, Beethoven.

Kerrankin jotakin tapahtuu naapurissa, ettei tarvitse matkustaa ulkomaille Espooseen. Laajasalon kirkko (Kari Järvinen ja Merja Nieminen, 2003) on ollut monien arkkitehtien ihailun kohde, siellä on käynyt muun muassa ryhmiä Italiasta ja muualta ihailemassa kauniisti paneloitua tilaa, joka sopii myös akustisesti erinomaisesti jopa orkesterimusiikille. Sali oli nyt aivan täynnä, konserttiin oli vapaa pääsy, joten sinne tuli paitsi paikkakuntalaisia tietenkin myös soittajien ystäviä ja sukulaisia.

On harvinainen tilaisuus kuulla peräkanaa kymmentä sangen erilaista muusikkoa, lähtöisin erilaisista musiikkitaustoista ja maista. Yleensä tällainen katsaus toteutuu vain kilpailuissa, mutta onneksi tässä ei ollut vähääkään sellainen kyseessä. Sasha Mäkilä oli paitsi ammattitaidollaan ja kokemuksellaan myös sosiaalisilla kyvyillään saanut kokoon kiehtovan kokoelman kapellimestarin uraa tavoittelevia nuoria.

Orkesterin johtaminen on vähän niin kuin laulua, muusikon instrumentti on hänen kehonsa, jonka elekielen avulla hallitaan paitsi musiikin rakenteita myös soittajien työtä. Vaikka esittäessään lavalla jotain muusikko astuu toiseen, intentionaaliseen kehoon, joka ei ole ihan sama kuin hänen fyysinen olemuksensa. Juuri kehon merkkien avulla orkesteri seuraa musiikin kulkua, tulee sisään oikeissa kohdissa ja yhtä lailla kuulija hahmottaa teoksen huippukohdat ja laskut.

Tosin jos musiikki on niin eleetöntä kuin aluksi kuultu Leevi Madetojan Elegia Sinfonisesta sarjasta op. 4, jonka johti rauhallisen elegantti Joseph Pernot Lyonista, voi sanoa että orkesteri vain ”spielt sich”. Pernot on valmistunut Pariisin konservatoriosta, esiintynyt tenorisolistina ja opiskellut orkesterin johtoa Pariisissa. Suomen maine ylipäätään nuorten tähtikapellimestarien alma materina myös varmasti houkutteli näitä nuoria tänne.

Antonín Dvořákin Serenadi jousiorkesterille E-duuri. op 22 sisältää viisi osaa, jotka oli jaettu eri johtajille. Ensinnä oli vuorossa helsinkiläinen Ako Kiiski, joka on populaarimusiikin taitaja basistina ja esiintynyt tunnetuissa yhtyeissä kuten Apulannassa. Ehkä tämän takia hänellä oli eloisan luonteva ote orkesteriin. Osan Tempo di Valse sai johtaa ukrainalainen Christina Kotowski, joka on viulunsoiton maisteri Lvivin musiikkiakaemiasta. Hän aloitti kapellimestariopintonsa Berliinissä 2024 ja on jo esiintynyt Kreikassakin. Ziyu Wang Kiinasta esiintyi seuraavaksi, mutta hänkin tekee jo uraa Euroopassa, muun muassa Wienissä. Hän on toiminut myös Changzhoussa puhallinorkesterin johtajana jo 17-vuotiaana. Hän oli lavalla vilkas ja dramaattinen, ote orkesteriin oli tiivis.

Larghetto-osa oli annettu iranilaiselle Fazel Shiralille. Hän poimi osuvasti esiin eri ääniä ja hallitsi teoksen jännitteitä ja yksityiskohtia. Shiral on valmistunut kuvataiteen kandidaatiksi Teheranissa ja aloittanut pianonsoiton siellä 19-vuotiaana, mutta nyt jatkaa Wienissä. Sinänsä kiinnostavaa, että vallankumouksesta huolimatta Teheranissa on toiminut orkesteri, kuten kuulin käydessäni siellä luennoimassa Sibeliuksesta seitsemän vuotta sitten. Jopa oopperaa ja musikaaleja on taas esitetty, ensimmäinen oli Sound of Music!

