Category Archives: Eero Tarasti

16.1.

Tänään lähdemme Pariisin ulkopuolelle tapaamaan Anja Fantapietä, ent. Salmenhaaraa, ja hänen miestään kapellimestari Henry-Claude Fantapiétä Thierryn linnaan, n. 90 km Pariisista itään. Menemme junalla. Hauskaa katsella maisemia ikkunasta ja lukea italialaista La repubblica sanomalehteä. Chezyn asemalla ovat Fantapiét vastassa. Kaupunki on pieni ja sitä halkoo Marne- joki. Etäällä keskustasta vihreiden niittyjen keskellä linna, jonka puutarhasta ja edustalta avautuu pittoreski maisema. Henry-Claude on kotoisn Nizzasta ja itse asiassa pianisti Gabriele Tacchinon luokkatoveri – Tacchinon taas tiedämme itsekin opiskeluajoilta, hän oli Févrierin tähtioppilas. Henry-Claude on juuri julkaissut fantastisen teoksen Chef d’orchestre, Kapellimestari, johon on koonnut koko uransa tiedot ja taidot kokemuksensa suodattamana. Aivan suurenmoinen teos, suosittelen kaikille! Tämä täytyy näyttää Sasha Mäkelälle, joka on tulossa Pariisiin Kurt Masurin assistentiksi – uskomatonta, entinen musiikkitieteen opiskelija laitokseltamme. Lounaalla muistelemme menneitä, Erkkiä ja kaikkea. Seinällä on Anjan hieno muotokuva, saman maalarin muistaakseni Asta Mäkelän maalaama, kuin laitoksemme 3B kerroksessa olevan Salmenhaaran kuvan. Henry-Claude pitää kapellimestariluokkaansa linnassaan silloin tällöin. Hänellä on oppilaita Kolumbiasta, Libanonista ja on kai joku puoli-suomalainenkin. Juttelemme ranskalaisesta musiikista, Villa-Lobosista jne. Hyvin rattoisaa… ja vähän nostalgista.

17.1.

Aamulla menen vielä Käymään Anne Henaultin luona aamuteellä, sillä on jäänyt asioita. Pariisi on semiotiikan vatikaani Anne sanoo, täällä kanonisoidaan kaikki. Puhumme tieteenalame maailmantilanteesta ja suunnittelemme jatkoa, hän varoittaa kiinalaisista. Mielestäni Isille voisi perustaa filiaalin Pariisiin.

Denfert-Rocheraulta kiiruhdan toiselle puolelle jokea, eli Bastillen vieressä sijaisevaan rvintola Bofingeriin, jossa olen aina halunnnut käydä, mutten ole koskaa päässyt. Se ei löydy noin vain, mutta sitten sinne päästään kiitos vieraamme Osmo Pekosen karttojen. Ravintola on todella säilytetty Belle époquen tyylisenä. Se on elegantti, muttei hirveän kallis. Osmo on esittänyt kutsua saapua juhlapuhujaksi Mikkelin Maakuntarahaston vuosijuhlaan. Hän on matemaatikko ja ehdotan, että hän tutkisi matemaatikkotaustaisia semiootikkoja, sellaisia kuin Rene Thom, Jean Petitot – ja miksei jopa Alain Badiou jne.

Lounaan jälkeen ostan levyjä Bastillen Fnacista ja onnistun saamaan Berezovskia, mutta Tarasovin levyt on myyty loppuun. Lisäksi löydän italialaisen Giuseppe Martuccin sinfoniat. Tämän jälkeen kiiruhdan taas joen toiselle puolelle, ensin metrolla linjaa yksi Concordelle ja sieltä jalan Blvd Germainin alkuun, jossa on Politiikan tutkimuksen laitos ja ystäväni Landowskin työhuone. Hän esittelee viimeisimpiä teorioitaan, jotka ovat sukua omilleni.

