Category Archives: Eero Tarasti

9.–10.3.

Taas Lapissa, Rovaniemellä, sillä nyt tuli kylään kollegani Pariisin I yliopistosta eli Pantheon-Sorbonnesta, säveltäjä Costin Miereanu. Hän on IDEAC laitoksen johtaja, jonka aikoinaan perusti kuuluisa fenomenlogi Etienne Souriau. Meillä on yhteinen projekti alkamassa: semiotiikan paneurooppalainen verkosto, johon tulee mukaan 31 yliopistoa. Hänen balettinsa oli hiljattain Pariisin Palais Garnierissa. Tunnen hänet jo kaukaa. Opiskeluaikana emme koskaan tavanneet, vaikka hän oli jo emigroitunut Romaniasta. Hänestä Daniel Charles sanoi, että hän on ainoa romanialainen, joka ei koko ajan itke.

Joka tapauksssa tällä välin Rovaniemelä on sää lämmennyt, ollaan nollassa. Pohjanhovi on viehättävä asuinpaikka, pääsemme illalliselle uskomattoman pittoreskiin ravintolaan Ounasvaaran laelle, jossa rinteen lumiset kuuset on valaistu vihreällä ja sinisellä valolla. Tarjoilija on elegantti unkarilainen ja taustalla soi hillitty taidemusiikki. Eihän tällaista ole edes Helsingissä. Mutta illalla pääsemme Irish Pubiin, jonne odotetaan vieraaksi MA Nummista. Sitä täytyy kyllä kuulla. Mutta häntä ei kuulu, hirveä tupakansavu ja melu.

Lähden ulos raikasta ilmaa hengittämään, mutta samassa maetro saapuu, ja esittelen tuttavani hänelle. ‘Nyt kuulette jotain mitä ette ole ikinä kuulleet’, lupaa Numminen.Se on eräänlaista undergound-lausuntaa teknomusiikin taustaa vasten. Ei siis tullutkaan sitä loistavaa parodiaa Wittgensteinistä: Wovon man nicht sprechen kann darüber muss man schweigen.

20.-24.2.

Pariisiin – ja Strasbourgiin! Ihanaa, tutulle kadulle Pariisiin, tuttuun hotelliin jossa olemme asuneet jo yli kaksikymmentä vuotta. Kokous Presses universitaires de Francella uuden julkaisusarjan perustamisesta. Heillä on hullu idea että vain sarjaa, jossa ilmestyy kolme pientä pamflettia – n. 100 sivua kukin ja yksi jättiopus, ‘kaikki aiheesta’ – kannattaa ryhtyä kustantamaan, mutta katsotaan nyt.

Sitten Strasbourgiin ns. habilitaatioon. Mitä on habilitaatio? Termi on suomalaisille outo. Se tarkoittaa pätevöitymistä professoriksi, vähän niin kuin meidän dosenttimme. Kyseessä on Sorbonnesta tuttu Benoit Aubigny joka väittelee nykykuoromusiikista ja erityisesti ellipsin figuurista. No mitä on ellipsi? Se on retoriikkaa, tarkoittaa että puheessa jättää jonkun osan pois mutta kuulijat osaavat päätellä sen vaikkei mainittukaan. Musiikissa. esim ei tarvitse fuugassa joka kerta soittaa teemaa alusta loppuun painokkaasti. Riittää kun soittaa alkusävelet, siitä kuulija muistaa ja päättelee loput. Benoit tutkii lisäksi myös Rautavaaran, Saariahon ja Bergmanin kuoromusiikkia. Strasbourgin Marc Bloch yliopistossa olen vieraillut aiemminkin, mutta nyt pyydettiin sarjaan Politiikka ja taiteet puhumaan musiikista. Siis puhun musiikista ja resistanssista eli musiikista vastarintana – ja vastavirtana, sekä myös postkolonialismista. Kaikki äänitetään kuten nykyisin kaikkialla mutta kuka ehtii koskaan noita videoita katsoa?