Dvořákin sarja huipentui allegro vivace -finaaliin, jonka johti taiwanilainen Chi-Chun Chen. Hän on esiintynyt lukuisilla festivaaleilla yhdistäen klassista ja nykymusiikkia. Chen oli mukaansa tempaava, kehon kieli oli vapautunutta ja hänellä oli rytmin ja draaman tajua. Chen saikin yleisöltä illan raikuvimmat aplodit. Hauskasti Dvořák lainaa lepattavaa allegro-teemaa Beethovenin yhdeksännen sinfonian finaalista.

Väliajalla huomasin, ettei ollut muita tuttuja kuin fagotisti Seppo Santeri Heikkinen, klarinetisti Janne Palkisto sekä kapellimestari Alf Nybo. Palasimme saliin, ja nyt kuultiin Mozartin Idomeneon alkusoitto, johtajana italialainen Matteo Guerra. Hän on jo kokenut, vauhdikas kapellimestari jolla on merkittävää uraa paitsi kotimaassaan myös Saksassa ja Latinalaisessa Amerikassa. Guerra sai esiin musiikin eri karaktäärejä, etten sanoisi topoksia, oppinutta tyyliä, marssiaiheita ja das Erhabene –estetiikkaa.

Seurasi Beethovenin 1. sinfonia, jonka jokainen osa sai taas uuden kapellimestarin. Beethovenin sinfoniathan ovat tulkintojen loputon lähde alkaen jo siitä, onko hän klassikko vai romantikko. Theodor Adornon mielestä hänen sinfoniansa ovat kehollisia, ne edustavat kollektiivista kehoa (tietenkin metaforisessa mielessä), joka ilmentää yhteiskunnan kaikkia aspekteja.

Ensiosan johti Sea Byrne Brightonista Englannista. Hän esiintyi yhtaikaa pehmeästi ja tukevasti. Mutta ongelma on, miten saada esiin teemojen luonteet? Sonaateissa ne voi soittaa jopa eri tempoissa, mutta orkesterin kanssa se on hankalampaa. Andanten ja Menueton johti Bridget Kinneary, hyvin kansainvälinen kyky, maisterin tutkinto Eastman Schoolista ja projekteja Berliinissä. Hän oli liioittelematon muusikko, joka piti huolta jatkuvasta linjasta. mutta fraseerasi sen puitteissa tempoja ilmaisevasti; muun muassa Andanten pääaiheessa hän osasi ottaa kohtotahdin iskullisena eikä sitä seuraavaa ykköstä. Tästähän Felix Weingartner puhuu kirjassaan Beethovenin sinfonioiden esittämisestä.

Viimeisen osan finaali oli langennut Karis Ostrovskille, Riiassa syntyneelle kuoroihmiselle, joka nykyisin opiskelee orkesterinjohtoa Brysselissä. Hänessä oli ilmeikkyyttä ja varmuutta, jolla hän erotteli eri soitinryhmiä ja oivalsi, että erilaiset karaktäärit vaativat myös eri tempot.

Kaiken kaikkiaan hyvin antoisa ilta. Sasha Mäkilä oli osannut valita oikein esiintyjät ja antanut heille kunkin luonnetta vastaavat tehtävät lavalla. Kaksi viimeistä kapellimestaria tosin unohtivat alussa tervehtiä yleisöä kasvokkain, mikä on ehdottoman tärkeää, jotta kuulijat näkevät, kuka oikein lavalla huseeraa.

– Eero Tarasti

Helsingin kaupunginorkesteri Musiikkitalossa perjantaina 14.2.2025; kapellimestari Nicolò Umberto Colon, Carolin Widman viulu, Susanne Kujala, urut. Lisa Streichin, Rebecca Saundersin, Bára Gísladóttirin, Piyawat Louilarpprasertin ja Olli Virtaperkon sävellyksiä

Olli Virtaperko. Kuva © Maarit Kytöharju.