Ja illalla on konsertti: Nicolas Luganski, tämä venäläinen nuoren polven pianisti ja Pariisisaa juhlittu tähti. Muistan hänen viime esiintymisensä Helsingissä. Kun menin Finlandia-talolle onnittelemaan, halusin kutsua häntä soittamaan sarjassani Romantic generation yliopiston juhlasaliin vedoten hänen patrioottisiin vaistoihinsa. Siellä oli keisari Aleksanterin I:n pysti, siellä soittivat Richter ja Gilels jne. Mutta Luganskilta pääsi spontaanisti suusta: How much? Rahaahan meillä ei ole tunnetusti yliopistolla. Mutta muistan hänen kätensä, kun puristin sitä. Harvoin saa puristaa niiin lihaksikasta, pehmeää ja lämmintä kättä, erityisesti soiton jälkeen. Se jäi mieleen hänen ’merkkinään’.

Luganskin pianoilta muodostuu kutenkin jonkinlaiseksi pettymykseksi. Hänellä on ohjelmassaan Lisztin transsendenttisia etydejä ja Petrarca-sonetteja, mutta ei Lisztiä voi soittaa pelkkänä sointina. Hänen musiikkinsa on narratiivista, siinä on aina takana jotain. Vasta ylimääräisissä Luganski pääsee omalle alalleen venäläisiin ja Rahmaninoviin ja yleisö on haltioissaan.

Viimeisen kerran Pariisin valot yön loistossa, kun kävelee Théatre Champs Elysees’ ltä kohti Etoilesia.

15.1.
Klo 10 tapaan Seppo Koistisen, Suomen evankelisluterilaisen kirkon kulttuuripalvelujen johtajan. On suunnitteilla sarja tapatumia teemasta Pyhyys ja musiikki. Idea on Tarmo Kunnaksen ja asian ympärillä on jo ehditty pitää kokouksia Hgissä. Ajatuksena on järjestää ainakin kaksi symposiumia, yksi Helsingissä ja toinen Pariisissa. Niihin liittyisi myös musiikkia. No, ainakin voisi käyttää apuna noita kahta nuorta musiikintohtoria, joiden väitöksissä olen ollut mukana Pariisissa ja Strasbourgissa, Emmanuel Gorgea ja Benoit Aubignyta, jälkimmäinen sitä paitsi kuuluu kai dominikaaneihin tai jesuiittoihin – ja tutki kuoromusiikkia mukaan lukien suomalainen nykymusiikki.

Tapaaminen sujuu Institut finlandais’n viereisessä kahvilassa. Sen jälkeen pistäydyn kirjakauppaan, joka on seuraava ovi Rue des Ecolesilla ja siitä Place dela Sorbonnen J. Vrinin filosofiseen kirjakauppaan, jossa teen löytöjä. Löytyy Gabriel Marcelin Etre et avoir ym. mitä tarvitsen. Mutta ei pitäisi enää ostaa kirjoja, niihin hukkuu sitten kotona.

Klo 16 on seminaariesitelmä Anne Henaultin ns metaseminaarissa, Maison de la Recherchillä rue Serpentilla, lähellä Blvd Micheliä. Olin siellä viimeksi puhumassa toissa vuonna. Tehtäväni on selostaa eksistentiaalisemioottista musiikkianalyysia esimerkknä Mozartin Fantasia d-molli. Talossa on yhdessä salissa sentään piano. Yleisöä tulee runsaasti vaikka Henault varoitti, että tämä on joulun jälkeen ensimmäinen istunto ja ihmiset nuokkuvat vielä kodeissaan ihan niin kuin Suomessa. Tulee paitsi tuttuja Pariisin koulun semiootikkoja jopa Eric Landowski, kuuluisa politiikan tutkija, myös musiikkiväkeä kuten Ivanka Stoianova, vanha ystävä, Julia Kristevan sisar ja professori Pariisin VIII:ssa. Puheen jälkeen seuraa vilkas keskustelu, Todella teräviä kommentteja. He hieman vierastavat uutta suuntaustani, sillä en ole enää pesunkestävä Greimasin koulun edustaja, vaan olen lähtenyt omille teilleni. Mutta luulen, että jotkut tajuavat, mistä on kysymys. Prof. Nicholas Meeus, belgialainen Sorbonnen musikin teorian professori kertoo, että Mozartin d-molli-fantasia pianolle on keskeneräinen teos. Ettei vain sotkisi c-molli fantasiaan, jonka keskitaite ei ole Mozartin käsialaa. Tätä täytyy kysyä häneltä jälkeenpäin. Jean-Francois Bordron korostaa ’tapahtuman’ käsitettä, kun olen todistanut, että muuan es-sävel on nimenomaan eksistentiaalinen sävel tässä teoksessa (muualla Amfionissa: Mozartko avantgardesäveltäjä?, toinen kappale).