Strasbourgin kanavat viehättävät, opiskelijaravintolassa valtava kuhina illalla, tämä on petit Paris.

13.2.

Dario Martinelli on avannut avantgardistisen radiokanavan, jossa puhuvat semiootikot musiikin lomassa. Minua haastatellaan kahteen ohjelmaan, jotka tulevat ulos saman viikon lopulla, en muista kanavan nimeä. Saan itse valita musiikit, ja niin siihen tulee sitten Chaussonia, kauden säveltäjääni, Wagneria, Villa-Lobosia, Ravelia jne.

16.2.

Tänään oli Pacius-näyttelytoimikunnan kokous: Fredrik Paciuksen juhlavuosi lähestyy 2009! 220 vuotta syntymästä, suuri jubileumi! Merkillinen kohtalo: maahanmuuttajasta tuli kansallisen musiikkielämän perustaja, aktuellia juuri nykyajan kannalta!

Imatran talvikoulu, teemana ”muoti ja perinne”. Täysmenestys, osallistujia 150, hotelli täynnä. Yksi puhujista, Kjell Westö mainitsee, että kuuntelee aina autolla ajaessaan klassista musiikkia, nyt on menossa Beethovenin pianokonsertto ja Dvorakin sellokonsertto. Mutta hän pohtii mahtaako tämän tyyppinen taiteen muotokieli enää jatkossa kiinnostaa ihmisiä.
Yleisö haluaa keskustella ja yksi tietää Esa-Pekka Salosen julistaneen että klassinen musiikki kuolee kohta. En usko tähän, en usko ollenkaan. Klassista musiikkia on nykyisin paitsi vanhan määritelmän mukaan wieniläisklassismi, Bach, Palestrina ja siitä taapäin, kaikki se musiikki joka on kanonisoitu siksi maailman musiikkioppilaitoksissa ja instituutioissa. Se on musiikkia jota halutaan kuulla aina uudestaan ja uudestaan. Ja lopulta se on markkinatuote tällä nimikkeellä. Eli klassista musiikkia on nykyisin kaikki taidemusiikki, joka on sähköisesti saatavilla.

Mutta on myös musiikkiohjelmaa kuten aina. Tällä kertaa kun teemana on Italia, muodin maa, on kutsuttu Barista kaksi muusikkoa, Italian johtava pasunisti Michele Lomuto sekä Berion Sequenzan armoitettu tulkitsija ja pianisti Giovanna Valente. He soittava avantgardea Italiasta mm Nino Rotan musiikkia, mutta turhaan saa odottaa Amarcordin sävelmää.
Lisäksi Eila ja Giovanna esittävät nelikätisesti Rossinin alkusoiton Italialainen Algeriassa. Olemme sitä jo ennakkoon harjoitelleet kotona. Se ei olekaan mikään ihan helppo teos. On kohtia joissa pääse yhtaikaa sisään vain antamalla merkin hum! tyhjälle tauolle, ts. kyseessä on Luftpause.

Nyt täytyy lähteä Lappiin, Rovaniemelle! En ole koskaan käynyt Lapissa. Olen aina puolustautunut ja kertonut, että tapasin Riossa monia brasilialaisia, jotka eivät koskaan olleet käyneet  Amazonasilla. Mutta nyt on pakko mennä neuvotteluihin verkostoyliopiston jatkosta imatralaisten kanssa. Yllätys on positiivinen, Yliopisto on hieno, autonkuljettaja hakee ja vie, ulkona ei voikaan juuri liikkua kun on miinus 30.

Kaikki taiteet on kampuksella, muttei paljoa musiikkia. Arctium museo on mielenkiintoinen, yhdessä nurkassa on taulukko eläinten äänistä. Kun painaa nappia, kuullaan ko. linnun laulua tai eläimen ääntelyä. Mutta miksi ketulla, näädällä ja saukolla ei ole omaa nappia? Eikö niillä ole lainkaan ääntä? Vai kuulostaako se niin ‘rumalta’ ettei sitä ole kelpuutettu? Tämä jää askarruttamaan.