Kaikkialle ei kukaan ehdi, ja nyt Erkki Melartin -juhlat sattuivat päällekkäin Musica Novan kanssa. Mutta ei se mitään, festivaalin tuntumaan pääsi jo RSO:n striimatun edellisen keskiviikon konsertin kautta, kun sopivasti kerkisi TV:n ääreen seuraamaan Olli Koskelinin sinfoniaa. Kyseessä oli omalla tavallaan monumentaalinen teos, ehdottomasti sinfonia toisin kuin TV-juontaja ehdotti, ovathan jopa sellaiset sävellykset kuin Debussyn La Mer ja Sibeliuksen Tapiola eräänlaisia ’sinfonioita’. Teos teki ehdottomasti vaikutuksen aivan sellaisenaan ilman mitään ohjelmia ja kuvauksia kalaparvista. Hyvin tiheät kudokset vuorottelevat kaunopuheisesti musiikillisen logiikan mukaan, jonka säveltäjä voisi tietenkin halutessaan paljastaa, jos hän olisi kirjoittavaa sorttia. Mutta kyllä tämäkin riitti; antautuminen puhtaasti musiikilliselle kokemukselle. Koskelinin muistan aina musiikkitieteen uuden musiikin analyysin opettajana Vironkadulla; hänet kohtasi aina silloin tällöin Kruununhaassa. Tähän teoksen haluaisin palata vielä partituurin kanssa, jos se olisi jossain saatavilla.

Vjaasta perjantaina pääsin varsinaisesti sisälle festivaaliin eli paikan päälle. Yleisössä vilisi suomalaisia kaikenikäisiä aktiivisia säveltäjiä, hyvä että käyvät kuulemassa myös kollegoidensa teoksia. Festivaalin johtaja Tuuli Lindeberg oli TV:ssä oivallisesti selostanut koko tapahtuman periaatteita. Illan taitava ja innokas kapellimestari oli nuori italialainen Nicolò Umberto Foron, joka tekee jo loistokasta uraa.

Kaikille illan säveltäjille oli yhteistä, että he ehkä Olli Virtaperkoa lukuunottamatta esittivät ulkomusiikillisia ohjelmia teoksilleen – ilmeisesti yhä siinä pelossa, että nykymusiikki on niin vaikeaa, ettei se muuten kuulijalle avaudu. Tästä vaikeudestahan on muun muassa Osmo Tapio Räihälä kirjoittanut. Samaan seikkaan puutuin muuten jo vuosi sitten Amfionin Musica nova -arvioinneissa. Lisa Streichin Ishjärtaa ja Rebecca Saundersin Still-teosta yhdistää kummankin näkemys siitä, että säveltäminen onkin nykyisin verrattavissa kuvanveistoon. Eikä missään metaforisessa mielessä, vaan aivan konkreettisesti. Streichille orkesteri on kuin veistos ja Saunders julistaa: ”Työskentelen samalla tavalla kuin kuvanveistäjä eri materiaalien kanssa!” Tuttua. Kun Tristan Murail vieraili Helsingissä Musiikkitieteen laitoksella 1987 hän kertoi myös olevansa kuvanveistäjä spektrinsä kanssa, jossa hän pyyhkii ja korostaa yläsävelsarjoja tietyn estetiikan mukaan. Koskelininkin yksi esikuva on Murail.

Mutta kun säveltäjät menevät teoksensa kuvailussa pidemmälle, mieleen tulee ikuinen hermeneutiikan ongelma. Saundersilla piti kuulla yön saapuvan ja pään laskeutuvan käsiin, ihmisen vapisevan. Streichilla taas on kohteena sydän, veri ja lämpö. Ei ole kiellettyä käyttää metaforia. Roland Bartheskin sanoi, että musiikin suhteen Seule la métaphore est exacte. Mutta ettei vain langettaisi Arnold Scheringin jo aikoja sitten tutkimiin Beethovenin ja runouden suhteen ongelmiin. Suomenruotsalainen säveltäjä, Milhaudin oppilas, ja esteetikko Nils-Eric Ringbom sanoi väitöskirjassaan Über die Deutbarkeit der Tonkunst säveltaiteen viittaavuudesta, että metaforilla ei voi tehdä sävellyksen ’Herausleseniä’ , koska ne ovat ’Hineinlegeniä’, toisin sanoen joku panee ne musiikkiin ulkopäin.