Illaksi Anne Henault on kutsunut kotiinsa päivälliselle, vain meidät. He asuvat avenue Denfert Rocheraulla, joka jatkuu Blv Michelistä ylöspäin, on siis lähellä meitä eli sinne voi kävellä. Asunto on tyypillinen pariisilainen vanhan talon huoneisto, kaikki on ajan patinoimaa narisevaa puulattiaa myöten,luultavasti 1700-luvulta, mutta täysin asuttavaa. Seinällä suvun esi-isiä Marie Antoinetten kauteen saakka, seinillä gobeliineja ja muotokuvia.

Sarkozyn sisar asuu heidän naapurinaan. Puhumme rue de la Santen alueesta, ja Patrick Henault, suurlähettiläs kertoo että siellä toimii ns restaurant de coeur, eli ilmaista ruokaa jaetaan köyhille. Anne sanoo, että jos kuuntelee mitä kieltä pöydässä puhutaan, ei siellä kuule ranskaa ollenkaan. Ranska siis ruokkii kaikki Euroopan köyhät. Lähellä on myös Coluche-aukio, kuulun koomikon mukaan, täytyy mennä katsomaan. He muistelevat lämmöllä Moskovan aikaansa, kun Helsinki oli pelastus diplomaattiväelle, ja erityisesti Stockmann. Suurlähettiläs paheksuu suomettumisen käsitettä. Kysyn heiltä ranskalaisesta akateemisesta maailmasta: mitä tarkoittaa Ecole Normale Superieure. Se on laitos johon siirrytään suoraan lukiosta pariksi vuodeksi ennen mahdollisia yliopisto-opintoja Mutta koulu on niin elitistinen, sinne pääsy niin vaikeaa, että sen käyneen ei tarvitse elämässään enää opiskella muuta, hän painattaa käyntikorttinsa, jossa lukee Ecole Normale Superieure, se riittää kaikkiin töihin ranskalaisessa yhteiskunnassa. Vuosittain pyrkijöitä on 4000 ja heistä otetaan n 30. Anne H. on ollut aikoinaan sen priimus

Annen mielestä Pariisissa on aivan kaikki mitä maailmasta löytyy, se täytyy vain etsiä ja löytää. Kerromme käyneemme Quai Branlyn museossa. Patrikc H kertoo taustasta, miten alue oli tyhjillään ja Mitterrand halusi rakentaa siihen oman palatsinsa. Mutta tarvittiin Pariisin pormestarin lupa, ja koska hän oli Chirac, ei lupaa herunut. Sitten presidentti Chirac halusi siihen oman monumenttinsa. Mutta mistä saataisiin esineet? Yksi lähde oli kolonialismin museo ja se onnistuikin. Museo lakkautettiin ja sulautettiin Branlyhyn. Mutta toinen epäonnistui, onneksi, eli Musee de l’Homme jonka antropologista esineistöä ei luovutettu Chiracin museoon, vaikka hänen intohimonsa on esineiden keräily.

13.1. Tänä lauantaina täytyy harrastaa liikuntaa ja päätän kävellä näyttelyyn ”Richard Wagner et la peinture” Villettessä, uudessa konservatoriossa toisella puolella kaupunkia, hyvin kaukana. Loppumatkan menen metrolla. Tällä linjalla Gare Austerlitz-Porte Pantin liikkuu epämääräistä väkeä. Villette on sinänsä modernismeineen kuin Tatin elokuvasta. Mutta näyttelyyn mennään kirjakaupan kautta. Suureksi ilokseni huomaan, että kaksi kirjaani on sielä myynnissä.

Itse näyttely on suurenmoinen. Fantin-Latourin parhaat Wagner-taulut ja muita ennen näkemättömiä. Jotkut varsin kamalaa, rumaa saksalaista ekspressionismia. Mutta näyttely päättyy elokuvasaliin, jossa näytetän kohtauksia elokuvista, jotka käyttävät Wagneria. Klassinen Apokalypsis Now eli Ilmestyskirja Nyt ’valkyyrioineen’ (muuten Francis Ford Coppola sai tämän idean varmasti Proustilta: Proustin viimeisessä niteessä Jälleenlöydetty aika kuvataan Pariisia 1. maailmansodassa, ja zeppelin-hyökkäystä, josta Proust käyttää metaforaa:”Kuin valkyyrioita lentäisi taivaalla!” Lukekaa s. 81: (suom Sannikki Suni) ”Puhuin Robertille pimeään yöhön nousevien lentokoneiden kauneudesta. Ja ehkä vielä kauniimpia ovat ne, jotka tulevat alas, hän sanoi… Mutta etkö pidä enemmän siitä hetkestä jolloin juuri kun olet tottunut näkemään tähtinä, ne eroavatkin toisistaan lähteäkseen hyökkäämään tai palaamaan hajaantumissireenin soitua, siitä apokalypsin hetkestä, jolloin tähdetkään eivät enää pysy paikallaan? Entä sireenit, eivätkö ne olleetkin wagneriaanisia, mikä onkin luontevaa kun toivotetaan saksalaiset tervetulleiksi, nehän olivat kuin kansallislaulu, mukana Kronprinz ja prinsessat keisarillisessa aitiossa, Wacht am Rhein, siinä joutui miettimään nousivatko taivaalle lentäjät vai paremminkin valkyyriat.”

Mutta on muitakin filmejä kuten Bunuelin Tristan- mukaelma jne. Näyttelystä ei ole ikävä kyllä mitään katalogia, mutta saan ostettua yhden teoksen, ranskalaisen tutkielman Wagnerista ja kirjallisuudesta joka vaikutti hyvältä.

14.1. Käyn tänään laitoksellani kopioimassa kirjani käsikirjoituksen annettavaksi kustantajalle kollegani prof. Henaultin kautta. Mutta ei onnistu: sivuja on sentään yli 400 ja kone kuumenee liikaa. Päätän kopioida Suomessa ja lähettää postitse! Käymme coctaililla naapurissa Coheneilla, samassa kerroksessa vastapäinen ovi. Hauskaa, että ranskalaiset kutsuvat kotiinsa

Illalla on konsertti, pianoresitaali, Sergei Tarasov. Olin nähnyt siitä ilmoituksen Salle Gaveaun seinällä ainoastaan ja heti kiinnostunut – ei vähiten siksi että nimi oli Tarasov, siis melkein kuin Tarasti. Sinne täytyy mennä ehdottomasti! Mutta sen jälkeen en huomannut mitään uutista missään, en Pariscopessa (vasta myöhemmin sain kuulla, että Pariscopeen pitää maksaa, että saa uutisen). Joka tapauksessa kerkisimme juuri ja juuri Coheneilta konserttiin, Sali oli tosiaan vain puolillaan, paikkoja runsaasti, joten pääsi aivan lähelle. Lavalle astui Ralf Gothonin ja Lybimovin välimuoto, eränlainen intellektuellityyppi, kaikkea muuta kuin Berezovski.

Ohjelmassa Busonin-Bachin Chaconne, joka aloittaa illan. Loistavaa, virtuoosista ja vakavaa suorastaan ankaraa. Sitten Beethovenin Myrsky, Taas aivan täydellistä. ja sitten väliajan jälkeen Ravelin Jeux d’Eaux ja lopuksi Musorgskin Näyttelykuvat. Ehdottomasti maailmanluokan tähti, ihmeellistä että näin vähän yleisöä, mutta näin voi käydä jollei ole vielä päässyt pariisilaisten suosioon. Hänet pitäisi kutsua Suomeen.

11. 1. Tänään ohjemaksi riittää kävelyä Parc Montsouris’ssa, onneksi Pariisissa on näitä keitaita. Mutta joku on rakentanut erikoisen tilataideteoksen: aina kun sivuuttaa puiston penkin, alkaa sen alta kuulua kuiskaavaa lausuntaa jollain oudolla kielelä. Kun ohittaa  penkin ääni katoaa,  mutta kun lähestyy se palaa. Hassu idea, mutta toimii kyllä. Yritän erottaa sanoja, mutta se on jotain erikoista  kieltä.