Mutta puolustettakoon Scheringiä: ei hän väittänyt, että meidän pitäisi kuulla Beethovenin 7. sinfonian Allegrettossa Mignonin hautajaisia Goethen Wilhelm Meisterista vaan että kaunokirjallinen ohjelma oli rakennustelineet, joiden avulla sinfonia voitiin pystyttää: ja kun se oli valmis voitiin tukirakenteet eli hermeneutiikka purkaa. Tätä suosittelisin myös nykymusiikin suhteen: eli ennakkoluulotonta heittäytymistä itse musiikin varaan.

Joka tapauksessa Saundersin teos oli viulukonsertto ja solistina ansiokas ja vaikuttava Carolin Widman. Suuri etu oli, ettei usein massiivinen orkesteri peittänyt viulua, joka sai vapaasti deklamoida radikaaleja sointikuvioitaan.

Väliajan jälkeen kuultiin Bara Gisladottirin Ós; se on islantilainen sana, joka voi tarkoittaa suistoa tai suuta. Suppea teos oli vain lyhyt jousiston väreilevä sointipinta, sinänsä miellyttävä.

Musiikkitalon yleisön suosion saavutti Piyawat Louilarpprasertin Ptera. Koko orkesteria käytettiin, mutta päällimmäisenä möyrysivät kontrabassot. Musiikki on eruptiivista ja se käyttää tehokkaasti toistoa hyväkseen sekä on jotenkin mielikuvia herättelevää, olisiko tämä sopiva kuvaaamaan esimerkiksi Danten La Divina commedian Infernoa? Lopussa oli myös siirtymä toisenlaiseen sointimaailmaan.

Odotukset olivat korkealla, kun kuultiin konsertin viimeinen teos, Olli Virtaperkon Aarre orkesterille ja uruille. Aivan oikein säveltäjä antoi ymmärtää, ettei tämä ollut urkukonsertto, vaan päähuoli oli urkujen sointimahdollisuuksien sulauttaminen orkesteriinn. Erittäin hyvä idea oli, että säveltäjä oli facebookissa edellisenä päivänä antanut linkin partituuriin. Teos olisi pitänyt kuulla sen kanssa mutta hyvä, että sai katsoa edes jälkeenpäin. Säveltäjä ei myöskään antanut mitään erityisiä ohjelmaopastuksia, mikä oli erinomaista; musiikki puhukoon puolestaan. Niin kävikin: heti alussa aiheet olivat ilmaisevia ne olivat Ausdruckszeichen wittgensteinilaisessa mielessä. Ne olivat kuin häivähdyksiä musiikin ’aktoriaalisuudesta’, toisin sanoen temaattisuudesta, mistä saatiin todisteita muuallakin. Eikä vähiten lopussa, jossa lainattiin Aarre Merikannon Konzertstückin pääteemaa. Täytyy tosin olla melkoinen Merikanto-spesialisti, että sen olisi kynnyt tunnistamaan. Virtaperko tarkoitti varmaan partituurin tahdeissa 250-268 esiinpuhkeavaa klarinetin sooloteemaa? Muutenkin partiturissa on lukuisasti esitysohjeita: affectively, playfully, warmly, actively, expressively with passion, majestetically, transparently ja niin edelleen.

Partituurin alun luettelo soittimista paljastaa värikylläisen orkesterin variaatiot, erityisesti rikkaan lyömäsoitin osaston. On myös erityisnotaatiota mikrointervalleja varten à la Penderecki. Minua kiinnosti ennen kaikkea se, miten Virtaperko toteuttaa siirtymät tuttiorkesterista kuplivan kosmiseen kellopelisointiin celestan, pianon, harpun ynnä muiden avulla. Virtaperko on kypsynyt hallitsemaan koko orkesterin keinovaroja. Tämän teoksen haluaisin kuulla uudestaan.

– Eero Tarasti

Erkki Melartin Kaarlo Enqvist-Atran maalaamana.

Melartin-näyttelyn avajaiset Kansalliskirjaston Rotundassa 6.2.2025 sekä muotokuvan paljastus ja konsertti Sibelius Akatemian R-talosa 7.2.2025 klo 18.15 ja 19. Muotokuvan maalannut Kaarlo Enqvist-Atra; esiintyjät Sibelius-Akatemian opettajia ja oppilaita

Erkki Melartin -seuran monivuotinen uurastus säveltäjämestarin hyväksi kantaa nyt hedelmää juhlavissa merkkivuoden tapahtumissa, jotka oli sopivasti ajoitettu hänen syntymäpäivänsä tienoille. Kyllä monella on Suomessa jo jonkinlainen Vorverständnis eli ’esiymmärrys’ Melartinista. Pianistien alut ovat soittaneet hänen idyllisiä karaktäärikappaleitaan Finlandia-vihkoista. Oma ensimmäinen syvästi vaikuttanut teatterielämys pikkupoikana oli Topeliuksen näytelmän Prinsessa Ruusunen esitys Melartinin musiikilla Kansallisteatterissamme (vasta myöhemmin tajusin, että koreografiat siihen oli laatinut tanssitaiteilija Ilta Leiviskä).

Näyttelyn ja koko juhlavuoden keskeinen henkilö on Tuire Ranta-Meyer, seuran puheenjohtaja, jolta odotetaan tänä keväänä vielä laajaa ja perinpohjaista Melartin-elämäkertaa. Lisäksi on mainittava kokenut näyttelyiden laatija Inkeri Pitkäranta, joka niin ikään johti Melartin-yhdistystä pitkän aikaa. Näyttely kannattaa käydä katsomassa, jos liikkuu siellä päin kaupunkia. Suuri määrä alkuperäistä esineistöä, muotokuvia, kirjeitä, käsikirjoituksia, valokuvia, esineitä, Melartinin omia maalauksia, mietekokoelmia – kaikki aseteltuina kauniisti tunnelmalliseen hämärään.

Nyt ei voi kuin ihmetellä sitä suunnatonta henkistä tarmoa, varsinaista élan vitalia, joka oli kaiken tuon takana säveltäjän melko lyhyen elämän aikana, sillä hän poistui keskuudestamme jo 62-vuotiaana oltuaan sairaalloinen koko ikänsä. Säveltäjän työnsä ohessa hän ehti opettaa ja toimia Helsingin Konservatorion rehtorina, kun sen rakennus valmistui Eduskuntatalon kupeeseen 1931.

Nyt kuitenkin lähestymme Melartinia ensi sijassa hänen musiikkinsa myötä, ja on se hienoa, että hänen työstään muistuttaa nyt muotokuva konserttisalin aulassa jättimäisen Sibelius-portretin vieressä (näyttelyssä oli hänestä kookkaampiakin kuvia, muun muassa yksi olisi tähän sopinut siellä vitriinissä, mutta sen jo omistaa Pekka Hakon mukaan Teosto, jota sitäkin Melartin ehti johtaa. Joka tapauksessa tämä Atran maalaama henkevä kuva löysi tiensä Ranta-Meyerin ansiosta Hyvinkään kaupunginkirjastosta lopulta tähän sille kuuluvaan paikkaan. Rehtori Kaarlo Hildén otti sen vastaan Taideyliopiston puolesta.

Konsertin ohjelmisto valotti Melartinin säveltäjänprofiilin valoja ja varjoja. Erkki Salmenhaara toteaa laajassa artikkelissaan säveltäjästä kirjassa Suomalaisia säveltäjiä (1994, 304-313), että hänen tuotantonsa kaksi pääaluetta ovat ”tyylillisesti uudistuksellinen ja taiteellisesti kunnianhimoinen vakava musiikki ja kevyempi salonkityyliä lähelläoleva käyttömusiikki”. En nyt kuitenkaan jälkimmäistäkään ryhmää laskisi tuohon tunnettuun triviaalimusiikin kategoriaan, joka on lähellä kitshiä (saksalaisten teoreetikoiden mukaan). Hänen miltei kansanmusiikiksi muuntuneet sävelmänsä Totuuden henki. Minä metsän polkuja kuljen Mirjamin laulu, Häämarssi, Perhosvalssi ja niin edelleen ovat kaikki aitoa ja omakohtaisesti tunnettua estetiikkaa. Sibelius-Akatemian konsertissa ei nyt kuultu näitä kaikkein tutuimpia sävelmiä, mutta saatiin silti hyvin tuntumaa Melartinin eri tyyleihin.