12.2.  Nyt lähdetään  vihdoinkin käymään  kuulussa Quai Branlyn kulttuurien museossa. Tästähän on ollut kaikuja jopa Suomen lehdistössä. Jacques  Chiracin monumentti. Ranskan kädenojennus koloniaalikauden sorretuille kansoille. Museo sijaitsee Seinen varrella, metro Alma Marceau on lähin, mutta pitää ylittää joki.  Talo on arkkitehtonisesti vaikuttava, käärmemäisesti lonkeroiva, pihalla kasvaa trooppisia heiniä. Tilan tuntu on jyrkkä vastakohta ympäröivälle Pariisille. Ihme että löytyi näin iso tila tälle museolle. Mutta varoitan alakerran käsienpesualtaista, kun painaa nappia, niin sieltä ei tule vettä, vaan ruiskaus saippuaa suoraan päälaelle!

Museossa on kaikki maailman kulttuurit  järjestyksessä, mutta samalla eräänlaisessa kaaoksessa. Kierretään suurta soikeaa aluetta yläviiistoon, vähän niin kuin Kiasmassa. Aika vaikuttavia ovat heti alun polyneesialaiset puupatsaat. Afrikka-osastossa päätän keskittyä Kamerunin taiteeseen. Kollegani prof Mbarga, semiootikko, on kutsunut minut vierailulle Kameruniin, Yaoundeen. Kuka ties vaikka lähdenkin joskus. Mutta missä ovat Siperia ja finnougriset kansat? Heistä ei ole jälkeäkään! No ehkä tämä on tosiaan Ranskan kolonialismin historian museo.

Alhaalla on kiveen hakattu teksti, jossa Chirac ilmoittaa, että museo on kädenojennus ja yritys tehdä  oikeuttaa kolonialisoiduille kansoille. Mutta miten asiaa enää auttaa että heidän esineensä tuodaan Pariisiin museoon? Mistä nämä tavarat ovat peräisin? Mieleeni tulee Suomesta Helinä Rautavaara, jonka keräämä esineistö lopulta saatiin postuumisti omaan museoonsa, mutta näin ne jo sitä ennen hänen kotonaan. Hän kertoi, että esineet seuraavat häntä. (Tälle ilmiölle Philip Donnerilla oli tosin toinen selitys).

Illalla on taas konsertit, nyt Salle Gaveaussa, pelkkää ranskalaista musiikkia, ja ennen kaikkea Chaussonin Poeme. Sen soittaa japanilainen naisviulisti, ehdottoman vakuuttavasti, demoonisesti ja hypnoottisesti, ja orkesteri tajuaa teoksen dramaturgian. Salle Gaveau on viehättävä, hieman vaikea tavoittaa toiselta puolelta Pariisia saapuvallle, mutta bussilla Gare St Lazarelle ja siitä jalan. Bussimatkalla hassu tapahtuma. Pääsemme ruuhka-Pariisin läpi muuten hyvin, mutta rue Rivolilla joku  afrikkalainen on alkanut tanssia, elegantissa Diorin puvussa keskellä katua tukkien liikenteen. Sille ei kukaan voi mtään, vaikka autoilijat raivoissaan painavat torvia.

Tähänkin saliin, Salle Gaveauhun  liittyy muistoja,  kuten Kokkosen yskäisy. Oli kerran joku suomalaisen musiikin tapatuma, symposiumi jne. ja konsertti Salle Gaveaussa. Kesken kaiken kuului parvekkeelta kumea, sangen  äänekäs rykäisy. Se ei voinut ola kuin suomalainen, aidosti finnougrinen äännähdys, näin ei yski kukaan muu Pariissa. Aivan oikein. Kun katsoin, se oli akateemikko Joonas Kokkonen.

Ranskalaiset perheet tuovat lapsiaan konserttiin isoina ryhminä ja se on liikuttavaa. Mutta isovanhemmat ovat raahanneet yhden vintiön mukanaan, joka ei pysy aloillaan.