Konsertin avausnumeroa Marionnettes op. 1 (1897) ei varmaan kukaan ollut kuullut aiemmin… niin, opus yksi eli kaiken alku! Todella hauska teos, oikea ilopilleri keskellä suomalaiskansallista synkkyyttä. Lievästi wagneriaaninen Duo amoureux eli 3. osa toi mieleen Reynaldo Hahnin Duo mimén. Adieux au soir tombant. Neliosaisen neljän käden sarjan pianolle soittivat mestarillisesti Kirill Kozlovski ja Ilmo Ranta. Todellinen harvinaisuus, toivottavasti nyt tuli löydettyä jatkoonkin!

Ruusu-Maaria Brousseau, laulu, ja Joona Uusitalo, piano, esittivät sitten kolme laulua V.A. Koskenniemen runoihin. Vanha Fauni oli yllättäen diskantissa ostinatokululla, jota ei liittäisi vanhuuteen. Mutta siinä oli myös villiä dramatiikkaa.

Samuel Eriksson soitti sarjan Noli me tangere. Stämningsbilder op. 87 ”Metsän synkän sokkeloissa…” lauletaan lumitunnelmassa; pyhäaamun tunnelma huipentui kirkonkelloihin; Aning on vähän kuin Tristania, Höstvind on ilmeisesti Chopinin b-mollisonaatin finaalin innoittama. Kiinnitin jo huomiota, miten näissä lyhyissäkin kappaleissa on usein dramaattinen ja juuri oikeasti mitoitettu huipentuma. Jos väittää Melartinia miniatyyrisäveltäjäksi, niin siinä ei ole välttämättä halveeraamista, sillä suppeassa muodossa voi ilmaista keskittyneesti sanomaansa paljon tiiviimmin ja vakuuttavammin kuin vuolaan monisanaisessa musiikissa. Eriksson on myös taidokas ja tyylin hallitseva muusikko.

Joona Uusitalo palasi lavalle soittaen tutun kappaleen I höjden op. 98 nro 3 (1918?). Muunnesointujen ilmeikkyys kiinnitti huomiota tässä herkässä tulkinnassa.

Laulun vuoro tuli sävelmällä Klarer himmel, joka on alun perin Paul Verlainen teksti, mutta Melartin käytti saksalaista käännöstä. Miksei hän säveltänyt suoraan ranskalaista? Lyhyeen melodiaan oli lisätty myös viulustemma (Aimar Tobalina).

Ensimmänen puoliaika huipentui Jenni Lättilän tulkitsemaan kolmeen lauluun saksalaisiin teksteihin. Heinen Der Tod das ist die kühle Nacht op. 42 on myös Brahmsin säveltämä… ja siitä muuten on kokonainen Musiikki-lehden numero (toim. Lauri Suurpää) omistettu sen erilaisille analyyseille. Jenni Lättilä on vaikuttava, upea ilmestys lavalla, hän ottaa heti yleisönsä ja nyt Kozlovskin myötä hän lisäsi draamallista painotusta Melartiniin.

Väliajan jälkeen siiryttiinkin enemmän soitinmusiikin puolelle. Sibelius-Akatemian käyrätorvikvartetti (jota kutsuttiin hauskasti ’corni’ ja yhtyeen nimi oli Moi Horn Quartet)esitti pienen kvartetin op. 185. Ei voi mitään sille, että tuo kärätorvien sointi on oma genrensa, joka heti tuo mieleen Weberin Taika-ampujan ja Paciuksen Kaarle Kuninkaan. Kvartetissa soittivat taidokkaasti Borge Rekstad, Tiago Nogueira, Rodrigo Freitas ja Yi-Ling Shih. Muuten jo nimet paljastavat, miten kansainvälinen laitos Sibelius-Akatemiasta on tullut.