9.1. Tänään on vuorossa Louvre. Ei minkäänlaista jonoa, ihanneajankohta. Louvren anti on loputon. Muuan pappi selostaa maalauksia hartaasti häntä seuraavalle nuorelle miehelle. Mitä hän sanoo, olisi mukava kuulla.

Illalla on taas konsertti Theatre Champs Elysees’llä, Orchestre national de France, siis Kurt Masurin orkesteri, solistina Stephen Hough. Brahmsin 1. konsertto. Soitto on erittäin varmaa, kaikki äänet kuuluvat purevalla tarkkuudella, mutta ei Brahms tätä näin agressiiviseksi tarkoittanut. Semanttinen ele on aivan liikaa kovakouraisuuden puolella. Sinänsä lystikästä että solisti esiintyy kirkkaan, myrkyn vihreissä tohveleissa, kuin Leningrad Cowboysta. Poistun tyytymättömänä.

10.1. Tänään on haastattelu Itävallan televisioon, nuori ranskalainen elokuvaohjaaja ja musiikkititeilijä Jean-Laurent Csinidis tulee Wienistä tekemään tunnin ohjelman. Se liittyy Wienin Klangforum -nimisen avantgardeyhtyeen konsertteihin Konzerthausissa, jossa esitetään kaksi teosta nimeltä Sein und Nichts ja Sein und Schein. Ne perustuvat kuulemma juuri eksistentiaalisemiotiikan teorioihini. Olen nähnyt niihin liittyvät lyhytelokuvat jo dvdltä Helsingissä ja nyt he tekevät kolmannen, jossa minun pitäisi kommentoida niitä! Siis samanlainen tilanne kuin toissa vuonna kun minut pyydettiin Teatterikorkeakoulun näytökseen, jossa esitetiin pitkä avantgardeteatterikappale perustuen kuulemma niinikään joihinkin teorioihini.

Mutta Klangforum aikoi esittää nuo myös Venetsian biennalessa. Filmit sinänsä olivat hauskoja, kuvasivat teoksen syntyä olemattomasta, das Nichts, aina esitykseen saakka. Musiikkina oli Schumannin Nachtstücken yksi osa, ja toisessa filmissä Morton Feldmanin yksi klassinen teos. Jälkimmäisen filmin ideana oli ympäröidä itse musiikki eri viitekehyksillä – Greimasin kategoria englobé/englobant jonka hän lainasi Jaspersilta! – ja lopulta tulee mukaan yleisö. Kun teos päättyy, se ei oikeastaan päätykään, vaan soittajat jähmettyvät. Lopulta yleisö alkaa hermostua, äännellä ja tirskua – se on juuri osa itse esitystä! Mieleeni tulee muuan tapaus Zurichin Tonhallesta. Soitettiin Beethovenin Eroica. Orkesteri lopettaa mahtaviin akordeihin, mutta yleisö ei huomaa mitään, ei tajua aplodeerata. Kapellimestari kääntyy yleisön puoleen ja karjaisee: Es ist am Ende jetzt!

Joka tapauksessa saamme tehdä filmin Institut finlandais’n elokuvateatterissa. Siellä on taatusti hiljaista. Minun pitää puhua saksaa koska filmin rahoittaa Itävallan opetusministeriö, ei se mitään, kokeillaan – ja hyvin meni, vailla katkoja. Menemme juhlimaan filmiä Jean-Laurentin ja tämän assistentin anssa Luxemburgin puiston viereiseen kahvila Rostandiin.

Illalla konsertti Salle Pleyelissä solistina Lars Vogt, nyt vuorossa Ranskan radion filharmoninen orkesteri. Johtajana Alan Gilbert. Alkunumerona kiinalainen teos, Qigan Chenin Enchantemens oublies. Kuulostaa sulavan orientaaliselta ja impressionistisela, mutta on ehdottomasti liian pitkä. Sitten Mendelssohnin pianokonsertto. Kyllä briljanttia mutta jotenkin hermostunutta. Miksi pianistin täytyy jokaisen fraasin jälkeen vielä täristä ja hytkyä lavalla kymmenisen sekuntia, no ehkä se on hänelle tarpeen. Lopuksi Schumannin Reiniläinen, akustiikka on kuin unelma, vasket tulevat todella kuin jostain etäältä, metsästä, pastoraalista topiikkaa!