Seurasi jakso lauluja Ture Aran ohjelmistosta, muun muassa Runebergin, Kallion, Hamsunin ja Melartinin itsensä teksteihin. Olen kuullut Ture Aran laulua opereteissa Mikkelissä. Hän oli Melartinin ystävä Ruusu-Ristissä. Sureva oli sävyltään traaginen. Pan oli yllätys, sillä siinä Melartin yhtäkkiä lainaa kansalaulua Tuolla mun kultani ain’ yhä tuolla… Kun et tule jo, kun et tule jo… Mitä se tarkoittaa? Pan on mytologinen, villi, metsäinen hahmo, joka kuitenkin kaipaa kiihkeästi inhimillistä lämpöä Hamsun runossa ja Melartinin musiikissa. Siksi tuttu kansansävelmä on kuin lupaus sellaisesta muutoin pakahduttavan tunnepitoisessa laulussa. Taidemusiikissa on toki vastaavia tapauksia, esimerkiksi Schumann lainaa C-duurifantasiansa ensi osan lopussa Beethovenin laulua An die ferne geliebte. Mutta ei juuri kukaan nykyajan kuulija sitä enää osaa tunnistaa! Sitä vastoin Tuolla mun kultani tunnetaan tietenkin Suomessa ja siihen voi reagoida välittömästi. Petteri Salomaa laittoi tähän kaiken taitonsa ja kokemuksensa oopperalavoilta ja onnistui! Yleisö liikuttui tästä sydämeen käyvästä tulkinnasta, jossa Ilmo Rannalla oli myös tärkeä rooli: hän kuunteli tarkoin laulajan vivahteita ja fraseerausta tullen esiin ja vetäytyen tarvittaessa.

Loppuun oli säästetty siirtymä absoluuttiseen musiikkiin. Melartinhan itse piti päätyönään kuutta sinfoniaansa (on vähän harmi, että siitä voidaan olla eri mieltä). Jousikvartetosta nro 4 F-duuri op. 62 (1908-1910) kuultiin jo edellisenä iltana Kansalliskirjaston Rotundassa ensimmäinen ja kolmas osa. Nyt kuultiin koko teos. Moderato-osassa Melartin kirjoitti sujuvaa lineaarista tekstiä; siinä on myös kansanomainen sivuaihe ja vapauttava melodia loppupuolella kaiken yllä. Scherzo on aluksi fugato raisussa kolmijakoisessa rytmissä: tässä on topos ’laukkaavat hevoset’ pastoraalityyliin; sitten sen ylle kohoaa harkitun kulmikas ja kömpelö suomalainen teema vähän kuin Uuno Klamilla. Andante on melankolisen ilmaiseva. Loppu osoittaa jo, samoin kuin ensi osa, taipumusta hieman bruckneriaanisiin Steigerungsanlageihi eli huipennussuunnitelmiin – piirre, jonka Helvi Leiviskä sitten peri sinfonioihinsa – vaikka Melartin sanoikin Helville tämän orkestraatiosta: ”Hups. Olettepas te maalannut paksusti!” (Ks. Eila Tarasti: Nouse ole kirkas, Helvi Leiviskän elämä ja teokset). Viime osassa on unisonohuipentuma hieman sibeliaaniseen tai tshaikovskiaaniseen tapaan.

Kvartetto on ehdottomasti mestariteos, jonka tulisi nyt levitä ohjelmistoihin. Siitä sai myös erittäin myönteisen kuvan juuri tämän eittämättä virtuoosisen Sibelius-Akatemian Ainola-kvartetin, Aimar Tobalna, Margaux Rouzeau, Harry Swanston ja Nadia Barrow, esittämänä. He valloittivat ja suorastaan villitsivät yleisön. Musiikki ei tunne rajoja!

–Eero Tarasti